Yhteiskunnallisessa keskustelussa vedotaan toisinaan todistustaakkaan tai näyttötaakkaan: ks.
Markus Jäntti,
Heikki Pursiainen,
Tuukka Saarimaa; ks. myös
Teppo Eskelinen ja Paul Jonker-Hoffrén. Yritän tällä kirjoituksella perustella, miksi näihin vetoamisen pitäisi olla hyvin rajoitettua yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tämä kirjoitus on pitkälle venytetty nillitys yhden sanan käytöstä, mutta kenties myös jotain enemmän.
Tämä kirjoitus on myös pitkähkö, reilut 20 000 merkkiä. Varaa aikaa, ja keitä vaikka kuppi teetä.
Ensin puhutaan evidenssistä ja uskomuksista. Tämän jälkeen kerron siitä, mitä opin todistustaakasta konsultoimalla oikeustieteen oppikirjaa. Pahoittelut jo tässä vaiheessa, jos ekonomisti-blogisti on lukenut lakioppinsa väärin: korjauksia saa ja tulee esittää. Sitten esitän oman käyttösuositukseni todistustaakalle ja pohdin vaihtoehtoisia käyttötapoja ja niiden ongelmia, minkä jälkeen tehdään pieni katsaus näyttötaakkaan.
I Mitä on evidenssi
Abstrahoidaan hiven. Ajatellaan, että A on keskustelussa oleva kysymys (väite) ja B on evidenssi. A voi olla "Alkoholin kokonaiskulutuksen kasvu lisää alkoholikuolemia" ja B voi olla aikasarja alkoholin kokonaiskulutuksesta ja alkoholikuolemista.
(Jos sinulla on vahvoja näkemyksiä alkoholipolitiikasta,
haluat ehkä käyttää omassa mielessäsi jotain eri esimerkkiä)
Merkitään P(A) on todennäköisyys että A on totta, ja P(¬A) todennäköisyys, että A ei ole totta. P(A|B) on todennäköisyys, että A on totta, jos B on totta. Ja näin pois päin.
Näiden avulla voidaan määritellä evidenssin informatiivisuus:
Suomeksi: kuinka todennäköistä B:n havaitseminen on jos A on totta suhteessa siihen, kuinka todennäköistä B:n havaitseminen on, jos A ei ole totta.
Alla potentiaalista evidenssiä koskien väitettä "Alkoholin kokonaiskulutuksen kasvu lisää alkoholikuolemia":
Alkoholin kokonaiskulutuksen muutokset ja alkoholikuolleisuuden muutokset ovat jokseenkin positiivisesti korreloituneita. Kaksi kysymystä punnitsee tämän evidenssin. Kuinka todennäköistä tällaisen korrelaation havaitseminen on, jos alkoholin kokonaiskulutuksen kasvu lisää alkoholikuolemia? Kuinka todennäköistä tällaisen korrelaation havaitseminen on, jos näin ei ole? Minusta on selkeää, että edellinen todennäköisyys on suurempi kuin jälkimmäinen, ja siten kuva on evidenssiä väitteen "alkoholin kokonaiskulutuksen kasvu lisää alkoholikuolleisuutta" puolesta.
Se, miten vahvaa evidenssiä se on
– kuinka suuri osamäärä on
– on vaikeampi kysymys, eikä siihen tarvitse nyt mennä. Käytännössä kyse lienee siitä, miten vakuuttavan tarinan pystyy esittämään kolmannesta muuttujasta, joka ajaa molempien vaihtelua. Tutkijoille syy-seuraussuhteen todentaminen on ehkä luontevaa hahmottaa kyllä/ei-kysymyksenä, mutta informaation tehokkaassa käytössä kyse on jatkumosta.
Edellä esitetyssä kaavassa on
evidenssiä koskevia uskomuksia, P(B). Entä itse asia, P(A)?
On hyvä muistaa, että vaikka kaksi ihmistä päätyisikin yhteisymmärrykseen siitä, miten informatiivinen tämä evidenssi on, he eivät päädy yhteisymmärrykseen siitä, miten todennäköisesti alkoholin kokonaiskulutuksen kasvu lisää alkoholikuolleisuutta. Tämä johtuu siitä, yllä oleva kuvio on vain yksi todistuskappale, jota nämä kaksi ihmistä punnitsevat ennakkokäsityksiään (
priorejaan) vasten
. Tätä käsitysten päivittymistä kuvaa
Bayesin teoreema, joka voidaan kirjoittaa seuraavasti:
Vaikka evidenssistä löytyisi yhteisymmärrys, erimielisyys jää itse asiasta, jos ennakkokäsitykset poikkeavat toisistaan. Tämän päälle tulee vielä se, että kahden ihmisen käsitykset siitä, miten arvokasta alkoholikuolleisuuden välttäminen on, vaihtelee. Kuten Asiaton lehdistökatsastaja Pursiainen
ansiokkaasti todistaa, päätöksenteko on subjektiivisuutta subjektiivisuuden perään.
