Sanooko empiirinen tutkimus mitään palkka-alen vaikutuksista?

Suomen työmarkkinoiden tilaa ei nähdä tyydyttävänä: liikaa työttömiä, liian vähän työllisiä. Yksi usein esillä nouseva ratkaisuehdotus on palkkamaltti tai jopa palkka-ale. Roger Wessman kommentoi kysymystä tänään blogissaan ansiokkaasti eri teoreettisia näkökohtia pyöritellen, mutta se vain korosti sitä täydellistä empirian puutetta, joka tästä keskustelusta paistaa.

Talouskeskustelu (myös blogosfäärissä) on aina korostuneen teoreettista, mutta tämän kysymyksen osalta en muista nähneeni yhtäkään puheenvuoroa, jossa olisi viitattu yhteenkään empiiriseen tutkimukseen. Ihmettelen tätä edelleen, mutta ihmettelen vähemmän yritettyäni selvittää asiaa itse. Vaikka suhde työttömyyden ja palkkojen välillä on yksi tutkituimmista suhteista kahden muuttujen välillä taloustieteessä, ei tutkimus ainakaan omiin silmiini tunnu tarjoavan Suomen politiikkaongelmaan suoraa vastausta.

Ehkä yksi syy tähän on se, että taloustieteellisessä tutkimuksessa palkkoja ei nähdä politiikkainstrumenttina. Harvoissa maissa on Suomen kaltainen keskitetty järjestelmä, jonka puitteissa ylipäänsä voidaan keskustella siitä, mihin yleinen palkkataso kannattaisi asettaa. Suomalaisessa talouspoliittisessa keskustelussa kysymys on kuitenkin niin tärkeä, että taloustieteen olisi hyvä osata antaa tähän vastauksia.

Jos sinulla on voimakas näkemys siitä, miten palkkamaltti tai palkka-ale vaikuttaisi Suomen työmarkkinoihin, minusta olisi hauska kuulla, millä empiirisellä relaatiolla tai empiirisellä tutkimuksella perustelet näkemystäsi.

Varoituksen sanoja tuloerokäsitysten tutkimuksesta

Yksi poliittisen taloustieteen isoista kysymyksistä on se, miksi tulontasausta ei ole enemmän, vaikka mediaaniäänestäjä näyttäisi hyötyvän sen lisäämisestä monissa paikoissa. Erityisesti Yhdysvalloissa, johon taloustieteellinen tutkimus usein keskittyy. Tähän voi tietenkin keksiä monia selityksiä: mediaaniäänestäjä ei ole tulojakauman mediaanihenkilö, mediaaniäänestäjän tulonjakopreferenssit eivät liity pelkästään hänen omaan asemaansa tulojakaumassa, puolueiden käyttäytyminen jne.

Yksi viime aikoina huomiota saanut selitys on se, että äänestäjät eivät hahmota yhteiskuntansa tulojakaumaa. He luulevat, että yhteiskunta on tasa-arvoisempi kuin se on ja että he itse ovat tulojakaumassa korkeammalla kuin he todellisuudessa ovat. Sitten he äänestävät väärässä tietoisuudessa ja kapitalisti hieroo karvaisia käsiään.

Jani Kaaron pari viikkoa sitten ilmestynyt juttu "Suurtutkimus: Ihmiset arvioivat johtajien palkat roimasti alakanttiin" raportoi (suur)tutkimuksesta, jossa kysyttiin ihmisiltä pörssiyhtiön toimarin ja tavallisen duunarin palkkojen suhdetta. Tutkimuksen mukaan ihmiset kautta maailman aliarvoivat tämän suhdeluvun, eli he ajattelivat näiden kahden tyypin palkkaeron olevan pienempi kuin mitä se todellisuudessa on.

