Suomen Pankin blogissa Karlo Kauko kirjoittaa otsikolla Valitseeko verottaja valuuttamme? rahaoloista Haminan rauhan jälkeisessä Suomessa ja siitä, millaisia vaikeuksia viranomaisilla oli saada uuden isäntämaan valuutta käyttöön kansan keskuudessa. Kauko korostaa sitä, kuinka laki ei, ainakaan historiallisessa katsannossa, yksin määrää käytettävää maksuvälinettä.
Olen sattumoisin lukenut männä viikolla pariakin kirjaa Yhdysvaltain rahahistoriasta lain näkökulmasta ja näissä korostetaan samankaltaista teemaa. Erityisesti James Willard Hurst kuljettaa kirjansa A Legal History of Money in the United States, 1774-1970 läpi ideaa siitä, että paitsi että lait muokkasivat rahaoloja, niin myös rahaolot muokkasivat lakeja, kun lainsäätäjät ja tuomarit vallitsevan teorian puutteessa reagoivat olosuhteisiin ja niistä nousseisiin sattumuksiin.
Kauko kumoaa historiallisella esimerkillään väitettä, jonka mukaan valtio voi valita, tai valitsee, taloudessa käytettävän maksuvälineen ilmoittamalla ottavansa verot vastaan vain tiettynä hyödykkeenä. Tämä tarina, jonka Kauko liittää chartalismiin, on petollisen helppo uskoa. Koska kaikki maksavat veroja, kaikkien pitää hankkia tätä kyseistä hyödykettä käyttöönsä, mikä takaa sen suosion maksuvälineenä. Ainakin Yhdysvaltojen kokemusten perusteella vaikuttaisi kuitenkin siltä, että historiallisesti lain vaikutus käytössä olevan valuutan valintaan ei kulje verotuksen, vaan sopimusoikeuden ja pankkilainsäädännön kautta.
Tässä on hyödyllistä miettiä valtioiden roolia ja verotuksen luonnetta ennen 1900-lukua. Verotulojen suhde bruttokansantuotteeseen ennen sisällissotaa oli Yhdysvalloissa 2-3 prosentin luokkaa, ja tästäkin 90 prosenttia kerättiin ulkomaankaupan tulleina. Tämä on aivan liian pientä, aivan liian harvoja koskettavaa vaikuttaakseen vaihdantaan yleisellä tasolla. Ehkä valtio olisi voinut valita valuutan verokarhun käden kautta, mutta se ei sitä tehnyt.
Hurst suhtautuu skeptisesti ylipäänsä siihen, että laeilla olisi ollut merkittävä proaktiivinen vaikutus siihen, mitä valuuttaa vaihdannassa käytetään. Hän tuntuu ajattelevan, että lait pikemminkin heijastelevat vallitsevia käytäntöjä, jotka muotoutuvat markkinavoimien ja sattuman kautta. Hurst kuitenkin tunnustaa, että jossain määrin laillisen maksuvälineen idealla (legal tender) vaikutettiin käytettävään valuuttaan.
Laillisessa maksuvälineessä on kyse siitä, että laki katsoo rahamääräisten velvoitteiden tulevan suoritetuksi, kun suoritus tehdään laillisessa maksuvälineessä. Esimerkki varmasti auttaa. Parker-niminen herra sopii Davis-nimisen herran kanssa siitä, että Parker myy palan maata Davisille ja kauppasumma määritellään dollareissa. Parker ei toimita tavaraa ostajalle ja Davis haastaa Parkerin oikeuteen. Oikeus määrää Parkerin antamaan maan Davisille ja Davisin antamaan dollarisumman Parkerille. Davis kaivaa greenback-dollarit ja Parker protestoi ja vaatii maksuksi kultadollareita. Miehet vievät kinansa korkeimpaan oikeuteen asti, jossa syntyy historiaa oikeuden päättäessä että Davis saa kuitata velkansa greenback-dollareilla.
Tällaisilla päätöksillä oli laillisten maksuvälineiden suosiota lisäävä vaikutus, etenkin jos samalla kielletään osapuolia laatimasta sopimuksia missään muussa valuutassa. Mitä valtion rooliin tulee, tarina on kuitenkin monimutkaisempi. Legal tender-lakien tarkoitus ei ollut Hurstin mukaan valita tiettyä valuuttaa yleisesti käytettäväksi maksuvälineeksi, eikä valinta aina kohdistunut valtion valuuttaan. 1800-luvun alkupuolella lailliseksi maksuvälineeksi hyväksyttiin esimerkiksi Espanjan dollari. Tässäkin lait vain heijastelivat vallinneita käytäntöjä.
Lopulta tietenkin Yhdysvaltain valtion liikkeellelaskema dollari voitti, eikä valtion roolia tässä kehityksessä voi tietenkään kiistää. Valtio ei kuitenkaan valinnut valuuttaa verotuksen kautta, vaan hävittämällä kilpailun. Osavaltioiden pankkien setelinanto kukistettiin tappoverolla vuonna 1865. Tämän jälkeen kansalliset pankit saivat laskea liikkeelle seteleitä tiettyjä valtion velkakirjoja vastaan, mutta usein näillä pankeilla oli tuottavampiakin investointikohteita. Lisäksi 1930-luvun lopulla valtio lakkasi laskemasta liikkeelle ko. velkakirjoja, mikä teki yksityispankkien seteleistä keräilykohteita.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti
Kommentti