Tämä subjektiivisuus on syy siihen, miksi koen todistustaakkaan vetoamisen vaikeaksi yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ennen kuin mennään tähän tarkemmin, on hyvä konsultoida alaa, jonka piirissä todistelua ja todistustaakkaa on pohdittu paljon.
II Todistustaakka laissa
Otetaan Colin Tapperin
Cross & Tapper On Evidence (11. painos). Luku todistustaakasta alkaa seuraavalla kappaleella (viittaukset oikeustapauksiin poistettu luettavuuden helpottamiseksi):
When an issue of fact has to be proved in a court of law, it is first necessary to consider the burdens borne by the parties. The allocation of burden helps to determine which party should begin calling evidence, a procedural matter to be discussed further in Chapter VI, and by extension, how to decide upon a submission that there is no case to answer. It must be stressed that the terminology and techniques relating to the burden of proof are most appropriate to the determination of past fact. They are far less well suited for application to the burden of persuasion on issues involving significant reliance upon judgement or discretion, or those where it is one of the assessment of future risk, or heavily dependent upon expert opinion, or where the procedure is more inquisitorial than adversarial, or where no issue of fact arises at all. It may, however, be possible to require satisfaction of an evidential burden sufficient to raise the relevant issue.
Useimmat yhteiskunnallisesti mielekkäät kysymykset lienevät juuri sellaisia, joihin sitaatin mukaan todistustaakan käsitteet ja tekniikat eivät sovellu niin hyvin: kysymyksiä, jotka vaativat harkintaa, riskien arviointia tai asiantuntijamielipiteeseen nojautumista.
Jos osapuoli kuitenkin haluaa vedota todistustaakkaan yhteiskunnallisessa keskustelussa, olisi suotavaa, että kaikki osapuolet olisivat samaa mieltä siitä, kenelle todistustaakka aluksi kuuluu ja missä vaiheessa todistustaakka siirtyy.
Yleissääntönä Tapper esittää, että
kantaja kantaa todistustaakan, minkä perään keskustellaan pitkästi moninaisista poikkeuksista tähän yleissäänntöön. Voisiko tätä sääntöä siirtää yhteiskunnalliseen keskusteluun? Ehkä luontevimmin nykytilaan muutosta vaativa henkilö vastaa kantajan roolia. En kuitenkaan koe, että tällä seikalla on juurikaan merkitystä, jos ja kun se vain määrää sen, kenen tulee ensimmäisenä esittää evidenssiä.
Missä vaiheessa sitten voidaan katsoa, että todistustaakka raukeaa, tai että se siirtyy toiselle osapuolelle? Millä perusteella asia katsotaan "todistetuksi"? Tapperin mukaan todistustaakassa standardit vaihtelevat niin, että yksityisoikeudessa vaatimus on
balance of probabilities ja rikosoikeudessa tiukemmin
proof beyond reasonable doubt. Tämä on objektiivista siinä mielessä, että vaatimustasoja ei johdeta kummankaan osapuolen omista arvioista, ja jaettua siinä mielessä että molemmat osapuolet alistuvat noudattamaan niitä. Tällaista objektiivista ja jaettua ymmärrystä todistustaakasta on vaikea löytää yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Ensinnäkin: koska todennäköisyysarviot ovat, kuten edellisessä osiossa esitettiin, subjektiivisia, pitää määritellä se, kuka tulee vakuuttaa. Oikeudessa se on valamiehistö tai tuomari, ja tämä on kaikille selkeää. Entä yhteiskunnallisessa keskustelussa? Keskustelukumppani, "päättäjät" vai "kansa"? Toiseksikin osapuolten lienee vaikea päätyä yhteisymmärrykseen siitä, mikä on riittävä todennäköisyys sille, että asia voidaan katsoa todistetuksi.
Lopuksi on huomattava, että todistustaakan tarkoitus on edistää keskustelun sujumista, ei ratkaista keskustelua. Tapper esittää sitaatin:
No judge likes to decide cases on burden of proof if he can legitimately avoid having to do so.
