Tutkijat, tutkimuslaitokset ja lobbaus

Olli Kärkkäinen kirjoitti HS:n selvityksestä, jossa tutkimuslaitosten edustajat asiantuntijakuulemisissa nimettiin lobbareiksi. Olen samaa mieltä Ollin kanssa siitä, että tämä on väärin, tai ainakin turhan karkeaa. Esitän pari kommenttia aiheeseen.

1. Tutkijat voivat olla osa lobbausprosessia, vaikkeivat lobbareita olisikaan

Kaikille lienee selvää että on olemassa erilaisia poliittisen koneiston kautta etuaan ajavia ryhmittymiä, ja että eri tutkimuslaitoksilla on selkeät yhteydet noihin ryhmittymiin.

Poliittisissa kysymyksissä on usein niin, että tietyt näkökulmat puoltavat tiettyä päätöstä, toiset näkökulmat toista. Tutkimuslaitosten rahoittajien rooli on ilmeisesti sitten se, että he rahoittavat tutkimusta niistä näkökulmista, jotka puoltavat heidän etujaan. Ymmärrän sen, että useimmat tutkijat ovat objektiivisia ja heidän tutkimustensa tulokset eivät riipu rahoittajien näkemyksestä. Kuitenkin nämä tutkijat ovat selkeästi osa poliittista prosessia.

Kuvitteellinen esimerkki. En tiedä onko tämä osuva, mutta toivottavasti havainnollistaa sitä, mitä haen. Valiokunnassa mietitään uudistuksia ansiosidonnaiseen työttömyyspäivärahaan. EK haluaisi lyhentää sitä, SAK haluaisi säilyttää sen pituuden. Tutkija A on tehnyt SAK:n rahoittamana tutkimusta siitä, miten työttömyysturva auttaa ylläpitämään perheen kulutusta työttömyyden osuessa kohdalle ja tätä kautta vaikkapa vähentää avioeroja ja lapsiköyhyyttä. Hän tekee tutkimuksen objektiivisesti ja menee kertomaan siitä valiokuntaan. Hänen tutkimuksensa selkeästi puoltaa ansiosidonnaisen säilyttämistä ennallaan. Tutkija B on tehnyt EK:n rahoittamana tutkimusta siitä, miten pitkät työttömyysturvajaksot ovat yhteydessä alhaisempaa työllisyyteen. Hän tekee tutkimuksen objektiivisesti ja menee kertomaan siitä valiokuntaan. Hänen tutkimuksensa selkeästi puoltaa ansiosidonnaisen lyhentämistä.

Molemmat tutkijat ovat kiitettävän objektiivisia ja aloite tutkimukseen on voinut hyvinkin tulla heiltä itseltään. Silti he ovat osa prosessia, jolla tietyt tahot käyttävät hyväkseen poliittista koneistoa tiettyjen päämäärien saavuttamiseksi. Ei tutkijoita voi tietenkään tästä syyllistää, mutta heidän on hyvä ymmärtää roolinsa. Tai sitten olen väärässä.

En tiedä, millaisia valiokuntakuulemiset todellisuudessa ovat, ja mitä tutkijat niissä kertovat ja mitä ajattelevat kertomastaan. Toivoisin, että minulla olisi oikea kuva siitä. Tähän auttaisi varmasti avoimuus. Tutkimuslaitokset kertovat sivuillaan uusista tutkimuksistaan. Mikseivät ne kertoisi myös tutkijoidensa toimimisesta asiantuntijarooleissa, mikäli nämä tutkijat ovat toimineet laitoksen nimissä? Kuka sanoi, missä sanoi ja mitä sanoi?

2. Tutkijoiden on hyvä ymmärtää toimittajien näkökulma

Minulla on unelma, että jonain päivänä tutkijat elävät maassa, jossa heitä ei tuomita sen perusteella, kenen leivissä he ovat vaan sen perusteella, kuinka hyvin he osaavat asiansa.

Musta on hyvä miettiä asiaa myös toimittajien näkökulmasta. Toimittajat haluavat, käsittääkseni, välittää mahdollisimman oikeanlaista (lukijoita kiinnostavaa) tietoa maailmasta. Asiantuntijoiden valinta on tuollaisessa tilanteessa haastavaa. "Shape of Earth: views differ" on vanha sananparsi, joka kuvaa hyvin joitakin aspekteja tutkijoiden ja toimittajien suhteesta.

Toimittajat haastattelevat juttujaan varten asiantuntijoita. Ongelma on siinä, että nuo asiantuntijat tuntevat asian ja toimittajat eivät. Miten toimittaja voi arvioida sitä, että hän välittää loppukäyttäjälle oikeaa tietoa? Paremman puutteessa tasapuolisuus taataan haastattelemalla asiantuntijoita "eri puolilta", ts. ottamalla juttuun mukaan sekä Etlan että PT:n kaverit. Tämä on ihan järkevää. Samalla siinä kuitenkin myös rakennetaan leirejä sen perusteella, kenen leivissä tutkijat ovat. Toinen tapa rakentaa leireja on ottaa yksinkertaisesti kaksi erilaista näkökulmaa. Esimerkiksi tutkija, joka uskoo Marsin vihreiden miesten aiheuttavan työttömyyttä ja tutkija, joka ei usko asian olevan näin. Syntyypähän keskustelua!

