Kolme sekalaista

1.) Hesarissa oli henkilökuva Antti Ronkaisesta. Olen istunut Antin kanssa mm. samassa taloussosiologian seminaarissa, jossa itse olen ollut lähinnä kuunteluoppilaana (vieläpä hyvin poissaolevana sellaisena tänä syksynä) ja on hauska nähdä, kun tutut tekevät ihmisiä kiinnostavia asioita. Sivuhuomiona: onko siinä kyse enemmän kysynnästä vai tarjonnasta, että tunnetuin suomalainen talouskriisin myötä esiin noussut bloggaaja on Marxista kiinnostunut sosiologi eikä vaikkapa valtavirtaa edustava taloustieteilijä?

2.) Voi Jukka Pirttilää. Paitsi että Timo Soini kirjoittaa perussuomalaisten tuoreen välikysymyksen perusteluissa hänen nimensä väärin, Soini myös tulkitsee professorin blogikirjoitusta väärin. Talouselämän uutisessa Jukka kommentoi seuraavasti

Pirttilä varoittaa tekemästä liian pitkälle meneviä päätelmiä laskelmastaan.

Hänen mukaansa "vertailu on vain pieni harjoitus. Ainakin siinä menee pieleen se, että myös verrokkimaiden tilanne on muuttunut, kun muu Eurooppa on ottanut käyttöön euron".

Edelliseen kohtaan viitaten: tämä voi olla yksi tarjontapuolen syy siihen, miksi valtavirran taloustieteilijöillä on vaikeuksia nousta mediassa esiin. Kun kerran media tuloksista kiinnostuu, niin sitä ollaan heti vähättelemässä omaa työtä ja hillitsemässä otsikkotehtailijoita. Ei ole helppoa. Sinänsä hauskaa, että poliitikkoa jaksaa kiinnostaa taloustieteilijöiden tekemiset, mutta onhan tuosta totuuden etsiminen kaukana; siteerataan blogikirjoitusta ja jotain ajatushautomohemmoa.

3.) Olen lueskellut Suomen historian pikkujättiläistä ja selvinnyt sydänkeskiajalle. Ajattelin jakaa täällä hauskan katkelman Piispa Henrikin legendasta, joka on muuten luettavissa täällä. Taitaa olla tässäkin tarkoituksena enemmän todellisuuden tuottaminen kuin sen kuvaaminen.

Neljäs lukukappale

Kun hän ahkeroi viisaasti ja uskollisesti rakentaakseen ja vahvistaakseen Suomen seurakuntaa, sattui, että hän halusi ojentaa kirkollisella kurilla erästä murhamiestä, jottei anteeksisaannin liiallinen helppous olisi tälle yllykkeenä rikkomiseen. Tuo murhamies halveksi tätä pelastuksen lääkettä ja käänsi sen tuomionsa lisäykseksi vihaten sitä, joka nuhteli häntä terveellisesti. Niin hän hyökkäsi vanhurskauden palvelijan ja hänen oman pelastuksensa puolesta kiivailevan piispan kimppuun ja tappoi tämän julmasti. Siten Herran pappi kaatui vanhurskauden puolesta Jumalan kasvojen eteen tarjottuna otollisena uhrina ja kävi sisälle taivaallisen Jerusalemin temppeliin kantaen kunniakkaan voiton palmua.

Miksi Suomen korot nousussa?

The only obvious difference between the two: Finland is part of the Eurozone, meaning it can't print its own money. Sweden has no such risk.

Krugman linkkaili artikkeliin, josta yllä oleva on napattu. Tuo sitaatti jättää kuitenkin tarinan kesken. Miksi kyky printata omaa rahaa on jotenkin merkityksellinen? Mun mielestä Kantoos on tässä oikeassa. Kyse ei ole siitä, että rahaunionissa valtiot eivät voi rahoittaa alijäämiään rahaa painamalla vaan siitä, että rahaunionissa valtiot eivät voi palauttaa kilpailukykyään valuuttakurssimuutoksilla. Ja tässä mielessä sitaatti jää vähän mysteeriksi.

