Sijoituslaskelmat: korjaus ja yhteenveto

Minä.

Kirjoitin viime viikolla sijoituslaskelmista. Olin väärässä. Onneksi kommentaattorit, erityisesti Roger Wessman, jaksoivat kärsivällisesti osoittaa minut oikealle polulle. Anteeksi kaikille aiheuttamastani hämmennyksestä.

Koska myytinmurtamisen perussääntö on se, että myyttiä ei saa toistaa, keskityn tässä siihen, mikä pitää paikkansa.

1. Sijoitushorisontti ja riski

Mitä tapahtuu sijoitukseen liittyvälle riskille, kun sijoitushorisontti kasvaa? Vastaus on: se riippuu. Se riippuu siitä, miten riskin käsittää:

• keskimääräisen vuosituoton (annualized return) keskihajonta alenee
• sijoituksen loppuarvon keskihajonta kasvaa
• todennäköisyys, että sijoituksen loppuarvo jää tietyn arvon (esim. sijoituksen alkuarvo) alapuolelle, alenee

Oma viestini, jonka onnistuin puutteellisella osaamisellani sekoittamaan, on se, että näistä toinen kohta on merkityksellinen. Mitä pidempi on "miljonääriksi eläkkeelle"-sijoituksesi horisontti, sitä epävarmemmaksi tulee se, millainen rahasumma sinua eläkkeellä odottaa. Ei ole yksiselitteistä sanoa, että sijoitushorisontin kasvaessa sijoituksen riski pienenee.

2. Korjaus

Postauksen kommenteissa Roger Wessman ja Nick Nolan esittivät korjaukset, jotka tuottavat hyvin samankaltaiset tulokset. Mikä on korjattu jakauma?

Sijoitusten loppuarvojen mediaani on miljoona euroa. Tämä tarkoittaa sitä, että todennäköisyys, että jäät miljonäärinä eläkkeelle on sen 50 %.

Keskiarvo on mediaania korkeampi. Parina havainnollistuksena todennäköisyys, että saat negatiivista tuottoa on noin 0,4 % ja todennäköisyys, että jäät alle 500 000 euron on noin kolmasosa.

mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa

------

Jätän tämän aiheen toviksi minua viisaammille, mutta seuraan tietenkin mielenkiinnolla jos joku tekee analyysejä esimerkiksi jonkinlaisella oletuksella tuottojen keskiarvoon palautumisesta - saa linkata ja vinkata.

Onnekseni en ole vielä niin kova tekijä, että sanomiseni pääsevät lehtiin asiantuntijan tittelillä. Toivon, että siinä vaiheessa kun olen, olen ehtinyt tehdä mahdollisimman monta virhettä niistä oppiakseni.

Toki jos joku vielä antaa ymmärtää yksioikoisesti, että sijoitukseen liittyvä riski pienenee sijoitushorisontin kasvaessa tai väittää että jokaisesta suomalaisesta saataisiin eläkemiljonääri sijoittamalla lapsilisät, saatan huomauttaa asiasta. Ystävällisesti ja nöyryydellä tällä kertaa.

Keskituottoon perustuvista sijoituslaskelmista: lapsilisät, jakaumat ja riskit

Taas sitä mennään. Nordnetin Martin Paasi kannustaa tänään Talouselämän jutussa kansalaisia sijoittamaan:

"Ihan jokaisesta suomalaisesta tulisi eläkeikään mennessä miljonääri, jos kaikki lapsilisät sijoitettaisiin osakkeisiin, esimerkiksi pienikuluisten indeksirahastojen kautta. Tämä on puhdasta matematiikkaa", kommentoi Nordnet Suomen talousasiantuntija Martin Paasi.

Kirjoitin eilen Paaden aiemmista laskelmista ja siitä, kuinka ne ovat harhaanjohtavia. Tämänpäiväinen väite ei ole vain harhaanjohtava, vaan aivan puhtaasti väärä. Tämä ei ole puhdasta matematiikkaa, vaan realistisia oletuksia sijoittamisen riskeistä. Jos jokin tässä postauksessa jää mietityttämään, suosittelen lukemaan lopussa linkitetyn John Norstadin tekstin ja eilisessä postauksessa linkitetyt tekstit.

Yksinkertaistetaan laskelmaa ja ajatellaan, että lapsilisät saadaan vuoden alussa könttänä ja sijoitetaan kerralla. Tämä hieman liioittelee kokonaistuottoja, mutta havainnollistaa sitä, että keskimääräisen vuosituoton mukaan laskettu potti sijoituskauden lopussa on huomattavasti suurempi kuin mitä keskimääräinen sijoittaja voi odottaa saavansa.

