Neurotaloustiedettä Courserassa

Mikrotaloustieteessä havaitaan säännönmukaisuuksia tiettyjen muuttujien ja talouden toimijoiden valintojen välillä. Hyödykkeen hinta nousi - kulutus laski. Työttömyysturva nousi x prosenttia - työttömyysjaksot pitenivät y prosenttia. Näitä säännönmukaisuuksia koetetaan selittää mallilla, jossa toimijalle määritellään i) tavoitefunktio, ii) rajoitteet ja iii) valintamuuttujat. Esimerkiksi: "valitse kulutuskori niin, että hyöty maksimoituu ja budjettirajoite täyttyy".

Varsinainen valinta on kuitenkin taloustieteen näkökulmasta musta laatikko. Vaikka on tiedetty, että valinnat ovat vain aivokemiaa, on ajateltu, että valintaa aivojen tasolla ei tarvitse tai ei voida mallintaa. Neurotaloustiede on pyrkimys avata tuo musta laatikko ja katsoa, miltä hyödyn maksimointi näyttää vaikkapa fMRI-laitteen avulla katsottuna. Myös sellaisia perinteisessä taloustieteessä enemmän tai vähemmän esillä olevia käsitteitä kuin todennäköisyyksiä, oppimista ja reiluutta voidaan tutkia myös neurotaloustieteen menetelmin.

Tarinasta Nero on irti, käsikirjoitus Ruud Straatman, piirrokset Bas Heymans. Onnettomuuden seurauksena Aku imee itseensä kaikki tietokoneen tiedot ja hänestä tulee nero. Valitettavasti hänestä tulee myös pöyhkeä ja ylimielinen ja hän aiheuttaa ärtymystä muissa ankkalinnalaisissa. Tarinan onnellinen loppu ei suinkaan ole se, että yhteisö keksii keinot hyödyntää Akun neroutta elintasonsa kehittämiseksi vaan se, että Aku palautuu omaksi yksinkertaiseksi itsekseen ja jatkaa Roope-sedän kolikoiden kiillottamista. Aku Ankka Lataamo on mitä mainion tuote ja sitä voi kokeilla maksutta yhden kuukauden ajan.

Courserassa alkaa juhannuksen jälkeen yhdeksän viikkoa kestävä neurotaloustieteen kurssi. Jos haluat oppia lisää, ilmoittaudu mukaan - minäkin osallistun. Kurssista saa tietenkin enemmän irti, jos tekee viikkotehtävät ja tähtää diplomiin, mutta kuten perinteisilläkin yliopistokursseilla, osallistua voi myös niin, että vain hengailee mukana, kuuntelee luennot ja lueskelee lisämateriaalia sen verran kuin jaksaa.

Jos haluat vielä miettiä ennen ilmoittautumista, lue katsaus neurotaloustieteeseen suomeksi (pdf) tai englanniksi (pdf).

Mistä Pikettyä nyt kritisoidaan?

Tässä postauksessa käytetään MathJaxia matematiikan esittämiseen. Toivon, että saat yhtälöt näkymään.

Arvioin Thomas Pikettyn teosta Capital in the Twenty-First Century nopeasti heti saatuani kirjan luettua. Kyseistä postausta on luettu suhteellisen ahkerasti ja koska itse postaus ei ollut erityisen hyvä, voin päätellä, että aihe kiinnostaa. Olen itsekin seurannut kirjasta käytyä keskustelua ja kritiikkiä. On hyvä hahmottaa, että Piketty tekee kirjassaan kolmea asiaa:

1. Hän dokumentoi historiallisia trendejä.
2. Hän ennustaa tulevaa kehitystä.
3. Hän antaa politiikkasuosituksia.

Ensimmäisen osalta Pikettyä on kritisoitu mm. siitä että asunnot ovat erityinen pääoman laji, että vero- ja sosiaaliturvajärjestelmän yksityiskohdat ovat merkityksellisiä ja että dataa on joko hierottu tai käsitelty huolimattomasti. Kolmatta on toki helppo kritisoida utopistiseksi ja ehdottaa realistisempia ratkaisuja.

Tässä postauksessa keskityn lähinnä toiseen kohtaan: siihen teoreettiseen kehikkoon, josta Piketty johtaa ennusteensa tulevalle vuosisadalle. Lawrence Summers kirjoittaa tästä:

This rather fatalistic and certainly dismal view of capitalism can be challenged on two levels. It presumes, first, that the return to capital diminishes slowly, if at all, as wealth is accumulated and, second, that the returns to wealth are all reinvested. Whatever may have been the case historically, neither of these premises is likely correct as a guide to thinking about the American economy today.

Erityisesti keskityn tässä postauksessa ensimmäiseen Summersin mainitsemaan ongelmaan. Pikettyn maailmankuva ja hänen ennusteensa rakentuu erotukselle r - g, jossa r on pääoman tuotto ja g talouden kasvuvauhti. Kun r - g > 0, pääomalla on taipumus kasautua: pääomakannan suhde kansantuloon kasvaa.

Pääomalle maksettava tuotto on jossain suhteessa sen rajatuottavuuteen. Tämä rajatuottavuus on aleneva, joten pääoman määrän kasvulla on kaksi vastakkaista vaikutusta pääomatuloihin: toisaalta on enemmän pääomaa keräämässä tuottoa ja toisaalta tuotto on matalampi. Kumpi vaikutus dominoi? Kuinka lopulta käy pääomatulojen osuudelle kansantulosta, kun pääomakannan suhde kansantuloon kasvaa?

Vastaus riippuu kansantalouden tuotantoteknologiasta, jota kuvataan tuotantofunktiolla. Suosittu tuotantofunktio, jota Pikettykin hyödyntää, on CES-tuotantofunktio, jossa kirjaimet CES tulevat sanoista Constant Elasticity of Substitution, suomeksi vakiosubstituutiojousto. Jos jätetään pois teknologiaparametrit, CES-tuotantofunktio voidaan kirjoittaa seuraavasti:

$$Y = F(K,L) = [(\theta K^{\frac{(\sigma - 1)}{\sigma}}+ (1-\theta) L^{\frac{(\sigma - 1)}{\sigma}}]^{\frac{\sigma}{\sigma-1}},$$

jossa $Y$ on bruttomääräinen kokonaistuotanto, $L$ työvoiman määrä, $K$ pääoman määrä, $\theta$ tuotannontekijöiden suhteellista painoarvoa kuvaava parametri ja $\sigma$ on tuotannontekijöiden välinen substituutiojousto (joka tosiaankin on vakio).

