Verottaja ei valinnut valuuttaa Yhdysvalloissa


Suomen Pankin blogissa Karlo Kauko kirjoittaa otsikolla Valitseeko verottaja valuuttamme? rahaoloista Haminan rauhan jälkeisessä Suomessa ja siitä, millaisia vaikeuksia viranomaisilla oli saada uuden isäntämaan valuutta käyttöön kansan keskuudessa. Kauko korostaa sitä, kuinka laki ei, ainakaan historiallisessa katsannossa, yksin määrää käytettävää maksuvälinettä.

Olen sattumoisin lukenut männä viikolla pariakin kirjaa Yhdysvaltain rahahistoriasta lain näkökulmasta ja näissä korostetaan samankaltaista teemaa. Erityisesti James Willard Hurst kuljettaa kirjansa A Legal History of Money in the United States, 1774-1970 läpi ideaa siitä, että paitsi että lait muokkasivat rahaoloja, niin myös rahaolot muokkasivat lakeja, kun lainsäätäjät ja tuomarit vallitsevan teorian puutteessa reagoivat olosuhteisiin ja niistä nousseisiin sattumuksiin.

Kauko kumoaa historiallisella esimerkillään väitettä, jonka mukaan valtio voi valita, tai valitsee, taloudessa käytettävän maksuvälineen ilmoittamalla ottavansa verot vastaan vain tiettynä hyödykkeenä. Tämä tarina, jonka Kauko liittää chartalismiin, on petollisen helppo uskoa. Koska kaikki maksavat veroja, kaikkien pitää hankkia tätä kyseistä hyödykettä käyttöönsä, mikä takaa sen suosion maksuvälineenä. Ainakin Yhdysvaltojen kokemusten perusteella vaikuttaisi kuitenkin siltä, että historiallisesti lain vaikutus käytössä olevan valuutan valintaan ei kulje verotuksen, vaan sopimusoikeuden ja pankkilainsäädännön kautta.

Tässä on hyödyllistä miettiä valtioiden roolia ja verotuksen luonnetta ennen 1900-lukua. Verotulojen suhde bruttokansantuotteeseen ennen sisällissotaa oli Yhdysvalloissa 2-3 prosentin luokkaa, ja tästäkin 90 prosenttia kerättiin ulkomaankaupan tulleina. Tämä on aivan liian pientä, aivan liian harvoja koskettavaa vaikuttaakseen vaihdantaan yleisellä tasolla. Ehkä valtio olisi voinut valita valuutan verokarhun käden kautta, mutta se ei sitä tehnyt.

Hurst suhtautuu skeptisesti ylipäänsä siihen, että laeilla olisi ollut merkittävä proaktiivinen vaikutus siihen, mitä valuuttaa vaihdannassa käytetään. Hän tuntuu ajattelevan, että lait pikemminkin heijastelevat vallitsevia käytäntöjä, jotka muotoutuvat markkinavoimien ja sattuman kautta. Hurst kuitenkin tunnustaa, että jossain määrin laillisen maksuvälineen idealla (legal tender) vaikutettiin käytettävään valuuttaan.

Laillisessa maksuvälineessä on kyse siitä, että laki katsoo rahamääräisten velvoitteiden tulevan suoritetuksi, kun suoritus tehdään laillisessa maksuvälineessä. Esimerkki varmasti auttaa. Parker-niminen herra sopii Davis-nimisen herran kanssa siitä, että Parker myy palan maata Davisille ja kauppasumma määritellään dollareissa. Parker ei toimita tavaraa ostajalle ja Davis haastaa Parkerin oikeuteen. Oikeus määrää Parkerin antamaan maan Davisille ja Davisin antamaan dollarisumman Parkerille. Davis kaivaa greenback-dollarit ja Parker protestoi ja vaatii maksuksi kultadollareita. Miehet vievät kinansa korkeimpaan oikeuteen asti, jossa syntyy historiaa oikeuden päättäessä että Davis saa kuitata velkansa greenback-dollareilla.

