Euro ja aikaväliajattelu

Nick Rowe'lla on hyvä kirjoitus euron ongelmista ja siitä, että pohjimmiltaan kyse on kahdesta ongelmasta. Pitkän aikavälin ongelma on talousalueen yhtenäisyys optimaalisen valuutta-alueen näkökulmasta. Lyhyen aikavälin ongelma on Lender of Last Resort (LOLR)-toimijan puute. Enkä viittaa lyhyellä aikavälillä siihen, että se on tästä muutaman vuoden ajan eteenpäin - jos asiaa ei ratkaista, se on ongelma tästä ikuisuuteen, mikä on melko pitkä aikaväli. Lyhyt aikaväli viittaa käytettävään analyysikehikkoon; lyhyt aikaväli on laman taloustiedettä, epätäydellisyyksiä, kriisejä ja pitkä aikaväli on markkinavoimien geologisen hidasta maailman muokkausta, suhteellisten hintojen asettumista paikoilleen ja luonnollista työttömyysastetta, luonnollista korkotasoa ja luonnollista tuotannon tasoa.

En ole miettinyt LOLR:ia pitkään aikaan, enkä ole oikeastaan kunnolla sen merkitystä. Lainasin sattumalta juuri kirjastosta Stanley Fischerin IMF-artikkelikokoelman, eiköhän siitä jää jotain aivoon.

On melko vaikeaa arvioida, kumpi on tärkeämpi, lyhyt vai pitkä aikaväli. Charles L. Schultze ehdotti aikoinaan testiä, jolla (jenkkiterminologian) erottaa liberaalisen taloustieteilijän ja konservatiivisen taloustieteilijän. Testi on yksinkertainen, paljastava ja hauska - ehkä hieman julmalla tavalla. Testissä käsketään täydentää lause "Pidä huolta ___ aikavälistä niin ___ aikaväli pitää huolen itsestään." sanoilla "Pitkä" ja "Lyhyt".

Testi on julma siinä mielessä, että se on taloustieteilijälle yhtä aikaa niin merkittävä ja samaistuttava ja niin epäanalyyttinen. On nöyryyttävää, jos tieteilijän ammatillinen identiteetti voidaan redusoida noin epätieteelliseen lauseeseen. Ehkä oikea vastaus on vain se, että lauseeseen pitää vastata tapaus kerrallaan.

Euron suhteen vastaus on luultavastikin se, että lyhyempi aikaväli ja LOLR on tärkeämpi aspekti, kuten Rowekin sanoo. Tämä on lähes määritelmällistä. Jos lyhyestä aikavälistä ei pidetä huolta, jos LOLR-ongelmaa ei ratkaista poliittisesti, ei ole euroaluetta, jonka optimaalisuudesta pitäisi keskustella. Vaikeampi kysymys on se, kumpi on tärkeämpää euroalueelle, tai euroalueessa toimiville valtioille. Näkemykseni lienee se, että lyhyt aikaväli on tärkeämpää vain kriisin tai sen uhkan yhteydessä. Vain silloin, kun työttömyys ja epävarmuus uhkaavat yhteisön arvoperustan jatkuvuutta, yksityisomaisuutta, vapaata kauppaa ja muita toimivan kapitalistisen talouden peruspilareita hyvin perimmäisellä tavalla nousee lyhyt aikaväli pitkää aikaväliä merkittävämmäksi . Ja tämähän tapahtuu vain siksi, että pitkä aikaväli on tuolloin uhattuna. Joten ehkä joudun toteamaan, että osaisin vastata tuohon Schultzen testiin melko kivuttomasti, vaikka tuntuu siltä, että sen pitäisi sattua enemmän. Omalta kohdaltani vaa'an on kallistanut pitkän aikavälin puolelle Robin Hanson, joka haastaa ymmärtämään, että pitkä aikaväli on todella pitkä.