Ei kai Suomella ole tarvetta kohentaa kilpailukykyään? Ainakin euroalueella olemme huippuluokkaa. Mutta toisaalta jos koko euroalueen kilpailukyky on heikko niin ehkä Suomenkin kilpailukyky on heikko maailmanlaajuisessa katsannossa. Ja on vaikea kuvitella, miten kyse voisi olla siitä, että vientimailla menee heikosti. Varmaan Ruotsikin vie melko paljon Kreikkaan ja muualle euroalueelle.

Ehkä kyse ei ole mistään euroalueeseen liittyvistä kysymyksistä. Ehkä Ruotsi on ratkaissut ne kestävyysvajeongelmat, joiden kanssa Suomi painii. Voihan tämä toki liittyä eurokysymyksiin siten, että Ruotsi voi käyttää poliittiset paukut kansallisten kysymysten ratkaisemiseksi. Mutta en ole kovin varma tästäkään. Yksi mahdollinen vastaus on myös se, että Suomen valtio on ratkaisujensa myötä heikentänyt tasettaan - mm. lainaamalla Kreikalle (tai rahastolle, joka lainaa rahaa eteenpäin Kreikalle) - ilman kasvunäkymien parantumista, jolloin tuloksena on default-riskin kasvaminen.

Ja yleinen kun-talous-kohenee-sijoittajat-lähtevät-takaisin-osakemarkkinoille-argumentti ei varmaan toimi tässä, kun talous ei tunnu kauheasti kohentuvan.

Mistä on kyse? Pertti Haaparanta sanoi suoraan, että hänen mielestään markkinat ovat yksinkertaisesti väärässä. Itse en luota itseeni niin paljoa, että uskaltaisin väittää noin. Ongelma nykytilanteessa on se, että vaikkapa valtionvelkakirjoihin liittyy niin monia asioita, joten niiden hintaliikkeiden tulkitseminen tuntuu teenlehtien lukemiselta ja tuon informaation käyttö politiikan tukena on melko vaikeaa. Jos kullakin osatekijällä olisi likvidit futuurimarkkinat, homma olisi helpompaa.

P.S. Tästä voi katsella noita korkoja. Myös koko kriisin kuva on mielenkiintoinen ja se, että korot nousivat voimakkaasti elokuusta 2010 huhtikuuhun 2011. Mitähän tuolloin spekuloitiin? Olisipa raskasta olla töissä rahoitusmarkkinoilla.

P.P.S. Ja jos tällaisia vielä pitäisi miettiä, kuten varmaan pitäisi, niin kyllä pää menisi rikki ja nopeasti. Ehkä mä jätän nää korkojen kattelut muille, heh.

Lippujen hinnoittelusta

Lippupiste tuo tammikuussa markkinapaikan lippukaupan jälkimarkkinoille , kertoo Yle. Kaivelin tässä aamusella ajatuksia ja näkemyksiä tapahtumien lippujen hinnoittelusta. Tapahtumilla tarkoitan lähinnä suurten konserttien lippuja. Kirjallisuudessa viitataan myös urheilutapahtumiin, mutta ainakin näin suomalaiselle jalkapallofanille täydet katsomot tuntuvat aika kaukaiselta.

On hyvä erottaa joitakin kysymyksiä toisistaan. Miksi jälkimarkkinat kukoistavat? Miksi liput ovat alihinnoiteltuja? Miksi lippuja ei myydä huutokaupalla?


Trokaamisesta: Trokaaminen on vastenmielistä, siinä mielessä jossa Al Roth puhuu vastenmielisistä markkinoista (repugnant markets [pdf]). Jokin siinä tuntuu pahalta. Tulee sellainen tunne, että trokaajat ovat loisia, jotka kuppaavat esiintyjää. He eivät saa ansionsa mukaan. En lähde puhumaan trokaamisesta nyt sen enempää, mutta huomioinpa vain, että vaikka alihinnoittelu on tärkeä syy kukoistaville jälkimarkkinoille, se ei ole ainoa syy. Jälkimarkkinoita on myös niihin konsertteihin, jotka eivät ole alihinnoiteltuja. Courty [pdf, työpaperiversio] esittää hauskan mallin, jossa osa kuluttajista tietää vasta viimeisenä päivänä pääsevätkö he tai kuinka kovasti he haluavat päästä konserttiin. Muiden mielenkiintoisten johdopäätösten muassa mallissa nousee eturistiriita järjestäjien ja trokaajien välillä. Ainakin järjestäjien toistuvien trokaamista paheksuvien kommenttien perusteella tämä ominaisuus voisi vastata todellisuutta.