Pääomatulojen suhde bruttokansantuotteeseen voidaan kirjoittaa $$\alpha = r*\beta,$$

jossa $\alpha$ on pääomatulojen suhde bruttokansantuotteeseen, $r$ pääoman tuotto ja $\beta \equiv \frac{K}{Y}$ pääoman suhde bruttokansantuotteeseen. Tämä identiteettiyhtälö on itse asiassa Pikettyn "kapitalismin ensimmäinen laki". Jos oletetaan, että pääoman tuotto on yhtä suuri kuin pääoman rajatuottavuus $\frac{\partial Y}{\partial K}$ tämä voidaan kirjoittaa $$\alpha = \theta \beta^{\frac{\sigma-1}{\sigma}}.$$ Kun tämä derivoidaan $\beta$:n suhteen, saadaan selville, mihin suuntaan pääomatulojen suhde bruttokansantuotteeseen $\alpha$muuttuu, kun pääoman suhde bruttokansantuotteeseen $\beta$ kasvaa. $$\frac{\partial \alpha}{\partial \beta} = \frac{\sigma-1}{\sigma} \theta \beta^{-\frac{1}{\sigma}}$$ On helppo nähdä että tämä on positiivinen, jos substituutiojousto $\sigma$ on ykköstä suurempi. Piketty arvioi empiriasta, että tämä on historiallisesti ollut välillä 1,3-1,6. Tästä hän vetää johtopäätöksen, että pääoman kasautuessa sen osuus kansantulosta kasvaa, mikä tulee ajamaan tuloerojen kasvua tulevana vuosisatana.

Tässä tarinassa on kuitenkin virhe, eikä kukaan tunnu tietävän, miten suuri virhe se on. Virheen olemassaolo näyttää kuitenkin selvältä: se parametri, mitä empiirinen kirjallisuus estimoi ei ole se sama parametri, joka on Pikettyn pääoman dynamiikan keskiössä. Nähkääs, vaikka Piketty käyttää yllä esitettyä päättelyä argumenttinsa tueksi, hän todellisuudessa puhuu eri asiasta. Käytin suurimman osan viime viikonlopustani siihen, että koetin tehdä selkoa tästä, mutta vain vähän selkoa syntyi. Joka tapauksessa tässä on kaksi eroa, jotka pitäisi ottaa huomioon. 

Piketty puhuu kansantulosta ja kuten kaikki muistavat taloustieteen perusoppikirjasta - ja kuten Piketty itsekin korostaa - kansantulo on nettokäsite, nettokansantulo. Siitä on siis vähennetty kiinteän pääoman kuluminen, eli poistot. Y, josta yllä puhuttiin, on bruttokäsite, bruttotuotanto (tässä on vielä se lisäero että kansantulo = nettokansantuote + ulkomaiset nettoensitulot, mutta tässä kohtaa yksinkertaistaminen ei liene kovin suuri synti).

Jos $Y$ on bruttomääräinen tuotanto, niin kansantulo on $Y-\delta K$, jossa $\delta$ on pääoman poistoaste. "Pikettyn $\beta$", $\beta_P$ on siis $\frac{K}{Y-\delta K}$.

Toinen asia on se, että poistot käsittääkseni pitäisi huomioida myös pääoman tuotossa. Jos oletetaan tavalliseen tapaan täydellisesti kilpaillut pääomamarkkinat ja se että pääomahyödykkeitä voidaan kustannuksetta muuntaa kulutushyödykkeiksi, pääoman tuotto $r$ on yhtä suuri kuin pääoman vuokrahinta (user cost of capital), eli $\frac{\partial Y}{\partial K} - \delta$.

Lopulta Pikettyn $\alpha$ hyvin erilaiselta ja sellaiselta, että sen derivaatalle $\beta_P$:n suhteen on vaikea löytää analyyttistä ratkaisua. Muutenkin tuntuu kummalliselta derivoida muuttujalla, joka on pääomakannan ja tuotannon funktio. Eikö olisi helpompi lähteä liikkeelle mallin eksogeenisten muuttujien (esim. väestönkasvu tai teknologian kehitys) muutoksista? Summers ja aiemmin asiaa kommentoinut Matt Rognlie muuten katsovat asiaa sen kautta, että voidaan erottaa nettotuotanto- ja bruttotuotantofunktioiden substituutiojousto, mutta itselleni tämä ei aivan auennut.

On sanottava, että Piketty ei ole yksin tässä sekavuudessa. Esimerkiksi David N. Weilin oppikirja Economic Growth johtaa Cobb-Douglas-tuotantofunktiosta pääoman tulo-osuuden mainitsematta poistoja lainkaan. En voi taata, onko oma päättelynikään yllä oikein. Jätähän kommentin, jos olet eri mieltä.

Rikkaiden ja köyhien varallisuus

On tärkeää tunnistaa omat poliittiset taipumuksensa ja toisinaan voi olla hyödyllistä kertoa ne muillekin. Roger Wessman viimeisimmässä kirjoituksessaan puolustaa perintöjen paikkaa yhteiskunnassa liberaaleista lähtökohdistaan. Wessman on fiksu taloustieteilijä ja erinomainen blogisti, mutta tällä kertaa häneltä jäi tarkistamatta tilastoista yksi väite.

Sivuhuomautuksena: Varallisuuden kasvu ei välttämättä tarkoita varallisuuden keskittymistä harvoille upporikkaille. Kirjotin asuntoperijöiden yhteiskunnassa, siitä että Piketty itse on osoittanut kuinka suuri osa varallisuuden kasvusta (ja siten kasvavista perinnöistä) ovat asuntoja, joiden omistus ei ole kovinkaan keskittynyttä.