Tämä on nähdäkseni hyvä neuvo myös tavallisille kansalaisille: muodosta kantasi evidenssin pohjalta, älä todistustaakan mukaan.
Todistustaakan käsite yhteiskunnallisessa keskustelussa on ongelmallinen, mutta se ei ole kuitenkaan täysin hyödytön.
III Käyttösuositus
Esitän todistustaakalle seuraavanlaista käyttötapaa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Henkilö, joka vaatii muutosta nykytilaan, kantaa todistustaakan. Tämä on luontevaa, koska sekä politiikan muuttaminen että evidenssin hankkiminen tai esittäminen ei ole ilmaista. Kuitenkin kun henkilö on esittänyt evidenssiä kantansa puolesta, todistustaakkaa ei enää ole kenelläkään. Keskustelua voidaan jatkaa, tai se voidaan päättää, ilman tuota sanaa.
Otetaan esimerkiksi politiikkarelevantti versio Russellin teepannusta. Väitän, että Maa- ja Mars-planeettojen välillä kiertää teepannu, joka lähettää havaitsematonta mutta haitallista säteilyä Maan asukkaille. Väitän, että itse teepannua on lähes mahdoton havaita, mutta että seuraava vuosi on harvinainen aikaikkuna, jonka puitteissa sen voi tuhota räjäyttämällä tietyssä avaruuden pisteessä ydinohjus.
On järkevää, että minulla on todistustaakka tämän asian suhteen. On järkevää, että minulla on todistustaakka, jotta yhteisiä resursseja ei käytettäisi harhaisen mielen kuvitelmien todistamiseksi tai noudattamiseksi. On järkevää, että on olemassa sellainen yhteisen keskustelun pelisääntö kuin todistustaakka.
Jatketaan esimerkkiä. Ajatellaan, että rakennan sisäisesti johdonmukaisen teepannuteorian, joka ennustaa, että Marsista löytyy pölypilviä. Ajatellaan, että
niitä sitten löytyy. Tämä on evidenssiä teoriani ja politiikkasuositukseni puolesta. Luultavasti se ei ole kuitenkaan riittävän hyvää evidenssiä. Kanssakansalaisteni ennakkokäsitykset ovat niin vahvasti teepannuteoriaa vastaan ja pölypilville on olemassa myös niin monta muuta hyvää selitystä, että en saa rahoitusta ydinaseen lähettämiselle.
Pointtini on, että tämän jälkeen keskustelussa ei tarvitse, eikä pidä enää vedota todistustaakkaan. Jos halutaan keskustella teepannukriitikon kanssa, sanotaan hänelle, että evidenssi ei riitä. Tai sanotaan hänelle että se, mitä luulet evidenssiksi, ei todellisuudessa ole evidenssiä. Tähän ei tarvita todistustaakkaan vetoamista.
IV Vaihtoehtoisia todistustaakkaan vetoamisen tapoja ja niiden ongelmia
Todistustaakka on keskustelupelisääntö. Ajatellaan, että minä olen sitä mieltä, että ratikka on parempi kuin bussi ja sinä päinvastaista mieltä. Ajatellaan, että me molemmat haluamme vakuuttaa toisen omasta kannastamme. Keskustelun tarkoitus on siis vähentää erimielisyyttä. Ajatellaan, että minä vedän ässän hihasta. Julistan: "Todistustaakka on bussien puolustajilla!", nojaan taaksepäin ja laitan kädet ristiin. Sinä olet sitä mieltä, että näin ei ole. Tämän jälkeen joko molemmat nojaamme taaksepäin kädet ristissä hiljaa tai päädymme kinastelemaan siitä, kenellä todistustaakka on. Todistustaakka keskustelupelisääntönä on epäonnistunut, koska se on vienyt keskustelua kauemmas varsinaisen erimielisyyden selvittämisestä.
(Paitsi tietenkin jos tarkoitukseni oli alunperinkin keskustella todistustaakasta ja katsoin vain parhaaksi johdattaa keskustelun siihen teemaan liikennevälineiden kautta; meitä on moneen junaan.)