Oletetaan, että vuosituotto on normaalisti jakautunut niin, että keskituotto on 7 % ja keskihajonta 20 %. Luvut perustuvat S&P500-indeksin historiallisiin toteumiin. Oletetaan lisäksi, että vuosituotot ovat toisistaan riippumattomia. Käsittelen näitä oletuksia alla.

Olen tehnyt laskelman simuloimalla 100 000 henkilöä, joiden sijoitusten loppuarvon jakaumaa tarkastelen. Tämä pyrkii havainnollistamaan asiaan liittyvää epävarmuutta. Tämän voi hahmottaa myös niin, että tässä on yhden yksittäisen indeksisijoituksen todennäköisyysjakauma. Kuinka todennäköistä on saavuttaa se miljoona euroa?

Kaukana varmasta: todennäköisyys on vain yksi neljästä. Keskimääräinen sijoittaja eläköityy noin 380 000 euron kanssa. On itse asiassa todennäköisempää päätyä alle 150 000 euron arvoiseen pottiin kuin yli miljoonan arvoiseen pottiin.

Paasi kommentoi eilistä laskelmaani Twitterissä esittämällä, että tuotot eivät ole normaalijakautuneita ja että niissä voi olla negatiivista autokorrelaatiota (ns. mean reversion). Pörssimarkkinoiden historia on verrattain lyhyt. Ainoa tapa analysoida niitä on tehdä jokin malli ja analysoida tuon mallin ominaisuuksia. Tässä ja edellisessä postauksessani olen tehnyt yksinkertaisimman mahdollisen oletuksen: vuosituotot ovat normaalijakautuneita ja toisistaan riippumattomia. Näin mallinnuksessa tavataan edetä: aloitetaan yksinkertaisesta ja edetään tarvittaessa monimutkaisempaan.

Kuten sanottua, pörssimarkkinoiden historia on verrattain lyhyt, ja tuon lyhyen historian perusteella on vaikea erottaa, ovatko vuosituotot normaalijakautuneita . Samaten pitkän aikavälin negatiivisesta autokorrelaatiosat ei ole ilmeisesti juurikaan evidenssiä, mutta tämäkin voi heijastaa vain havaintojemme vähyyttä. Tästä syystä olisikin hyvä tehdä vastaava laskelma myös eri oletuksilla.

Koska Paasi tuntuu olevan sitä mieltä, että hänen väitteensä on totta jollain vaihtoehtoisella jakaumaoletuksella, hän toivottavasti esittää laskelmansa aiheesta. Itse olen kuitenkin melko varma siitä, että millä tahansa järkevillä oletuksilla sijoitusten loppuarvon mediaani tulee olemaan matalampi kuin sijoitusten loppuarvon keskiarvo. Ja olen lähes täysin varma siitä, että millä tahansa järkevillä oletuksilla ihan jokaisesta suomalaisesta ei tulisi eläkeikään mennessä miljonääri, jos kaikki lapsilisät sijoitettaisiin osakkeisiin.

Lopuksi on syytä kerrata muutama asia riskistä ja sijoitushorisontista:

• sijoituksen keskituoton hajonta pienenee sijoitushorisontin kasvaessa
• negatiivisen tuoton todennäköisyys pienenee sijoitushorisontin kasvaessa
• sijoituksen loppuarvon hajonta kasvaa sijoitushorisontin kasvaessa (ks. esim. Alex Tabarrokin postauksen toinen kuvio)

Ongelma on, että sijoittamista tunnutaan myyvän niin, että sijoituksen keskituoton hajonnan alenemisen oletetaan johtavan sijoituksen loppuarvon hajonnan alenamiseen - pitkällä aikavälillä miljonäärinä eläkkeelle on varmuus. Näin ei kuitenkaan ole. Ja jos ihmiset ovat tehneet vaikkapa laskelmansa taloudellisen riippumattomuuden saavuttamisesta tämän oletuksen pohjalta, sääliksi käy.

Kuten eilenkin, löydätte simulaation tuottaneen R-koodini Pastebinistä. Siitä itse löytämään virheitä ja kokeilemaan eri oletuksia. Ja suosittelen lukemaan eilisessä postauksessa linkkaamani John Norstadin tekstin.