Totuus on se, että ainakin Tilastokeskuksen Kotitalouksien varallisuus-tietokannan mukaan asuntovarallisuus hyvin keskittynyttä - tai ainakin suunnilleen yhtä keskittynyttä kuin varallisuus kokonaisuutena. Piirsin tästä ja muutamasta muusta tuon tilaston aihealueesta kuvioita alle. On hyvä pitää mielessä, että näissä on kyse poikkileikkauksista: varallisuustilanteesta tuoreimpana tutkimusvuonna 2009. Ihmiset tietenkin liikkuvat elämänsä aikana varallisuusdesiileistä toiseen.

Alla kuviossa nettovarallisuus (suoraan saatavissa ym. tietokannasta) ja nettoasuntovarallisuus (jonka olen laskenut asuntovarallisuuden ja asuntolainojen erotuksena) (brutto)varallisuusdesiileittäin (I on alin eli köyhin ja X korkein eli rikkain desiili).

Kuviosta voi nähdä myös - ainakin jos tarkkaan tihrustaa - että kahdella alimmalla varallisuusdesiilillä on negatiivinen netto- ja asuntovarallisuus. Tämä on muuten hyvä pitää mielessä, kun lukee uutisia siitä, kuinka x maailman rikkainta ihmistä omistaa enemmän kuin y maailman köyhintä. Jos sinulla ei ole velkaa, omistat tilastojen mukaan enemmän kuin puoli miljoonaa köyhintä suomalaista yhteensä.

Alla kuviossa vielä asuntovarallisuus ja asuntolainat absoluuttisina lukuina. Asuntolainojen määrä kasvaa noin kuudenteen varallisuusdesiiliin, minkä jälkeen se pysyy melko tasaisesti 40 000 eurossa.

Tilastokeskus kerää tietoa myös perinnöistä, joten asiaa voidaan tarkastella suoraan niistä. Mitä alla olevassa kuviossa esitetään? Katsotaan esimerkiksi ylintä tulodesiiliä. 50 prosentissa niistä ylimmän varallisuusdesiilin kotitalouksista, jotka saivat perintöä vuosina 2000-2004 - tuoreempaa tietoa ei löydy - perinnössä oli mukana asuntovarallisuutta. Alimmassa varallisuusdesiilissä vastaava luku oli kahdeksan. Alimmassa varallisuusdesiilissä keskimääräinen perintö oli muuten 2 770 euroa, ylimmässä 89 940 euroa.

On totta, että rahoitusvarallisuus on epätasaisemmin jakautunut kuin varallisuus yleisesti. Tätä paljolti ajaa rikkain kymmenys, ja vaikutus olisi vielä korostuneempi, jos tarkasteltaisiin pelkkiä arvopapereita (rahoitusvarallisuus koostuu arvopapereista, talletuksista ja eläkevakuutuksista).

Lopuksi, on mielenkiintoista katsoa myös varallisuusdesiilien sijoitussalkkuja. Ainakin itselleni tästä nousee erityisesti kaksi huomiota. Ensinnäkin neljännestä varallisuusdesiilistä tulodesiilistä ylöspäin salkkujen jakaumat ovat hämmästyttävän samankaltaisia. Vasta ylimmässä kymmenyksessä rahoitusvarallisuus alkaa korostua asuntovarallisuuden kustannuksella. Toiseksikin, kulkuvälineet (auto) on tärkeä osa varallisuutta alemmissa tulodesiileissä. Korkeimmillaan kulkuvälineiden osuus on varallisuudesta on toisessa desiilissä, jossa se muodostaa yli kolmanneksen varallisuudesta. Noin sijoitusmielessä ei liene kovin hyvä laittaa niin paljon munia yhteen koriin, etenkin jos se kori ruostuu ja menettää arvoaan tasaisesti vuodesta toiseen. Toki ylempien varallisuusdesiilien sijoitussalkku näyttää vielä kehnommin hajautetulta.

YouTube-kimara

Seuraavat kolme videota havainnollistavat suomalaista taloushistoriaa - ainakin jos ymmärtää kontekstin. Hyvää pääsiäistä kaikille!
Lisäys ja korjaus: siltä varalta, että embedatut videot eivät näy, tässä linkit: 1, 2, 3. Alkuperäisessä postauksessa puhuttiin SKOPista, kun kyse oli KOPista.


1. Älä ruoki lamaa (7:01)

Talous tuntuu aina vain junnaavan paikoillaan, vaikka Lehman Brothersin kaatumisesta on mennyt jo viisi ja puoli vuotta. Puhetta näihin vuosiin on kuitenkin mahtunut.

Älä ruoki lamaa oli talousvalistuskampanja, joka näkyi ja ärsytti vuoden 2009 alkupuolella. Kampanjan verkkosivu ei valitettavasti ole enää toiminnassa, joten et voi laskea, montako työpaikkaa häviää, kun jätät sen hiusvärin ostamatta. Kampanjan video onneksi löytyy YouTubesta. Videolla Suomeen tulee lama, jonka Mikko Kouki ja kumppanit päästävät kotiinsa ja jota he alkavat ruokkia vähentämällä omaa kulutustaan. Lama on katsojalle näkymätön, mutta se röhkii. Lopulta lama voitetaan uskon voimalla, kieltäytymällä lomautuksista ja kuluttamalla rohkeasti.

Laman taustalla on siis vain eläimellinen vaisto, pelko. Kampanjan kehotus ja käsky on se, että jokaisen meistä on karkotettava tuo pelko sydämistämme. Älä ruoki lamaa-kampanja oli kuin uskonto ilman jumalaa: se oli keynesiläisyyttä ilman valtiota.

Bob Helsingin viesti ei tällä kertaa kantanut. Usko loppui, kun näkymät heikkenivät elvytyspaketeista huolimatta. Kysyntäkriisistä siirryttiin kestävyysvajeeseen ja kilpailukyvyn puutteeseen. Luottamuksen rooli käännettiin päälaelleen: sen sijaan, että kotitaloudet olisivat luottaneet talouteensa ja alkaneet kuluttaa, valtion piti säästää, jotta sijoittajat luottaisivat siihen.

