Niinistö ja 90-luvun laman jälkihoito työllisyyden, tuotannon ja velan näkökulmasta

Aivan aluksi haluan sanoa pari asiaa. Olin kaksivuotias kun Suomen 90-luvun lama alkoi vuonna 1990. Olin viisivuotias kun lama päättyi 1993 ja olin kahdeksan kun Sauli Niinistöstä tuli valtiovarainministeri (tai oikeastaan en ollut täyttänyt vielä kahdeksaa tuolloin). Minulla ei ole omia muistikuvia kansan- tai valtiontalouden liikkeistä noilta ajoilta.

Presidentinvaaleissa on käyty hieman keskustelua Sauli Niinistön valtiovarainministeriajoista. Niinistö kommentoi noita aikoja muutama päivä sitten paperi-Hesarissa ja tänään Aamu-TV:ssä ainakin IS on tulkinnut Haaviston piikitelleen Niinistöä. Kannan oman korteni kekoon ja toivon että se selventää keskustelua.

Ensinnäkin toisin kuin IS:n uutisessa sanotaan, Niinistö ei ollut valtiovarainministerinä vv. 1995-2003 vaan vv. 1996-2003. Vuonna 1995 aloittaneessa Lipposen I hallituksessa valtiovarainministerinä aloitti Iiro Viinanen, ja tämän siirryttyä Pohjolan pääjohtajaksi hänen tilalleen tuli Sauli Niinistö 2.2.1996. Niinistö oli valtionvarainministerinä aina Lipposen II hallituksen loppuun huhtikuuhun 2003 (lähde).

Lama on syvä taantuma, ja taantumahan määritellään usein vähintään kahden kvartaalin yhtäjaksoiseksi tuotannon supistumiseksi. 1990-luvun lama päättyi 1993, tuon vuoden kolmannen kvartaalin talouskasvun ollessa positiivinen. Sauli Niinistö tuli siis valtiovarainministeriksi hieman alle kolme vuotta laman virallisen päättymisen jälkeen. Työllisyys kuitenkin elpyy tuotantoa hitaammin, ja tästä seuraavassa kappaleessa sananen.

Kysymys on siis siitä, kuinka Sauli Niinistö toimi laman jälkihoidossa - sitähän 1990-luvun talouspolitiikka paljolti oli (eikä Niinistön toiminnasta valtiovarainministerinä 2000-luvulla ole juurikaan puhuttu). Tilanne oli Niinistön tullessa valtiovarainministeriksi seuraavanlainen. Työttömyys oli noin 15 prosentissa, kun ennen lamaa se oli ollut alle viittä prosenttia (lähde). Työttömyys oli myös lähes huipussaan, joskin jo laskusuunnassa. Julkinen velka oli yli 60 prosenttia BKT:sta, kun ennen lamaa se oli ollut noin kymmenen (lähde). Tavoite kaiketi oli lähteä laskemaan työttömyyttä, jotta ihmisillä olisi parempi olla, ja valtionvelan suhdetta BKT:hen, jotta olisi sitä paljon puhuttua talouspolitiikan liikkumavaraa seuraavaan laskusuhdanteeseen tultaessa.

Luin joitakin päiviä sitten paperihesarista jonkin presidenttiehdokkaiden haastattelun, jossa ehdokkailta kysyttiin, että katuvatko he mitään poliittisen uransa aikana tekemiään päätöksiä. Joku voi laittaa tarkan kysymyksen ja sitaatin, jos ne ovat kätevästi saatavilla. Niinistö kuitenkin ilmaisi jotenkin, että valtiontalouden tasapainottamiseksi tehdyt menoleikkaukset olivat näin jälkikäteen katsottuna ylimitoitettuja. IS:n jutussa tosin Niinistö vastaa Haaviston sanomisiin pikkumaisella, alentuvalla kiukuttelulla. Itse olisin ihmeissäni, jos seitsemän valtiovarainministerivuoden jäljiltä olisi mitään sellaista, jota olisi kannattanut jälkikäteen katsoen tehdä toisin.

Vv. 1996-2000 talouskasvu keskimääräinen vuotuinen talouskasvu oli hulppeat 4,8 prosenttia (lähde). Kävin lainaamassa yliopiston kirjastosta VM:n julkaisun "Talouspolitiikan linja. Kansantalouden kehitys ja talouspolitiikka vuosina 1996-2000" kesäkuulta 1996. Tuolloin VM arvioi keskimääräisen vuotuisen talouskasvun yllämainitulla ajalla olevan 3,5 prosenttia. VM arvioi tuolloin talouskasvun siis selvästi alakanttiin. Jos VM olisi tiennyt talouskasvun olevan noin voimakasta, julkisten menojen kasvua olisi tietenkin voitu hillitä hieman hillitymmin, jolloin työllisyys olisi ehkä kohentunut nopeammin ja, mikä tärkeämpää, peruspalvelut pysyneet parempina. Mutta ennusteet menevät joskus pieleen.