Keskituottoon perustuvista sijoituslaskelmista

Lisäys 19.9.2016 kello 13:11: ks. kommentit ja korjaus

Iltasanomat uutisoi eilen Nordnetin Martin Paaden laskelmista, jonka mukaan vastasyntyneestä lapsesta voi tehdä eläkemiljonäärin 13 800 euron sijoituksella. Kyse on yksinkertaisesta kertolaskusta, jossa sijoitus kasvaa korkoa korolle (13800*(1,066)^67) tietyn keskituoton mukaan. Laskelma on kuitenkin harhaanjohtava. Selitän tässä, miksi.

Paasi antaa ymmärtää, että osakesijoittamiseen liittyvä riski pienenee pitkällä aikavälillä:

Todellisessa osakesijoittamisessa pitkä aikaväli edustaa lisäksi kasvavassa määrin ennustettavuutta, kun taas lyhyt aikaväli sattumanvaraisuutta. Mitä pidempi sijoitushorisontti, sitä varmemmin sijoituksesi keskimääräinen vuotuinen tuotto lähenee 6,6 prosenttia.

Se, mitä Paasi sanoo, on totta, mutta harhaanjohtavaa. Tätä kutsutaan nimellä fallacy of time diversification, jonka voisi suomentaa aikadiversifioinnin harhaksi.

Paaden argumentti perustuu sille, mikä sijoituksen arvo on eläköityessä - miljonäärinä eläkkeelle. Sijoituksen loppuarvoon liittyvä riski ei kuitenkaan pienene sijoitushorisontin kasvaessa. Näin on, vaikka sijoituksen keskimääräiseen vuosituottoon liittyvä riski pienenee. Tämä kuulostaa tekniseltä, mutta se on hyvin tärkeää.

Tämän voisi johtaa myös formaalisti, mutta simuloidaan mieluummin. Annetaan 100 000 kuvitteelliselle vastasyntyneelle 13 800 euroa, sijoitetaan rahat osakemarkkinoille joiden vuosituotto noudattaa normaalijakaumaa 6,6 prosentin keskituotolla ja 20 prosentin keskihajonnalla. Millaiset eläkepotit kohorttejamme odottavat? Tuloksena on lognormaali jakauma (kuten odottaa sopii kun normaalijakautuneita muuttujia kerrotaan keskenään).

Eläkepottien keskiarvo on tosiaankin miljoona euroa. Keskimääräinen eläkepotti, eli eläkepottien mediaani, on kuitenkin tätä pienempi: 293 000 euroa. Itse asiassa vastasyntyneen todennäköisyys jäädä miljonäärinä eläkkeelle on vain hieman yli 20 %. Noin 3 prosenttia poteista on jopa pienempiä kuin alkupääoma.

Jos siis Paaden laskelma kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se on sitä. Lastasi odottaa eläkkeellä todennäköisemmin alle sadantuhannen euron salkku kuin yli miljoonan euron salkku.

Jos haluat lukea aiheesta lisää, ks. Alex Tabarrok, John Cochrane, John Norstad. Simulaation R-koodi löytyy Pastebinistä.

Reunahuomautuksia robotisaatiosta

EVAlta ilmestyi juuri raportti "Robotit töihin", joka on nimensä mukaisesti tuore robotteja ja työmarkkinoita käsittelevä puheenvuoro. Ehkä suomalaiselle keskustelulle uutena asiana Mari Kangasniemen ja Cristina Anderssonin artikkelissa tuodaan esille robotisaation mahdollisuuksia hoivatyössä. Esitän tässä postauksessa kuitenkin muutaman yksittäisen kommentin Antti Kauhasen yleistajuisesta -tasoisesta esityksestä, joka on melko tyypillinen taloustieteilijän kommenttipuheenvuoro.

Huomioni ovat kriittisiä, mutta sanottakoon jo nyt, että olen Kauhasen kanssa samaa mieltä lähes kaikesta ja että analyysi on kaiken kaikkiaan hyvä.

Mielikuvituksen puute

Kauhasen mukaan tarjoilijan työ on vaikeasti korvattavissa, ja peruste on tämä:

Tarjoilijan työssä taas korostuvat sekä viestintätehtävät että manuaaliset ei-rutiinitehtävät. Tarjoilijan liikkuminen kahvilassa edellyttää havaitsemista ja kykyä liikkua tilassa, joissa on paljon ihmisiä ja esteitä. Näissä  tehtävissä robotit pärjäävät vielä huonosti, joten koneesta ei ole tarjoilijan työn korvaajaksi. Tietotekniikka ei merkittävästi myöskään nosta tarjoilijan tuottavuutta. Tässä suhteessa tarjoilijan työ eroaa tuotekehittäjästä.