Judith Niehuesilla on työpaperi samasta aiheesta, mutta kyselyssä esitetty kysymys on erilainen. Tutkimuksessa otetaan laajempi kuva tulojakaumasta ja esitetään vastaajalle erilaisia tulojakaumia viidenneksien mukaan ja pyydetään valitsemaan se, joka kuvaa parhaiten hänen kotimaataan:

Suomalaisten vastaukset jakautuivat seuraavasti: 6,9; 23,7; 32,6; 35,6; 1,2 prosenttia.

Sitten katsotaan, mitä väki on vastannut ja muodostetaan tämän perusteella käsitys siitä, mikä käsitys ihmisillä on tulojakaumasta ja verrataan sitä todellisuuteen. Tutkimuksen perusteella yhdysvaltalaiset ovat ainoita, jotka aliarvioivat alaluokkansa koon. Suomi on tutkimuksen mukaan keskiluokkaisempi kuin suomalaiset luulevat. Tutkimusinstituutin sivuilla visualisoidaan tutkimuksen tuloksia kätevästi.

HS:n tiedetoimittaja olisi siis voinut yhtä hyvin tehdä jutun otsikolla "Suurtutkimus: ihmiset arvioivat tulojen epätasaisuuden roimasti yläkanttiin". Mikä siis on totta?

Kysymys siitä, millaiseksi ihmiset tulojakauman kuvittelevat on tärkeä, mutta en antaisi painoa kummallekaan tutkimukselle. Ensimmäisen tutkimuksen osalta ongelma on, että pörssiyhtiön toimareiden ja tavallisten duunareiden palkkojen suhde on tavattoman pieni osa tulojakaumaa. Toisen tutkimuksen osalta ongelma on se, että kehystämisellä on todennäköisesti merkitystä. Luulen, että mitkä tahansa vaihtoehdot ovat, ihmiset valitsevat korostuneesti keskimmäisiä vaihtoehtoja.

Mitä pitäisi tehdä? Kolme pointtia:

1. Kiinnittää tutkimus tiukemmin tulonjakopreferensseihin. Mikä tulojakauman elementti on ihmisille tärkein? Onko se pörssiyhtiön toimarin ja tavallisen duunarin palkkojen suhde? Onko se ylimmän prosentin tulo-osuus? Onko se ginikerroin?
2. Kiinnittää tutkimus tiukemmin teoriaan ja testata teoriaa. Jos halutaan testata mediaaniäänestäjän käyttäytymistä, millä kysymyspatteristolla se onnistuisi parhaiten?
3. Testata eri kysymyspatteristojen toimivuutta. Minkä kysymystyypin vastaukset ovat erityisen herkkiä kysymyksen kehystämiselle?

Parempaa tutkimusta odotellessa jokainen voi valita kirjallisuudesta itselleen sopivan tuloksen. Kumpi sopii paremmin sinun maailmankuvaasi: se että ihmiset yliarvioivat tuloerot vai se että ihmiset aliarvioivat ne?

EKP:n kootut selitykset

Tämä on pitkähkö postaus euroalueen rahapolitiikasta. Ensin on hyvä tietää muutama asia.

• Euroopan Keskuspankki (EKP) on talouspoliittinen instituutio, jolle on Sopimuksessa Euroopan Unionin Toiminnasta annettu tavoite ja välineet tuon tavoitteen toteuttamiseksi.
• Mitä poliittisiin instituutioihin tulee, keskuspankit ovat poikkeuksellisen itsenäisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että keskuspankit on pyritty erilaisin asetuksin eristämään demokraattisesti valittujen päätöksentekijöiden vaikutusvallasta.
• Mitä keskuspankkeihin tulee, EKP on poikkeuksellisen itsenäinen.
• Mitä suurempi itsenäisyys keskuspankilla on, sitä suurempi tilivelvollisuus sillä tulisi olla. EKP:lla on suhteessa itsenäisyyteensä melko matala tilivelvollisuuden aste.
• Keskuspankille kansan ja sen edustajien taholta annettavaa tehtävää kutsutaan rahapolitiikan mandaatiksi. Toisinaan myös keskuspankille annettavat välineet luetaan osaksi mandaattia ("toiminta mandaatin puitteissa"). EKP:n mandaatti tavoitteiden osalta on määritelty Sopimuksessa Euroopan Unionin Toiminnasta, artiklassa 127.