Ideaalitilanteessa toimittajalla olisi jonkinlainen käsitys siitä, kuka tutkija on oikeassa mistäkin asiasta, kenen näkemyksiä kannattaa välittää. Miten tällainen käsitys muodostuu? Kuulostan varmaan rikkinäiseltä levyltä, mutta tässäkin auttaisi, jos tutkijat keskustelisivat keskenään _julkisesti_, vaikkapa blogien kautta. Tällöin tutkijayhteisö voisi kollektiivisesti tuottaa jonkinlaista käsitystä siitä, ketä kannattaa kuunnella ja miksi. Varmaan itse kullakin on näkemyksensä siitä, että ketä kannattaa kuunnella minkäkin kysymyksen yhteydessä. Jos istuisi päivästä toiseen tutkijayhteisöjen kahvipöydissä, saisi varmasti hyvän kuvan siitä, ketä yhteisön mielestä kannattaa kuunnella. Jos tämä keskustelu käytäisiin jossain muualla kuin kahvipöydissä, kyseinen tietämys saattaisi tihkua toimittajille asti.

Mitä te olette mieltä asiasta?

Sidonnaisuusselvitys: Olen ollut Palkansaajien tutkimuslaitoksessa korkeakouluharjoittelijana. Tällä hetkellä jaan työtilani puolenkymmenen toimittajan kanssa.

P.S. Kiirettä pitää, joten valitettavasti blogin päivitystahti voi olla verkkainen noin kuukauden ajan. Pahoittelen.

Bitcoinin ainutlaatuisuus

On vaara, että Bitcoinista puhuminen vinouttaa arvioita siitä, kuinka todennäköisesti tulemme elämään Bitcoin-taloudessa. Sanottakoon siis aivan alkuun, että tätä ei tule tapahtumaan. Ei tietenkään puhua nollatodennäköisyydestä, mutta lähes nolla se on.

Lloydin käyttäytyminen tuossa kohtauksessa havainnollistaa hyvin sitä, miten vaikeaa ihmisen on ymmärtää mitättömiä todennäköisyyksiä.

Raha ja talous-blogissa käydään läpi Bitcoinin ongelmia rahana (erityisesti toiseksi viimeinen kappale). Lähinnä kai kysymys laajemman Bitcoin-talouden mahdollisuuksista on kysymys valtion tulevaisuudesta. On vaikea nähdä vaihtoehtoisten rahojen elinkelpoisuutta kehittyneissä talouksissa, joissa 40 prosenttia tuloista ja menoista kiertää valtion kirstun kautta valtion hyväksymässä valuutassa. Tämä on ehkä yksi syy siihen, miksi Bitcoineja käytetään suhteellisesti eniten laittomassa taloudessa, kuten huumekaupassa, siellä kun ei tarvitse maksaa veroja.

Miksi siis kirjoittaa Bitcoinista? Muutama syy:

• Monia tämä aihe tuntuu kiinnostavan. Klikkausten kalastelu on vitsaus, jolta tinkimättöminkään apurahatutkija-bloggaaja ei ole turvassa. Edelliseen postaukseen tuli myös kolme (3!) kommenttia, eli voidaan sanoa, että avaukseni "herätti keskustelua", kuten sanotaan.
• Tilaisuudet päteä vaikkapa keskiajan kolikkotalouden tuntemuksella ovat harvassa ja ne pitää käyttää.
• Bitcoiniin liittyy paljon hörhöilyä, jolle nörtteily on hyvää vastapainoa.*

Valmiina? Hyvä. Aloitetaan.

Historiassa on ollut kahdenlaisia rahoja. On ollut hyödykerahaa, joka perustuu johonkin vaikeasti tuotettavaan peruselementtiin, kuten kultaan, joka on itsessäänkin jollakin tavalla hyödyllisiä. Sitten on ollut paperirahaa, joka ei ole itsessään arvokasta ja jota voidaan tuottaa mitättömin kustannuksin.

Sitten on Bitcoin, joka on itsessään arvoton ja jota on vaikea tuottaa - tietyn rajan jälkeen mahdotonta.

Väitin edellisen postauksen lopulla, että Bitcoin-taloudesta spekuloidessa on luontevaa verrata Bitcoinia kultaan. Kultaan perustuvista rahajärjestelmistä (joita nimitän tässä postauksessa yksinkertaisuuden vuoksi kultakannaksi tai yleisemmin metallikannaksi) meillä on paljon historiallista ja teoreettistakin tietämystä. Kullan ja Bitcoinin eroista nousi kaksi huomiota.

Ensinnäkin Bitcoin on tehokkaasti jaettavissa pienempiin yksiköihin (tästä huomiosta kiitos Mikolle Facebookissa), toisin kuin kulta. Sitä voisi kuvitella, että kultakanta toimii niin, että taloudessa kiertää eriarvoisia kultakolikoita ja maksut suoritetaan noilla. Näin ei kuitenkaan ole, ja syy tähän on melko luonteva. Jos nykyisillä kullan hinnoilla haluaisi tehdä euron arvoisen kultakolikon, siihen tulisi noin 30 mikrogrammaa kultaa. Tällaisten kolikoiden arvon todentaminen lienee melko vaivalloista. Jos taasen haluaa ratkaista asian perustamalla rahajärjestelmänsä halvempaan metalliin, ongelma siirtyy toiseen päähän. Ruotsi oli 1600-luvulla kuparikannassa ja painavin tuolta ajalta löydetty raha on lähes 20-kiloinen.

