Konnun multa on syvää

Luin viime viikolla Tarun Sormusten Herrasta. Huikea eepos. Halusin vain kirjoittaa seuraavan pätkän ylös, koska se tiivistää mielestäni niin kauniiksi kontulaisten konservatiivisen eetoksen. Minas Tirithin taistelu on päättynyt ja Pippin ja Merri jäävät Parannuksen Tarhaan, kun Aragorn lähtee Mustalle Portille:

...Voi että! Me Tukit ja Rankkibukit emme pärjää pitkään korkeuksissa.

Ei, sanoi Merri. Minä en ainakaan. En vielä. Mutta me voimme kuitenkin nyt nähdä korkealle, ja kunnioittaa. On kai parasta rakastaa ensin semmoista mitä osaa rakastaa: pitää aloittaa jostakin, pitää olla juuret, ja Konnun multa on syvää. Mutta on olemassa jotakin syvempää ja korkeampaa. Eikä vähäisinkään puutarhuri voi hoitaa puutarhaansa rauhassa jollei olisi, tiesi hän sen tai ei. Minusta on hyvä tietää tästä jotakin. Mutta miksi minä tämmöisiä puhun? Missä sitä pehkua on? Ja ota piippuni esiin sieltä pakkauksesta, jollei se ole mennyt poikki.

Epäröin tulkita ja lietsoa yllä olevaa, koska en tiedä, voinko tehdä sille oikeutta. Mutta varmaan pitäisi yrittää. Itseni takia, mutta myös sen, että nykyään ihmisillä tuntuu olevan vaikeuksia antaa arvoa tällaisille asioille tai edes puhua niistä ilman ironiaa, pilkkaa tai tiedostavia huomioita perinteen pimeistä puolista tai siitä pahasta, mitä Jumalan nimessä tehdään.