Euroalue ei toimi niin kuin sen olisi suotavaa toimia. Omasta mielestäni merkittävä syy tähän on se, että se instituutio jonka pitäisi hallita kokonaiskysyntää euroalueella, EKP, ei tällä hetkellä toteuta tehtäväänsä. Tässä postauksessa käyn läpi neljä lausetta, neljä puheenpartta jotka ovat osa ongelmaa. Nämä lauseet eivät ole sinänsä vääriä, mutta EKP:n toiminnan puolustuspuheena ne ovat puutteellisia ja harhaanjohtavia. Nämä neljä lausetta ovat seuraavat:

1. Rahapolitiikan tavoite on hintavakaus
2. Hintavakauden määritelmä muuttuu olosuhteiden mukaan
3. EKP on estänyt rahaliiton hajoamisen
4. Keskuspankki ei voi tehdä kaikkea

Ensimmäiset kaksi ovat hieman kinkkisempiä, joten minun on käytettävä niihin useampi merkki.

1. "Rahapolitiikan tavoite on hintavakaus"

EKP:n entinen pääjohtaja Jean-Claude Trichet kertasi jäähyväispuheessaan yhteisvaluutan onnistumisia ja korosti erityisesti sitä, että kolmentoista vuoden ajan keskimääräinen vuosi-inflaatio on ollut 2,0 % 332 miljoonalle kanssakansalaiselle.

On hyvä kerrata, mikä on EKP:n mandaatti ja mikä on sen tavoite. Artiklan 127 ensimmäinen kohta kuuluu seuraavasti:

Euroopan keskuspankkijärjestelmän, jäljempänä "EKPJ", ensisijaisena tavoitteena on pitää yllä hintatason vakautta. EKPJ tukee yleistä talouspolitiikkaa unionissa osallistuakseen Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 3 artiklassa määriteltyjen unionin tavoitteiden saavuttamiseen, sanotun kuitenkaan rajoittamatta hintatason vakauden tavoitetta.

Mandaatti määrittelee siis tavoitteeksi hintavakauden, mutta Trichet (kuten EKP yleisestikin) puhuu kuitenkin tarkasta luvusta: kaksi prosenttia. Mistä tämä tulee? Se tulee EKP:lta itseltään. Samainen artikla 127 määrittelee, että yksi EKPJ:n perustehtävistä on rahapolitiikan toteuttaminen ja määritteleminen. EKP on, rahapolitiikan avoimuuden ja tehokkuuden nimissä, määritellyt itse sen, miten se tulkitsee hintavakautta: alle mutta lähes kahden prosentin inflaatiovauhti keskipitkällä aikavälillä (kysymykseen aikavälistä palataan seuraavassa kohdassa) yleisellä kuluttajahintaindeksillä mitaten.

On tärkeää ymmärtää, miten lavea mandaatti hintavakaus on, ja miten paljon vapausasteita keskuspankilla itsellään on sen tulkitsemisessa. On joitakin ihmisiä, kuten Taloussanomien toimittaja Jan Hurri, jotka jaksavat kirjoittaa hintavakauden hipsuihin ja pitävät huvittavana ajatusta, että hinnat voivat kaksinkertaistua 35 vuodessa hintavakauden puitteissa. Hurrin huolista huolimatta useimmat ihmiset pitävät inflaatiotavoitetta hintavakauden asianmukaisena tulkintana.

On ymmärrettävää, että EKP ei halua käydä aktiivisesti keskustelua omasta hintavakauden tulkinnastaan. Pahimmillaan se voisi johtaa devalvaatiosyklin kaltaiseen poukkoiluun. Suomalainen kiinteiden valuuttakurssien järjestelmähän oli järjestelmä, jossa oli tavoite markan ulkoiselle arvolle. Ulkoisen arvon vakaudesta pidettiin tiukasti kiinni - tavoitetta vain muutettiin aina silloin tällöin.