On kaksi tapaa ratkaista tämä. Ensimmäinen tapa on laskea talouteen eri metallista tehtyjä kolikoita: hopeaa pienempiin transaktioihin, kultaa vähän suurempiin. Toinen tapa on laskea talouteen ns. token-kolikoita: kolikoita, joissa ei ole kultaa, mutta jotka "edustavat" kultaa ja joita voi tarpeeksi isoissa kasoissa vaihtaa kultaan. Eikä niiden tarvitse olla kolikoita: setelitkin käyvät. Itse asiassa jostain syystä metallikannoissa on kysyntää myös korkea-arvoisille seteleille. Suomen Pankin historiikissa muistaakseni kuvaillaan, kuinka kun ensimmäisenä Euroopassa paperirahaa liikkeelle laskenut Stockholms Banco avasi haarakonttorin Turkuun, pankin seteleiden arvo nousi hetkellisesti jopa ns. pariarvon yläpuolelle. Eli setelistä, jonka lunastamalla sai vaikkapa 5 kultakolikkoa viemällä sen pankkiin, maksettiinkin vaihdannassa 6 kultakolikkoa. Seteli oli siis jotenkin hyödyllisempi vaihdannan väline kuin kultakolikot. No, huonostihan siinä kävi, kuten arvata saattaa: seteleitä laskettiin liikkeelle liikaa ja paperiraha palasi "luonnolliseen arvoonsa", käyttäen Voltairen ilmausta.

Palatakseni aiheeseen, ensimmäinen tapa (monen eri metallin kolikot) johtaa toistuviin kolikkopuliin. Thomas Sargent ja François Velde kutsuvat tätä artikkelissaan [pdf] ja kirjassaan "pienen rahan suureksi ongelmaksi". Useampien metallien kohdalla kolikkopajan on hyvin vaikeaa asettaa eri metallien ostohinnat niin, että taloudessa kiertäisi useampia eri metalleja kolikoina. Toinen tapa on se, jonka eri taloudet ovat oppineet kokeiltuaan ensin vuosikausia, jopa vuosisatoja, ensimmäistä tapaa. Tätä toista tapaa Sargent & Velde kutsuvat yksinkertaisesti nimellä standard formula.

Bitcoinissa tällaista ongelmaa ei ole. Onko sillä jotain merkitystä? En tiedä. Sillä voisi olla merkitystä pankkijärjestelmän kannalta, mutta epäilen. Standard formulan kautta tasapainoisessa metallikannassa kiertää joka tapauksessa rahaa, joka vain edustaa rahajärjestelmän peruselementtiä, kuten kultaa. Voi olla, että tällaisessa taloudessa ihmisten on helpompi hyväksyä pankkien liikkeelle laskemia seteleitä, jotka ovat samalla tavalla vain lupauksia maksaa pyydettäessä kultakolikoita. Bitcoin-taloudessa ei ole tällä tavalla tarvetta "paperirahalle". Mutta vaikeaa minun on nähdä, millä uskottavilla oletuksilla yksikään pankki hypoteettisessa Bitcoin-taloudessa ei kokisi kannattavaksi sijoittaa osaa talletuksista tuotannollisiin tarkoituksiin eikä tallettaja kokisi tähän liittyvää riskiä siedettäväksi.

Toinen tapa, jolla Bitcoin eroaa kullasta on tietenkin se, että Bitcoin itsessään on hyödytön. Se on vain sarja nollia ja ykkösiä; ei sitä voi ripustaa kaulaan kantajaansa voimistamaan ja kaunistamaan, ei siitä voi rakentaa ihailua herättäviä patsaita ja palatseja. Oda Nobunaga keksi, että vihollisen kalloista tehdyistä juoma-astioista saa vielä vaikuttavamampia vuoraamalla ne kullalla.

Kullalla on siis arvo ilman vaihdantaakin. Bitcoinin arvo perustuu pelkästään vaihdantaan - tällä hetkellä itse asiassa siihen, että sen voi vaihtaa tulevaisuudessa korkeampaan määrään euroja. Bitcoinia perustellaan sillä, että se on raha, joka ei perustu luottamukseen. Tämä on hieman omituista, sillä eikö kaikki raha perustu luottamukseen? Saat työnantajaltasi palkan rahassa ja luotat siihen, että voit vaihtaa sen kaupassa ruokaan. Vaihdannan välineessä on kyse luottamuksesta siihen, että välineen voi halutessaan vaihtaa muuhun hyödykkeeseen.

Minun on myös helpompi nähdä kulta kuin Bitcoin post-apokalyptisen Mad Max-maailman vaihdannan välineenä. Vaatiiko Bitcoin internetiä?

Postaus oli raskassoutuinen, joten päätän sen muutamaan #BitcoinLoveStories-viisauteen:

I thought we were in love, until she admitted that our relationship, like fiat money, was based on faith in each other. 

We thougt people would be supportive of our new form of love. Turns out, we weren't accepted anywhere. 

She wanted something anonymous, but safe. Only later did I realize she was hinting at sex, not an alternative currency.

*On kahdenlaisia ihmisiä, jotka puhuvat rahasta, sen historiasta ja yhteiskunnallisesta luonteesta. On nörttejä, joille se on lähinnä mielenkiintoinen harrastus, joka ehkä auttaa myös ymmärtämään maailmaa. Sitten on hörhöjä, jotka ovat löytäneet siitä selityksen sille, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat: työttömyyden kurimus, ilmastonmuutos etc.

Urbaanisanakirjassa on muuten hyvä määritelmä hörhölle: 

Henkilö, joka on niin uppoutunut johonkin kiinnostuksensa kohteeseen, että se vaikuttaa huomattavasti hänen koko maailmankuvaansa muuttaen hänet omituiseksi. Esim. huumehörhö, ufohörhö, taidehörhö, tietokonehörhö.