Kysymys on myös siitä, että onko se, mikä on hyväksi eurolle, hyväksi euroalueelle. Euro valuuttajärjestelmänä ei selviä ilman LOLR-toimijaa, mutta varmasti euroalueen maiden taloudet selviäisivät. Euron hyvyys loppujen lopuksi mitataan pitkällä aikavälillä. Optimaalinen valuutta-alue on trade-off kahden tekijän välillä: yksi on transaktiokustannukset hyödyke- ja rahoitusmarkkinoilla ja toinen makrotalouspoliittinen liikkumavara. Talousalueen yhtenäistämisessä on kyse siitä, että tätä trade-offia parannetaan; paetaan nollasummapeliä ja ratkaistaan konfliktit välttämällä ne. Talousalueen yhtenäistäminen toisaalta lisää hyötyjä ensimmäiseistä - mitä enemmän transaktioita, sitä enemmän hyötyä - ja vähentää tarvetta jälkimmäiselle - jos shokin iskiessä alueellisesti eri tavalla, keskuspankin ei tarvitsisi harmitella, kuinka sen korkopolitiikka on liian tylppä ase siihen ongelmaan, vaan sen tarvitsisi vain katsoa ja ihailla, kuinka työvoima liikkuisi työn perässä ympäri Eurooppaa vallan pidäkkeettömästi.

Eli euro ei selviä ilman LOLR-ongelman ratkaisua. Mutta se, millainen visio meillä on Euroopasta talousalueena vaikuttaa siihen, miten LOLR-ongelma kannattaa ratkaista. Kun kuuntelee poliitikkoja, on vaikeaa välttyä ajatukselta, että parasta olisi olla ratkaisematta LOLR-ongelmaa, jolloin järjestelmä kriisiytyisi ja euro hajoaisi, jolloin kaikki saisivat omat pienet optimaaliset talousalueensa. Ja tätä taustaa vasten Suomen vakuusvaatimukset eivät ole lainkaan hassumpaa politiikkaa.

Euroajattelua

Olen tsempannut ja tehnyt töitä päivät, niin en ole kauheasti kirjoitellut tänne. Olen kuitenkin lueskellut blogeja ja miettinyt euroaluetta ja sen tilannetta. Jos tässä jonain päivänä on intoa, ajattelin pohtia asiaa analogioiden kautta:

• Miten euroalueen tilanne eroaa devalvaatiosyklistä, jossa yksi talouden toimijajoukko (metsä- ja metalliteollisuus/etelä-Eurooppa) ei kykene pitämään kustannuksiaan aisoissa (tai tuottavuuden kasvuaan tarpeeksi hyvänä) ja koska joukolla on poliittista painoarvoa, asia on ratkaistava joko kustannusten laskulla, joka on hidasta ja kivuliasta, tai inflaatiolla, jonka ikävä sivuvaikutus on se, että se syö muiden toimijoiden ostovoimaa. Yleensä on hyvä suhtautua epäillen valtion ja yksityisen sektorin ja mikro- ja makrotasojen analogioihin.
• Entä jos lahtelaisten yritysten tuottavuus jäisi jälkeen muun Suomen tuottavuudesta ja Lahden kaupunki ajautuisi velkakriisiin? Miten tämä eroaisi Kreikan tilanteesta euroalueen sisällä? Lahti esimerkkinä siksi, että sen osuus Suomen tuotannosta on suunnilleen sama kuin Kreikan osuus euroalueen tuotannosta.
  

