Nick Rowe'lla on hyvä kirjoitus euron ongelmista ja siitä, että pohjimmiltaan kyse on kahdesta ongelmasta. Pitkän aikavälin ongelma on talousalueen yhtenäisyys optimaalisen valuutta-alueen näkökulmasta. Lyhyen aikavälin ongelma on Lender of Last Resort (LOLR)-toimijan puute. Enkä viittaa lyhyellä aikavälillä siihen, että se on tästä muutaman vuoden ajan eteenpäin - jos asiaa ei ratkaista, se on ongelma tästä ikuisuuteen, mikä on melko pitkä aikaväli. Lyhyt aikaväli viittaa käytettävään analyysikehikkoon; lyhyt aikaväli on laman taloustiedettä, epätäydellisyyksiä, kriisejä ja pitkä aikaväli on markkinavoimien geologisen hidasta maailman muokkausta, suhteellisten hintojen asettumista paikoilleen ja luonnollista työttömyysastetta, luonnollista korkotasoa ja luonnollista tuotannon tasoa.
En ole miettinyt LOLR:ia pitkään aikaan, enkä ole oikeastaan kunnolla sen merkitystä. Lainasin sattumalta juuri kirjastosta Stanley Fischerin IMF-artikkelikokoelman, eiköhän siitä jää jotain aivoon.
On melko vaikeaa arvioida, kumpi on tärkeämpi, lyhyt vai pitkä aikaväli. Charles L. Schultze ehdotti aikoinaan testiä, jolla (jenkkiterminologian) erottaa liberaalisen taloustieteilijän ja konservatiivisen taloustieteilijän. Testi on yksinkertainen, paljastava ja hauska - ehkä hieman julmalla tavalla. Testissä käsketään täydentää lause "Pidä huolta ___ aikavälistä niin ___ aikaväli pitää huolen itsestään." sanoilla "Pitkä" ja "Lyhyt".
Testi on julma siinä mielessä, että se on taloustieteilijälle yhtä aikaa niin merkittävä ja samaistuttava ja niin epäanalyyttinen. On nöyryyttävää, jos tieteilijän ammatillinen identiteetti voidaan redusoida noin epätieteelliseen lauseeseen. Ehkä oikea vastaus on vain se, että lauseeseen pitää vastata tapaus kerrallaan.
Euron suhteen vastaus on luultavastikin se, että lyhyempi aikaväli ja LOLR on tärkeämpi aspekti, kuten Rowekin sanoo. Tämä on lähes määritelmällistä. Jos lyhyestä aikavälistä ei pidetä huolta, jos LOLR-ongelmaa ei ratkaista poliittisesti, ei ole euroaluetta, jonka optimaalisuudesta pitäisi keskustella. Vaikeampi kysymys on se, kumpi on tärkeämpää euroalueelle, tai euroalueessa toimiville valtioille. Näkemykseni lienee se, että lyhyt aikaväli on tärkeämpää vain kriisin tai sen uhkan yhteydessä. Vain silloin, kun työttömyys ja epävarmuus uhkaavat yhteisön arvoperustan jatkuvuutta, yksityisomaisuutta, vapaata kauppaa ja muita toimivan kapitalistisen talouden peruspilareita hyvin perimmäisellä tavalla nousee lyhyt aikaväli pitkää aikaväliä merkittävämmäksi . Ja tämähän tapahtuu vain siksi, että pitkä aikaväli on tuolloin uhattuna. Joten ehkä joudun toteamaan, että osaisin vastata tuohon Schultzen testiin melko kivuttomasti, vaikka tuntuu siltä, että sen pitäisi sattua enemmän. Omalta kohdaltani vaa'an on kallistanut pitkän aikavälin puolelle Robin Hanson, joka haastaa ymmärtämään, että pitkä aikaväli on todella pitkä.