Tällä on tottakai negatiivinen kaiku, ei sitä voi kiistää, mutta jos uskoo oman maailmankuvansa olevan oikea ja muiden maailmankuvan olevan väärä ja haluaa korostaa tätä - esimerkiksi perustaa blogin tämän pohjalta - omituisen mainetta on varmasti vaikea välttää. Nörttiyden ja hörhöyden raja on häilyvä, mutta se vedetään sen perusteella, kuinka paljon kyseinen kiinnostuksen kohde määrittää laajempaa maailmankuvaa ja tätä kautta tekee omasta maailmankuvasta poikkeavan.

Bitcoin ja deflaatio

Hei kuulitteko tällaisesta uudesta digitaalisesta valuutasta?

Kysymys "Bitcoin ja deflaatio" tuntuu herättävän keskustelua, joten ajattelin louhia tähän omat kaksi senttiäni. Kommentit tervetulleita, kuten aina. Jos Bitcoin ja siihen liittyvät talouskysymykset eivät ole tuttuja, kannattaa katsoa Bruegel-blogin yhteenveto keskustelusta.


Ensinnäkin deflaatio-kysymys huomioidaan suomalaisella Bittiraha.fi-sivustolla parinkin naamapalmun arvoisesti. Vastaus kysymykseen "Bitcoin ja deflaatio" lähtee hienosti käyntiin:

Alkuun on syytä määrittää muutamia termejä. Inflaation ja deflaation määritelmät ovat rahavarannon laajentuminen ja supistuminen.

Tyyris Tyllerökö näitä kirjoittelee? Ei, inflaatio ja deflaatio eivät viittaa rahavarannon muutoksiin vaan hintatason muutoksiin (ks. esim. Kielitoimiston sanakirjaan viittaava Wikipedia-sivu). Ihmisten olisi hyvä ymmärtää että se, että käyttää sanoja samalla tavalla kuin kaikki muutkin ei vielä välttämättä tarkoita sitä, että kaikki muut olisivat oikeassa ja itse väärässä.

Varsinaiseen aiheeseen tartutaan samanlaisella tarmolla tehdä todellisuudesta sellainen kuin sen halutaan olevan:

Rahan arvo voi myös nousta, joka aiheuttaa hintojen laskua eli hintadeflaatiota. Mutta mikä tärkeintä, toisin kuin monet valtavirtaekonomistit kuvittelevat, vaurautta ei synny printtaamalla lisää rahaa. Todellinen vauraus syntyy säästöistä. Säästöihin pohjautuvilla investoinneilla luodaan vakavaraista tuotantoa ja oikeita työpaikkoja, ilman kuplia.

Juttu jatkuu arvattavaan tapaan. Englanninkielisessä Bitcoin-wikissä esitetään hienostuneempi ja vähemmän itävaltalainen argumentti, josta en kuitenkaan aivan pääse jyvälle.

No, pottuilu sikseen ja mietitään asiaa. Erotetaan lyhyen aikavälin ja pitkän aikavälin tarkastelu ja lähdetään jälkimmäisestä. Ei liene mitenkään yllättävää, että pitkä ja lyhyt aikaväli liittyvät toisiinsa.

En ymmärrä vielä tarkalleen, miten Bitcoineja louhitaan. Tietokoneita siihen käytetään. Olen opiskellut asiaa Self-evident-nimisestä blogista. Siellä on hyvä postaussarja aiheesta, mutta en koe olevani vielä niin perillä asiasta, että lähtisin sitä tässä selostamaan. Eikä se ole välttämätöntäkään.

Bitcoineja voi nyt louhia, mutta pitkällä aikavälillä niiden määrä on ilmeisesti rajattu 21 miljoonaan. Tiedättehän kvantiteettiyhtälön? MV=PY, jossa M on rahan määrä, V rahan kiertonopeus, P hintataso ja Y tuotannon määrä. Tämän ei pitäisi olla mitenkään kiistanalainen, koska se on vain identiteettiyhtälö: määritelmällisesti tosi. Se on kuitenkin monesti hyödyllinen. Pitkällä aikavälillä kiertonopeuden ajatellaan olevan kiinteä, joten jos rahan määrä pidetään vakiona ja tuotanto kasvaa, hintatason on laskettava. Tämä on se, miten (tulevaisuuden) Bitcoinit tai mikä tahansa (pitkällä aikavälillä) kiinteämääräinen valuutta tarkoittaa (pitkällä aikavälillä) deflaatiota.

Onko tässä jotain pelättävää? Handbook of Monetary Economics-kirjassa on aiheesta Stephanie Schmitt-Grohén ja Martin Uriben artikkeli otsikolla "The optimal rate of inflation". En valitettavasti pääse nyt käsiksi tuohon kirjaan, mutta working paper-versio on luettavissa [pdf] ja sen abstraktissa kirjoitetaan seuraavasti:

Observed inflation targets around the industrial world are concentrated at two percent per year. This paper investigates the extent to which the observed magnitudes of inflation targets are consistent with the optimal rate of inflation predicted by leading theories of monetary non-neutrality. We find that consistently those theories imply that the optimal rate of inflation ranges from minus the real rate of interest to numbers insignificantly above zero. Furthermore, we argue that the zero bound on nominal interest rates does not represent an impediment for setting inflation targets near or below zero.

Miksi politiikka ja tiede ovat tällä tavalla eri linjoilla? Vaikea sanoa. Miksi ne yleensä ovat? Joko tiede (tai tuo artikkeli, joka pyrkii edustamaan tiedettä alan käsikirjassa) ei tajua jotain, mitä politiikantekijät ovat tajunneet tai sitten politiikka ei heijasta tieteellistä tietämystä. Joka tapauksessa on syytä ymmärtää, että vaikka deflaatiota on syytä pelätä nykyisellä rahapolitiikalla, deflaatio pitkän aikavälin politiikkana (tai politiikkaseurauksena) ei ole mitenkään hassu tai pelottava ajatus.