Tuotannon ja työllisyyden kannalta tuon ajan talouspolitiikka oli ilmeisesti melko onnistunutta. Kiander (2001):

Lamaa seurasi nopean talouskasvun aika - seitsemän lihavaa vuotta. Vuosina 1994-2000 kokonaistuotannon keskimääräinen kasvuvauhti oli noin 4,7 prosenttia vuodessa. Kasvu oli teollisuusmaiden nopeimpia ja nopeampaa kuin kukaan lamavuosien päättäjistä oli pitänyt mahdollisena. Kasvu perustui hyvin yksiselitteisesti viennin kasvuun.
---
Vaikka [presidentti Ahtisaaren ja Lipposen hallituksen asettamat] puolittamistavoitteet eivät aivan suunnitellussa aikataulussa toteutuneetkaan, on Suomen lamanjälkeistä työllisyys- ja talouskehitystä useimmissa arvioissa pidetty menestyksenä.

Kenelläkään ei varmaan ole, tai ainakaan ei pitäisi olla, hampaankolossa mitään tuotantoon ja työllisyyteen liittyvää noilta ajoilta. Kysymys onkin siitä, miten julkiset menot ja niiden ylläpitämä hyvinvointivaltio kehittyi. Tässä hieman yleisiä lukuja. Valtion menot kasvoivat tuolloin joka vuosi, joskin maltillisesti. Tämä yhdistettynä voimakkaaseen talouskasvuun johti julkisten menojen BKT-osuuden laskuun (lähde). Osaltaan tämä oli "luonnollista" laskua; olihan lamalla vaikutuksensa siihen, että valtion menojen BKT-osuus oli noussut yli kymmenen prosenttiyksikköä lamaa edeltävää tasoa korkeammalle.

Miten julkisten menojen rakenne, sosiaalipolitiikka ja hyvinvointivaltio sitten muuttuivat noina vuosina? Saatan tästä kirjoitella hieman myöhemmin, mutta nyt on jatkettava muita hommia. Suosittelen suuresti Kianderin "Laman opetukset"-julkaisua, johon yllä viittasin, siellä on kompaktisti ja muutenkin hyvin kerrottu lamasta, sen jälkihoidosta ja sosiaalipolitiikan muutoksista 1990-luvulla.

Neljä sekalaista

1. Presidentinvaalit. Olen yllättynyt siitä, miten paljon vaalit ja ehdokkaat kiinnostavat ihmisiä. Monet Kuopion-aikaiset Facebook-kaverini, jotka eivät muuten ole poliittisesti kovinkaan kantaaottavia, ovat selkeästi valinneet puolensa. On mielenkiintoista, miten selkeitä mielipiteitä ihmisillä on presidentinvaaleissa kun taas eduskuntavaalien aikaan kuulee niin paljon puhetta siitä, miten kaikki (suuret) puolueet ovat samanlaisia.

Itse äänestin Pekka Haavistoa ensimmäisellä ja toisella kierroksella. En osaa kovin selkeästi sanoa miksi, mikä osaltaan selittää hämmentyneisyyttäni muiden äänestäjien varmuuden edessä. Syitä on ehkä kolme, tärkeysjärjestyksessä. Ensinnäkin Haavisto on "meikäläisiä", omasta puolueestani. Niin yksinkertaista se on. Toiseksikin minulla on sellainen mutu-tuntuma, että Haaviston arvot ovat lähempänä omiani kuin Niinistön arvot. Kolmanneksi Niinistö on (muistaakseni) puhunut siihen sävyyn, että hän presidenttinä ottaisi aktiivisesti kantaa myös sisäpoliittisiin kysymyksiin, kun taas uskoisin Haaviston keskittyvän enemmän ulkopolitiikkaan.

2. Twitter ja talousteoriat. En twiittaile; minulla on tili, mutta huomasin Twitterin käytön olevan melko hedelmätöntä ilman älypuhelinta. Huomasin facebook-feedissäni tänään seuraavan Tuomas Enbusken twiitin:

Koska asia kiinnosti, kysyin sitä suoraan Niinistöltä. Hän sanoi talousteorioista lähimpänä olevan keynesiläisyyden. Ei klassinen liberaali.

