Odotukseni kirjan suhteen eivät olleet kovin korkeat, mutta olen tyytyväinen siihen, että luin sen. Ensimmäisenä kirjassa ainakin itselläni pisti silmään se, että kuinka vähän se kosiskelee lukijaa. Jälkikäteen kirjaa selaillessani huomasin, että tästä annetaan vahvoja vihjeitä jo esipuheessa, jossa Wahlroos kertoo kuinka kirja synty kahdesta syystä: jotain teki mieli kirjoittaa ja häntä tuohdutti median poliittisesti värittynyt, emotionaalinen ja ammattitaidoton viime aikojen finanssikriisien käsittely.
Kirjan tyyli on pohdiskeleva ja rönsyilevä, nimiä pudotellaan, historiallisia tapahtumia luetellaan ja mielipiteitä esitetään aina Marxista Obaman ulkopolitiikkaan. Vaikka historia on suuressa osassa ja lähdeviitteet vilisevät, ei teosta kannata lukea oppiakseen asioita, vaan saadakseen sytykettä valtio-opilliseen mietintään. Esimerkiksi modernin yrityksen historia käsitellään kirjassa melko ansiokkaasti, mutta kuitenkin joka osa-alueella heikommin kuin vaikkapa Micklethwaitin ja Wooldridgen The Company: A Short History of a Revolutionary Idea-kirjassa.
Itse sanoisin, että Wahlroosilla on kaiken seassa ja välissä kaksi suurta teemaa. Ensinnä on kysymys siitä, miten asioista voi ja miten niistä kannattaa päättää. Tässä käytetään apuna kirjan alkuperäiskielisen nimen kolmijakoa markkinat, demokratia ja hierarkia. Toiseksi on huomio siitä, että kilpailu ei rajoitu markkinoihin, vaan myös valtiot ovat kautta historian kilpailleet ja kilpailevat edelleen keskenään.
Kuten kaikki varmaan tietävät, Wahlroosilla on jotain kattavaa hyvinvointivaltiota ja nykyisen suuruisia tulonsiirtoja vastaan. Tämän kirjan jälkeenkin syy tähän jää hieman hämäräksi. Wahlroos kirjoittaa, kuinka "hyvinvointivaltion rönsyilevät tuet ja tulonsiirrot johtuvat pitkälti poliittisen järjestelmämme vakavista puutteista", mutta hyvin monet varmasti pitävät näitä poliittisen järjestelmämme perimmäisten tarkoitusperien ilmentymänä.
Wahlroos ei ole missään nimessä von Misesin ja Rothbardin kaltainen luonnollisten oikeuksien puolustaja. Valtiolla on roolinsa jne. Tämä on yksi asia, joka minua toisinaan ärsyttää monien vapausfanien kirjoituksissa: hehkutetaan kuinka markkinat ovat hieno tapa järjestää asioita, mutta aina korostetaan, kuinka valtiollakin on roolinsa. Pieni osa ärsytystä on se tunne, että kirjoittaja maalaa itsestään maltillista keskitien kulkijaa. Mutta kultainen keskitie on huono kriteeri, kun se niin riippuu siitä, mihin sijoittaa reunat. Enimmäkseen siinä kuitenkin häiritsee anarkokapitalistien haasteen väheksyminen, mikä tuntuu älylliseltä laiskuudelta.
Jos markkinat kerran ovat niin hyvä juttu, niin mikseivät ne hoida kaikkea? Fiksut ihmiset ovat argumentoineet anarkokapitalismin puolesta ja hahmotelleet sellaisen toimintaa. Olisi hauska nähdä Wahlroos kommentoimassa vaikkapa David Friedmanin tekstejä ja puolustamassa väitettään siitä, että valtiota tarvitaan. Ja tietenkin, pidän itseänikin vapausfanina ja tämä koskee myös minua. Kaikkien on hyvä olla vähän idealisteja ja kaikilla idealisteilla on aina jonkinlainen suhde anarkismiin, tuohon "suvun mustaan lampaaseen", jollaiseksi V itseään kutsuu Alan Mooren kirjoittamassa sarjakuvassa. Tuota suhdetta on virkistävää kehittää ja tehdä selväksi.