Voiko kiinteämääräinen valuutta sitten olla haitallinen lyhyellä aikavälillä? Taloudessa voi syntyä rahan kysyntäsokkeja, ja mikäli rahan tarjonta ei sopeuta näitä sokkeja, ikäviä asioita voi tapahtua. Palataan kvantiteettiyhtälöön, MV=PY. Rahan kysyntäsokin voi ajatella negatiivisena sokkina V:hen, rahan kiertonopeuteen: kun ihmiset saavat rahaa hyödykkeiden (kuten työn) myymisestä he panttaavat sitä enemmän kuin ennen, pitävät siitä kiinni eivätkä laita sitä kiertoon. Jos yhtälön vasemmalla puolella M ei muutu, muutoksen pitää syntyä oikealla puolella. Nimellisen kulutuksen pitää siis laskea. Parempi varmaan olisi, jos hintataso laskisi, eikä tuotanto.

Mutta entä hintajäykkyys? Eiväthän ihmiset hyväksy nimellisen palkan laskemista? Lyhyen aikavälin palkkajäykkyys voi hyvinkin riippua pitkän aikavälin politiikkaympäristöstä. Christopher Hanes ja John James tarkastelevat artikkelissaan "Wage Adjustment Under Low Inflation: Evidence from U.S. History" (valitettavasti ei avointa versiota saatavilla) vuosia 1841-1891, jolloin elettiin ns. klassisen kultakannan aikaa ja hintatason muutos pyöri melko tiiviisti nollan molemmilla puolin. Hanes ja James eivät löydä mitään todisteita nimellisten palkkojen jäykkyydestä. Vaikka tämä voi johtua myös työmarkkinainstituutioista, on se kuitenkin todiste sen puolesta, että nimellisten hintojen jäykkyys ei ole mikään luonnonlaki.

Taloudessa on toki myös pitkäaikaisia finanssisuhteita, ja nämä ovat jäykkiä. Rahan kysyntäsokin aikaansaama hinnan aleneminen voi aiheuttaa ongelmia, kun velallisten pitää maksaa lainansa takaisin kalliimmalla rahalla.

Mitä rahoitusmarkkinoihin tulee, ja tämä on ehkä hyvä mainita viimeistään nyt, Bitcoinien määrä ei ole lyhyellä aikavälillä kiinteä. Vähittäisvarantojärjestelmä on mahdollinen myös Bitcoin-taloudessa (ks. englanninkielinen Bitcoin-wiki, randomi libertaariblogi). Ja jos se on mahdollinen, ts. sitä ei erikseen kielletä, se on myös todennäköinen (tästä ehkä seuraavassa srmsps-tekstissä, stay tuned!). 

Vähittäisvarantojärjestelmässähän pankeilla on osuutensa rahan tarjonnassa, joten Bitcoin-taloudessa rahan määrä ei olisi kiinteä, vaikka Bitcoinien määrä olisikin. Tässä on vaarana, että lyhyen aikavälin ongelmat pahenevat, kun taloutta eivät kohtaa vain rahan kysyntään kohdistuvat sokit, vaan myös pankkijärjestelmän sisältä kumpuavat rahan tarjontaa vähentävät sokit. Tiedättehän: pankkien taseissa varallisuusarvot laskevat, jolloin niiden pitää vähentää lainanantoa ja tätä kautta rahan tarjontaa. Suuressa lamassa Yhdysvalloissa 1929-1933 rahan määrä (M2) laski kolmanneksella, mutta käteisen määrä jopa kasvoi tuona aikana. Yleisö veti rahansa pois pankeista ja pankkisektori kaatui.

Tämän suhteen suomalainen Bittiraha.fi-sivusto hämää kirjoittaessaan että "Bitcoineja ei siis voi luoda tyhjästä, toisin kuin euroja". Lausehan on totta, kuten myös seuraava lause: "Kultaa ei voi luoda tyhjästä, toisin kuin euroja". Silti kultaan perustuvassa rahajärjestelmässä, kultakannassa, rahaa luotiin tyhjästä. En tiedä, miksi Bitcoineihin perustuvassa järjestelmässä asia olisi toisin, ellei sitä erikseen kiellettäisi. Ja miksipä kiellettäisiin, eihän Bitcoinien tarkoitus ole viedä ihmisiltä vapauksia.

Kaiken kaikkiaan seuraan mielenkiinnolla Bitcoinin kehitystä. Se on monin tavoin uusi juttu, joten siihen ehkä suhtaudutaan liiankin skeptisesti. Toisaalta on sitten niitäkin, jotka ovat hörhöinnostuneet asiasta. Mitä tulee Bitcoinien taloustieteeseen, luonteva tapa aloittaa ymmärrys on kysyä, mitä eroa Bitcoineilla ja kullalla on mahdollisen rahajärjestelmän perustana?

Jos ette ole vielä aivan väsähtäneitä, miettikääpä tätä. Jos Bitcoinien määrällä ei olisi kattoa ja Bitcoinien louhimiseen käytettäisiin tietokoneiden sijaan ihmistyötä, Bitcoin-taloudessa toteutettaisiin hintatason ja työllisyyden kaksoismandaattia ilman keskuspankkia, hajautetusti. Tämän mekanismin avaa Nick Rowe, käyttäen esimerkkinä kullanhuuhdontaa.