Suuri taantuma lähti liikkeelle suuresta rahoitusmarkkinakriisistä, joka lähti liikkeelle Yhdysvaltain asuntoluottomarkkinoilta. Miksi rahoitusmarkkinoista tuli niin suuri ja tärkeä osa kansainvälistä taloutta? Tähän voi hakea vastausta seuraavalta videolta.


2. KOPin valuuttadeskin mainos (7:59)

Kun tämä video tuli, sen synasoundi ja innovatiiviset leikkaukset saattoivat kieliä futurismia, mutta nyt ne ovat vain 80-lukua.  Rahoitusmarkkinarepresentaatioiden keskeiset motiivit ovat läsnä: ammattisanasto (d-markkojen kutsuminen demareiksi), tehokkuus (kahteen puhelimeen puhuminen) ja globaalius (eri aikavyöhykkeiden kellot). Ja mitä olisi mainosvideo ilman wheredidthesodago-hetkeä?

Mainosvideon KOPin valuuttadiilerit eivät ole huijareita tai spekulantteja, vaan he palvelevat asiakkaidensa todellisia tarpeita vilpittömästi ja osaavasti. Mitä nämä tarpeet sitten ovat? Noin kohdassa 5:43 möreä ääni julistaa "Nopeuden voimalla kurssiriskejä vastaan - hyötyjä erityisesti Neuvostoliiton viejille." Tämän jälkeen valuuttaosastolle soittaa Rauma-Repolan mies, joka kertoo että "noita ruplia pitäis vähä terminoida ja tuonne 15.10. ois eräpäivä". Mistä on kyse?

Rauma-Repola on ilmeisesti sopinut kaupoista itänaapuriin, minkä seurauksena yrityksen kassaan on tulossa miljoona ruplaa joskus tulevaisuudessa, viimeistään 15.10. Ruplan arvo voi kuitenkin laskea ennen tätä. Tämä on riski, jota Rauma-Repola ei halua kantaa ja se myy tämän riskin KOPille. Tätä kutsutaan terminoinniksi ja se on yksi johdannaiskaupan muoto.

Valuuttariski oli mainosvideon aikaan kohtalaisen tuore ilmiö. Oikeastaan se oli tullut yritysten riskianalyyseihin vasta Bretton Woods-järjestelmän kaatumisen myötä 1970-luvun alussa. 1980-luvun myötä tapahtuneen rahoitusmarkkinoiden vapautumisen myötä videolla mainostettu KOPin tuote tuli mahdolliseksi. Tätä ennen valuuttariskejä oltiin tasattu vain vientiyritysten välillä tai vientiyritysten ja Suomen Pankin kesken.

Videon loppupuolella möreä ääni kertoo, kuinka "valuuttakaupassa paremmuus punnitaan sekunneissa. Sillä aikaa kun muut vielä laskevat, Kansallispankin valuuttadiilereillä ovat tiedot jo analysoituina päätöksentekoanne varten." Tätä nykyä paremmuutta taidetaan punnita sekuntia pienemmissä aikayksiköissä, kun tietokonealgoritmit etsivät markkinoilta säännönmukaisuuksia, joilla tehdä voittoa.

Monien mielestä rahoitusmarkkinoilla diilailu on reaalitaloudesta irrallista touhua, pelkkää virtuaalista spekulointia. Heitä saattaa miellyttää seuraava video, josta löytyy sitä Oikeaa Työtä.


3. Destia: Suomen ensimmäinen moottoritie 50 vuotta (12:38)

Uudenmaan ELY-keskuksen tilaama minidokkari Tarvontiestä on kelpo kuvaus hyvin erityisestä ajasta suomalaisessa työmarkkinahistoriasta. Sodanjälkeinen työvoimapula oli kääntynyt työttömyydeksi, ja tuo työttömyys oli erikoisesti yhtä aikaa rakenne-, suhdanne- ja kausityöttömyyttä. Rakennetyöttömyyttä siksi, että asutustoiminta oli tuottanut elinkelvottoman kokoisia maatiloja, joiden asukkaiden piti jatkuvasti hankkia lisäleipänsä metsästä; suhdannetyöttömyyttä siksi, että tätä lisäleipää oli tarjolla sen mukaan, miten vienti veti; kausityöttömyyttä siksi, että maaseudulla työttöminä oltiin vain talvisin.

Lapiolinjaksi kutsuttu politiikka pyrki sitten torjumaan tätä työttömyyttä työllä. Työttömät laitettiin rakentamaan tie- ja muuta infrastruktuuria valtion työmaille. Vaikka työttömyys oli tuolloin nykyaikaan verrattuna pientä, olivat mittasuhteet kuitenkin merkittäviä: lapiolinjaa toteuttanut tie- ja vesirakennushallitus oli parhaimmillaan Pohjoismaiden suurin työnantaja.

Työmaat olivat pullollaan tehottomuutta, kun työttömiä piti työllistää eikä koneiden ja ammattimiesten käyttöä katsottu hyvällä. Lisäksi työttömät olivat lähinnä Itä- ja Pohjois-Suomessa, kun taas teitä olisi kannattanut rakentaa sinne, minne ihmiset muuttivat - etelään. Ei järjestelmä ollut helppo itse työttömillekään tässä työtakuujärjestelmässä, mitä Aulikki Oksasen sanoittama Laulu siirtotyöläisestä havainnollistaa.

Lapiolinja lakkasi olemasta, mutta sen taustalla ollut ajattelu tulee aina toisinaan esiin. Viime marraskuussa SDP:n valtuutettu Pilvi Torsti teki aloitteen siitä, että Helsingin kaupungin palveluiden hankinnoissa pitäisi soveltaa työllistämispykälää, joka velvoittaisi tuottajaa käyttämään heikossa työmarkkina-asemassa olevaa työvoimaa. Lapiolinjan kokemusten perusteella on vaikea uskoa, että se olisi ilmainen lounas, jossa joku voittaa ja kukaan ei häviä: työttömät saavat töitä, kaupungin kustannukset eivät kasva ja palvelun laatu ei heikkene.