Ongelma on se, että EKP on niin itsenäinen, että jos se ei käy tätä keskustelua, kukaan ei käy sitä. Ja keskustelua olisi hyvä käydä. Hintavakaudelle on muitakin tulkintoja, ja EKP:n nykyinen tulkinta on ainakin talousteorian valossa vajavainen.

Sen lyhyen ajan kun Suomen Pankilla oli käytössään oma inflaatiotavoite, tuo tavoite määriteltiin pohjainflaation kautta. Pohjainflaatiossa poistettiin kuluttajahintaindeksistä välittömien verojen, tukipalkkioiden ja asumisen pääomakustannusten vaikutus. Koska EKP käyttää mittarinaan yleistä kuluttajahintaindeksiä, välittömät verot vaikuttavat EKP:n toimintaan. Valtioiden kiristäessä finanssipolitiikkaa nostamalla arvonlisäveroa EKP:n on oman tulkintansa takia vastattava tähän kiristämällä rahapolitiikkaa. Tässähän ei ole mitään järkeä.

Vaikka pohjainflaatio olisi parannus nykyiseen tulkintaan, on tätäkin parempiakin vaihtoehtoja. Talousteoria sanoo, että inflaatiotavoite kannattaisi määritellä hitaammin heilahtelevien hintaindeksien, kuten ydinhintojen tai palkkojen kautta. Ydinhintainflaatio on inflaatio, josta on puhdistettu nopeasti heilahtelevien hintojen (ruoka, energia) vaikutus.

Lopuksi, hintavakaus voitaisiin tulkita yksinkertaisesti nimellisenä ankkurina. Mikä tahansa nimellinen eli rahamääräinen tavoitemuuttuja ankkuroi absoluuttisen hintatason ja inflaation. Tämä mahdollistaisi esim. NBKT-tavoitteen (NBKT tarkoittaa nimellistä bruttokansantuotetta). Esimerkiksi makrojumala Michael Woodford on advokoinut tällaista rahapolitiikan tavoitetta jo jokusen vuoden.

Ymmärrän, että EKP ei halua muuttaa tavoitettaan päästäkseen keventämään rahapolitiikkaa tässä ja nyt. Se silti voisi muuttaa hintavakauden tulkintaansa niin, että tuo tulkinta olisi paremmin linjassa talousteorian suositusten kanssa ja että homma menisi vähemmän reisille sitten tulevissa kriiseissä. Tämän kaiken EKP voisi tehdä ihan itse.

Ehkä kaikista kierointa tässä on se, että EKP itse asiassa on muuttanut tulkintaansa viimeisen vuoden aikana – kiristävämpään suuntaan.

2. "Hintavakauden määritelmä muuttuu olosuhteiden mukaan"

Hinnat heilahtelevat päivittäin, eikä EKP:n kannata tavoitella sitä, että vuosi-inflaatio olisi lähes-mutta-alle kaksi prosenttia joka jumalan hetki. On siis määriteltävä aikaväli. Perinteisesti EKP on määritellyt aikaväliksi "keskipitkän aikavälin". Itse asiassa vielä vuonna 2007 EKP:n julkaisussa "Miksi hintavakaus on tärkeää? Opettajan opas." kirjoitetaan seuraavasti:

Luvussa painotetaan erityisesti sitä, että rahapolitiikka ei yksin riitä ohjaamaan hintakehitystä lyhyellä aikavälillä. Pitemmällä aikavälillä inflaatio on kuitenkin rahataloudellinen ilmiö. Ei siis ole kysymystäkään siitä, etteikö rahapolitiikalla pystyttäisi – hintavakautta uhkaaviin riskeihin reagoimalla – hillitsemään inflaatiota keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä.

Ei ole kysymystäkään siitä, etteikö rahapolitiikalla pystyttäisi hillitsemään inflaatiota keskipitkällä aikavälillä! Jonkun pitäisi sanoa Draghille tämä ja kertoa, että jos pystytään hillitsemään, pystytään hallitsemaan.