Yllätyin siitä, millä innolla euroalueen johtajat ja mikä tärkeintä, EKP, tarttuivat viimeaikaisiin huolenaiheisiin. Tosin minusta tuntuu, että poliitikot tekivät lähinnä vääriä asioita - shorttauskielto voi olla hyvä juttu, jos sen aikana vakuutetaan markkinat siitä, että arvopapereiden arvon ei tarvitse laskea, mutta tätä euroalueen johtajat eivät tee, joten se toimii vain taas yhtenä heikkouden merkkinä - ja EKP teki liian vähän. En usko, että kukaan voi epäillä euroalueen johtajien sitoutumista euroon. Mutta tämä ei takaa euron onnistumista, kahdesta syystä: i) Euroalueen johtajat ovat osoittaneet jatkuvaa epäpätevyyttä sen suhteen, mitä pitäisi tehdä ja ii) Johtajat ovat vaihdettavissa, eli euroalueella on muitakin merkittäviä poliittisia toimijoita kuin vallassa olevat poliitikot.

Jälkimmäinen pointti tuli mieleeni, kun Economistissa (printissä) oli seuraava saksalaisen teollisuuspomon sitaatti:

I support the euro, but not at any price.

Tätä voi verrata poliitikkojen, esim. Angela Merkelin ja Olli Rehnin lausuntoihin:

We support whatever is needed to support the euro, also with respect to the rescue fund. (Merkel)

We shall defend the euro whatever it takes. (Rehn)

Jos kysymyksen ottaa kirjaimellisesti, on vaikea keksiä mitään esimerkkejä asioista, joita kannattaa tehdä millä tahansa hinnalla. Taivaspaikka? Euron tulevaisuus ei, onneksi, ole taattu, koska useimmat muut toimijat eivät ole sitoutuneita ideoihin, vaan palkkapusseihinsa.

Olen muuten lukenut

Francis Fukuyaman The Origins of Political Order. Kuten titteli kertoo, ihmisyhteisöjen poliittisen järjestyksen muodostumisen hahmottumista historian alkuhämäristä Ranskan vallankumoukseen. Tärkeinä juonteina se, miten valtiollisten instituutioiden tärkein elementti on ollut niiden kyky ehkäistä tärkeiden toimijoidensa, kuten virkamiesten ja sotilaiden, omien sukulaisten suosimista ja se, että eri yhteiskunnan osa-alueiden (talous, valtio, kansalaisyhteiskunta) kehitys ei kulje samassa tahdissa. Mielenkiintoisia huomioita Euroopasta ja kirkon ja valtion välisestä suhteesta. Gregoriuksen uudistukset saivat aikaan sen, että katolisesta kirkosta muodostui suhteessa valtioihin aiempaa erillinen ja kehittyneempi instituutio. Olisi ehkä ollut ihan hyvä, jos olisi ollut valmiiksi jonkinlainen perustuntuma valtio-opista ja politiikan tutkimuksesta. Joka tapauksessa teos, johon varmasti on hyvä palata myöhemmin.

Paul Krugmanin Peddling to Prosperity. Sukellus 80- ja 90-lukujen taloustieteelliseen ja talouspoliittiseen ajatteluun Yhdysvalloissa. Valottaa luonnollisesti myös miehen nykyistä kirjoittelua. Mitä enemmän Krugmanin kirjoituksia lukee, sitä vakuuttuneemmaksi tulee, että hän on sukupolvensa kirkkaimpia tähtiä ja tämän maailmanajan tärkeimpiä talousajattelijoita. Niin hyvä kirjoittaja, niin hyvä tieteilijä ja yleensä niin oikeassa. Tämä nykyinen kriisi voi hyvinkin olla hänen viimeinen suuri kamppailunsa, jonka jälkeen hän vetäytyy hyvin ansaittuun emeritusasemaan. Siinä voi tosin kestää, kun ottaa huomioon, millä tolalla talous nykyään on.

Richard Layardin Happiness. Kirjan vaikuttavuus hiipii hiljalleen kun huomaa, miten Layardilla ei ole mitään muuta agendaa kuin onnellisuus. Hän puolustaa sitä kaikkia ja kaikkea vastaan ja kaikki asiaan liittyvä evidenssi käy. Eronneet itse ja heidän lapsensa ovat onnettomampia kuin avioliitossa elävät. Uskonnollisuus aiheuttaa onnellisuutta - joskin tässä on ehkä avointa se, onko tekijä oikeastaan uskonnollisuus vai hengellisyys. Lääkkeillä on tärkeä osansa onnellisessa yhteiskunnassa.