Thomas Piketty: Capital in the Twenty-First Century (arvio)

Thomas Pikettyn Capital in the Twenty-First Century on eepos, ja luultavasti tuleva klassikko. Kuten useimmat yhteiskuntatieteelliset eepokset, se nostaa esille aikansa tärkeän sosiaalisen kysymyksen, tarjoaa välineitä sen hahmottamiseksi ja utopistisia politiikkasuosituksia sen ratkaisemiseksi. Kuten useimmat yhteiskuntatieteelliset eepokset, se on myös liian pitkä, sekava ja itseään toistava. En suosittele sen lukemista, mutta jos et halua jäädä sanattomaksi sitä sivuavissa kahvipöytäkeskusteluissa, kannattaa lukea tämä arvio.

Tasa-arvo on tavoite, ota tai jätä

Capitalin keskiössä on pääoman rooli yhteiskunnallisen epätasa-arvon synnyttäjänä ja ylläpitäjänä. Tasa-arvo on kirjan perustelematon arvolähtökohta. Totta kai ihanneyhteiskunnasta löytyy globaali finanssiviranomainen, joka lätkii miljardööreille kymmenen prosentin varallisuusveroja. Tietenkään yhdelläkään yksilöllä ei ole oikeutta siirtää varojaan Sveitsin kaltaisiin veroparatiiseihin (itse asiassa tämä on varkautta).

Tyyli on röyhkeä, mutta pidän siitä. Ensinnäkin mitkä tahansa perustelut tasa-arvon puolesta ja yksilönvapauksia vastaan olisivat tehneet kirjasta entistäkin pitempiä ja olisivat joka tapauksessa olleet riittämättömiä. Toiseksikin se toimii retorisesti. Kun lukija tajuaa käyttäneensä 600 sivun verran elämäänsä jonkin asian ymmärtämiseen, häntä ei tarvitse erikseen vakuuttaa asian tärkeydestä: uponneiden kustannusten harha pitää huolen siitä.

Poislukien lopun politiikka-luku, kirja koostuu käytännössä pitkistä tuotannon, tuotannontekijöiden ja tuotannontekijätulojen aikasarjoista, muutamasta havainnollistavasta yhtälöstä ja rönsyilevästä pohdiskelusta näiden ympärillä. Kirjassa esitetty historiallinen aineisto on saavutus jo itsessään ja minun on mahdoton sitä kommentoida. Toivon vain, että tulevaisuudessa tutkijat arvioisivat kriittisesti sitä, miten vaikkapa pääoman puhdas reaalituotto Antiikista nykypäivään on laskettu.

Perimmäiset yhtälöt

Piketty esittää kirjassa kaksi "kapitalismin perimmäistä lakia". Tämän pompöösin nimityksen takana on yksi identiteettiyhtälö ja yksi pitkän aikavälin tasapainoehto, jotka auttavat hahmottamaan pääomaa ja sen kehitystä yli ajan.

Identiteettiyhtälö, eli määritelmällisesti tosi yhtälö, on a = r*b, jossa a on pääomatulojen osuus kansantulosta, b on pääoman suhde kansantuloon ja r pääoman tuotto. Nyky-yhteiskunnissa yhtälö menee suunnilleen niin, että a = 0.3 (pääomatulot 30 prosenttia kansantulosta), r = 0.05 (reaalituotto viisi prosenttia) ja b = 6 (talouden pääomakanta kuusinkertainen suhteessa vuoden tuloihin). Ymmärrettävästi, mitä enemmän pääomaa on ja mitä tuottavampaa se on, sitä suuremman osan kansantalouden kakusta sen omistajat saavat.

Pitkän aikavälin tasapainoehto, jota kohti talous asettuu ajan myötä, on  b = s/g, jossa s on säästämisaste, g kansantulon reaalinen kasvunopeus. Kirjassa esitetyt esimerkkiluvut ovat s = 0.12 ja g = 0.02.

U-käyrät: tuloerot 20. vuosisadalla

Simon Kuznets oli dataorientoitunut ekonomisti, joka vuosina 1953-1955 katsoi muutaman vuosikymmenen taaksepäin ja havaitsi tuloerojen laskeneen. Tästä hän ajatteli, että ehkäpä taustalla on talouden laki: ensin kapitalismi kasvattaa tuloeroja, sitten se supistaa niitä. Tätä alettiin kutsua ns. Kuznets-hypoteesiksi.

Tuloerot ovat sittemmin lähteneet kasvuun, joskin erityisesti Yhdysvalloissa enemmän palkkatulojen kuin pääomatulojen eriytymisen kautta. Piketty käsittelee myös johtajien palkkakehitystä, mutta kuten kirjan otsikkokin vihjaa, tämä on vain sivujuonne tarinassa, jonka pääosassa on pääoma ja sen kasautuminen.

On syytä vielä huomauttaa, että Pikettyn tulkinta tuloerojen supistumisesta ja korollaeläjien kuolemasta 1900-luvun alkupuoliskolla on se, että taustalla olivat erinäiset sokit, kaksi maailmansotaa etunenässä, eikä niinkään mikään taloudellinen laki, kuten Kuznets sen tulkitsi. Les Trentes Glorieuses, onnellisen tasa-arvoiset vuosikymmenet toisen maailmansodan jälkeen, oli historiallinen poikkeus ja tulevalla vuosisadalla maailma palaa kohti normaalia tältä osin.

Kasvu ja korko: mennyt

Pikettylle keskeisin tekijä tuloerojen kehityksen hahmottamisessa on r - g, eli pääoman tuoton ja kansantulon kasvuvauhdin välinen erotus. Kun pääoman tuotto on merkittävästi korkeampi kuin talouden kasvunopeus, pääoma kasautuu, ja koska pääoma on jakautunut äärimmäisen epätasaisesti, myös tuloerot kasvavat. Alla olevassa kuviossa on esitetty pääoman puhdas tuotto* verojen ja tappioiden jälkeen ja talouden kasvuvauhti.