Tällaisilla päätöksillä oli laillisten maksuvälineiden suosiota lisäävä vaikutus, etenkin jos samalla kielletään osapuolia laatimasta sopimuksia missään muussa valuutassa. Mitä valtion rooliin tulee, tarina on kuitenkin monimutkaisempi. Legal tender-lakien tarkoitus ei ollut Hurstin mukaan valita tiettyä valuuttaa yleisesti käytettäväksi maksuvälineeksi, eikä valinta aina kohdistunut valtion valuuttaan. 1800-luvun alkupuolella lailliseksi maksuvälineeksi hyväksyttiin esimerkiksi Espanjan dollari. Tässäkin lait vain heijastelivat vallinneita käytäntöjä.

Lopulta tietenkin Yhdysvaltain valtion liikkeellelaskema dollari voitti, eikä valtion roolia tässä kehityksessä voi tietenkään kiistää. Valtio ei kuitenkaan valinnut valuuttaa verotuksen kautta, vaan hävittämällä kilpailun. Osavaltioiden pankkien setelinanto kukistettiin tappoverolla vuonna 1865. Tämän jälkeen kansalliset pankit saivat laskea liikkeelle seteleitä tiettyjä valtion velkakirjoja vastaan, mutta usein näillä pankeilla oli tuottavampiakin investointikohteita. Lisäksi 1930-luvun lopulla valtio lakkasi laskemasta liikkeelle ko. velkakirjoja, mikä teki yksityispankkien seteleistä keräilykohteita.

Mitä ahtaajalakko maksaa?

Ahtaajat käväisivät vuorokauden ajan lakossa ja eri osapuolet ovat kaivelleet hatuistaan arvioita lakon kustannuksista. Viekö lakko, pirun keksintö, turmioon isänmaan? Oma tittelini ei ole johtava asiantuntija, mutta osaan minäkin mutuilla. Alla esitetyt lainaukset tulevat ESS:n uutisesta.

Arviot ahtaajien lakon kustannuksista vaihtelevat Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliiton AKT:n nolla-arviosta Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n jopa kymmeniin miljooniin. EK:n johtava asiantuntija Tiina Haapasalo sanoo, että Suomen satamien viennin ja tuonnin yhteenlaskettu arvo on 240 miljoonaa euroa vuorokaudessa. Haapasalo arvioi, että lakon kustannukset ovat miljoonia, ehkä jopa kymmeniä miljoonia euroja.

Aloitetaan siitä, miten saadaan luku, että Suomen satamien viennin ja tuonnin yhteenlaskettu arvo on 240 miljoonaa euroa vuorokaudessa? Tämä lienee sinänsä varsin pätevä luku - ainakin itse päädyin samaa. Tullin Uljas-tietokannasta voi laskea, että kuljetusmuodon "Merikuljetus (ml. auto- ja junalauttakuljetus)" viennin ja tuonnin yhteenlaskettu vuorokautta kohti laskettu arvo vuonna 2013 oli noin 249 miljoonaa euroa.

Toki voidaan kysyä, mitä merkitystä sillä on, että Suomen satamien viennin ja tuonnin yhteenslaskettu arvo on 240 miljoonaa euroa vuorokaudessa. Mikä periaate vaatii mittaria, jossa nämä kaksi lukua lasketaan yhteen? Jutussa lukua ei perustella tai käytetä perusteluna, joten sen pointti jää epäselväksi.

Mennään lakon kustannuksiin. Mitä tarkoitetaan kustannuksella? Usein yhteiskunnallisessa talouspuheessa eurot viittaavat BKT:hen. Kuten tiedämme, BKT voidaan määritellä huoltotaseen, kokonaiskysynnän ja kokonaistarjonnan taseen kautta. Tällöin meillä on

BKT = Yksityinen kulutus + Julkinen kulutus + Vienti - Tuonti

Jos satamalakon myötä vienti kärsisi kymmenen miljoonan euron edestä ja tuonti saman verran, suora vaikutus BKT:hen olisi...pyöreät nolla euroa. Mitä tilastot kertovat? Suomen tavaroiden ja palveluiden nettovienti vuonna 2013 oli päivää kohti laskettuna noin -0,6 miljoonaa euroa. Ehkä ahtaajien lakko nostaa Suomen BKT:ta 0,6 miljoonalla eurolla?