Erehtymättömät on mainio tarina

I was told to come here and tell you all stories, but what I'd like to do is instead tell you why I'm suspicious of stories, why stories make me nervous. In fact, the more inspired a story makes me feel, very often the more nervous I get. So the best stories are often the trickiest ones. The good and bad things about stories is they're a kind of filter. They take a lot of information, and they leave some of it out, and they keep some of it in. But the thing about this filter, it always leaves the same things in. You're always left with the same few stories. There's the old saying, just about every story can be summed up as, "A stranger came to town." There's a book Christopher Booker, he claims there are really just seven types of stories. There's monster, rags to riches, quest, voyage and return, comedy, tragedy, rebirth. You don't have to agree with that list exactly, but the point is this: if you think in terms of stories, you're telling yourself the same things over and over again.

Näin puhui Tyler Cowen tarinoista. Markku Kuisman ja Teemu Keskisarjan (myöh. K&K) Erehtymättömät-kirjan alaotsikko on "Tarina suuresta pankkisodasta ja liikepankeista Suomen kohtaloissa 1862-2012". Se on hyvä kirja, ja hyvä tarina.

Se on paitsi tarina pankeista, myös Suomesta. Erityisesti ennen toista maailmansotaa käsittelevissä luvuissa Suomen ja Suomen rahoitusmarkkinoiden kohtalot nivoutuvat tiiviisti toisiinsa. On vaikea käsittää, miten totaalisia taloudelliset heilahdukset saattoivat olla ennen aikaan. Vuonna 1867 erilaiset luonnononnettomuudet - myöhäinen kevät, lyhyt kesä, hallayöt - pudottivat sadon puoleen normaalista. Tuossa tilanteessa nykyäänkin esillä oleva kansainvälisten pääomasijoittajien luottamus oli kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys.

Myöhemmin finanssisektorilla, ja sen sääntelyllä, oli luonnollisesti tärkeä rooli maan teollistamisessa. Ehkä yleisemminkin pankkien historia on mahdollisista yrityshistorioista "yhteisin". Kaikilla ja kaikella on yhteys pankkeihin, aina KOPin pitkäaikaisesta pääjohtajasta ja tasavallan presidentistä J.K. Paasikivestä - jolle KOP maksoi vielä presidenttiaikana korotetun eläkkeen lisäksi 200 000 markkaa vuodessa "neuvottelupalkkiona" - pankkien pienasiakkaisiin, jotka Björn Wahlroosin tunnetun lausahduksen mukaan eivät tuo konttoreihin muuta kuin hiekkaa kengissään.

Opin kirjasta paljon ja nautin suuresti kun sai lukea vetävästi kirjoitettua tekstistä teemoista, joista on tähän mennessä saanut lukea lähinnä englanniksi. On kummallista ja surullistakin, kuinka joissakin asioissa tuntee omaa maataan paremmin ulkomaiden kokemuksia. Erehtymättömät tekeekin nähdäkseni palvelun kansakunnalle, kuten kaikki hyvin suomeksi kirjoitetut, Suomea koskevat historiateokset tekevät.

Koin kuitenkin paljon Cowenin yllä olevassa sitaatissa mainitsemaa vaivaantuneisuutta lukiessani lukua IV, "Suuri pamaus". Luku on kirjan pisin ja kertoo kehityksestä, joka johti 1990-luvun lamaan. Se on myös kiehtovin tarina, täynnä mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja hauskoja anekdootteja. Ongelma on se, että se on liiankin hyvä tarina.

Annan esimerkin.

Sääntelyn purkaminen oli sinänsä välttämätöntä, mutta vapautustoimien vinous, epäsymmetrisyys ja vapauden vaatiman uudenlaisen sääntelyn puute osoittautuivat kohtalokkaiksi. Mistä Suomelle olisi edes löytynyt näin-meidän-olisi-pitänyt-toimia-esikuva? Itse asiassa pankit huojuivat ja kaatuivat Big Bangien vuosikymmenellä lähes jokaisessa rahatalouden tavoittamassa maailmanääressä. Vallankumous syö lapsensa, voi sanoa. Myllerrys iski kouriintuntuvimmin pankkeihin, jotka olivat vapauksiensa puolesta taistelleet. [s. 296-297]

Vallankumous syö lapsensa, niinhän siinä aina käy! Ja että vapautensa puolesta taistelleet pankit siitä vapaudesta sitten kärsivät, onpahan ironista. Lukija ei kuitenkaan tuon kappaleen luettuaan ymmärrä yhtään enempää siitä, miksi kävi niin kuin kävi. Kappaleen ensimmäinen virke on lupaus, jota ei lunasteta. Se sisältää käsitteitä ("vapautustoimien vinous ja epäsymmetrisyys") ja viittauksia mekanismeihin ("vapauden vaatiman uudenlaisen sääntelyn puute"), joiden voisi kuvitella viittaavan johonkin analyyttiseen kehikkoon. Tuon kehikon sijaan lukijalle tarjotaankin sitten vain välttämättömyyttä ja tarinaa, latteuksilla höystettynä.

Kirjaa lukemattomat joutuvat luottamaan sanaani kun sanon, että tällainen luku IV on kokonaisuudessaan. Kirjan lukeneet - tai jopa sen kirjoittaneet! - voivat halutessaan laittaa oman sanansa minun sanaani vastaan tässä asiassa.

Analyysin muruja löytyy pitkin sivuja, mutta ei niillä ymmärryksennälkäinen lukija mahaansa täytä. Yksi näistä analyysin muruista kuuluu seuraavasti:

Rahapolitiikka eksyi luultavasti pahimmin harhaan siinä, että Suomen Pankki vapautti pääoman maahantuonnin, mutta piti markan valuuttakurssin kahleissa ja korkealla, mikä sai ulkomaisen rahan tulvimaan sisään. Pitkään pääomaköyhyyttä poteneessa maassa tällä oli järisyttävä merkitys.