Tässä minun on sanottava, etten ymmärrä Pikettyn pääoman tuoton aikasarjaa. Pikettyn mukaan pääoman puhdas tuotto verojen ja tappioiden jälkeen on ollut noin 4-5 prosenttia Antiikista nykypäivään. Mitä tämä tarkoittaa? Ajatellaan, että esi-isäsi olisi tehnyt yhden nykydollarin arvoisen sijoituksen vuonna yksi ja dynastiasi olisi pystynyt pitämään kiinni tuosta sijoituksesta ja saamaan sille neljän prosentin vuosituottoa. Jos olisit tuon dynastian ainoa perillinen, varallisuutesi olisi noin 2*10^34 dollaria. Ottaen huomioon, että maailman BKT on luokkaa 5*10^13 dollaria, tämä tuntuu aika paljolta.

Jos r - g on pääoman kasautumisen perimmäinen dynamo ja kautta historian pääoman tuotto tappioiden jälkeen on ollut merkittävästi talouden kasvua nopeampaa, pääoman olisi pitänyt kasautua aivan absurdeihin mittoihin. Joko r - g pääoman kasautumisen dynamona on väärin, tai Pikettyn data on väärin. Todennäköisesti molempia. Ennen pitkää kaikkiin dynastioihin tulee sukupolvi, joka onnistuu hassaamaan suvun omaisuuden. Ehkä huliviliperillinen laittaa kaiken kerskakulutukseen. Ehkä hän tekee huonoja sijoituksia, esimerkiksi lainaa varoja Edvard III:lle sotaan Ranskaa vastaan. Ehkä hän menettää kaiken yksinkertaisesti siksi, että hänellä on liikaa ja muilla on liian vähän, kuten monille kävi Ranskan vallankumouksessa.**

Varallisuuden uusjakoja tapahtuu, ja Piketty ei todennäköisesti ole laskenut näitä mukaan laskiessaan pääoman tuottoa 1900-lukua edeltäneelle ajanjaksolle, samalla tavalla kuin hän laskee Saksan 1900-luvun keskimääräisen inflaation jättämällä vuoden 1923 pois laskuista. Onko r-aikasarja sitten minkään arvoinen? Vaikka historian osalta se olisikin kyseenalainen, r - g:n kautta voi hahmotella tulevaa vuosisataa.

Kasvu ja korko: tuleva

Pikettyn näkemys 21. vuosisadasta on seuraava. Talouden kasvuvauhti hiipuu kohti uutta, vanhaa normaalia. 1900-luvun kasvusykäys oli historiallinen poikkeus, joka oikeastaan päättyi jo 1970-luvun alussa. Pääoman tuotto sen sijaan ei laske, pikemminkin se kasvaa.*** Kun kasvuvauhti hidastuu, pääoman suhde kansantuloon kasvaa toisen perimmäisen yhtälön mukaan, ja kun samalla pääoman tuotto ei laske ainakaan samaan tahtiin, tarkoittaa tämä ensimmäisen yhtälön mukaisesti pääoman osuuden kasvua kansantulosta. Koska pääomatulot jakautuvat työtuloja huomattavasti epätasaisemmin tämä johtaa eriarvoisuuden kasvuun.

Kasvu ja korko ovat isoja asioita, ja niihin liittyy isoja ennusteita. Kasvuskenaarioiden puolella yhtäällä on Robert Gordonin teknologiapessimismi, toisaalla Brynjolfssonin ja McAfeen teknologiaoptimismi. Korkoskenaarioiden puolella on lähinnä "vanha normaali" ja Summersin ja Krugmanin secular stagnation, jossa nollakorko on uusi normaali. FWIW, itse olen enemmän teknologiaoptimisti enkä tajua secular stagnation-hypoteesia alkuunkaan.

Pikettyn skenaariossa eriarvoistuminen uhkaa demokraattista yhteiskuntaa ja mahdollisuuksien tasa-arvoa monien periessä enemmän kuin useimmat pystyvät elämänsä aikana tienaamaan. Tätä vastaan hän ehdottaa globaalia varallisuusveroa. Politiikkasuosituksen utopistisen luonteen hän myöntää auliisti, mutta huomioi sen olevan teknisesti mahdollista ja luottaa demokraattisen yhteiskunnan arvostavan tasa-arvoa niin, että se on myös poliittisesti mahdollista.

Lopuksi

Olen tässä arviossa esittänyt vain sen, minkä katson olevan Capitalin ydin. Sanomattakin selvää on se, että 600 sivuun mahtuu myös paljon muuta, niin hyvää kuin huonoakin. Kirjassa on paljon viihdyttäviä taulukoita (jotka on kätevästi kerätty yhteen pdf-tiedostoon Pikettyn sivuilla), mielenkiintoista hahmottelua perintöjen roolista pääoman kasautumisessa ja hauskaa havainnollistamista Austenin ja Balzacin hahmojen kautta. Kirjassa on valitettavasti myös paljon nyhjäämistä yksittäisten maiden yksittäisten aikasarjojen ympärillä, raskasta retoriikkaa**** ja lonkalta ampumista*****.

Kannattaako kirja lukea? Todennäköisesti ei. Se on liian pitkä, sen lukeminen ei ole erityisen nautinnollista ja sen ydinsanoma on helposti luettavissa kirjaa käsittelevistä arvioista (tai kirjoittajan akateemisista papereista). Toivoa sopii, että Pikettyn kirja saa osakseen kriittistäkin huomiota, joka edistää ymmärrystämme tulonjaosta. Tasa-arvohan on tärkeä asia.