Kysymys on myös siitä, että onko se, mikä on hyväksi eurolle, hyväksi euroalueelle. Euro valuuttajärjestelmänä ei selviä ilman LOLR-toimijaa, mutta varmasti euroalueen maiden taloudet selviäisivät. Euron hyvyys loppujen lopuksi mitataan pitkällä aikavälillä. Optimaalinen valuutta-alue on trade-off kahden tekijän välillä: yksi on transaktiokustannukset hyödyke- ja rahoitusmarkkinoilla ja toinen makrotalouspoliittinen liikkumavara. Talousalueen yhtenäistämisessä on kyse siitä, että tätä trade-offia parannetaan; paetaan nollasummapeliä ja ratkaistaan konfliktit välttämällä ne. Talousalueen yhtenäistäminen toisaalta lisää hyötyjä ensimmäiseistä - mitä enemmän transaktioita, sitä enemmän hyötyä - ja vähentää tarvetta jälkimmäiselle - jos shokin iskiessä alueellisesti eri tavalla, keskuspankin ei tarvitsisi harmitella, kuinka sen korkopolitiikka on liian tylppä ase siihen ongelmaan, vaan sen tarvitsisi vain katsoa ja ihailla, kuinka työvoima liikkuisi työn perässä ympäri Eurooppaa vallan pidäkkeettömästi.
Eli euro ei selviä ilman LOLR-ongelman ratkaisua. Mutta se, millainen visio meillä on Euroopasta talousalueena vaikuttaa siihen, miten LOLR-ongelma kannattaa ratkaista. Kun kuuntelee poliitikkoja, on vaikeaa välttyä ajatukselta, että parasta olisi olla ratkaisematta LOLR-ongelmaa, jolloin järjestelmä kriisiytyisi ja euro hajoaisi, jolloin kaikki saisivat omat pienet optimaaliset talousalueensa. Ja tätä taustaa vasten Suomen vakuusvaatimukset eivät ole lainkaan hassumpaa politiikkaa.
Blogiarkisto
-
►
2019
(2)
- ► huhtikuuta (1)
- ► tammikuuta (1)
-
►
2018
(11)
- ► marraskuuta (1)
- ► toukokuuta (1)
- ► huhtikuuta (1)
- ► helmikuuta (1)
- ► tammikuuta (3)
-
►
2017
(7)
- ► heinäkuuta (1)
- ► toukokuuta (1)
- ► huhtikuuta (1)
- ► maaliskuuta (2)
-
►
2016
(16)
- ► marraskuuta (1)
- ► huhtikuuta (1)
- ► maaliskuuta (2)
-
►
2015
(11)
- ► huhtikuuta (3)
- ► maaliskuuta (2)
- ► helmikuuta (3)
- ► tammikuuta (3)
-
►
2014
(29)
- ► joulukuuta (5)
- ► marraskuuta (4)
- ► heinäkuuta (2)
- ► toukokuuta (3)
- ► huhtikuuta (1)
- ► maaliskuuta (1)
- ► helmikuuta (2)
- ► tammikuuta (2)
-
►
2013
(55)
- ► joulukuuta (2)
- ► marraskuuta (2)
- ► heinäkuuta (3)
- ► toukokuuta (6)
- ► huhtikuuta (5)
- ► maaliskuuta (7)
- ► helmikuuta (8)
- ► tammikuuta (6)
-
►
2012
(72)
- ► joulukuuta (3)
- ► marraskuuta (4)
- ► heinäkuuta (10)
- ► toukokuuta (6)
- ► huhtikuuta (1)
- ► maaliskuuta (5)
- ► helmikuuta (8)
- ► tammikuuta (9)
-
▼
2011
(55)
- ► joulukuuta (8)
- ► marraskuuta (9)
- ► heinäkuuta (3)
- ► toukokuuta (4)
- ► huhtikuuta (1)
- ► maaliskuuta (4)
-
►
2010
(45)
- ► marraskuuta (12)
- ► huhtikuuta (7)
- ► maaliskuuta (5)
- ► helmikuuta (6)
- ► tammikuuta (10)
-
►
2009
(14)
- ► joulukuuta (14)
0 kommenttia:
Lähetä kommentti
Kommentti