Koska on vaikea kuvitella robottia liikkumaan nykykahvilassa, on siis vaikea nähdä miten robotti voisi korvata tarjoilijan?

Ok. Entä jos kuitenkin ottaisi yhden askeleen eteenpäin ja miettisi, että ei se kahvila-arkkitehtuuri ole kiveen hakattu ja että ei sen robotin tarvitse liikkua siellä kahvilassa samoja reittejä. Vaikka tarjoilijan liikkuminen kahvilassa edellyttää havaitsemista ja kykyä liikkua tilassa, jossa on paljon ihmisiä ja esteitä, itse työsuorite - tilauksen vastaanottaminen, tuotteen liikuttaminen pöytään ja laskutus - ei välttämättä vaadi sitä.

Tämä on vähän sama kuin aikoinaan olisi sanonut, että "auton on vaikea korvata hevosta liikennevälineenä, koska auton on vaikea kulkea nykyisillä hevosteillä, jotka ovat epätasaisia". Tämä oli täysin totta, mutta auto teki kannattavaksi autoteiden rakentamisen. Itse suorite - ihmisen liikuttaminen paikasta toiseen - ei vaatinut kykyä liikkua epätasaisessa maastossa. Maailma muuttui teknologian ympärillä.


Suhteellinen etu tarkoittaa vain ei-nollapalkkaa

Kauhanen kirjoittaa paljon fiksuja suhteellisesta edusta, mutta sitten hän kirjoittaa myös näin:

Robotiikan tuoma automaatio voi luoda uusia työtehtäviä, jossa ihmisellä on suhteellinen etu koneeseen nähden. Näin ihminen siis eroaa hevosesta.

Tässä sitaatissa ymmärretään, minun käsittääkseni, väärin sekä suhteellinen etu että hevosanalogia.

Kaikilla on suhteellinen etu jossain, aina. Kaikilla toimijoilla, alueilla ja tuotannontekijöillä. Vaikka autoilla on absoluuttinen etu eri kuljetuspalveluissa, hevosilla on edelleen jokin suhteellinen etu. Kuten on myös ihmisillä ja sammakoilla. Hevoset ja ihmiset eivät eroa toisistaan tässä suhteessa.

Hevosellakin on siis suhteellinen etu, mutta silti sitä ei kannata käyttää. Hevosen ylläpitokustannus ylittää siitä saatavan palkan.

Samalla tavalla ihmisellä tulee olemaan suhteellinen etu, mutta silti sitä ei välttämättä kannata käyttää, jos hänen ylläpitokustannus ylittää siitä saatavan palkan.

Se missä hevonen ja ihminen eroavat ei ole se, että toisella on suhteellinen etu koneeseen nähden ja toisella ei. Se missä hevonen ja ihminen eroavat on se, että toisen lisääntymistä ja kuolemista me pystymme surutta kontrolloimaan pelkästään taloudellisen kannattavuuden perusteella. Tämä on, ainakin itselleni, hevosanalogian ydin.

Työ ja työttömyys

Kauhanen kirjoittaa (alkuperäisessä sana "työtä" korostettuna):

Työpaikkoja syntyy saman verran tai jopa hieman enemmän kuin niitä tuhoutuu. Tämä johtuu siitä, että kyse on saman prosessin kahdesta eri puolesta: teknologinen kehitys ja innovaatiot synnyttävät ja tuhoavat työpaikkoja, mutta ne eivät tuhoa työtä.

Tämän vakuudeksi Kauhanen esittää myöhemmin seuraavan kuvion:

Mutta jos halutaan torjua pelkoja massatyöttömyydestä, työllisiä kohti tehtyjen työtuntien määrän kehitys menee omasta mielestäni vähän sivuun.

Alla on Suomen työttömyysasteen kehitys. Ehkä on totta, että teknologinen kehitys ja innovaatiot eivät tuhoa työtä, mutta jokin sitä työtä näyttää tuhoavan, ainakin jos käytetään työttömyyttä mittarina. On vaikea katsoa tuota kuviota ja olla näkemättä nousevaa trendiä. Tätä katsoessa on vaikea uskoa siihen, että tulee mitä tulee, työ pysyy.