Ylempänä esitin hyvin rajoitetun käyttösuosituksen todistustaakan käsitteelle. Esittelen seuraavaksi läpi joitakin vaihtoehtoisia käyttötapoja ja koetan avata sitä, miksi ne eivät ole niin hyödyllisiä. Tässä on kaksi pääperustelua. Ensinnäkin vaihtoehtoiset käyttötavat määrittää todistustaakka sisältävät subjektiivisuutta josta olisi hyvä keskustella suoraan sen sijaan, että käydään sijaissotaa todistustaakasta. Keskustelijoiden erimielisyydet
todistustaakasta ovat tyypillisesti erimielisyyksiä
itse asiasta.
Toiseksikin rajoitetun käyttösuosituksen etu on myös se, että todistustaakan raukeaminen on selkeästi määritelty. Jotta todistustaakka toimisi keskustelupelisääntönä, osapuolille tulee olla selkeää ja jaettua, mitä vaaditaan, jotta todistustaakka on kannettu onnistuneesti. Jälleen, vaadittavan evidenssin määrä on subjektiivista, ja sitä subjektiivisuutta ei pitäisi verhota objektiivisen todistustaakan käsitteeseen.
"Todistustaakka on sillä, joka on eri mieltä kuin minä"
Tämä on siitä hyvä sääntö, että todistustaakan raukeaminen on selkeästi määritelty. Siinä vaiheessa, kun muutan mieltäni, sinulla ei ole enää todistustaakkaa. Kuitenkin jos tämä olisi todistustaakan käyttötapa, kaikki vain nojaisivat taaksepäin kädet ristissä ja odottaisivat, että heidän eteensä kannettaisiin evidenssiä hopealautasella. Tämä on yhteiseksi pelisäännöksi melko minä-keskeinen.
"Todistustaakka on sillä, jonka kanta on häviämässä"
Tapper keskustelee taktisesta todistustaakasta, joka on tämäntapainen. Tämä käyttötapa olisi sinänsä järkevä, mutta en tiedä onko se kovin hyödyllinen. Ensinnäkin keskustelijoilla voi olla eri käsitykset siitä, mitä voittaminen ja häviäminen tarkoittaa. Ja toiseksikin vaikka yhteisymmärrys saavutettaisiin siitä, että voittaminen on sitä, että vaadittu asiantila tulee voimaan, keskustelu sen määrittämiseksi kumpi on demokraattisen prosessin senhetkisessä voittajaleirissä lienee yleensä tarpeeton sivupolku. Kolmanneksi ihmiset luultavasti tajuavat ilman todistustaakkaan vetoamistakin, että heidän pitäisi antaa lisää evidenssiä vakuuttaakseen "kuulijat", ja jos eivät tajua, on olemassa vähemmänkin mulkkuja tapoja kertoa se.
"Todistustaakka on sillä, joka haluaa tinkiä (ihmisoikeuksista/elinkeinovapaudesta/tasa-arvosta/tehokkuudesta)"
Tämän ongelma on se, että ei ole olemassa yhteisymmärrystä siitä, mikä periaate sulkeiden sisälle asetetaan, eikä siitä, mikä on sitten niin arvokasta, että siitä periaatteesta voidaan tinkiä. Kaikki keskustelun arvoiset yhteiskunnalliset valinnat ovat valintoja arvokkaiden periaatteiden välillä. Alkoholilain uudistuksen osalta pelissä olevia arvokkaita periaatteita ovat esimerkiksi "Vältä toimenpiteitä, joiden seurauksena ihmisiä kuolee" ja "Vältä toimenpiteitä, jotka kaventavat yksilönvapauksia".
Tästä esimerkkinä käy Pursiaisen lausunto alkoholilain uudistuksesta:
Alkoholilainsäädäntö rajoittaa perusoikeuksia, kuten sopimusoikeutta ja elinkeinovapautta. Tämä on perusteltua vain, jos sääntelijä pystyy aukottomasti osoittamaan, 1) että sääntely on tarpeellista ja 2) että sääntelyä ei ole yhtään enempää kuin on tavoitteiden kannalta välttämätöntä. Todistustaakka on vapauksia rajoittamaan pyrkivän sääntelijän harteilla.
Luulen että Pursiainen on, kuten itsekin, peukalosääntöjä käyttävä utilitaristi (pahoittelut jos olen väärässä). Hyöty on ainoa asia, jolla on lopulta merkitystä. Todistustaakka on sillä, joka haluaa tinkiä kokonaishyödystä, mutta oikeastaan turha siinä on mitään todistella, koska kokonaishyödystä ei pidä tinkiä. Hyötyjä on kuitenkin melko vaivalloista laskea kussakin tilanteessa erikseen, joten on hyödyllistä laatia ja käyttää peukalosääntöjä; heuristiikkoja; välitavoitteita; periaatteita. Yksilönvapaus on yksi sellainen. Kuoleman välttäminen on toinen sellainen.