Hieman samalla tavalla talletuskoron verovapauden menetyksen myötä oli vaarana, että nämä talletustileiltä tuottoa hakemaan lähteneet varat "turvottivat" pörssiä ja "kuumottivat" jo "hehkuvia" asuntomarkkinoita. Haluan korostaa sitä, että vetävät sanankäänteet eivät sinänsä ole huono asia, päinvastoin. Tässä kirjassa ne vain toisinaan päätyvät korostamaan sitä, että analyysi on paikka paikoin melko ohutta. Ehkä se ei ole kuitenkaan täysin K&K:n syytä.

1980-luvu oli kuplan, manian aikaa. Ehkä kupla on ilmiö, jota on mahdoton lähestyä analyyttisesti. Ehkä paras, mihin pystymme on Charles Kindlebergerin Manias, Panics and Crashes. Muistaa historian lukuiset kuplat ja kaiken sen, mikä niihin liittyi. Se on yksi historian arvo. Vaikka ei ymmärtäisikään syitä ja seurauksia, on hyvä muistaa mitä asioita tapahtui. Että asioita tapahtui.

Modigliani-Miller-teoreema osaa kertoa, että tiettyjen oletusten vallitessa ei ole merkitystä sillä, onko yrityksen taseessa omaa pääomaa vai ulkoista velkaa. Kuka tahansa osaa kertoa sen, että nuo oletukset eivät päde todellisuudessa. En usko, että kukaan osaa kertoa tarkalleen sitä, mitä seurauksia sillä on, että ne eivät päde. Sitä mallia odotellessa, ja ehkä sitä etsittäessäkin, on hyvä muistaa historia. Syystä tai toisesta rahoituslaitoksen "epänormaalin korkea" - huomatkaa kuinka epämääräinen tämä käsite on - vipu yleensä johtaa vähän myöhemmin maksukyvyttömyyteen ja vielä pidemmän mutkan kautta siihen, että kaveri, joka ei ehkä ole kuullutkaan tästä rahoituslaitoksesta ja asuu ehkä toisella puolella maailmaa, menettää työnsä. Niin se käy.

Ehkä tulevaisuudessa meillä on enemmän kuin tarinoita kuplista ja niihin liittyvästä irrationaalisuudesta: meillä on malli, teoria. Siihen asti on kuitenkin syytä suhtautua varauksella tarinoihin kuplista, koska tarinat tekevät ihmisen tyytyväiseksi. Ei ole syytä olla tyytyväinen, jos ei ymmärrä.


Luku V, "Teräskylpy", joka kuvaa romahdusta ja sen jälkimaininkeja, oli enemmän mieleeni. K&K käyvät läpi romahdusta ja sen jälkimaininkeja, eritoten niitä vaikeita tilanteita, jotka päättäjillä oli edessään liittyen pankkisektorin pelastamiseen, pystyssä pitämiseen ja puhdistamiseen. Tässäkin luvussa K&K:n tyyli oikeuttaa tapahtunutta historiaa saattaa ärsyttää, mutta olen itsekin huomannut, että monilla on tapana esittää enemmän tai vähemmän huonosti perusteltua kritiikkiä noina aikoina tehtyjä toimenpiteitä kohtaan. Asenne näillä kriitikoilla tuntuu monesti olevan se, että koska on kärsitty, on tehty virheitä, ja koska on tehty virheitä, on oltava syyllisiä. Syyllisyyskysymyksiä K&K käsittelevät pitkälti. Säästöpankkien suosimiseen ja sen seurauksiin liittyen he kirjoittavat seuraavasti:

Kenen syy tämä oli, tai kenen syy ylipäätään oli se, että kansa sai yleensä mitä se vaati - ja lopulta sai jotain mitä se ei ollut halunnut?

Jälleen, näin hyvien lauseiden kanssa on syytä varoa.

Luku VI, "Kalmarin Unioni", on tärkeä osa tätä kirjaa. Aihehan on tylsä kuin tiskirätti: 1990-luvun ja 2000-luvun alun pohjoismaiset pankkifuusiot. Se on kuitenkin hieno päätös tälle tarinalle: kotimaiset pankit, jotka kasvattivat Suomea ja joita Suomi kasvatti, lähtevät etsimään kumppaneita maailmalta ja lopulta "siirtyvät korkeampaan olomuotoon". Tämä päätös jättää lukijan miettimään yritysten ja kansakuntien suhdetta ja sitä, mitä suomalaisuus on globaalissa taloudessa.

Kaiken kaikkiaan mainio kirja.

Keskuspankit toimivat Euroopassa ja Japanissa

Rahapolitiikan eri harmaan sävyjä säihkyvässä maailmassa tapahtuu jatkuvasti - silloinkin kun ei tapahdu. Japanissa otettiin aimo askel kohti inflaatiotavoitetta, jollaista Euroopassa toteutetaan päättäväisesti pitämällä ohjauskorko paikoillaan taantuman jyllätessä.


EKP:n neuvosto kokousti ja päätti pitää ohjauskoron, rahapolitiikan keskeisimmän instrumentin, ennallaan. Tämän ja tätä edeltäneen kokouksen välillä samat kehityskulut ovat jatkuneet: inflaatio laskee odotetusti ja inflaatio-odotukset hilautuvat hiljalleen alaspäin taantuman painaessa Euroopan harteilla. Jos tuo maaliskuun jakso jäi näkemättä, kärryille pääsee lukemalla kokouksen jälkeisjutustelut tai allekirjoittaneen kommentit. Tai ihan vain hyppäämällä nyt mukaan, koska nämä kärryt eivät ole liikkuneet yhtään mihinkään.

