Olen saanut tähän kaksi mahdollista vastausta. Ensimmäinen oli oma ajatukseni, jälkimmäinen Vellun, ja tämä jälkimmäinen tuntuu merkittävämmältä. Mistä muusta voisi olla kyse?
- Eriarvoisuuden kustannukset: Jos uskotaan, että onnellisuus riippuu suhteellisesta asemasta viiteryhmässä, niin tasa-arvoistaminen on hienovaraista sosiaalista insinöörityötä, koska eroja tulee tasoittaa kunkin viiteryhmän sisällä, eikä niinkään niiden välillä. Jos maalaiset vertaavat itseään toisiin maalaisiin, eivätkä niinkään kaupunkilaisiin, maaseutu-kaupunki-eriarvoisuudella ei ole suuremmin merkitystä.
- Eriarvoisuuden vähentämisen kustannukset: Kaupunki on työssäkäyntialue. Köyhien kaupunginosien ongelma ei kai suoranaisesti ole se, ettei siellä ole työpaikkoja, vaan se, että siellä on köyhiä. Köyhien alueiden ongelma taas on se, että siellä ei ole työpaikkoja. Kun siis siirretään rahaa Helsingistä Kainuuseen, kannustetaan ihmisiä jäämään Kainuuseen sen sijaan että he muuttaisivat työn perässä kaupunkiin. On vaikea nähdä, että tällaista ongelmaa olisi kaupunkien sisällä. Tämän voisi ilmaista kai niin, että tehokkuuden ja oikeudenmukaisuuden välinen trade-off on suotuisampi kaupunkitasolla.
Noin yleisemmin, myönnän että käytän eriarvoisuuden pohtimiseen vähemmän aikaa kuin monet muut. Olen miettinyt sitä viime aikoina lähinnä onnellisuuden ja onnellisuustutkimuksen näkökulmasta. Ajatus suhteellisesta tulotasosta ja viiteryhmistä on tärkeä tuon alan keskustelussa, vaikka siitä ei empiiristä kirjallisuutta taida olla kauheasti. Mutta tällainen ajatus siitä tulee: jos on sata rikasta ihmistä ja sata köyhää ihmistä ja kaksi planeettaa, miten ne kannattaisi asuttaa? Ei varmaan tasapuolisesti, koska silloin köyhät vertaisivat itseään rikkaisiin ja tuntisivat itsensä onnettomiksi - eikä rikkaiden lisääntynyt onni siitä, että he näkevät itseään köyhempiä kompensoi tätä. Onnellisuuden kannalta olisi varmaankin parasta, että näiden kahden ryhmän todellisuudet eroaisivat toisistaan täydellisesti. Todellisessa maailmassa näin autuasta tilannetta ei voida saada aikaan, kun ihmiset näkevät itseään rikkaampia aina television välityksellä, joten siihen ei ehkä kannata pyrkiäkään.
Hassut ajatusleikit sikseen, tässä on pyyntö: Antakaa ajatuksia ja linkatkaa empiiriseen tutkimukseen siitä, millaisia vaikutuksia vaikkapa onnellisuuteen alueellisella eriarvoisuudella on. Erityisesti: minkä tason eriarvoisuudella on merkitystä ja millä tasolla eriarvoisuuden vähentäminen olisi tehtävä? Planeetta, valtio, maakunta, kaupunki, kaupunginosa? Voidaanko kuvitella tilanteita, joissa eri tasa-arvoistamistavoitteiden välillä olisi trade-offeja? Kysymys näyttää vaativan aikamoista sosiaalista insinööritaitoa tai sen puutteessa voimakasta poliittista tahtoa.
Mutta alueellisen eriarvoistumisen vastustamisen ei tarvitse perustua tosiasioihin, vaan se voi perustua arvoihin. Kuten Alanko-Kahiluoto kirjoittaa, "Ihmiset jakautuvat niihin, joilla on varaa valita asuinalueensa ja niihin, joilla tätä mahdollisuutta ei ole". Mutta minusta tässä ei ole suuresti järkeä. Ainut eriarvoisuus, jolla on merkitystä, on hyöty, hyvinvointi, utiliteetti tai muu vastaava. Kaikki muu on paternalismia. Eivät kaikki köyhät halua asua hienolla alueella. Miksei vaan annettaisi heille rahaa ja he voisivat valita, käyttävätkö he sen hienolla alueella asumiseen, kotiteatteriin vai johonkin muuhun? No, ongelma on tämä: silloin harva köyhä muuttaa hienolle asuinalueelle ja kuva näyttää aika eriarvoiselta. Jos on olemassa yksi linna ja kymmenen köyhää, tulonsiirroilla kukaan ei saa linnaa. Mutta voidaanhan tehdä niin, että päätetään käyttää samat resurssit niin, että tulonsiirtoja ei tehdä ja arvotaan, kuka köyhä pääsee asumaan linnaan. Yksi asuu linnassa ja yhdeksän ovat yhtä köyhiä ennenkin ja johan näyttää hyvältä - vielä kun muistaa rajoittaa köyhän oikeutta myydä linnansa vapailla markkinoilla. Vaikea kuvitella, että tämä olisi kenenkään käsitys reiluudesta.
