Teknologinen murros, työmarkkinat ja politiikka

Ville-Veikko Mastomäki ja Jaakko Stenhäll ovat julkaisseet pienoispamfletin ”Teknologinen murros ja politiikka” (pdf). Teksti maalailee sitä, miten (informaatio)teknologia tulee kehittymään lyhyellä tai ehkä enemmänkin keskipitkällä aikavälillä ja mitä tämä kehitys tarkoittaa työmarkkinoiden näkökulmasta sekä esittää joitakin ideoita siitä, miten tehokkaasti tasaista tulonjakoa tavoitteleva politiikka voisi tähän vastata.

Suosittelen kaikkia lukemaan lärpäkkeen läpi. Itselleni pamfletissa on kaksi ansiota ylitse muiden. Ensinnäkin se sisältää hyvän esityksen siitä, mistä tulevassa IT:n kehityksessä on kyse ja miten vallankumouksellisen nopeaa se on. Tämä on tietenkin tuttua kaikille, jotka seuraavat vaikkapa Wiredin kaltaisia lehtiä, mutta harva niin tekee. On masentavaa, miten fiksutkin ihmiset laukovat aiheesta puhuttaessa täysin todellisuudesta irrallisia ajatuksia, kuten että tulevaisuudessa ihmisiä tarvitaan vielä ajamaan autoja.

Toinen ansio on hevosanalogia. Hevoset ovat ainoa tuotantoeläin, jonka määrä laski 1900-luvun aikana.* Teknologinen kehitys maataloudessa, liikenteessä ja sodankäynnissä teki hevosista suurelta osin tarpeettomia: niiden ruokinta vaati enemmän kuin mitä niistä oli hyötyä. Miksi ihmisille on käynyt eri tavalla teknologian kehittyessä? Miten ihmisille tulee käymään tulevaisuudessa, kun teknologia kehittyy, ja miksi?

Saatan kirjoittaa aihepiiristä jatkossakin, ainakin jos pamfletti herättää keskustelua, mutta pari huomiota tähän väliin.


Työttömyys ja historiallinen kokemus

Etenkin taloustieteilijät turvautuvat tässä yhteydessä usein menneisiin ja osoittavat, kuinka teknologia ei ole ennenkään aiheuttanut työttömyyttä.** Työpaikkoja on mennyt, työpaikkoja on tullut. Se, että jotain on tapahtunut aina ennenkin ei ole tae siitä, että niin tulee tapahtumaan tulevaisuudessakin. Taloustieteilijöillä on tästä käytettävissään läheinen esimerkki. Thomas Robert Malthusilla oli teoria, joka yksinkertaistaen sanoi, että elintason kasvaessa myös syntyvyys kasvaa, näin pitäen per capita-elintason tasaisena. Ja tämä oli toimiva teoria. Historia kuitenkin teki pappismiehelle tepposet: ihmiskunta pakeni malthusilaisesta ansasta samaan aikaan kun mies muotoili teoriansa.

Ovatko ”teknologia on ennenkin tuhonnut työpaikkoja”-taloustieteilijät siis kulkemassa Malthusin viitoittamaa tietä historian väärälle puolelle? En tiedä. Ehkä tämä on väärä tapa ajatella asioita. Tulevassa kehityksessä on kyse aste-erosta suhteessa menneeseen, aste-erosta joka voi paikoin olla niin merkittävä, että se lähentelee laadullista eroa. Teknologinen kehitys aiheuttaa muutoksia tuotantorakenteessa, ja tuotantorakenteen muutokset aiheuttavat muutosvaatimuksia työmarkkinoilla. Se, miten työttömyys käyttäytyy riippuu siitä, miten työmarkkinat toimivat.

