Kilpailusta (itsehavainto)

Vietin eilen päivän kevyessä kohmelossa ja katselin YouTubesta (onko YouTube muuten jo niin vakiintunut käsite, että sen voisi alkaa kirjoittaa youtube?) urheilumainoksia, erityisesti Niken ja erityisesti Jordan-mainoksia. Olin viettänyt edellisen illan yhden laitoksemme tutkijan kanssa ja sitä kautta kuullut myös akateemisesta elämästä. Jotenkin palaset alkoivat loksahdella yhteen niin kuin vain aineiden käyttö voi ne saada loksahtelemaan.

En suuresti muista asioita elämästäni, mikä on sääli. Tai muistan tapahtuneita asioita, mutta harvoin sitä, miltä minusta tuntui tai miksi toimin tietyllä tavalla. Kävin nuorena ns. talenttileirillä, jota olen selvyyden vuoksi kutsunut sittemmin maajoukkueleiriksi (se oli osa prosessia, jolla koottiin ensimmäistä kertaa ikäluokkani maajoukkue). Leiri ei mennyt kauhean hyvin, mutta ei se mikään järkytys ollut. En tiedä miksi, mutta olin aina ollut hyvin kriittinen koko ammattilaisunelmaa kohtaan ja minulla oli epämukava olo siinä Palloliiton järjestelmässä. Kieltäydyin aluejoukkuekutsuistakin sittemmin. Ajattelin aina, että käytän aivojani, menen yliopistoon ja lopetan jalkapalloilun hyvissä ajoin. Harjoittelin kyllä kovasti, tietenkin. Mutta siinä oli kyse pitkälti samasta asenteesta, jolla teen asioita nykyäänkin. Pyrin tekemään asioita hyvin ja olemaan hyvä, mutta en varsinaisesti pyri mihinkään.

Ja se on sääli. Kun katsoin noita inspiroivia videoita, ymmärsin mistä olin jäänyt paitsi. Mitä olisin voinut saada. Kilpaurheilu on kaunis asia. En tietenkään olisi voinut valita toisin tuolloin, mutta tein päätökseni hölmöillä perusteilla. Ei kilpaurheilu ole mitenkään alempiarvoista kirjojen lukemiseen verrattuna. Ei se ole sellaista hommaa, jota harrastavat ne, joilla ei ole aivoja, joilla pärjätä. Eikä ole mitään syytä, miksi molempia ei voisi harrastaa. Mutta ajatus siitä, että aloittaisi kilpaurheilun tällä iällä, on vaikea - ainakin se pitäisi tehdä jokseenkin marginaalisessa lajissa, jotta voisi päästä koviin geimeihin.

Vieroksun akateemista maailmaa ehkä samoista syistä kuin aikoinani vieroksuin kilpaurheilua. Kai yksinkertaisesti kyse on siitä, etten pidä kilpailusta; että käsitän kilpailun konfliktina. Olen kilpailuhenkinen pienessä mittakaavassa, innostun lautapeleissä ja saatan ärtyä, jos en pärjää. Mutta jos kyse on jostain oikeasta, niin minun tekee vain mieli väistää. Voin elää ilmankin, enkä ole uskaltanut antaa itseni ymmärtää, mitä sielua ylentävää siinä kamppailussa on. Ja valehtelisin jos väittäisin, ettei kyse ole potentiaalin realisoimiseen liittyvästä häviämisen pelosta.

Keväällä minun luultavasti on kuitenkin tehtävä jonkinlainen päätös jatko-opinnoista.