Yhteiskunnalliset haasteet

Haluan varmistua siitä, että emme puhu tässä toistemme ohi. Olen samaa mieltä Kauhasen kanssa lähes kaikesta ja hänen analyysinsä on hyvä. Haluaisin vain, että taloustieteilijöiden robotisaatiokommenteissa nostettaisiin esille myös yhteiskunnallista näkökulmaa muutenkin kuin kokonaistuottavuuden ja -vaurauden kasvun kautta.

Kun Kauhanen kirjoittaa, että "Yksilötasolla kuljettajien ja taukopaikkojen työntekijöidenkään sopeutuminen robottirekkoihin ei välttämättä ole kivutonta.", minusta tämä on haasteen vähättelyä. Se ei ole kivutonta myöskään yhteiskunnan tasolla. Jos robotisaatio aiheuttaa työmarkkinoille painetta palkkojen alenemiseen ja palkkaerojen kasvuun, kuten Kauhanen toteaa, se tulee olemaan vaikeaa.

Kun Kauhanen kirjoittaa, että  "järkevintä on ottaa vastaan robottien tarjoamat mahdollisuudet ja tukea niitä yksilöitä, joihin robottien tulo kipeimmin vaikuttaa", tämä on jälleen melko yksilökeskeinen näkemys. Robottien tulo ei vaikuta vain yksilöihin, vaan koko yhteiskuntaan.

Robotisaatiokeskustelussa palaan monesti mielessäni 1960- ja 1970-lukujen rakennemuutokseen, joka tuhosi suhteellisen lyhyessä ajassa tuhoutui kokonaisen pienviljelijä-metsätyöntekijä-elinkeinon. Tuloksena tuosta saatiin muun muassa SMP, joka vaati protektionismia, progression kiristämistä, eläkeiän alentamista, työttömyysturvan kohentamista, vanhojen elinkeinojen säilyttämistä ja aluepolitiikkaa.

Tämä oli häviäjien kompensointia par excellence. Tätä voi verrata siihen, että EVA-raportin epilogissa Ilkka Haavisto, Lauri Tähtinen ja Antti Törmänen ehdottavat ratkaisuiksi robotisaation haasteisiin  yritysverotuksen "pitämistä kilpailukykyisenä", ansioturvan leikkausta, tasaveroa, sääntelyn keventämistä ja matalapalkkatukea. Saa nähdä, kuinka kova kannatus tällä ohjelmalla tulee olemaan työttömäksi jääneiden rekkakuskien keskuudessa.

Ehkä minusta on vain lopulta hyvä tunnustaa, että robotisaation aiheuttamat paineet eivät tule tuottamaan vain tuloerojen, yksilöllisten palkanalennusten ja joustavuuden hiljaista hyväksyntää, vaan myös poliittista liikehdintää, joka taloustieteilijöiden silmiin näyttää väärältä koska se entisestään heikentää työmarkkinoiden sopeutumiskykyä.

Työpahoinvoinnin hinnasta

Tampereen yliopiston dosentti Marja-Liisa Manka kertoo Hesarissa, kuinka "työhyvinvoinnin laiminlyönteihin kuluu noin 24 miljardia vuodessa sosiaali- ja terveysministeriön puolueettoman arvion mukaan" (Niku Määttänen vastaa ansiokkaasti tuon arvion käyttöön mielipidesivuilla).

Minäkin olen tehnyt puolueettomia laskelmia virkavastuulla, ja voin omakohtaisesti todistaa ettei puolueettomuus tai virkavastuu ole mikään tae lukujen tolkullisuudesta. Voin myös omakohtaisesti arvioida, että suomalainen virkamieskunta on pääsääntöisesti fiksua, asiantuntevaa ja tunnollista sakkia. Tuo 24 miljardia on kuitenkin yksi huonoimmista luvuista mitä suomalainen virkakoneisto on tuottanut.

Tässä postauksessa on kolme osaa. Ensin nostan esiin muutaman tolkuttomuuden STM:n laskelmasta, ihan vain siltä varalta että joku vielä ajattelee että tuohon lukuun on sosiaalisesti hyväksyttävää viitata muutenkin kuin varoittavana esimerkkinä. Toiseksikin pohdin mitä järkeä on luvuissa, jotka eivät suoranaisesti liity mihinkään politiikkatoimeen tai kustannus-hyöty-analyysiin. Kolmanneksi annan oman ehdotukseni siitä, miten työhyvinvointi nousisi paremmalla keskustelulla paremmin agendalle.

24 miljardia

Arvio 24 miljardista eurosta on niin huono, että on vaikea päättää mistä aloittaa ja mihin lopettaa. Tässä kuitenkin kolme pointtia.