Takaisin markkinoihin ja demokratiaan. On vaikea välttyä ajattelemasta, että vapauden merkitys on Wahlroosille pohjimmiltaan esteettinen. Tähän annetaan lähes suoria viitteitä kohdassa, jossa Wahlroos viittaa Robert M. Pirsigin laatu-käsitteeseen.
Itse tajusin sen ensi kerran käydessäni sosialistisessa Unkarissa joskus 1980-luvun alussa. Olin juuri lukenut Pirsigin teoksen ja olin luultavasti erityisen herkkä sen esimerkeille. Toimivaa hintamekanismia ei maassa ollut, joten puoluebyrokraatin käden lisäksi ei liion ollut mitään näkymätöntä kättä, joka olisi ohjannut panostamaan laatuun. Kaikki oli yksinkertaisesti ikävää ja harmaata.Talot olivat rumia, puutarhat hoitamatta, autot teknisesti vanhanaikaisia ja huolto huonoa tai olematonta. Keinokuituja oli kaikkialla ja värit sameita. Jopa La Bohèmen esitys Budapestin Valtionoopperassa todisti, että koko kulttuurista puuttui se jokin, laatu. Se on lopulta vain katsojan silmässä. Ellei hän voi paljastaa mieltymyksiään ilmaisemalla maksuhaluaan, laadun tuottaminen jää aina kannattamattomaksi.
Tämä on yksi yllättävän harvoja kohtia, joissa Wahlroos ei jää historiallisten kehityskulkujen esitystensä taakse (toinen merkittävä kohta ovat viimeiset kappaleet, joissa siteerataan Atlas Shrugged-romaanin lopun paatostelua).
Enimmän ajasta Wahlroos on sivussa. Hän kertoo nykyajalle, että se, minkä se on rakentanut, ei kestä. Demokratian alaa on kavennettavana erilaisin institutionaalisin järjestelyin. Ongelma on seuraavanlainen. Enemmistöpäätöksenteko johtaa merkittäviin tulonsiirtoihin. Tällaiset tulonsiirrot vaativat korkeita rajaveroasteita, jotka johtavat talouskasvun heikentymiseen sen kohteiden vähentäessä työntekoaan ja erityisesti muuttaessa muualle. Talouskasvun heikentyminen kriisiyttää järjestelmän.
Tämä argumentti ansaitsee vakavan tarkastelun. Siinä on kuitenkin useampikin kohta, jotka ovat ainakin nykyisen tilanteen valossa vielä avoimia. Ensiksi Wahlroos viittaa usein mediaaniäänestäjään ja korostaa sen merkitystä, että hänen ansionsa jäävät alle aritmeettisen keskiarvon. Mediaaniäänestäjän teoreemalla (tai mediaaniäänestäjän syndroomalla, kuten Wahlroos sanoo) on jonkin verran selitysvoimaa, mutta yhtä totta on se, että ihmiset äänestävät jatkuvasti (välittömien) materiaalisten etujensa vastaisesti.
Toiseksi ainakaan vielä korkeat rajaveroasteet eivät ole osoittautuneet kovin haitallisiksi. Loppujen lopuksi osaajat muuttavat melko harvoin matalan verotuksen perässä ja kovatuloisten työn tarjonta on oikeistopoliitikkojen puheista huolimatta melko joustamatonta verojen suhteen. Pian saadaan lisää dataa, kun Ranska nostaa rajaveroasteet 75 prosenttiin, sattumalta maan tunnetuimpien ekonomistien Thomas Pikettyn ja Emmanuel Saezin suositusten tienoille.
Nolo totuus kilpailun ja jaloilla äänestämisen fiilistelijöille on se, että EU:ssa valtio on hyvin pitkälti kaatanut vapaan liikkuvuuden lainsäädännölliset esteet, mutta väki ei tästäkään huolimatta ole pakannut perheitään ja muuttanut Maltalle asumaan. Siitä olen samaa mieltä Wahlroosin kanssa, että hyvinvointivaltio tuntuu olevan melko herkkä talouskasvun suhteen.
Wahlroos puhuu jonkin verran EU:sta, ja EU:n suhteen institutionaalinen pohdinta onkin paikallaan. Ainakin itse olen sen verran konservatiivinen etten usko, että me voisimme tuoda Suomeen halutessamme vaikkapa kaksikamarisen parlamentin ja perustuslakituomioistuimen ja niiden hyvät puolet. Näissä asioissa on niin paljon polkuriippuvuutta. Tiiviimmän Euroopan Unionin polku on kuitenkin vasta alkamassa ja tässä asiassa meidän olisi syytä käydä perusteellinen keskustelu siitä, mitä me haluamme unionilla toteuttaa ja millaisilla instituutioilla nuo tavoitteet parhaiten saavutettaisiin.