Mitä enemmän ajattelen noita muutamaa lausetta, sitä enemmän päätäni kivistää. Nuo lauseet ovat niin omituisia loogisesti ja syntaktisesti. No, sitä kai se tekee kielelle, kun pitää tiivistää. Muutenkin Twitter vaikuttaa jännältä maailmalta; Tuomas Enbuske ja Maija Vilkkumaa, kaikista ihmisistä, vaihtamassa ilmeisesti kohtuullisen diippejä juttuja käsitteleviä twiittejä joiden yhteyttä toisiinsa on hyvin vaikea seurata. Enkä mitenkään halua paheksua tuota kulttuuria, sanon vain etten ymmärrä sitä. Tekemällä varmaan alkaisin ymmärtää.

3. Monot ja polyt. Jenkeissä on kohistu (kohistiin?) hetki siitä, että Newt Gingrich olisi entisen vaimonsa mukaan halunnut avoimen suhteen. Dan Savage ja Betsey Stevenson & Justin Wolfers esittävät ajatuksiaan teemasta, kannattaa lukea, jos asia kiinnostaa. Ja sietäisi kiinnostaa, jos parisuhteet ovat osa elämää tavalla tai toisella.

4. Kuluttajan oikeudet ja etu. Luin Heikin postauksen viimeisimmistä säädöistä suomalaisessa tekijänoikeuspolitiikassa. On hyvä, että lainvalmistelussa on myös kuluttajien näkökulma esillä. Tosin ongelmana tässä on, kuten Heikkikin sanoo, jos kuluttaminen rajoitetaan akteihin, joissa raha vaihtaa omistajaa. Ainakin itse olen kuluttanut viimeisen viikon aikana tuntikaupalla vanhojen Disney-elokuvien laulujen kuuntelemiseen Youtubessa, vaikka en ole maksanut kenellekään pennin hyrrää. Eikä se ole mikään kannanotto, että sitä sanotaan kuluttamiseksi.

Eniveis, tuli mieleeni, että onkohan jossain maatalouspoliitiikkaa valmistelevissa työryhmissä kuluttajien edustajaa paikalla? Onko netti jotenkin erityinen kysymys vai voisiko kyseessä olla vain se, että aika on muuttumassa ja kuluttajista tulossa yhä enemmän ryhmä, jonka edun nimissä voi toimia? Että vastaisuudessa, kun tulee uusia politiikkakysymyksiä, kuluttaja otetaan mukaan keskusteluun. No, olipa taikinainen ajatus, mutta ehkä siinä jotain juurta oli.

Isonkokoisia ajatuksia

Olen lueskellut viime päivinä vastauksia Edge.orgin vuoden kysymykseen "What is your favorite deep, elegant or beautiful explanation?" Löysin koko Edge-sivuston Andrew Sullivanin linkittäessä Daniel Dennetin vastaukseen. Pitänee lukea aikaisempien vuosien kysymyksiä ja vastauksia joskus. Tein hieman poimintoja noista vastauksista (niitä on paljon, 192 kappaletta). En ainakaan keksinyt, miten yksittäisiin vastauksiin voi linkata, joten ne pitää löytää ihan perinteisellä ctrl-f-tekniikalla sieltä.

Vastaukset keskittyvät aika pitkälti luonnontieteisiin, enkä voi sanoa ymmärtäväni niitä kauhean hyvin. Monet niistä eivät edes puhu selityksistä, vaan pikemminkin huomioista ja tieteellisistä elämänohjeista. Tässä joka tapauksessa omat nostoni, toivottavasti ne ilahduttavat jotakuta. Kommentoin vain paria ekaa ja senkin teen ihan vain siksi että saan hieman Kydland-Prescott-hehkutusta sydämeltäni.


Seuraavat kaksi sitaattia assosioituivat jotenkin siihen, kuin luin tuossa taannoin (viimeinkin) kunnolla Kydland & Prescottin klassikkoartikkelin Rules Rather than Discretion: the Inconsistency of Optimal Plans. [pdf] Artikkelissa on suuresti siisteyttä, mutta yksi pointti, jonka se tekee hyvin voimallisesti on se, että huonoissa lopputulemissa ei ole välttämättä kyse pahoista intentioista.

Richard H. Thaler:

It is a fundamental principle of economics that a person is always better off if they have more alternatives to choose from. But this principle is wrong. There are cases when I can make myself better off by restricting my future choices and commit myself to a specific course of action.

-

Mahzarin Banaji:

From these bounds on rationality generally, we can look also at the compromise of ethical standards—again the story is the same; that it is not intention to harm that's the problem. Rather the explanation lies in such sources are the manner in which some information plays a disproportionate role in decision making, the ability to generalize or overgeneralize, and the commonness of wrong doing that typify daily life. These are the more potent causes of the ethical failures of individuals and institutions.