Alihinnoittelusta: Se, että tapahtumien liput näyttävät usein olevan johdonmukaisesti alihinnoiteltuja on mielenkiintoinen ilmiö. Mistä päätellään, että liput ovat alihinnoiteltuja? Siitä, että heti lippujen virallisen myynnin jälkeen lippuja ilmestyy myyntiin jälkimarkkinoille ja niistä pyydetään virallista myyntiä korkeampaa hintaa. Tässä herää sitten kysymys miksi järjestäjät eivät halua korkeampaa hintaa lipuistaan?

Tähän on esitetty monia selityksiä. En tiedä, mitkä niistä ovat relevanteimpia. Mitenkähän asiaa voisi tutkia? No kuitenkin tässä joitakin poimittuna eräästä artikkelista:

A variety of explanations for underpricing have been proposed: uncertainty over sales leads to a preference for underpricing rather than risk overpricing (Swofford, 1999); the social externality that being in a fuller audience provides a more enjoyable experience than being in a sparse audience (Becker, 1991); that customers of such events value being treated fairly and (Kahneman et al., 1992) and as a related point in the case of sport events, that constant prices is necessary to attract loyal team fans (Salant, 1986). [lähde]

Aiheesta puhuvat myös Connolly & Krueger, osio 5.1., s. 26. Tässä omat kaksi senttiäni spekulointia. Media tuntuu uutisoivan ikävänä asiana sitä, jos jonkun artistin lippuja on jäänyt myymättä. Jos tämä vaikuttaa ihmisten näkemyksiin artistin haluttavuudesta, artistille voi olla kannattavaa (tästäkin syystä) vaatia lippujensa alihinnoittelua ja vähentää tällaisten uutisten todennäköisyyttä. Ja voihan ihmisille tulla artistista reilu kuva, kun hän ensin myy lippuja kahdeksallakympillä ja sitten nähdäänkin, että lippujen todellinen arvo on satasen. Hänhän jakelee kaksikymppisiä faneilleen!


Huutokauppaamiseesta: Miksi järjestäjät eivät huutokauppaa lippujaan samalla tavalla kuin liput huutokaupataan jälkimarkkinoilla? En tiedä, sillä ainakin jonkinlaiseen huutokauppaan ne näyttäisivät kykenevän Ylen uutisenkin perusteella. Haluaisin tässä nostaa esiin sen, että huutokauppaaminenkaan ei ole kovin yksinkertaista ja siinä on riskinsä.

Kaikkia hyödykkeitä kaiketi voidaan myydä ostajille joko huutokaupalla tai kiinteällä hinnalla, johon liittyy "eioon" myyminen tuotteen loppuessa. Se, että suurinta osaa hyödykkeistä myydään kiinteällä hinnalla kertoo siitä, että huutokauppa ei ole mitenkään täydellinen keino nyhtää rahoja irti kuluttajilta.

On mielenkiintoista, kuinka vaikka taloustieteen ja rahoituksen perusperiaatteet ovat melko yksinkertaisia, homma menee monimutkaiseksi kun katsoo lähempää. Esimerkiksi keskuspankkien avomarkkinaoperaatioilla vaikutetaan rahan määrään ja korkotasoon, mutta käytännössä ne ovat aikamoista insinöörityötä, tai niin se ainakin minulle näyttäytyy. Huutokauppamekanismeja on monenlaisia ja niiden implementoimiseen liittyy usein ei-triviaaleja kustannuksia. Tämä voi olla yksi syy siihen, miksi järjestäjät eivät myy lippujaan huutokaupassa. Helppohan trokarin on muutama lippu myydä huuto.netissä, mutta kymmenien tuhansien lippujen myyminen keskitetysti voi olla jo vähän hankalampaa.