Layard on pragmaatikko ja ohittaa esimerkiksi Nozickin mielihyväkoneen sanomalla, että se ei ole mitenkään realistinen politiikkakysymys, mikä on varmaan jollain tapaa terve suhtautuminen moniin filosofisiin ongelmiin. Toisaalta hän ei juurikaan esitä politiikkasuosituksia lukuunottamatta vapaa-aikaan kannustamista työtä verottamalla - mutta onhan siinä suositusta kerrakseen. Evidenssiä ja tutkimusta esitetään niin paljon, että minkään yksittäisen tekijän kohdalta en uskaltaisi lähteä vetämään omia (politiikka)johtopäätöksiä.

Itselleni ainakin oli jännää tajuta se, että länsimaissa ollaan onnellisempia kuin koskaan ja onnellisuus on edelleen kasvussa, joskin heikossa. Yleensähän asioista aletaan kiinnostua, kun ne kriisiytyvät, ja vaikea onnellisuutta on pitää mitenkään kriisiytyneenä.

Rabindranath Tagoren kokoelmateos Ahnaat paadet. Hienosti nähtyjä ihmiskohtaloita.

Addendum: Unohdin eilen kokonaan Tamminiemen pesänjakajat. Olihan siellä Holkeristakin oma lukunsa, mutta ehkä sitä ei kirjoitettu tällaisia hetkiä varten.

Kilpailusta (itsehavainto)

Vietin eilen päivän kevyessä kohmelossa ja katselin YouTubesta (onko YouTube muuten jo niin vakiintunut käsite, että sen voisi alkaa kirjoittaa youtube?) urheilumainoksia, erityisesti Niken ja erityisesti Jordan-mainoksia. Olin viettänyt edellisen illan yhden laitoksemme tutkijan kanssa ja sitä kautta kuullut myös akateemisesta elämästä. Jotenkin palaset alkoivat loksahdella yhteen niin kuin vain aineiden käyttö voi ne saada loksahtelemaan.

En suuresti muista asioita elämästäni, mikä on sääli. Tai muistan tapahtuneita asioita, mutta harvoin sitä, miltä minusta tuntui tai miksi toimin tietyllä tavalla. Kävin nuorena ns. talenttileirillä, jota olen selvyyden vuoksi kutsunut sittemmin maajoukkueleiriksi (se oli osa prosessia, jolla koottiin ensimmäistä kertaa ikäluokkani maajoukkue). Leiri ei mennyt kauhean hyvin, mutta ei se mikään järkytys ollut. En tiedä miksi, mutta olin aina ollut hyvin kriittinen koko ammattilaisunelmaa kohtaan ja minulla oli epämukava olo siinä Palloliiton järjestelmässä. Kieltäydyin aluejoukkuekutsuistakin sittemmin. Ajattelin aina, että käytän aivojani, menen yliopistoon ja lopetan jalkapalloilun hyvissä ajoin. Harjoittelin kyllä kovasti, tietenkin. Mutta siinä oli kyse pitkälti samasta asenteesta, jolla teen asioita nykyäänkin. Pyrin tekemään asioita hyvin ja olemaan hyvä, mutta en varsinaisesti pyri mihinkään.

Ja se on sääli. Kun katsoin noita inspiroivia videoita, ymmärsin mistä olin jäänyt paitsi. Mitä olisin voinut saada. Kilpaurheilu on kaunis asia. En tietenkään olisi voinut valita toisin tuolloin, mutta tein päätökseni hölmöillä perusteilla. Ei kilpaurheilu ole mitenkään alempiarvoista kirjojen lukemiseen verrattuna. Ei se ole sellaista hommaa, jota harrastavat ne, joilla ei ole aivoja, joilla pärjätä. Eikä ole mitään syytä, miksi molempia ei voisi harrastaa. Mutta ajatus siitä, että aloittaisi kilpaurheilun tällä iällä, on vaikea - ainakin se pitäisi tehdä jokseenkin marginaalisessa lajissa, jotta voisi päästä koviin geimeihin.