Jos vakavasti puhutaan, niin kolme pointtia:

  • Talouskeskustelussa tehdään usein usein naiiveja* laskelmia, joiden läpinäkyvyys ja seuranta on heikkoa. Rehellisesti sanottuna en ymmärrä, miten lakon kustannuksia lasketaan tupakka-askin kanteen. Ainoa naiivi luku, minkä itse keksin, on tuo -0,6 miljoonaa euroa. En tiedä, mistä hatusta EK lukunsa vetää.
  • Tietenkin kun mennään naiiveja laskelmia pidemmälle ymmärretään, että ulkomaankauppa lisää erikoistumista ja tehokkuutta ja sen heikentyminen vähentää myös arvonlisäyksen potentiaalia. Ja tämä pätee niin vientiin kuin tuontiinkin.
  • Lakon lopullinen vaikutus voi tietenkin olla pienempi tai suurempi kuin sen naiivi laskelma, jossa vuosittaisia lukuja jaetaan 365:llä. Ehkäpä Suomen maine kauppakumppanina kärsii tämän seurauksena ja vaikutukset tuntuvat pitkälle tulevaisuuteen. Tai ehkä kuten Satamaoperaattoreiden toimitusjohtaja sanoo, että osa lakon myötä toimittamatta jääneistä tilauksista voidaan toimittaa myöhemmin. Tai ehkä molempia.


*En käytä sanaa "naiivi" tässä haukkumatarkoituksessa. Naiivi menetelmä on vain mahdollisimman yksinkertainen menetelmä, joka ei pahemmin teoretisoi. Esimerkiksi ennustamisessa naiivi menetelmä on ottaa seuraavan periodin ennusteeksi edellisen periodin toteuma.

Piketty perspektiivissä

Thomas Pikettyn Capital in the Twenty-First Century on aiheuttanut paljon keskustelua monilla areenoilla blogosfääristä Kokoomuksen pj-tenttiin. Koetan tässä tekstissä hahmotella hieman kattavampaa kuvaa teoksen teeseistä ja sitä kohtaan esitetystä kritiikistä ja väärinymmärryksistä.

1. Capitalin väite ei ole se, että tuloerot ovat kasvaneet. Tästä seuraa se, että vaikka kriitikot ampuisivat Pikettyn argumentin täyteen reikiä ja se uppoaisi unohdukseen miasman ja maakeskeisen maailmakaikkeuden seuraksi, emme muuttaisi näkemystämme siitä, miten tuloerot ovat kehittyneet.

On tietenkin tunnustettava, että Piketty on ennen tätä teostaan tehnyt uraauurtavaa datan keräämistä myös tuloerojen osalta: World Top Income Database lähti liikkeelle hänen tutkimuksestaan. Myös Capitalissa hän puhuu tuloeroista, mutta kirja ei olisi herättänyt näin suurta huomiota jos sen teesi olisi, että tuloerot ovat kasvaneet.

Miten tuloerot ovat kehittyneet? Millä mittarilla, millä ajanjaksolla, millä alueella? Otetaan tiivistelmä. Korjatkaa, jos yksinkertaistan niin, että menee väärin.


Miksi välitämme niin paljon tuloeroista? Välitämme eriarvoisuudesta ja eroista, mutta miksi juuri tuloeroista? Voisimme tarkastella taloudellista eriarvoisuutta myös kulutuksen kautta. Kulutuserot varmastikin tuloeroja enemmän siitä, miten väestön eri osat pystyvät hankkimaan hyvinvointia markkinoilta. Toisaalta voisimme tarkastella taloudellista eriarvoisuutta varallisuuden kautta. Arkikielessäkin puhumme rikkaista ja köyhistä. En keksi mitään ulottuvuutta, mitään oikeudenmukaisuusperiaatetta jonka perusteella tuloerot olisivat tärkeämpi muuttuja kuin kulutus- tai varallisuuserot. Miksi sitten puhe tuloeroista?