Kuten useimmat tähän maailmanaikaan kirjoitettavat kirjat, tässäkin esitetään tarina viime vuosien myllerryksestä. Kirjan tarinassa on hyviä elementtejä, mutta se on hyvin vaillinainen. Wahlroos käy läpi Yhdysvaltain omistusasumista tukevaa politiikkaa, luottoluokittajien roolia ja pankkien pelastamista. Kuitenkin, kuten kirjan eräs alaotsikko sen sanoo, "Kaikki on kiinni rahasta". Ja tästä minä pidän; tämä on oikein. Mutta kirjaa lukemalla voisi luulla, että syksyllä 2008 taloudessa oli paniikki ja 1930-luvun lama näytti toistuvan, mutta sitten Friedman-Schwartzinsa lukeneet keskuspankkiirit hoitivat homman kotiin.
Näytti siltä [vuoden 2009 alkupuolella], että Federal Reserve oli estänyt suuren laman toistumisen. Se oli varmistanut, että jopa synkillä markkinoilla oli liikkunut rahaa ja luottoja. Siten se oli todistanut oikeaksi paitsi Friedmanin ja Schwartzin myös Bernanken oman analyysin 1930-luvusta. Kun Chicagon yliopisto juhli kuuluisimman ekonomistinsa 90-vuotispäivää, vasta nimitetyn keskuspankin johtajan Bernanken kerrotaan kääntyneen Milton Friedmanin puoleen ja sanoneen: ”Suuresta lamasta te olette oikeassa, me (Fed) aiheutimme sen. Olemme hyvin pahoillamme. Mutta teidän ansiostanne emme tee sitä uudelleen.” Seitsemän vuotta myöhemmin hän oli pitänyt lupauksensa.
Mikä on tämä maailma, jossa meitä pelotti syksyllä 2008 ja sitten asiat kääntyivät seuraavana keväänä taas hyväksi? Siitä voi olla montaa mieltä, että miten hyvää viime vuosien rahapolitiikka on ollut. Siitäkin voi olla montaa mieltä, että mitkä tekijät ovat kitistäneet kasvua missäkin vaiheessa. Sitä ei voi kuitenkaan kiistää, että vuoden 2008 tarina ei loppunut kevääseen 2009 ja on omituista, että Wahlroos sen siihen lopettaa. Esipuheessa myöhempiä aikoja käsitellään kolmen virkkeen verran ja siinä mainitaan, etteivät keskuspankkiirit(kaan) ole olleet tehtäviensä tasalla. Tästä olisi ollut miellyttävää lukea enemmän.
Muista "sivuteemoista" sanottakoon, että keskustelu yrityksen sosiaalisesta vastuusta ja yritysmuotojen tärkeydestä tämän kysymyksen suhteen on hyvin valaiseva. Rahoitusmarkkinoiden tehokkuudesta puhuessa Wahlroos unohtaa monien muiden tapaan sen, että ei-tehokkuudessa ei ole kyse vain irrationaalisista sijoittajista, vaan myös epätäydellisen informaation seurauksena syntyvistä arbitraasitoiminnan rajoitteista. Muutenkin minusta tuntuu siltä, että nykykeskusteluissa korostetaan liikaa irrationaalisuutta à la Dan Ariely ja liian vähän perinteisempää epätäydellistä informaatiota à la Joseph Stiglitz. Kaiken kaikkiaan on mielenkiintoista lukea Wahlroosin ajatuksia aiheesta: toisaalta hän uskoo rahoitusmarkkinoiden olevan jotakuitenkin tehokkaita mutta toisaalta hänellä on käytännön kokemusta alalta ja hän toimii hallituksen puheenjohtajana yrityksissä, joiden olemassaolo perustuu pitkälti sille, että markkinat eivät ole täysin tehokkaita ja että toimijat voivat aktiivisesti kerätä informaatiota ja luoda arvoa.
Kaiken kaikkiaan pidän kirjaa lukemisen arvoisena, ainakin jos osaa lukea kirjoja hieman kursorisesti.