Vieroksun akateemista maailmaa ehkä samoista syistä kuin aikoinani vieroksuin kilpaurheilua. Kai yksinkertaisesti kyse on siitä, etten pidä kilpailusta; että käsitän kilpailun konfliktina. Olen kilpailuhenkinen pienessä mittakaavassa, innostun lautapeleissä ja saatan ärtyä, jos en pärjää. Mutta jos kyse on jostain oikeasta, niin minun tekee vain mieli väistää. Voin elää ilmankin, enkä ole uskaltanut antaa itseni ymmärtää, mitä sielua ylentävää siinä kamppailussa on. Ja valehtelisin jos väittäisin, ettei kyse ole potentiaalin realisoimiseen liittyvästä häviämisen pelosta.

Keväällä minun luultavasti on kuitenkin tehtävä jonkinlainen päätös jatko-opinnoista.

Hayek monetaristi? Tokkopa.

Tyttöystäväni lukee tenttiin politiikan tutkimuksen perusoppikirjaa Politics. Vilkaisin kirjaa ja piruuttani taloutta käsittelevää osiota. Kirjoittajan lukee Friedrich Hayekin monetaristeihin, mikä tuntuu ensi kädeltä kummalta ja tarkemmin ajateltuna hölmöltä. Ymmärrän, että kirjoittajan näkökulma on poliittinen ja häntä varmaankin kiinnostaa teorioiden poliittiset implikaatiot; sekä teorioista johdetut politiikkasuositukset että niiden sopivuus tiettyihin poliittisiin diskursseihin. Mutta ei sitä tarvitse tehdä huonosti. Ei siinä pidä olla kyse siitä, että katsotaan ketkä suhtautuivat kriittisesti valtion rooliin taloudessa suunnilleen samana aikana ja pistetään kaikki saman nimikkeen alle.

Tuntuu typerältä edes kumota tällaista väitettä, mutta tässä joitakin iskuja:

1. Mies itse sanoi, ettei ole monetaristi.
2. Autoritatiivisissa esittelyissä (Wikipedia, Palgrave's Dictionary of Economics) Hayekia ei lueta monetaristeihin, vaan itävaltalaisiin. Itse asiassa jos yrittää etsiä vaikka Palgravesta Hayekin sivulta monetarismia ja päinvastoin, ei tule mitään.
   
3. En suuremmin luettele tässä eroja, mutta ehkä yhden voisi mainita, koska se liittyy juurikin tuohon valtion ja talouden suhteeseen. Hayekin kritiikki käsittääkseni liittyi siihen, että yhteiskunnassa informaatio on hajautunut yksilöiden päihin (ja yksilöt eivät jaa tätä informaatiota muille, jos se ei ole heidän etunsa mukaista) , jolloin valtion on vaikea tai mahdoton saada suunnitelmiaan toteutettua. No, olihan Hayekilla makronäkemyksiäkin, mutta eipä niitä paljoa kannata muistella. Jos jotain, niin niiden poliittiset implikaatiot olivat vähemmän laissez-faire kuin hänen muiden talousajatustensa. Monetarismi (klassinen) taas oli oppi makrotaloudesta, eikä sillä siten ollut juuri mitään sanottavaa valtion roolista yksittäisillä markkinoilla - tärkeänä poikkeuksena rahamarkkinat, joita piti säädellä, jotta rahan kiertonopeutta (velocity) voitaisiin hallita (tästä ks. DeLongin artikkeli alempana).
   