Vastaus lienee, että osaamme mitata tuloeroja paremmin kuin kulutus- tai varallisuuseroja ja uskomme ja toivomme, että korkeat tulot, korkea kulutus ja korkea varallisuus korreloivat mielekkäällä tavalla. Miksi osaamme mitata tuloja paremmin kuin kulutusta tai varallisuutta? Ehkä siksi, että luonnollisia henkilöitä verotetaan lähes kaikkialla heidän tulojensa, ei heidän kulutuksensa tai varallisuutensa perusteella. Palataan nyt kuitenkin Pikettyyn, koska hän pyrkii nostamaan varallisuuden merkitystä mittaamalla sitä ja tekemällä varallisuuseroista tuloerojen syyn.

2. Capitalin väite on, että varallisuuserot ovat kasvaneet. Pikettyn suuri ansio on se, että hän kartoittaa kartoittamatonta, hän kokoaa ja siistii dataa varallisuuseroista. Tätä pidetään (tieteen ja tutkimuksen näkökulmasta) kirjan merkittävimpänä ansiona. Tässä valossa on tietenkin selvää, että mikäli tässä dokumentoinnissa olisi merkittäviä virheitä, se olisi vakava isku kirjan ja sen kirjoittaneen tutkijan uskottavuudelle. Erityisesti viime aikoina on puhuttanut Financial Timesin toimittajan Chris Gilesin huomiot Pikettyn datasta.

Justin Wolfers ehti jo julistaa debatin datan oikeellisuudesta päättyneeksi, Pikettyn hyväksi. Minulla ei ole tästä kummempaa sanottavaa: datan kanssa on tehtävä valintoja ja käytettävä harkintaa ja Pikettyn valinnat ja harkinta vaikuttavat nopeasti katsottuna järkeviltä eivätkä ilmeisesti vaikuta kokonaiskuvaan merkittävällä tavalla. On hienoa, että FT:n toimittaja teki mitä teki, mutta minun on vaikea välttyä tunteelta, että olisi ollut parempi, jos nämä asiat olisi setvitty tiedeyhteisön sisällä ja että olisi kyetty antamaan selkeämpi signaali ulospäin. Esimerkiksi HS:n Paavo Rautio on nyt rakentanut Pikettystä aasinsillan parissakin kolumnissaan, ja aiempi näistä esitti FT:n kritiikin viimeisenä sanana (ja onnistui samassa kappaleessa sekoittamaan tulo- ja varallisuuserot).

Vaikka nyt on puhuttu paljon datasta, ei Capital ole pelkästään käppyrää ja numeroa.

3. Capitalin väite on, että tuloerojen kehitystä seuraavan sadan vuoden aikana ajaa pääoma ja sen kasautuminen. 

On yksi asia mitata. Kokonaan toinen on selittää, ja vieläs kolmas on ennustaa. Miten Piketty ennustaa tuloerojen kehitystä tulevalla vuosisadalla? Tämä on tärkeä päättely, koska hänen politiikkasuosituksensa pyrkii torjumaan kuponginleikkaajien yhteiskuntaa, jossa häiritsevän suuren osan kansantulosta kerää omistava eliitti.

Alex Tabarrok tarjosi Pikettyn argumentista hyvän summauksen eilen:

  • Talouskasvu hidastuu väestönkasvun ja erityisesti työn tuottavuuden kasvun hidastumisen myötä.
  • Talouskasvun hidastuessa pääomakannan suhde kansantuloon kasvaa.
  • Pääomakannan kansantulo-suhteen kasvaessa pääomatulojen osuus kansantulosta kasvaa.

Jokainen askel tässä päättelyssä on jokseenkin hatara ja epävarma.

Ensimmäistä on tietenkin erittäin vaikea ennustaa. Palaammeko kituliaan kasvun aikaan, kun jääkaappien ja sähkövalon veroisia keksintöjä ei enää tehdä, kuten Robert Gordon ennustaa, vai onko edessämme sakkilaudan toinen puolisko, jossa laskentatehon eksponentiaalinen kasvu alkaa toden teolla näkyä taloudessa, kuten McAfee ja Brynjolfsson ennustavat?