Ensinnäkin laskelmassa oletetaan, että joka ikinen työikäiseen ihmiseen kohdistuva terveydenhuoltomeno johtuu työhyvinvoinnin puutteesta. Joka ikinen lapselta saatu flunssa, joka ikinen divarifutiksessa rikottu polvi ja joka ikinen julmasta sattumasta syntyvä leukemia johtuu työhyvinvoinnin puutteesta. Joskus laskelmiin tulee hassuja asioita, se on välttämätöntä kun yksinkertaistaa. Tämä hassu kohta on kuitenkin kolmasosa kokonaisarviosta. Kirjallisuudesta olisi ehkä löytynyt tähän ykköstä pienempi korjauskerroin.

Toiseksikin laskelmassa tehdään karkea silmänkääntötemppu, jossa 8 miljardin euron työkyvyttömyyseläkkeelle jääneiden potentiaalinen työpanos kääntyy 8 miljardin toteutuneeksi menetykseksi. Tämä harmittaa erityisesti, koska se olisi ollut niin helppo korjata esimerkiksi käyttämällä työkyvyttömyyseläkkeelle jääneistä puhdistettua työllisyysastetta.

Kolmanneksi, sairaana työskentelystä eli presenteeismistä todetaan vain yhden kirjallisuuskatsauksen perusteella, että sen kustannukset ovat vähintään yhtä suuret kuin sairauspoissaolojen. Presenteeismikirjallisuus vaikuttaa kuitenkin hyvin heikolta.

Collins ym. (2005), johon STM:n muistion viittaama kirjallisuuskatsaus viittaa, arvioivat presenteeismin kustannuksia seuraavasti (jos ymmärrän oikein). Rajataan otos niihin, joilla on krooninen sairaus. Otetaan kymmenen kohdan lista työntekoon liittyviä kysymyksiä, joihin vastataan asteikolla 1-5 ("aina",..."ei koskaan"). Kysymyksiä kuten "Pystyitkö saattamaan loppuun vaikeat tehtävät?" ja "Oliko työstressi vaikea kestää?". Näistä muodostetaan indeksi työkyvyttömyydestä (work impairment). Tämän jälkeen tehdään oletus, että tämä indeksi mittaa tuottavuutta (koska miksipä ei). Tämän jälkeen voidaan laskea kunkin kroonisen sairauden kustannukset. Matalimmat kustannukset ovat allergialla. Nämä kustannukset ovat korkeammat kuin sairauspoissaolojen aiheuttamat kustannukset.

Jos siis joskus keskittymiskykysi herpaantuu, tunnet väsymystä tai tarvetta ottaa taukoja työstäsi, muista että tässä on kyse työpahoinvoinnista johtuvan presenteeismin aiheuttamasta tuotoksen menetyksestä. Medikalisaatio kohtaa talouspuheen.

Jeopardy-kysymys

Jeopardy on televisiotietokilpailu, jossa juontaja kertoo vastauksen ja osallistujien on keksittävä tuohon vastaukseen sopiva kysymys. Jos 24 miljardia euroa on vastaus, mikä on kysymys?

Järkevä yhteiskunnallinen kysymys liittyy aina toimenpiteisiin ja vaihtoehtoisin. "Mikä on työpahoinvoinnin kustannus?" ei ole järkevä yhteiskunnallinen kysymys. Sen takia tuon kysymyksen vastaus on järjetön eikä sillä voi tukea politiikkavalmistelua. On hyvä, että kvantitatiivisia arvioita tehdään, mutta ei se riitä että kaivaa lukuja eri lähteistä ja tekee niillä kertolaskua.

Nykyisentasoinen työhyvinvointi on sekä työnantajien että työntekijöiden välisen kustannuksien ja hyötyjen vertailun tulos ja työhyvinvointi on yhteiskunnallisessa mielessä liian matala vain siltä osin, kun työntekijöiden työhyvinvointiin liittyy ulkoisvaikutuksia, jotka kannattaisi korjata.

Jos työpahoinvointi aiheuttaa niin suuria työpanoksen menetyksiä, miksi työnantajat eivät vain nosta työhyvinvointia? Onko niin että yritykset vain ymmärtävät oman etunsa huonommin kuin virkamiehet ja työhyvinvoinnin tutkijat? Ei kai. Joskus kannattaa antaa palkankorotus yksilökohtaisen kunto-ohjelman sijaan. Sekä työnantajan että työntekijän näkökulmasta.