Entä kun huutokaupat epäonnistuvat? Viime viikolla uutisoitiin näyttävästi, kuinka Saksan valtionvelkakirjojen huutokauppa epäonnistui. Olisi hauskaa opiskella tarkemmin, mistä tässä oli kyse. Joka tapauksessa huutokaupan epäonnistuminen herätti huomiota ja sai (ilmeisesti) Euroopan pörssikurssit laskuun.

Voisin kuvitella, että vaikkapa musiikissa tämä voi olla erityisen noloa. Mieti tarinaa. Artisti yrittää nyhtää faneiltaan mahdollisimman paljon rahaa huutokauppaamalla lippunsa, ja epäonnistuu siinä. Ahneet ihmiset ovat vastenmielisiä etenkin silloin, kun he saavat ansionsa mukaan. Paitsi että artisti on ahne, hän on myös epäonnistuja.


Lopuksi: Sitten vielä yksi satunnainen havainto Ylen uutisesta. Uutisen mukaan "Lippupiste tuo tammikuussa markkinapaikan lippukaupan jälkimarkkinoille." Markkinapaikan? Tarkoittaako tuo sitä, että Lippupiste ei aio itse myydä lippuja siellä, ei kai? En tiedä mitä Lippupiste hyötyisi siitä, jos se lähtisi palvelemaan trokareita tarjoamalla heille markkinapaikan.

Aiheesta muualla: Marginal Revolution, Krugman, ja vielä yksi Courtyn tiivis katsaus [pdf] viihdeteollisuuden hinnoitteluun, käsittelee kaikkia mahdollisia asioita.

Kaunokirjallisuutta ja onnellisuusvääntöä

Toipuilen edelleen viikon takaisesta viisaudenhampaan poistosta. Huomaan, että liikunnan puute alkaa ahdistaa jo aika pahasti. Alkoi tänään gradutiedoston edessä itkettää, vaikka ei siihen suurempaa syytä varmaan ollut, ahdisti vain. Mikään ei oikein innosta. Voi kun pääsis lenkille.

Lainailin toipumista varten paljon katsottavaa kirjastosta, mutta olin kuitenkin sen verran järjissäni, että pystyin hyvin lukemaan.

• John Steinbeckin Vihan hedelmät. Olipahan huikea! Hienosti nivoutuivat pienet ihmiset osaksi yhteiskunnallista kertomusta ja lauseet olivat kauniita.
  
• George Orwellin 1984. Olihan se jännä, pisti miettimään. Vähän jotenkin tuli välillä sellainen tunne, että selitetään ja alleviivaillaan tapahtumia turhan paljon. Sehän voi olla jossain määrin scifille ominaista; kun maailma ei ole tuttu mistään muualta, vrt. esim. 30-luvun Yhdysvallat, maailmaa pitää kuvata tarkemmin ja toisinaan ehkä oppikirjamaisestikin.
• Günter Grassin Peltirumpu. Hieno tarina, hauskakin lukea. Syntyi mieliteko lähteä Danzigiin, tai Gdanskiksihan sitä nykyään kutsutaan.

Leo Stranius kirjoitteli Puintiin onnellisuuspolitiikan puolesta, kannattaa käydä lukemassa. Teksti on hyvä ja etenkin suhteessa Pursiaiseen auttaa hahmottamaan sitä, millainen rooli onnellisuuspolitiikassa holhoamisella on, tosin Stranius ei tuota h-sanaa käytä. Ja tosiaan jos jollekulle jäi epäselväksi, niin en ottanut oman kommenttini Pursiaisen tekstiä käsitelleessä osiossa kantaa mihinkään - ainakaan tämä ei ollut tarkoitukseni. Ja harras pyrkimykseni oli puhua holhoamisesta neutraalina terminä, vaikka sitähän se ei ole. Jos ajatellaan, että holhoaminen on paternalismia, niin mun mielestä se tarkoittaa lähinnä kaikkea tulonsiirtojen yli menevää hyvinvointipolitiikkaa. Eikö ulkoisvaikutustenkin korjaaminen ole vain sitä, että valtio sanoo osaavansa tehdä ne coaselaiset sopimukset yksilöitä paremmin?