Luen aina EKP:n kuukausittaisten pressitilaisuuksien tekstit, tunnollinen kansalainen kun olen. Pääjohtajan alkulausunnon muoto on tiukempi kuin Kalevalan runomitta ja eräs EKP-blogi itse asiassa tekee joka kerta postauksen pelkästään tuon lausunnon sanamuotojen muutoksista verrattuna edelliseen kokoukseen. Homma on siis se, että siellä toistuvat samat asiat kokouksesta toiseen.

Ennen loppuvuotta 2014 yksi osa liturgiaa oli, että "inflaatio-odotukset euroalueella ovat ankkuroituneet tavoitteemme mukaisesti alle-mutta-lähelle kahteen prosenttiin keskipitkällä aikavälillä" (over the medium term). Sitten se muuttui. Siitä asti tuo osa on kuulunut niin, että "inflaatio-odoukset euroalueella ovat ankkuroituneet tavoitteemme mukaisesti alle-mutta-lähelle-kahteen prosenttiin keskipitkällä-pitkällä aikavälillä" (medium to long term).

EKP on siis huomannut, että politiikka ei osu maaliinsa, joten se on katsonut parhaaksi leventää maalia. Millä se perustelee tätä? EKP:n neuvoston jäsen Benoît Cœuré sivusi tätä asiaa hiljattain haastattelussa. EKP ei ole koskaan määritellyt keskipitkää aikaväliä tarkasti, joskin Trichet aikoinaan paljasti ajattelevansa sitä 18-24 kuukautena. Cœuré kutsuu haastattelussa 18 kuukautta määritelmää "akateemiseksi" ja korosti sitä, kuinka inflaatiotavoitteen horisontti riippuu talouden tilasta ja sokeista. Erityisesti tässä tilanteessa Cœurén mukaan on "normaalia" odottaa, että inflaatio palaa EKP:n tavoitteeseen poikkeuksellisen hitaasti.

"Koska asiat ovat huonosti, minäkin voin olla huono" olisi surkea elämänasenne kenelle tahansa, mutta EKP:n kohdalla siitä on haittaa meille muillekin. Yhtä hyvin EKP voisi tulkita hintavakaustavoitetta niin, että juuri näinä aikoina tarvitaan ripeämmin toimivaa rahapolitiikkaa. Jälleen EKP käyttää harkintaansa niin, että seurauksena on kiristävämpi politiikka.

3. "EKP on estänyt rahaliiton hajoamisen"

Sixten Korkmanin taannoinen HS-kolumni "Euroopan talouden pahin ongelma on kysynnän puute" sai neljä päivää myöhemmin Suomen Pankin Jarmo Kontulaisen käymään puolustusasemiin Pankin blogiin. Kontulainen ei vaivautunut viittaamaan suoraan Korkmaniin, vaan hän päätti käyttää hienovaraista intertekstuaalisuutta otsikollaan "Onko euroalueen talouden pahin ongelma kysynnän puute?".

Kontulaisen teksti on vallitsevan talouspolitiikan hämmentävän heikko puolustuspuheenvuoro. Hänen argumenttinsa kärki on seuraava:

Yhtä hyvin voidaan esittää myös seuraavat kolme väitettä: 1) rakennepoliittiset uudistukset ovat välttämättömiä, 2) velkaantuneiden maiden tulisi harjoittaa finanssipoliittista elvytystä harkiten ja 3) EKP:n harjoittama rahapolitiikka on padonnut pankkikriisin syvenemisen ja estänyt euroalueen hajoamisen. 

Nämä väitteet kuvaavat euroalueella yhteisesti tehtyjä talouspoliittisia linjauksia.

Ensimmäistä väitettä Kontulainen ei juurikaan perustele. Toisessa ei ole väitettä nimeksikään. Mitä politiikkaa ei tulisi harjoittaa harkiten?