On totta, että työpahoinvoinnilla on haitallisia vaikutuksia kolmansiin osapuoliin. Työpahoinvointi varmasti aiheuttaa pitkiä sairaspoissaolojaksoja ja ennenaikaista eläköitymistä, jotka veronmaksaja tai muut työntekijät ja työnantajat maksavat. Kuitenkin me jo nyt panostamme julkisia varoja työhyvinvointiin. Voi aivan hyvin olla, että panostamme jo nyt liikaa. Näin on ainakin siinä tapauksessa, että nykypanostukset on tehty tuon 24 miljardin euron arvion pohjalta.

Ymmärrän, että työhyvinvoinnin asiantuntijan rooliin kuuluu nostaa esiin työpahoinvointi ongelmana, joka tarvitsee ratkaisua. Se ei kuitenkaan ole sitä aina. Yhteiskunnan kannalta paras sairauspoissaolojen, sairauseläkkeelle jäämisten ja työikäisen väestön terveydenhuoltomenojen määrä ei ole nolla.

Hyviä ja huonoja kysymyksiä

Huonot vastaukset, kuten 24 miljardia, kertovat usein huonoista kysymyksistä. Suosittelen keskittymään hyviin kysymyksiin. Tässä mielestäni yksi sellainen.

Työterveyshuolto on työnantajan lakisääteinen velvollisuus. Kela korvaa työnantajalle työterveyshuollon järjestämisestä syntyviä kustannuksia tiettyjen kriteerien mukaan. Tällä hetkellä ehkäisevän työterveyshuollon etäpalvelut eivät ole Kela-korvattavia. Vuonna 2014 ehkäisevän työterveyshuollon hyväksytyt kustannukset olivat 330 miljoonaa, josta maksettiin 155 miljoonaa euroa korvauksia työnantajille.

Linjauksellaan etäpalvelujen korvattavuudesta julkinen valta aktiivisesti hidastaa digitalisaatiota ja ehkäisee siihen liittyviä tuottavuushyötyjä. Asia kyllä ns. etenee koneistossa, mutta olisi ilo kuulla työhyvinvoinnin asiantuntijoiden näkemyksiä siitä, mikä etäpalvelujen korvausasteen tulisi olla suhteessa vastaanottopalveluihin. Vielä suurempi ilo olisi, jos asiaa tutkittaisiin satunnaiskokeella.

Jos halutaan puhua työhyvinvoinnista, ei puhuta abstraktisti "työpahoinvoinnin kustannuksista" ja tehdä siitä hassuja laskelmia. Puhutaan konkreettisista politiikkakysymyksistä, toimenpiteistä ja niiden vaikuttavuudesta. Ja kun puhutaan vaikuttavuudesta, vältetään kiusausta viitata huonoihin tutkimuksiin, joissa ei ole kunnollista tutkimusasetelmaa.


Lisäys 12.9. 15:22. Sanottakoon, että STM:n laskelma ei suoraan mainitse työhyvinvointia, vaan puhuu yleisesti "menetetyn työpanoksen kustannuksesta", sen kummemmin tarkentamatta. Tässä ei kuitenkaan puhuta vapaa-ajasta, eläkkeestä, opiskelusta, työttömyydestä, perhevapaista tai muista asioista, jotka ovat myös "menetettyä työpanosta", niin jokin rajaus taustalla on oltava. Koska laskelma on STM:n sivuilla otsikon "Työterveyshuolto ja työkyvyn ylläpito" alla, tulkitsin että Mankan tulkinta laskelmasta työhyvinvointiin liittyvänä ei ole väärä.

Työttömyysturvan pitäisi olla anteliaampi nuorille

Vuonna 2013 suomalaiseen työttömyysturvaan tuli ns. työhistoriaporrastus. Ansiosidonnaista maksetaan alennettuna 400 päivän jälkeen, jos työhistoriaa on alle kolme vuotta. Ehkä koska uudistus kosketti vain harvoja, siihen ei juuri kiinnitetty huomiota. En löytänyt toimenpiteelle perusteluja hallituksen esityksestä, enkä juuri keskustelua tästä eduskunnan pöytäkirjoista.

Suomi ei ole tässä yksin. Monessa muussakin maassa työttömyysturvan taso/kesto on sidottu työhistoriaan tai ikään niin, että järjestelmä on avokätisempi vanhoille työntekijöille.