Sitten vielä yksi helmi Alanko-Kahiluodon tekstistä:
Olisi tärkeää, että valtiovalta tukisi vuokra-asuntorakentamista niin, että asuntotarjonta vastaisi nykyistä paremmin kysyntää.
Tämä tuetun asumisen puolustajien tapa käyttää kysyntä-tarjonta-kehikkoa on naurettavaa ja lähes raivostuttavan ignoranttia. Ari Hyytinen on sivunnut asiaa ATB:ssä.
P.S. Noin vuosi sitten taloustiedeblogosfäärissä keskusteltiin ilmaisista parkkipaikoista. Tässä yksi postaus joka linkkailee moneen muuhun.
P.P.S. Yksi lempiesimerkeistäni tästä on Jay Lenon narsistinen paternalismi. Mielestäni erityisesti korkeakulttuurin ystävien ajatus siitä, että oopperan tukeminen on sosiaalipolitiikkaa, on lähinnä sitä, että yleistetään omia preferenssejä koko väestöön.
1 kommenttia:
" Antakaa ajatuksia ja linkatkaa empiiriseen tutkimukseen siitä, millaisia vaikutuksia vaikkapa onnellisuuteen alueellisella eriarvoisuudella on."
Ekanakin pitäs varmaan määritellä mitä alueellinen eriarvoisuus tarkottaa. Sitä, että alueella ihmisillä on eri määrät omaisuutta? Eri määrät tuloja? Ne on eri asemassa lain edessä?
Tietysti yleensä ku puhutaan eriarvoisuudesta, niin puhutaan siitä, että jengillä on eri määrät rahaa, mutta se ei kyllä hirveen hyvin sovi ainakaan mun ajatusmaailmaan. Mun mielestä ihmisen arvoo ei mitata rahassa.
No oli miten oli, niin siitä, että onks se hyvä vai huono, että jengillä on eri määrä rahaa eri alueilla:
mun tekee mieli aina ajatella tätä muuttoliikkeen näkökulmasta ensinnäkin siks, että se tukee mun ennakkokäsityksiä varallisuuserojen suhteellisen pienistä haitoista ja toisekseen mun mielestä yleensä on hyvä yrittää löytää markkinoita missä ihmiset paljastas niiden preferenssit eikä käyttää hirveesti aikaa sen pohtimiseen mitä ihmiset saattas ajatella.
Musta näyttää siltä, että ihmiset valitsee muuttaa korkeamman absoluuttisen varallisuuden perässä kaupunkeihin ja maihin, joissa ne asuu kaltaistensa kanssa.
Luulen, että sikäli mikäli kun köyhemmissä kaupunginosissa ja lähiöissä on ongelmia ne johtuu asioista, jotka korrelloi köyhyyden kanssa, mutta ei oo suoranaisesti köyhyyden aiheuttamia. Tai sanotaan vaikka näin, että jos ne ihan yhtä köyhät ihmiset olis tullu vaikka Kiinasta paremman elämän perässä, niin niitä ongelmia ei olis yhtään samassa mittakaavassa.
Empiirisestä tutkimuksesta mulla tuli mieleen paperi, josta luin vähän aikaa sitten missä oli joku malli siitä miten ihmiset auttaa toisiaan sen verran mitä ne voi olettaa muiden auttavan itseään. Tällä yritettiin muistaakseni selittää eroja kaupunginosien välillä. Eli et jotkut kaupunginosat on sellasessa tasapainossa, että jokainen vaan yrittää pitää huolta ittestään ja heittelee roskia, ei pidä ovia auki vanhuksille yms. koska ei voi odottaa, että muutkaan tekis samoin.
Lähetä kommentti
Kommentti