*Pääoman havaitussa tuotossa on yleensä mukana myös työtuloja. Yrittäjä voi maksaa palkkansa itselleen osinkona, ja kahdeksan tuntia päivässä osakemarkkinoita analysoiva piensijoittaja tekee töitä tuottojensa eteen. Pääoman puhdas tuotto on muuttuja, josta nämä on puhdistettu. Älä kysy minulta, miten Piketty on sen laskenut.
**Robert Hanson ehti jo esittää tämän kritiikin.
***Roger Wessman ehti jo kritisoida tätä skenaariota. Suosittelen muuten nappaamaan Wessmanin blogin omaan syötteenlukijaan, jos et ole vielä sitä tehnyt.
****Esimerkiksi suosikkini "asiaa x ei saa liioitella" löytyy kirjasta neljä kertaa. Annan hyväksyntäni tälle ilmaukselle sitten kun näen jonkun sanovan, että "asiaa x saa liioitella" tai "asiaa x pitää liioitella".
*****Esimerkki 1: Piketty mainitsee yhdessä kappaleessa, että länsimaiden ei olisi pitänyt puolustaa Kuwaitia Irakia vastaan Persianlahden sodassa, koska Kuwaitilla on enemmän öljyä kansalaista kohden kuin Irakilla, ja vihjailee että jos varallisuuseroja Lähi-Idässä ei haluta tasoittaa, niiden pitäisi antaa tasoittua itsestään sodan ja valloituksen kautta.
Esimerkki 2: Iso-Britannia oli kerryttänyt Napoleonia vastaan käymissään sodissa suuren velkataakan. Britit päättivät maksaa tämän velan sen sijaan, että olisivat jättäneet sen maksamatta tai inflatoineet sen pois. Tämä vaati ylijäämäisiä budjetteja seuraavan sadan vuoden ajan. Pikettyn mukaan tämä johti siihen, että britit eivät investoineet tarpeeksi koulutukseen, mikä "saattoi olla se takaisku, joka johti maan taantumiseen seuraavien vuosikymmenien aikana". Sinänsähän tämä kuulostaa järjevältä, mutta jos päättelyketju johtaa siihen, että Britannia taantui Waterloota seuranneina vuosikymmeninä, siinä on luultavasti jotain pielessä.

Alkoholi, kuolema ja Venäjä

Tässä aihe, johon en odottanut tutustuvani tänään. Jani Kaaro kirjoittaa HS.fi:n tiedekolumnissaan "Addiktiot ovat korvikkeita hengen köyhyydelle" seuraavasti:

Missään tämä markkinatalouden ja addiktioiden yhteys ei näy tällä hetkellä niin traagisesti kuin Venäjällä, jossa alkoholiongelma ei ole koskaan ollut näin paha. Alexanderin teoriaa mukaillen on helppo nähdä, kuinka sosialismin hajoaminen jätti ihmiset juurettomiksi.

Vaikka monet nauravat sosialismille, se tyydytti ihmisten yhteisöllistä tarvetta varmasti satakertaisesti enemmän kuin sen tilalle tullut individualistinen kilpailu ja tavarataivas. Nyt venäläiset lääkitsevät psyykkistä kipuaan vodkalla ennennäkemättömällä intensiteetillä, mikä vie yhä useamman aikaiseen hautaan.

Suurella monitieteilijällä,Gregory Batesonilla, oli tapana sanoa, että addiktio on yksi isoista kysymyksistä – kysymys, jonka varassa sivilisaatiot nousevat tai kaatuvat. Jos se on totta, ennuste on heikko. 

Vapaa markkinatalous on heltymätön vaatimuksessaan alistaa kulttuuriset ja sosiaaliset arvot taloudellisen hyödyn imperatiiville. Se ei epäröi kajota mihinkään sosiaaliseen yksikköön, jos talous vaatii sen hajottamista tai uudelleen järjestämistä.

Kaaro siis väittää, että sosialismin aikana alkoholinkulutus ja alkoholin aiheuttamat ennenaikaiset kuolemat olivat nykyistä vähäisempiä Venäjällä. Pitääkö tämä paikkansa?

WHO:n vuoden 2011 raportin (pdf) mukaan alkoholinkulutus Venäjällä oli 15,76 litraa per (aikuinen) henkilö. Mitä se oli neuvostoaikaan? Nemtsovin (2000) ja Tremlin (1997, viitattu edellä mainitussa) arvioiden mukaan se oli 1980-luvun alkupuolella, ennen Gorbatshovin raittiuskampanjaa, neljäntoista ja viidentoista litran välillä. On siis näiden lukujen valossa totta, että alkoholia kulutetaan nyky-Venäjällä "ennennäkemättömällä intensiteetillä", mutta ero sosialismin aikaan on hyvin maltillinen. Entä kuolemat?

En löytänyt hyvää, vertailukelpoista tutkimusta alkoholista kuolinsyynä Neuvostoliitossa ja nyky-Venäjällä. Nemtsov (2002) puhuu alkoholikuolemista koko väestössä neuvostoaikaan, kun taas nykyaikaa koskevat arviot, joita löysin, koskivat vain nuorempaa väestöä, alle 55-vuotiaita.

Useissa artikkeleissa, joihin tutustuin, korostettiin alkoholin roolia 15-54-vuotiaiden (miesten) kuolinsyyn vaihteluiden selittäjänä, joten osviittaa saa tarkastelemalla tätä lukua. Ainakin alla olevan käppyrän mukaan kuoleman riski tässä ikäryhmässä on jotakuinkin sama, jopa pienempi kuin mitä se oli 1980-luvun alussa.

Kuva BBC:n uutisesta "Vodka blamed for high death rates in Russia". Kuvan taustalla Zaridze et al. (2014): "Alcohol and mortality in Russia: prospective observational study of 151 000 adults", julkaistu Lancetissa.

Yllä olevan perusteella alkoholinkulutus on siis nyky-Venäjällä vain hieman sosialismin aikaa korkeammalla tasolla, kun taas ennenaikaisten kuolemien osalta tilanne on sama kuin ennen, jopa parempi. Onko tällä väliä Kaaron tekstin lennokkaan loppupäätelmän kannalta? Jos ei, on syytä kysyä, miksi tekstissä ylipäänsä puhutaan alkoholista Venäjällä.