Esitän tässä postauksessa argumentin, että tämän pitäisi olla päinvastoin. Työttömyysturvan pitäisi oikeasti olla anteliaampi nuorille. Pohjana toimii Michelaccin & Ruffon (2015, avoin työpaperi) tutkimus, jota vapaasti tässä popularisoin.

Työttömyysturvan ristiriita

Työttömyysturvan hyvä puoli on, että se mahdollistaa kulutuksen tasoittamisen työttömyysjakson yli. Suurin osa työttömyysjaksoista päättyy siihen, että henkilö työllistyy uudelleen. Olisi hölmöä, jos kulutus vaihtelisi täysin työmarkkinatilanteen mukaan - ensin sisäfileestä ja kolmiosta tonnikalaan ja kaksioon, ja takaisin muutaman kuukauden päästä.

Työttömyysturvan huono puoli on, että siinä maksetaan työttömänä olemisesta. Se heikentää kannustimia työllistyä.

Parhaan mahdollisen työttömyysturvan suunnittelu on näiden kahden vaikutuksen tasapainottelua. Mitä enemmän työttömyysturva turvaa kulutusta ja mitä vähemmän se vaikuttaa työnhakuintoon, sen anteliaampi sen pitää olla.

Nämä kaksi vaikutusta perustelevat sen, miksi työttömyysturvan pitäisi olla anteliaampi nuorille.

Kulutuksen tasoittaminen

Työttömyysturvasta on iloa, jos ihminen ei muuten pysty tasoittamaan kulutustaan. Vanhoilla työntekijöillä on enemmän omia säästöjä kuin nuorilla, ja he pystyvät käyttämään näitä omia säästöjään kulutuksen tasoittamiseen. Koska työttömyysturvasta on enemmän hyötyä nuorille, sitä kannattaa antaa heille enemmän.

Alla olevissa kuviossa Michelacci & Ruffo tarkastelevat sitä, miten ruuan ja päivittäistavaroiden kulutus reagoi työttömyyteen. Kuten odotettua, nuorilla kulutus reagoi voimakkaammin.

Vaikutus työnhakuintoon

Työttömyysturvan haitta on se, että se vaikuttaa negatiivisesti työnhakuintoon. Palkka ei kuitenkaan ole ainoa asia, mitä työstä saa. Työstä saa myös osaamista ja kokemusta, joka auttaa työllistymään parempiin töihin tulevaisuudessa. Mitä nuorempi olet, sitä pidempi työura sinulla on edessäsi, ja sitä enemmän painoarvoa annat kokemuksen kerryttämiselle suhteessa palkkaan. Tämän vuoksi voisimme odottaa, että nuorilla ns. työn tarjontajousto on pienempi.

Alla olevissa kuvioissa Michelacci & Ruffo estimoivat tämän jouston eri ikäluokille ja näyttäisi siltä, että se on matalampi nuorille.

Vakuutusperiaate?

Olen kuullut tutkijoilta ja tutkijataustaisilta asiantuntijoilta kommentteja, että nuorille anteliaampi työttömyysturva olisi vakuutusperiaatteen vastainen. Miksi ihmisen pitäisi saada enemmän, kun hän on maksanut vähemmän?

Vakuutusperiaatetta on vähän vaikea sijoittaa tavalliseen tehokkuus/oikeudenmukaisuus-koordinaatistoon, mutta se vaikuttaa järkevältä idealta yhtä kaikki.

Vakuutusperiaatteen mukaan etuuksien ja maksun pitäisi vastata riskiä. Jos minulla ja naapurillani on yhtä suuri tulipaloriski, ja maksamme yhtä paljon vakuutuksestamme, meidän pitäisi saada yhtä paljon korvauksia riskin toteutuessa. Kuulostaa järkevältä.

Miten vakuutusperiaate sitten toimii dynaamisesti, yli eliniän? Ajatellaan, että on työttömyysvakuutus, joka on kaikille pakollinen läpi työuran. Onko vakuutusperiaatteen vastaista, että työuran alussa tarkasteltuna maksettavien etuuksien ja vakuutusmaksun nykyarvo vastaa riskin nykyarvoa, mutta maksettavat etuudet ja vakuutusmaksu eivät vastaa riskiä jokaisena ajanhetkenä?

-----

Mitä olet mieltä? Oletko nyt vakuuttunut siitä, että työttömyysturvan pitäisi olla anteliaampi nuorille? Jos et, niin miksi? Ja jos työttömyysturvan pitäisi olla anteliaampi nuorille, miksi homma menee lähes aina päinvastoin?