Toinen tulee Pikettyn toisesta kapitalismin perimmäisestä laista, tasapainoehdosta joka sanoo että pääomakannan suhde kansantuloon on pitkällä aikavälillä yhtä suuri kuin (netto)säästämisasteen suhde kansantulon kasvunopeuteen. Piketty vakioi säästämisasteen, joten kasvunopeuden hidastuessa pääomakannan suhde kansantuloon nousee. Tämä johtaa esimerkiksi siihen, että kasvuvauhdin lähestyessä nollaa kulutus lähestyy nollaa kaiken tuotannon mennessä pääomakannan uusimiseen ja kasvattamiseen. Tämä ei vaikuta järkevältä touhulta talouden toimijoiden näkökulmasta eikä se vaikuta sopivan kovin hyvin dataankaan. Tästä ks. Krussell & Smith (2014).

Kolmas riippuu tuotantofunktion substituutiojoustosta pääoman ja työvoiman välillä. Teorialla pelkästään on vaikea perustella, miten käy, joten Piketty turvautuu empiirisiin arvioihin tästä substituutiojoustosta ja tulkitsee niiden tukevan hänen argumenttiaan. Hän kuitenkin yksinkertaisesti tulkitsee empiiristä kirjallisuutta väärin tässä kohdassa (ks. aiempi blogaukseni Matt Rognlie).

Se, että Pikettyn päättely on rikkinäistä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivätkö tuloerot voisi kasvaa tulevalla vuosisadalla. Näin voi hyvin olla. Mutta jos uskomme Pikettyä, eriarvoisuus itsessään ei ole pahasta. Avainkysymys on, miten eriarvoisuus syntyy. Pikettyn skenaariossa kapitalismi menee rikki kun työnteolla ei voi enää rikastua, ainakaan samalla tavalla kuin perimällä tai naimalla rahaa. Ja vaikka uskoisitkin Spirit Level-tyyppiseen "Eriarvoisuus on saastetta"-argumenttiin, jossa eriarvoisuus on haitallista yhteiskunnalle riippumatta sen syistä, haluaisit ehkä tietää mistä se johtuu, jotta voit puuttua syihin mahdollisimman tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti.

Millaisia muita selityksiä ja ennusteita tuloerojen kasvusta voidaan esittää?

  • Tuloerojen kehitystä ajaa demografinen kehitys (esim. Lemieux 2006). Tässä tilanteessa aggregaattien tuijottelu ei välttämättä anna hyvää kuvaa ihmisten mahdollisuuksista elämässä (tästä ks. Scott Winship).
  • Tuloerojen kehitystä ajaa tuotantofunktion muutos, joka suosii kykyjä ja koulutusta (esim. Violante 2008). Tässä tilanteessa tuloerojen torjuminen vaatisi pikemminkin ylimpien työtulojen verotuksen kiristämistä ja koulutukseen panostamista kuin globaalia pääomatuloveroa.
  • Tuloerojen kehitystä ajaa tuotantofunktion muutos, joka suosii pääomaa (esim. Summers 2013). Ääritapauksessa automaatio syrjäyttää merkittävän osan ihmistyöstä työmarkkinoilta ja avuksi vaaditaan perustuloa ja tuotantovälineiden kansallistamista.
  • Monta, monta muuta selitystä, kuten normien heikentyminen palkkajakauman yläpäässä tai työntekijäpuolen neuvotteluvoiman heikentyminen.

Minulla ei ole hyviä vastauksia, mutta sanoisin, että on syytä miettiä (ja tutkia!) kolmea asiaa.

  • Miksi ihmiset välittävät tuloeroista? Äänestäminen ja julkinen keskustelu ovat tärkeitä, mutta niissä on hyvin paljon kohinaa. Onko esimerkiksi pahempaa, jos tuloerot kasvavat 1 prosentin ja 99 prosentin välillä kuin että ne kasvavat 99 prosentin sisällä?
  • Miten asiat menevät Suomessa? On toki hyvä seurata kansainvälistä keskustelua, mutta monet asiat menevät eri tavalla Yhdysvalloissa, jonka ympärillä keskustelu monesti pyörii.
  • Mitkä politiikkatoimenpiteet ovat robusteja, ts. tuottavat hyvän lopputuleman riippumatta siitä, miten käy ja miksi?

Blogiarkisto