Viitteet:
Nemtsov, A.V. (2000). Estimates of total alcohol consumption in Russia, 1980-1994. Drug and alcohol dependence, 58: 133-142.
Nemtsov, A.V. (2002). Alcohol-related human losses in Russia in the 1980s and 1990s. Addiction, 97: 1413-1425.
Zaridze et al. (2014). Alcohol and mortality in Russia: prospective observational study of 151 000 adults. Lancet, Early Online Publication, 31 January 2014.

P.S. Kommentit ovat, kuten aina, tervetulleita. Jos jollakulla on parempaa tietoa alkoholista Venäjällä nykyaikana vs. sosialismin aikaan, laittakaa viitettä tulemaan.

EKP laskee rimaa ja nostaa odotuksia

Yhteiseurooppalainen rahapolitiikka on vuodesta 2009 puhunut joka kuukausi EKP:n pääjohtajan kautta ja julistanut, että inflaatio-odotukset euroalueella ovat ankkuroituneet niin, että ne ovat linjassa sen kanssa, että inflaatio keskipitkällä aikavälillä pidetään alle mutta lähelle kahdessa prosentissa. Lausemuoto on vaihdellut, mutta sisältö on pysynyt samana. Aina viime marraskuuhun asti.

Vuoden 2013 heinä-, elo-, syys- ja lokakuun pressikokouksissa asia ilmaistiin seuraavasti:

Inflation expectations for the euro area continue to be firmly anchored in line with our aim of maintaining inflation rates below, but close to, 2% over the medium term.

Marras-, joulu-, tammi- ja helmikuussa tämä sama lause on kuulostanut tältä:

Inflation expectations for the euro area over the medium to long term continue to be firmly anchored in line with our aim of maintaining inflation rates below, but close to, 2%.

Mario Draghi taputtelee itseään edelleen selkään, mutta viime kuukausina maininta inflaatiotavoitteen aikavälistä on pudotettu pois. Rahapolitiikka epäonnistuu tällä hetkellä tavoitteensa täyttämisessä, joten keskuspankki katsoo parhaaksi muuttaa tavoitetta.

On aina ollut vähän epäselvää, mikä keskipitkä aikaväli on. Ehkä lähimmäksi määritelmää pääsi Draghin edeltäjä Jean-Claude Trichet maaliskuun 2004 pressitilaisuudessa:

What is the chance that a real disinflationary trend is going to be setting in this year? That inflation will, in fact, be lower than your definition of "below, but close to 2%"? 

Trichet: Well again, when we take a decision today, it is with an eye on what will be the situation within 18 months, two years

Miltä inflaatio-odotukset sitten näyttävät tällä hetkellä? EKP tarkastelee inflaatio-odotuksia kolmella tavalla: malliennusteilla, kyselyillä ja rahoitusmarkkinahinnoilla.

EKP ja Eurojärjestelmä julkistavat makrotaloudellisia ennusteita aina syys- ja maaliskuussa ja joulu- ja kesäkuussa, vastaavasti. EKP:n tuorein ennuste on siis syyskuulta, ja siinä ennustettiin 1,3 prosentin inflaatiota vuodelle 2014. Vuoden 2015 ennuste ilmestyy muutaman viikon päästä. Eurojärjestelmä ennusti joulukuussa 1,1 prosentin inflaatiota vuodelle 2014 ja 1,3 prosentin inflaatiota vuodelle 2015.

EKP:n talousennustajien kysely toteutetaan neljästi vuodessa, ja tuoreimmassa kyselyssä keskimääräinen inflaatioarvio vuoden päähän - eli vuoden 2015 alkuun - oli 1,3 prosenttia ja 1,5 prosenttia kahden vuoden päähän.

Inflaatioon kytkettyjen rahoitusmarkkinainstrumenttien sisältämä informaatio inflaatio-odotuksista liittyy vähän Trichet'n keskipitkää aikaväliä pidempiin aikaväleihin, 5-10 vuoteen. Tammikuun Monthly Bulletinin mukaan inflaatiolta suojattujen ja suojaamattomien instrumenttien korkoerojen perusteella seuraavan viiden vuoden keskimääräinen vuosi-inflaatiovauhti olisi 1,2 prosenttia. Tämä vaikuttaa hyvin matalalta, ja mielenkiintoisesti näillä mittareilla inflaatio-odotukset jopa nousivat viime vuoden lopulla, toisin kuin mallien ja kyselyiden tulokset.

EKP laittaa selvästi paljon painoa omille ennusteilleen, mikä lataa suuria odotuksia ensi kuun kokoukselle. Erityisen tärkeän kokouksesta tekee se, että EKP julkistaa siinä ensimmäistä kertaa kolmevuotisen inflaatioennusteen, mikä tässä hetkessä siis tarkoittaa arviota vuoden 2016 inflaatiosta:

The reason for today’s decision not to act s [sic] really to do with the complexity of the situation that I have just described, and the need to acquire more information. In this sense, today’s instance is different from what we had in November. Now, in what sense is it different? The macroeconomic projections by our staff, which will be coming out at the time of our monetary policy meeting in March, will contain, for the first time, forecasts for 2016, and that is a very significant change in our analysis, a significant change in the information set that we use for our analysis.

Rahapolitiikka on jännittävä yleisölaji, mutta ei pidä unohtaa, että Euroopan 19 miljoonalle työttömälle se on erityisesti tällä hetkellä enemmän. Ainakin itse toivon, että EKP löytäisi keinoja edes inflaatiotavoitteensa toteuttamiseksi.

P.S. Kun luin tuoreinta pressitilaisuutta, tuo aikavälin pudottaminen tavoitteesta pois pisti silmään. Halusin sitten särmäillä, panostaa Python-taitoihini ja hankkia ehkä vähän materiaalia tuleviin blogeihin, joten keräsin kaikkien EKP:n pressitilaisuuksien lausunnot ja kysymys-vastaus-sessiot. Luultavasti tässä lueskelen niitä lähiaikoina, ja jaan tänne huomoioita. Minun pitäisi myös jossain vaiheessa tehdä itselleni verkkosivut, joilla voisin luontevasti myös jakaa näitä koodeja ja aineistoja. Mutta jos joku jostain syystä haluaa saada nämä käsiinsä heti, niin ei kun vain viestiä tulemaan.