Taloustieteilijät jotka vähättelevät politiikan tarvetta tulevassa kehityksessä menneisiin kokemuksiin nojaten eivät huomioi sitä, että näissä menneissä kokemuksissa politiikka oli aktiivisesti mukana. Se on kuin sanoisi hammaslääkärillä, että ei tarvitse puudutusta, koska ennenkään ei ole sattunut.*** Rakennemuutos maataloudesta teollisuuteen ja palveluihin, maaseudulta kaupunkeihin oli kivulias ja valtio oli jatkuvasti mukana helpottamassa tuskaa. Jälkikäteen on helppo kritisoida tämän politiikan tehottomuutta, mutta sen tarvetta on vaikeampi ymmärtää.


Hintamekanismi

Kun puhutaan työttömyydestä ja työpaikoista, puhutaan työmarkkinoista. Kun puhutaan markkinoista, puhutaan hinnoista ja hintamekanismista. Teknologisen kehityksen vaikutuksia työmarkkinoihin ei voi miettiä vain teknologian kautta, vaan on mietittävä myös työmarkkinoiden instituutioita.

Nykyinen rakennemuutos ja aiempi rakennemuutos eroavat ainakin kolmella ulottuuvudella: miten nopea muutos oli, mitä muutos vaati työntekijöiltä ja millaisessa institutionaalisessa ympäristössä muutos tapahtui. Mastomäki ja Stenhäll argumentoivat ansiokkaasti sen puolesta, että tuleva muutos on nopeampi kuin aiempi, joskin tässäkin työmarkkinoiden hintamekanismi on avainasemassa. Aiempi rakennemuutos vaati lähinnä maantieteellistä uudelleenorientoitumista maaseudulta kaupunkeihin. Tuleva rakennemuutos vaatii enemmän taidollista tai koulutuksellista uudelleenorientoitumista.

Mikä tärkeintä omasta näkökulmastani, aiempi rakennemuutos tapahtui ympäristössä, jossa oli hyvin vähän turvaa työttömyyden ja tulottomuuden varalle. Luin vähän aikaa sitten Kristiina Kestisen toimittaman ”Muistoja Finlaysonilta”-kokoelman, jossa Finlaysonin tehtaan työntekijät ja toimihenkilöt muistelivat kokemuksiaan. Eräs työntekijä kertoi, kuinka hänet irtisanottiin 53-vuotiaana, minkä jälkeen hän nosti työttömyyskorvausta kaksi vuotta, sitten siirtyi työttömyyseläkkeelle ja lopulta vanhuuseläkkeelle. Vähemmän anteliaan sosiaaliturvan oloissa hän olisi saattanut etsiytyä uusiin töihin. Ikävämpäähän se hänen kannaltaan olisi ollut. Tämä on ankaraa tasapainottelua, jossa Pareto-parannukset ovat kullanarvoisia.

Lopuksi on muistettava, että hintamekanismi ei toimi ainoastaan teknologisen kehityksen jälkeen, vaan se myös vaikuttaa siihen. Mitä kalliimpaa työ on, sitä voimakkaammat kannustimet on kehittää ja hankkia työtä säästävää teknologiaa. Maatalouden koneistumisessa Suomessa oli paljolti kyse siitä, että sahateollisuus oli nostanut työn hintaa niin, että entistä harvemmilla tiloilla oli varaa ulkopuoliseen työvoimaan – ja toisaalta metsistä rahatuloja, joilla ostaa koneita.


*Muistaakseni olen poiminut tämän J.R. McNeillin ympäristöhistoriasta ”Something new under the Sun”.
**On huomionarvoista, että jos teknologinen kehitys yksin aiheuttaisi työttömyyttä, työttömyyden pitäisi kasvaa koko ajan ja sen olisi pitänyt kasvaa jo hyvin pitkään, ainakin 1800-luvun lopulta asti (riippuen toki alueesta). Esimerkiksi Suomessa työttömyys näyttää kasvaneen tasaisesti, mutta vasta 1970-luvun alulta lähtien. Jos jotain, teknologinen kehitys hidastui juuri tuolloin, joten kyse ei voi olla teknologiasta, ainakin yksinään.
***Tässä on selvä olkiukon vaara. Puolustaudun sanomalla, että näin minä itse ajattelin vielä jonkin aikaa sitten. Paul Samuelsonin sanoin, ”[m]ine is the great advantage of having once been a jackass”.