Se piti vielä tuosta Straniuksen tekstistä sanoa, että on mielenkiintoista kuinka tyypillinen argumentointi liberalismia (tai libertarismia tai ääriliberalismia tai anarkokapitalismia tai mitälie, nykyään jos mä lähden sille valtio-ei-saa-slopelle älyllisesti laskettelemaan niin mä liusun sinne anarkokapitalismiin aika nopeasti) vastaan on sitä, että viedään argumentit loogisiin päätepisteisiinsä ja näytetään, kuinka radikaalisti erilaista se on nykypolitiikkaan verrattuna, usein vieläpä ilman, että otetaan kantaa itse asiaan - se ilmeisesti katsotaan turhaksi. Kuten Stranius kirjoittaa

Samalla logiikalla olisi ilmeisesti turha säädellä uraanin tai heroiinin myyntiä, lapsityövoiman käyttöä, asekauppaa tai luoda yhteisiä liikennesääntöjä ja terveyspalveluita. Ovathan nämä kaikki yksilön näkökulmasta yhteiskunnan taholta tulevaa holhoamista. --- Kyllähän poliittisella päätöksenteolla puututaan jatkuvasti ihmisten hyvinvointiin esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspolitiikan, talouspolitiikan, koulutus- ja terveyspolitiikan tai ympäristöpolitiikan muodossa. Pursiaisen yksilöä kunnioittavassa politiikassa ei äärimmilleen vietynä ole politiikkaa tai yhteisöllisyyttä lainkaan.

Viimeisenä pointtina sanottakoon, että en ole täysin varma siitä, pitääkö Pursiainen minun ja Straniuksen tulkintaa oikeana. Mutta mun mielestä jos sanoo, että valtion ei pidä toimia paternalistisesti, on aika paljon sanottu.

Onnellisuudesta vieläkin

Kirjoittelin Onnellisen yhteiskunnan Puintiin kommenttipuheenvuoron. Kritisoin Straniuksen toimenpide-ehdotusta työn jakamisesta ja esitin huomioita Pursiaisen liberalistisista ajatuksista, teknokratiakin saattaa rivien välissä vilahtaa. Toivottavasti herättää ajatuksia ja keskustelua. Itse olen vieläkin kiinnostunut onnellisuuspolitiikasta, mutta ehkä enin kiinnostus ja erityisesti innostus on jo hieman laantumaan päin. No, mielenkiintoista yhtä kaikki. Kirjapinossani on ollut myös Capabilities and Happiness - artikkelikokoelma, joka vaikuttaa hyvältä mutta jota en ole vielä kauheasti lukenut. Olen vasta ensimmäisessä, Senin artikkelissa. Siinä on kyllä mies, jota on aina miellyttävä lukea, vaikka kirjoittaakin welfare economicsista, johon minulla ei ole juurikaan suhdetta.

P.S. Pahoittelut Artturille siitä, että edellisen puheenvuoron kommenttiin vastaaminen jäi. Johtui ihan vain siitä, että kommentti oli sen verran hyvä pähkinä purtavaksi, että piti miettiä, mikä on näissä nettikeskusteluissa jäätävä elementti. Rupesin jopa ajatuksia selventääkseni kirjoittamaan niistä formaalia mallia, mikä osoitti toisaalta sen että siinä oli paljon oletuksia joiden vaikutuksia en ollut miettinyt loppuun asti ja toisaalta sen, että olen siinä hommassa kokematon nörtti.

P.P.S. Koska kampanjassa käytetään laiskasti myös Twitteriä, avasin oman tilinikin, mutta sen käyttö on jäänyt yhteen-kahteen tweettiin. Tuntuu siltä, että sen käyttö vaatisi sen älypuhelimen.

Kiitollisuutta

Makasin tänään suu auki kun yksi viisaudenhampaani ensin laitettiin palasiksi ja sitten revittiin ulos. Tajusin siinä kokevani hyviä asioita elämässä ja tunsin kiitollisuutta. Olin kiitollinen siitä, että on olemassa puudutusaineita, jotka vievät kokonaan tunnon pois leuasta. Olin kiitollinen myös särkylääkkeistä ja antibiooteista. Olin kiitollinen siitä, että minua operoinut lääkäri oli hyvä - hammas oli vähän hankalasti siellä poskessa, poikittain ja hermon kyljessä, mutta homma sujui ongelmitta. Ja mikä parasta, lääkäri myös osasi ottaa huomioon potilaan ihmisenä siinä, että kertoi aina mitä on tekemässä ja kysyi tuntemuksia.