Kolmannella väitteellä Kontulainen puolustaa EKP:n harjoittamaa rahapolitiikkaa. Voidaan toki pitää saavutuksena sitä, että euroalue ei ole hajonnut, mutta omasta mielestäni EKP:n harjoittamaa politiikkaa tulisi peilata esimerkiksi sille annettua mandaattia, taloustieteen näkemyksiä tai muiden keskuspankkien politiikkaa vasten. Jos Kontulainen olisi kokki ja asiakas valittaisi, että pihvi on liian kypsä, hän luultavasti sanoisi ylpeänä, että kukaan ei kuollut.

Toistan: on hienoa, että EKP on osaltaan ollut patoamassa pankkikriisin syvenemisen ja on hienoa, että Draghi sanoi ne sanat silloin Lontoossa ja sai kriisimaiden korot laskemaan. Mutta se ei riitä. Se ei saa riittää. Jos EKP on sitä mieltä, että se riittää, meidän on vaadittava enemmän. Jonkun on otettava vastuu kokonaiskysynnästä euroalueella, ja minusta tuo vastuu kuuluu edelleen, tässäkin tilanteessa, täysin EKP:lle. Maailma olisi surullinen paikka, jos ravintolat olisivat vain tiloja, joissa me pelkästään pysymme hengissä. Euroalue on toimimaton valuuttaunioni, jos se pelkästään pysyy kasassa.

4. "Keskuspankki ei voi tehdä kaikkea"

Vanha kunnon hopealuotiharha! Mitään ei kannata tehdä, jos ei voida ratkaista ongelmaa kokonaan. Sen sijaan, että EKP siirtäisi maalitolppia leveämmäksi, se siirtää ne toistensa viereen ja julistaa, kuinka väärin on odottaa osumia. EKP tyypillisesti ilmaisee tämän niin, että rahapolitiikka ei yksin ratkaise euroalueen ongelmia, vaan tarvitaan rakenteellisia uudistuksia ja julkisen talouden vakauttamista.

Ymmärrän, että jos olisin keskuspankkiiri, varmasti painaisin huomaamattanikin syvälle mieleeni kaikki ne katteettomat syytökset, joita kuulisin. Ja kun minun pitäisi oikeuttaa toimintani ja käydä läpi saavutuksiani, saattaisin nostaa esille ne väärät odotukset, joita minuun on kohdistettu. Tämä on vain inhimillistä. EKP:n kaltaisen talouspoliittisen instituution ei kuitenkaan pitäisi olla näin inhimillinen.

EKP ei voi tehdä kaikkea. Mikä tärkeintä, EKP:n ei tarvitse tehdä kaikkea. Jos aloitettaisiin siitä, että EKP tekisi sen, mikä sille on annettu tehtäväksi ja minkä se on luvannut tehdä. Jos EKP on sitä mieltä, että sen välineet eivät riitä siihen, se voi pyytää lisää välineitä.

Yhteenveto

Olen tässä postauksessa käynyt läpi sitä, miten EKP on käyttänyt harkintaa, siirtänyt maalitolppia ja valinnut omia tavoitteitaan. Joka kerta EKP on käyttänyt harkintaansa niin, että sen tarvitsee tyytyä vähempään ja tehdä vähemmän. Ja se on surullista se.

Ongelma on se, että kun on tarpeeksi kauan omassa maailmassaan siirrellyt tolppia, todellisuudentaju voi kadota. Syyskuun kokouksessa Draghi antoi ymmärtää, ettei hän keskuspankkiirina pysty juuri mihinkään:

The point from a central banker’s viewpoint is that it's very difficult for us to reach the objective of an inflation rate which is below, but close to, 2% only based on monetary policy.

Mikä on se maailma, jossa Mario Draghin pitää miettiä, toteutuvatko rakenneuudistukset ja leikkauspaketit ennen kuin hän tekee edes sen, mikä hänen tehtäväkseen on annettu?


Kommentit tervetulleita! Perustelen väitteitä, annan viitteitä, korjaan virheitä tarvittaessa.