Syömisestä

Leo Stranius kirjoittaa blogissaan syömisestä ja esimerkillisyyden syyllistävyydestä, erityisesti näin jouluaikaan. Kävin viettämässä pari päivää isäni luona Jyväskylässä ja siellä syömiseni oli tapetilla, kuten aina. Se on rasittavaa niin monella tasolla, ja uskon, että seuraavat asiat ovat tulleet tutuksi kaikille samassa tilanteessa olleille.

- Epäilyt siitä, saako kasvissyönnistä tarpeeksi ravintoa. Minä ajattelen niin, että ruuasta on joka tapauksessa liian vaivalloista saada riittävästi tiettyjä aineita, esimerkiksi D-vitamiinia, jos viettää aikaa Suomessa talvella tai proteiinia, jos viettää aikaa salilla. Vitamiinit ja proteiinit ovat vain orgaanisia yhdisteitä, enkä koe, että sillä on erityisesti väliä, saako ne lisäravinteista vai luonnollisesti ruuasta. Itse olen kokenut hyväksi sen, että pidän lisäravinteilla huolta tärkeistä aineista ja sitten syön, miten tuntuu hyvältä. Toki kunnioitan heitä, jotka eivät fanita lisäravinteita ja ymmärrän, että sille on hyviä syitä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että minun pitäisi myös ajatella niin.
- Ihmettelyt siitä, miksi ihminen haluaa tehdä jotain tällaista itselleen, kieltäytyä nautinnoista. Vaikkei lähdettäisi siihen keskusteluun, että mikä on oikein ja väärin, on minusta syytä kunnioittaa päätöksiä, jotka tehdään eettisin perustein. On ärsyttävää saada sääliä ("voi sinua raukkaa, kun et voi syödä lihaa") asiasta, joka on valittu ja tiedostettu osa identiteettiä. On tietysti huomioitava, että moraalis-eettiset käsitykset vaihtelevat paljon enemmän kuin se, mikä maistuu hyvältä, ja mielipiteiden ja käyttäytymisen vaihtelua pidetään yleensä jostain syystä merkkinä jostain epäkunnianarvoisesta henkilökohtaisesta ominaisuudesta.
- Nälässä eläminen. Tajusin, että ei minun auta vuodesta toiseen valitella itsekseni sitä, miksi minulle ei ole tarjolla ruokaa. Minun on vain otettava omat eväät mukaan, niin pysyy kiukku poissa ja parempi mieli. Tiedän, että tällainen käytäntö rikkoo isäntäperheen mahdollisuuksia osoittaa vieraanvaraisuutta, mutta se lihan tarjoaminen kasvissyöjälle ei vain ole kovin vieraanvaraista.

Toki kunkin henkilökohtaiset ominaisuudet tuovat oman mausteensa soppaan. Minulla yksi on se, että olen konfliktikammoinen. Yritän välttää syviä moraalis-eettisiä pohdintoja sellaisten ihmisten kanssa, joiden tiedän omaavan voimakkaita mielipiteitä ja joiden kanssa ei ole ollut tapana keskustella asioista. Tällöin tekojeni syyt jäävät usein helposti askarruttamaan muita.

Toisekseen minulla ei ole kovin voimakasta syömisidentiteettiä. Olen kasvissyöjä, mutta kasvissyöjä-aikoinanikin olen syönyt kalaa; oli vain helpompi kutsua itseään kasvissyöjäksi kuin satunnaiseksi lakto-ovo-vegetaristiksi. Tosin viimeiseen kahteen vuoteen olen syönyt kalaa vain isällä käydessäni, ja nyt ajattelin lopettaa senkin. En ole vegaani, mutten käytä monia maitotuotteita, kuten lehmän maitoa ja juustoa. Tyttöystäväni on vahvasti fennoa suosiva vegaani, ja tämä näkyy omassa syömisessänikin, niin tyttöystäväni luona kuin muuallakin. Esimerkiksi ei minua mikään varsinaisesti estä syömästä banaaneja ja mandariineja, mutta kun olen niistä kerran opetellut pois, niin en mielelläni syö niitä muutenkaan. Tämä menee varmaan kategoriaan viihdesyönnin välttäminen. Ja syömiseeni vaikuttaa vielä se, että yritän välttää epäkohteliaisuutta.

Jos preferenssini syömisen suhteen tunnettaisiin, en tarvitsisi mitään identiteettejä muiden ohjeistamiseen itseni suhteen. Mutta koska ne ovat (edellisen kohdan vuoksi) paljolti piilossa, sen lisäksi että ne tietenkin muuttuvat jatkuvasti, joudun ongelmiin ilman identiteettiä. Tietysti identiteetin omaksuminen helpottaisi tätä, mutta kun en ole löytänyt muuttuviin, omituisiin preferensseihini sopivaa identiteettiä. Sanottakoon kuitenkin, että veganisoidun koko ajan, mutta en uskalla sanoa itseäni fleksaavaksi vegaaniksi, koska vegaanit ovat yleensä aika tiukkoja vegaani-identiteetin hallinnan suhteen. Tämä on tietysti ymmärrettävää, erityisesti kun otetaan huomioon, millaisen kirjon syömistottumuksia kasvissyöjä-identiteetti pitää sisällään.

Huomionarvoista on vielä se, että vaikka monet nuoret pitävät kasvissyöntiä jotenkin omituisena ja heillä on voimakkaita mielipiteitä asiasta, niin heidän kanssaan joutuu vääntämään asiasta paljon harvemmin kuin vanhempien ja sukulaisten kanssa. Tietenkin tämä johtuu osittain siitä, että jälkimmäisten kanssa on useammin tilanteessa, jossa he isännöivät, mutta en usko, että se on riittävä selitys.