Henkilökohtaisesti olen kiitollinen siitä, että verovaroja syydetään poskeeni, mutta hieman mietityttää, että olisiko tuollekin rahalle parempaa käyttöä jossain muualla. Mutta se on sellaista kalkyyliä, johon ei ehkä kannata lähteä. Ei ole ihmisille hyväksi sellainen, samaan tapaan kuin hyvin monimutkaisten ympäristövaikutusten ja globaalien tuotantoketjujen miettiminen arkipäivän kulutuspäätöksissä.

On myös jännää kuinka ihmiset, joita en tunne ja joille en ole tehnyt minkäänlaisia palveluksia palvelevat minua pätevästi ja ystävällisesti.

Päivän fiilistely

TÄMÄ. Tehdä tutkimus, joka on (huomaamatta) suunniteltu vahvistamaan omia ennakkokäsityksiä, saada kritiikkiä, tehdä uusi tutkimus, jossa eksplisiittisesti korjaa omia harhojaan ja pyytää anteeksi aiempien tulosten vääriä johtopäätöksiä. Nostan hattuani.

Tekemisiä

Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden - ViNO ry:n Onnellinen yhteiskunta-kampanja on käynnistynyt. Vastaan Puinnista, jossa on tarkoituksena keskustella fiksusti ja poleemisestikin onnellisuuspolitiikasta ja kaikesta siihen liittyvästä. Tuota ideoidessani ajattelin, että olisi hienoa saada aikaan jonkinlainen Cato Unboundin kaltainen keskustelufoorumi (köyhänä versiona toki). Erityisesti mulla oli kaksi pointtia mielessäni:

• Vihreistä: Ainakin viime vaalien jälkeen oli useilla sellainen tunne, että Vihreät jäivät jalkoihin nettipresensissä. Musta tää näkyy ehkä selkeiten Usarissa ja Puheenvuorojen peukkuluvuissa. Vihreiden suhteellinen etu ei liene määrässä vaan laadussa, joten kannattaa panostaa siihen, että olisi fiksuja, henkilöityjä puheenvuoroja.
• Nettikeskustelusta: Usari on vienyt suomalaista nettikeskustelukulttuuria eteenpäin harppauksin, ja hyvä niin. Tässä nähdään toimitustyön tai ainakin oikeanlaisten puitteiden luomisen tärkeys. Ei se riitä, että laittaa vain blogspottiin oman blogin, jonne sitten sepustelee asioita yksinään, kuten itse olen tämän suhteen tehnyt. Tai se voi olla hyväksi ihmiselle itselleen, mutta ei sillä varsinaista yhteiskunnallista painoarvoa ole. Mua ei aihepiiri kiinnosta, mutta Lily ainakin näyttää hyvältä ja toimivalta.

Käykää lueskelemassa tuota Puintia, jos vähänkään kiinnostaa, siellä Marko Hamilolta ja Leo Straniukselta ajatuksia. Itsekin kyhäilin sinne tällaisen. Olisi ollut hauskempaa saada enemmänkin kommentteja, mutta ehkä tämä kampanja on vasta käynnistymässä. Itse asiaan (mikro-makro-ristiriitaan) en saanut kauheasti palautetta. Sohaisin maahanmuuttoakin tuossa, koska Hamilo oli asiasta maininnut ja mulla oli joitakin ajatuksia, joita halusin pallotella asiaan liittyen. Itselleni tuo on yksi niistä kysymyksistä, joissa on vaivaamista sen välillä, puhutaanko onnellisuudesta vai vapauksista. Maahanmuutto nykyisessä ja voimakkaammassa mittakaavassa ei välttämättä ole kovin hyvä homma onnellisuuden kannalta. Mutta mä edelleen viehätyn vapaudesta. Jos joku haluaa ostaa mamun työvoimaa, joku toinen myydä hänelle ruokaa ja joku kolmas vuokrata hänelle asunnon, miksi kenenkään pitäisi tulla heidän väliinsä?