Sille on syynsä, miksi monetarismi ja itävaltalainen koulukunta ovat eri asioita. Vaikka molempien poliittiset implikaatiot saattavat näyttää samoilta, ne ovat oikeastaan erilaisia, ainakin jos viitsii katsoa vähän tarkemmin kuin "Täällä on nää tyypit jotka ei tykkää kun valtio puuttuu talouteen ja täällä ne jotka pitää sitä välttämättömänä." Ja jos ei viitsi katsoa, niin kannattaa ehkä olla hiljaa koko asiasta.

Monetarismista suosittelen DeLongin kompaktia ja hyvin erittelevää artikkelia. Hayekin raha- ja sitä kautta myös makrotaloudellisista näkemyksistä näiden kysymysten valossa suosittelen tätä Larry Whiten artikkelia.

Lyhyitä

Jotenkin on vaikeaa löytää työpäivän jälkeen intoa kirjoitella. Pikemmin haluaisi kotiin tyttöystävän ja kirjojen luo. Tässä kuitenkin joitakin juttuja.

Minulla on Facebookissa paljon ystäviä, jotka tykkäävät, kun arvovaltaiseen mediaan ilmestyy jokin hyvä kapitalismikriittinen teksti. Siitä huomasin tämän Teuvo Teivaisen tekstin Hesarissa. Olen aika fakki-idiootti, ajatuskulkuni oli jotakuinkin tällainen: "Jaa tällaista Oliver Williamson-kamaa, ai että sekin on yhteiskunnallista, no voihan sen niinkin ajatella." Ehkä itselleni tuosta kirjoituksesta paistaa läpi se, että kirjoittaja ei ymmärrä tai halua osoittaa sympatiaa sille, että monille klassisesti painottuneille liberaaleille valtio on erityinen instituutio. Toki Teivaisen kuvitteellinen vastapoolikin hämmentää tätä retoriikallaan.

Tekstin taustalla vilahtelevat policy-ajatuksethan ovat varsin kannatettavia. En tuosta hallintarekisterihommasta tiedä, mutta siirtohinnoittelu tuntuu olevan merkittävä ongelma valtioille niin länsimaissa kuin kolmannessa maailmassakin, ja intuitiivisesti tuntuu siltä, että hommassa mättää jokin ja pahasti. Luin joskus kirjan noista asioista, muistaakseni se oli Raymond W. Bakerin Capitalism's Achilles Heel, se oli hyvä kirja ajatusten ja erityisesti käytännön tasolla, voin suositella, jos jotakuta kiinnostaa nämä asiat. Luin melko pikaisesti tuon jälkeen myös Matti Ylösen Veroparatiisit. Ei siinäkään mitään vikaa ollut, mutta ainakin itselleni tulee pamflettien lukemisesta monesti vähän huono mieli, ainakin jos tietää asiasta jo jotain.

Muita asioita: ehkä kuukausi sitten minulle tuli sellainen olo, että ei tästä eurosta kyllä mitään enää tule. Se pysäytti. Eksaktimmin voisi sanoa, että sanoisin hajoamisen (johon lasketaan myös yhden maan väliaikainenkin irtoaminen) p-arvon olevan yli 0.5. Mutta aika näyttää. Huomasin myös olevani täysin samaa mieltä erään taannoin Aamulehdessä julkaistun Sampo Terhon kirjoituksen kanssa. Kaikkea sitä. Yhdysvaltojen suhteen veikkaan sen, että jälkeenpäin kun taloustieteiljät (ei välttämättä suuri yleisö) tarkastelevat Obaman talouspolitiikkaa, tärkeimmäksi tekijäksi muodostuu nyt jo surullisen kauan auki olleet kaksi paikkaa Fedin johtokunnassa.

Olen ajatellut kirjoittaa blogeista ja kirjoista tässä pian. Oli hienoa palata lomareissulta blogien pariin, varsinkin kun Scott Sumner on palannut tauolta ja löysin myös uuden hienon tulokkaan, David Glasnerin Uneasy Money. Silti pitäisi lukea varmaan enemmän kirjoja.