Inflaatio on siis tällä hetkellä 1,7 % ja keskuspankin tuoreimmat ennusteet maaliskuulta 1,2-2 % vuodelle 2013 ja 0,6-2,0 % vuodelle 2014. Onhan noita muitakin lukuja: työttömyys on 12 prosentissa ja tuotanto supistui -0,6 prosentin vuosivauhtia viime vuoden viimeisellä neljänneksellä, mutta näillä asioilla on vain välillinen merkitys EKP:lle. Ja tämä on ominaisuus, ei bugi.

Paineet koronlaskulle ilmeisesti kasvavat. Viime kuussa Draghi kertoi koron laskusta seuraavasti:

yes, we have discussed the possibility of doing it. So there was discussion. The prevailing consensus was to leave the rates unchanged.

Ja tässä kuussa tähän tyyliin:

the discussion was extensive. I would say that, all in all, the consensus was not to look at rates for the time being.

Koronlasku muuttui "keskustelusta" "kattavaksi keskusteluksi" yhdessä kuukaudessa! Tämä tankkerihan kääntyy kuin pantteri. Jäämme odottamaan mielenkiinnolla, miten pitkään kestää ennen kuin päästään päätökseen asti.

Draghi toisteli puheenvuorossaan ja vastauksissaan tuttuja teemoja. Hallitusten on jatkettava, jopa tehostettava, rakenteellisia uudistuksia. Pankkiunionia on vietävä eteenpäin. Pankkien pelastuksien suhteen Draghi korosti sitä, että talletusten, myös takaamattomien, yli 100 000 euron talletusten, pitäisi olla turvallinen sijotuskohde. Olisihan se hyvin hienoa, että tähän saataisiin selkeät pelisäännöt nykyisen tapauskohtaisuuden tilalle.

Rahapolitiikan toimivuudesta kysyttäessä Draghi viittasi EONIAan, pankkien keskinäisen yliyön-kaupan viitekorkoon, melko suoraan rahapolitiikan tilan mittarina:

Our monetary policy will remain accommodative – do not forget that the EONIA, the very short-term interest rate, is standing at about 7 basis points, or at 6 basis points now, which is almost zero.

EKP on aiemminkin puhunut EONIAsta ja korostanut tarkkailevansa sitä, mutta näin suoraa linkkiä rahapolitiikan ja EONIAn välillä en ole aiemmin nähnyt tehtävän. Olen miettinyt tätä kyseistä korkoa viime päivinä jonkin verran, ja luultavasti palaan asiaan lähiaikoina.

Draghi puhui myös väkevästi euroalueen hajoamisspekulaatioita vastaan. Hänen mukaansa tällaisella spekuloivat tahot eivät ymmärrä kuinka vahvasti uponneiden kustannusten harha pitää rahaliittoa koossa:

These questions are formulated by people who vastly underestimate what the euro means for the Europeans and for the euro area. They vastly underestimate the amount of political capital that has been invested in the euro.

Uskottava vastuuttomuus on passé, uskottava irrationaalisuus on se millä tästä kriisistä noustaan.

Mitä vielä? Kevennys, tottakai! Lehdistö on saanut vihiä, että Italian presidentti Giorgio Napolitano ja Draghi ovat keskustelleet puhelimitse. Draghi kertoi, mistä puhelussa oli kyse:

I will not comment on Italy; I got a call and I responded. That is what humans usually do when they receive telephone calls: they respond to them and that is it.

Toisinaan sitten homma ei olekaan niin yksinkertainen.

Muualla maailmalla Japanissa rahapolitiikan ympärillä on kuohunut. No, sen verran kuin rahapolitiikan ympärillä voi kuohua. Tuoppi heilahtaa ja pinnalle muodostuu pari kuplaa. Kuitenkin, viime vuoden lopulla käytyjen vaalien alla entinen pääministeri Shinzō Abe puhui kevyemmän rahapolitiikan puolesta. Entisestä pääministeristä tuli nykyinen pääministeri ja hänen puheensa ovat osaltaan olleet heikentämässä jenin arvoa siitä asti.

Japani on mielenkiintoinen tapaus. Maa on nähnyt 90-luvun lopun jälkeen lähinnä nollainflaatiota ja deflaatiota. Korot ovat olleet nollassa. Klassinen "likviditeettiansa" tai "deflaatioansa". No, nyt Japanin keskuspankki on ottamassa oppia mm. professori Bernanken neuvoista (pdf) ja asettaa, kenties Aben myötävaikutuksella, itselleen inflaatiotavoitteen, jota se on syystä tai toisesta päättänyt kutsua "hintavakaustavoitteeksi" (ks. virallinen englanninkielinen tiedote). Kahden prosentin inflaatiotasoa lähdetään hakemaan kaksinkertaistamalla rahapohja (monetary base) kahdessa vuodessa. Tämä on iso juttu, monella tapaa.

Toivon, että Japanin keskuspankki toteuttaa tavoitettaan päättäväisesti ja onnistuu. Paitsi että se luultavasti lisäisi japanilaisten hyvinvointia, se myös indikoisi sitä että valtavirran makrotaloustieteen neuvot rahapolitiikasta nollakoron oloissa ovat hyviä ja mahdollisia toteuttaa, mikä taasen antaisi näiden neuvojen taustalla olevalle teoriakehikolle uskottavuutta.