Edistän myös graduani koko ajan, hitaasti ja epävarmasti. Olen nyt päätynyt sellaiseen ratkaisuun, jossa i) en tee empiriaa ja ii) saan puhua historiasta ja käsitteistä. Sillä tavalla tein kandinikin ja hyvä tuli. Ja haluan kulkea tämän polun loppuun ja tehdä opinnäytetyön, näyttää, mitä olen oppinut. Eilen mietin minimireservivaatimuksia - ei varsinaisesti liity aiheeseen, mutta mietinpähän vain. EKP:n mukaan minimireservivaatimusten pointtina on (rahamarkkinakorkojen hallinnan ja tasauksen lisäksi) rakenteellisen likviditeettivajeen luominen tai laajentaminen. Aikamoista! Olen mietiskellyt tuota ja sitä, miten se toimii. Jotenkin kai siinä on ideana luoda kysyntää keskuspankin avomarkkinaoperaatioille. Mutta toimiiko se oikeasti noin?

Soitin Valmennuskeskukseen ja tarjouduin valmennuskurssille opettajaksi. Eivät vielä tienneet, tarvitsevatko, soittelevat vanhoja läpi, mutta sain ajan näyteluentoon joulukuun alkuun. Raha ja työkokemus maistuisi, mutta erityisesti olisi hauskaa opettaa. Olen miettinyt taas opettamista yliopistossa tai lukiossa (tai ylioppilaille tai lukiolaisille) osana uraa viime aikoina.

Kärttyilyä ihmisten omista kokemuksista

Minusta on hassua, että verotietojen julkisuuden yksi hyötypuoli on se, että se havainnollistaa tuloeroja ja palkkarakennetta. En siis vastusta tätä touhua, mutta olen vain niin (aggregaatti)dataorientoitunut ihminen, että minusta on omituinen ja typerä ajatus, että joku voisi muodostaa kuvan tuloeroista sen perusteella, että vertaa vaikkapa omaa palkkaansa sen vuoden tulokuninkaaseen Suomessa tai omassa maakunnassaan. Mutta voihan se olla, että tämä on se tuloero, jolla on merkitystä.

Asiaan liittyen, Facebookiin on perustettu yhteisö "Ahkeralle opiskelijalle vapaa työssäkäyntioikeus". No, ilmeisesti siinä vastustetaan tulorajoja ja siitä seuraavaa korkeaa marginaaliverotusta, joka koetaan rangaistavana. Mikähän marginaalivero olisi sitten "vapaa työssäkäyntioikeus"? No, olin oikeastaan kertomassa siitä, mitä siellä yhteisön seinällä puidaan. Ihmiset käyvät kertomassa omia kokemuksiaan siitä miten ikävältä tuntuu, kun tukia peritään takaisin - tai että miten eivät tienaa tarpeeksi, että tukia perittäisiin takaisin. Kuulkaas ihmiset! Teidän omilla kokemuksillanne ei ole systeemin tehokkuuden ja oikeudenmukaisuuden kannalta mitään väliä koska olette niin pieni pisara meressä. Puhukaa periaatteista ja kokonaiskuvasta, tai jättäkää puhumatta. Paitsi jos teillä on jokin oikein osuva anekdootti kerrottavana asiasta, mutta esimerkiksi

Itse ainakin joudun koko ajan vahtimaan, ettei tulorajat ylity ja olen monesti peruuttanut tai maksanut tukikuukausia takaisin. Rahaa ei silti ole yhtään liikaa, varsinkin kun opiskelen tämän vuoden ulkomailla. Opintopisteitä kertyy normaalia tahtia, eli opintotuen tulorajat pitäisi todellakin poistaa! Miksi minua rangaistaan siitä, että pystyn opiskelemaan ja työskentemään yhtäaikaa!

ei kyllä tee tästä maailmasta yhtään parempaa miltään osin. Mitä nämä ihmiset ajattelevat kirjoittaessaan tällaisia? No, meitä on moneen junaan.