Ainakin itseni on vaikea nähdä, mitä mieltä todistustaakkaa on vierittää tietyn periaatteen nojalla, jos itse keskustelun tarkoitus on punnita eri periaatteiden merkitystä asianomaisessa kysymyksessä. Tietenkin voi sanoa, että "Tässä puututaan hyvin vahvasti yksilönvapauteen ja alkoholikuolemien lisääntyminen on suhteessa siihen melko pientä". Tämä on kuitenkin mahdollista sanoa ilman sanaa "todistustaakka", enkä tiedä mitä lisäarvoa se sana tähän tuo.
"Todistustaakka on sillä, joka haluaa valita korkeamman riskin vaihtoehdon"
Tämän ongelma on se, että ihmisten suhtautuminen riskiin on subjektiivista, ja riskeihin liittyvät arviot ja arvostukset ovat yksi keskustelun erimielisyyksistä. Kun Markus Jäntti sanoo, että todistustaakka on lukukausimaksun kannattajilla, koska lukukausimaksuihin liittyy riskejä sosiaalisen liikkuvuuden hidastumisesta, ja (sanotaan) Niku Määttänen sanoo, että evidenssi sosiaalisen liikkuvuuden vähenemisen puolesta on melko vähäistä ja että myös vaihtoehtoon liittyy riskejä ja kustannuksia, ja Jäntti kommentoi Määttäsen viittaaman evidenssin informatiivisuutta ja spekulointeja muista riskeistä, tässä vaiheessa ollaankin keskustelussa, joka olisi voitu aloittaa ilman ensimmäistä vetoomusta todistustaakkaan. Jälleen, minun on vaikea nähdä, mitä iloa hyötyä todistustaakkaan vetoamisesta on ollut, ellei tarkoitus ole ollut istua kädet ristissä ja nojata taaksepäin keskustelemisen sijasta.
Mutta toki se saattaa usein olla olla juurikin todistustaakkaan vetoamisen tarkoitus.
V Näyttötaakka
Tuukka Saarimaa
kirjoittaa Twitterissä:
Todistustaakka ja näyttötaakka ovat eri asioita, joskin niiden erottaminen oikeussalin ulkopuolella voi olla vaikeampaa. Todistustaakka on taakka näyttää toteen kanne tai syyte, kun taas näyttötaakka on taakka näyttää toteen mikä tahansa väite. Esimerkiksi syytteen ollessa tappo todistustaakka on syyttäjällä, mutta mikäli syytetty vetoaa itsepuolustukseen, hänellä on tässä asiassa näyttötaakka.
Yhteiskunnallinen keskustelu velloo ja rönsyilee aiheesta toiseen ja siten näyttö- ja todistustaakkaa voi olla vaikea erottaa. Kaipa kenen tahansa, joka jotain väittää, tulee esittää evidenssiä väitteensä puolesta, ainakin pyydettäessä. Evidenssiä on hyvä esittää pyytämättäkin, jotta ylitettäisiin keskustelukumppaneiden välinen
inferenssietäisyys ja vältettäisiin turha hämmennys ja eripura. Joka tapauksessa pelkään, että evidenssin pyytäminen vetoamalla näyttötaakkaan twiitissä esitetyllä tavalla vaikuttaa helposti ylimieliseltä eikä edistä oikeastaan mitään arvokasta tavoitetta.
Tapper kirjoittaa sellaisesta asiasta kuin
judicial notice (en tunne suomennosta), mutta kyseessä on se, että asia merkitään tiedoksi ilman evidenssiä. Jos joka ikinen väite tulisi oikeusprosessissa perustella, eihän siitä mitään tulisi. Esimerkiksi tästä Tapper esittää, että jos väitetään, että joulua vietetään 25.12, tätä varten ei tarvitse kutsua erikseen todistajaa. Kirjassa on hauska kappale siitä, mitä faktoja oikeusprosesseissa on tai ei ole otettu annettuna (alkoholin kulutus ja saatavuus mainitaan):
It would be pointless to endeavour to make a list of cases in which the courts have taken judicial notice without inquiry. The justification of their acting in this way is that the fact in question is too notorious to be the subject of serious dispute. Familiar examples are provided by the rulings that it is unnecessary to call evidence to show that a fortnight is too short a period for human gestation, that the advancement of learning is among the purposes for which the University of Oxford exists, that cats are kept for domestic purposes, that men and women sharing a bed are likely to have sexual intercourse, that criminals have unhappy lives, that the reception of television is a common feature of English domestic life enjoyed mainly for domestic purposes, and that sporting celebrities seek endorsement. The may be taken to know the meaning of any ordinary expression in the English language, and that the value of money has declined since 1189, but not, in Australia, the relationship between the availability of alcohol and its consumption. Judicial notice will also be taken of the fact that a postcard is the kind of document that might be read by anyone, but not that husbands read their wives' letters. These conclusions have been reached without reference to any extraneous sources of information, but there are a number of cases in which judicial notice has been taken only after such reference has been made.
