Kaunokirjallisuutta ja onnellisuusvääntöä

Toipuilen edelleen viikon takaisesta viisaudenhampaan poistosta. Huomaan, että liikunnan puute alkaa ahdistaa jo aika pahasti. Alkoi tänään gradutiedoston edessä itkettää, vaikka ei siihen suurempaa syytä varmaan ollut, ahdisti vain. Mikään ei oikein innosta. Voi kun pääsis lenkille.

Lainailin toipumista varten paljon katsottavaa kirjastosta, mutta olin kuitenkin sen verran järjissäni, että pystyin hyvin lukemaan.

• John Steinbeckin Vihan hedelmät. Olipahan huikea! Hienosti nivoutuivat pienet ihmiset osaksi yhteiskunnallista kertomusta ja lauseet olivat kauniita.
  
• George Orwellin 1984. Olihan se jännä, pisti miettimään. Vähän jotenkin tuli välillä sellainen tunne, että selitetään ja alleviivaillaan tapahtumia turhan paljon. Sehän voi olla jossain määrin scifille ominaista; kun maailma ei ole tuttu mistään muualta, vrt. esim. 30-luvun Yhdysvallat, maailmaa pitää kuvata tarkemmin ja toisinaan ehkä oppikirjamaisestikin.
• Günter Grassin Peltirumpu. Hieno tarina, hauskakin lukea. Syntyi mieliteko lähteä Danzigiin, tai Gdanskiksihan sitä nykyään kutsutaan.

Leo Stranius kirjoitteli Puintiin onnellisuuspolitiikan puolesta, kannattaa käydä lukemassa. Teksti on hyvä ja etenkin suhteessa Pursiaiseen auttaa hahmottamaan sitä, millainen rooli onnellisuuspolitiikassa holhoamisella on, tosin Stranius ei tuota h-sanaa käytä. Ja tosiaan jos jollekulle jäi epäselväksi, niin en ottanut oman kommenttini Pursiaisen tekstiä käsitelleessä osiossa kantaa mihinkään - ainakaan tämä ei ollut tarkoitukseni. Ja harras pyrkimykseni oli puhua holhoamisesta neutraalina terminä, vaikka sitähän se ei ole. Jos ajatellaan, että holhoaminen on paternalismia, niin mun mielestä se tarkoittaa lähinnä kaikkea tulonsiirtojen yli menevää hyvinvointipolitiikkaa. Eikö ulkoisvaikutustenkin korjaaminen ole vain sitä, että valtio sanoo osaavansa tehdä ne coaselaiset sopimukset yksilöitä paremmin?

Se piti vielä tuosta Straniuksen tekstistä sanoa, että on mielenkiintoista kuinka tyypillinen argumentointi liberalismia (tai libertarismia tai ääriliberalismia tai anarkokapitalismia tai mitälie, nykyään jos mä lähden sille valtio-ei-saa-slopelle älyllisesti laskettelemaan niin mä liusun sinne anarkokapitalismiin aika nopeasti) vastaan on sitä, että viedään argumentit loogisiin päätepisteisiinsä ja näytetään, kuinka radikaalisti erilaista se on nykypolitiikkaan verrattuna, usein vieläpä ilman, että otetaan kantaa itse asiaan - se ilmeisesti katsotaan turhaksi. Kuten Stranius kirjoittaa

Samalla logiikalla olisi ilmeisesti turha säädellä uraanin tai heroiinin myyntiä, lapsityövoiman käyttöä, asekauppaa tai luoda yhteisiä liikennesääntöjä ja terveyspalveluita. Ovathan nämä kaikki yksilön näkökulmasta yhteiskunnan taholta tulevaa holhoamista. --- Kyllähän poliittisella päätöksenteolla puututaan jatkuvasti ihmisten hyvinvointiin esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspolitiikan, talouspolitiikan, koulutus- ja terveyspolitiikan tai ympäristöpolitiikan muodossa. Pursiaisen yksilöä kunnioittavassa politiikassa ei äärimmilleen vietynä ole politiikkaa tai yhteisöllisyyttä lainkaan.

Viimeisenä pointtina sanottakoon, että en ole täysin varma siitä, pitääkö Pursiainen minun ja Straniuksen tulkintaa oikeana. Mutta mun mielestä jos sanoo, että valtion ei pidä toimia paternalistisesti, on aika paljon sanottu.