Ehkä yhteiskunnallisessa keskustelussakin on hyvä, että jokaista väitettä ei tarvitse kyseenalaistaa tai perustella. Muuten joka kerta lopulta päädytään uimaan epistemologian syvissä vesissä ("mikä oikeastaan on totta") tai tarpomaan moraalifilosofian suossa ("onko Nozickin mielihyväkone todella ihanteesi").
Saarimaa ei perustele maksuttoman korkeakoulutuksen regressiivisyyttä, mutta ainakin itse kaipaisin tästä näyttöä. Olen aiemminkin kuullut puhuttavan tästä, mutta en ole nähnyt asiasta mitään kunnon tutkimusta. Esimerkiksi kun Matti Virén
kirjoittaa, että "[V]aikka tutkimustulokset osoittaisivat maksuttoman yliopistokoulutuksen olevan hyvin regressiivistä, usko koulutuksen tasa‑arvoistavaan voimaan on horjumaton", hän tekee sen viittamatta tutkimustuloksiin.
Olen ehkä tarpeeton vaikeuttaja, mutta minulle ei ole selkeää, mitä maksuttoman korkeakoulutuksen regressiivisyydellä tarkkaan ottaen tarkoitetaan, tai miten sitä mitattaisiin. Ymmärrän peruslogiikan, että kaikki maksavat ja vain osa hyötyy, ja että hyötyjät ovat hyväosaisia. Tämä ei kuitenkaan minusta vielä todista järjestelmän regressiivisyyttä, ja minun on muutenkin vaikea hahmottaa asiaa. Miten sitä regressiivisyyttä arvioisi kvantitatiivisesti? Miten vaikkapa maksuttoman korkeakoulutuksen
Kakwani-indeksi laskettaisiin?
VI Todistustaakan käyttö retorisena keinona on usein epäkohteliasta ja epäinformatiivista
Miksi todistustaakkaan (tai näyttötaakkaan) sitten vedotaan? Luulen, että kyse on vain halusta voittaa mahdollisimman vähällä vaivalla. Kas näin: "Tämä tässä on todistustaakka. Se on kuin Musta Pekka. Se kenelle tämä jää, häviää. Pelasin sen nyt sinun käteesi. Nyt minä nojaan taaksepäin ja ristin käteni, niin koeta sinä siinä pyristellä siitä eroon."
On vaivalloisempaa voittaa keskustelemalla itse evidenssistä. On vaikeampi voittaa, jos todistustaakkaan vetoamisen sijaan sanoo saman asian subjektiivisemmin: "Minusta evidenssisi ei ole riittävää. En ole vakuuttunut."
Toivon vain, että seuraavan kerran kun sinun, hyvä lukija, tekee mielesi tunkea todistustaakan Musta Pekka keskustelukumppanisi käteen, harkitsisit kohteliaampia ja informatiivisempia tapoja pyytää lisää evidenssiä. Katsotaan kahta vaihtoehtoa:
A: "Todistustaakka on sillä, joka kannattaa sääntelyä tässä asiassa."
B: "En ole vielä vakuuttunut siitä, että tässä asiassa tarvitaan sääntelyä. Olisiko sinulla antaa lisäevidenssiä sen puolesta, että ihmiset eivät osaa tehdä tässä asiassa itselleen parhaita ratkaisuja?"
Väitän, että B on kohteliaampi ja antaa paremmat eväät keskustelukumppanille tarjota evidenssiä yhteisymmärryksen saavuttamiseksi.
Ja jos olet sitä mieltä, että A on parempi koska B on pidempi kuin 140 merkkiä, pidän sitä evidenssinä teknologisen kehityksen haitallisuudesta ihmiskunnalle.