-

Vilayanur Ramachandran:

After his triumph with heredity, Crick turned to what he called the "second great riddle" in biology—consciousness. There were many skeptics. I remember a seminar Crick was giving on consciousness at the Salk Institute here in La Jolla. He'd barely started when a gentleman in attendance raised a hand and said, "But Doctor Crick, you haven't even bothered to define the word consciousness before embarking on this." Crick's response was memorable: "I'd remind you that there was never a time in the history of biology when a bunch of us sat around the table and said, 'Let's first define what we mean by life.' We just went out there and discovered what it was—a double helix. We leave matters of semantic hygiene to you philosophers."

-

Amanda Gefter:

Thankfully, we don't have to resort to miracles. Newton may have gotten the physical interpretation of gravity wrong, but he got a piece of the math right. That's why, at weak masses and small velocities, Einstein's equations reduce to Newton's. The problem, Worrall pointed out, was that we mistook an interpretation of the theory for the theory itself. The fact is, in physics, theories are sets of equations, and nothing more. "Quantum field theory" is a group of mathematical structures. "Electrons" are little stories we tell ourselves.

-

Koko Dan Sperberin tarina Eratostheneksesta on hieno. Tarina löytyy näemmä suomenkielisestä Wikipediastakin.

-

Virginia Heffernan:

Richard Rorty's transformation of "survival of the fittest" to "whatever survives survives" is not in itself my favorite explanation, though I find it immensely satisfying, but it enacts a wholesome return to language away from the most rococo fantasies of science. In this case, a statement that looks to describe history and biology—controversially, no less—drops into a foundational locution, a tautology. Back to the beginning, the mere Word. Anytime an explanation, for anything, returns us to language, and its dynamics, I'm satisfied. Exhilarated.

-
Nicholas Humphrey:

On reading "The Origin of Species" Erasmus Darwin wrote to his brother Charles in 1859: "The a priori reasoning is so entirely satisfactory to me that if the facts won't fit in, why so much the worse for the facts."

-
Rudy Rucker:

Disgruntled scribes sometimes fantasize about a utopian marketplace in which the naturally arising inverse power law distribution would be forcibly replaced by a linear distribution, that is, a sales schedule that lies along a smoothly sloping line instead of taking the form of the present bent curve that starts at an impudently high peak and then swoops down to dawdle along the horizontal axis.

But there's no obvious way that the authors' sales curve could be changed. Certainly there's no hope of having some governing group try and force a different distribution. After all, people make their own choices as to what books to read. Society is a parallel computation, and some aspects of it are beyond control.

The inverse-power-law aspects of income distribution are particularly disturbing. Thus the second-wealthiest person in a society might own half as much as the richest, with the tenth richest person possessing only a tenth as much, and—out on in the burbs—the thousandth richest person is making only one thousandth as much as the person on the top.

---

Is there some reason why the top ranks do so overly well, and the bottom ranks seem so unfairly penalized?

The short answer is no—there's no real reason. There need be no conspiracy to skew the rewards. Galling as it seems, inverse power law distributions are a fundamental natural law about the behavior of systems. They're ubiquitous.

Inverse power laws aren't limited to societies—they also dominate the statistics of the natural world. The tenth smallest lake is likely to be a tenth as large as the biggest one, the hundredth largest tree in a forest may be a hundredth as big as the largest tree, the thousandth largest stone on a beach is a thousandth the size of the largest one.

Whether or not we like them, inverse power laws are as inevitable as turbulence, entropy, or the law of gravity. This said, we can somewhat moderate them them in our social context, and it would be too despairing to say we have no control whatsoever over the disparities between our rich and our poor.

But the basic structures of inverse power law curves will never go away. We can rail at an inverse power law if we like—or we can accept it, perhaps hoping to bend the harsh law towards not so steep a swoop.

-

Timothy D. Wilson:

My favorite is the idea that people become what they do. This explanation of how people acquire attitudes and traits dates back to the philosopher Gilbert Ryle, but was formalized by the social psychologist Daryl Bem in his self-perception theory. People draw inferences about who they are, Bem suggested, by observing their own behavior.

---

In short, we should all heed Kurt Vonnegut's advice: "We are what we pretend to be, so we must be careful about what we pretend to be."

Merkintöjä kansainvälisen rahajärjestelmän historiasta, lähinnä kultakannasta

Olen lueskellut viime aikoina yllättävänkin paljon Barry Eichengreenia. Toisaalta olen vasta tutustumassa globaalin rahajärjestelmän historiaan taloustieteellisestä näkökulmasta ja Eichengreenillä on ehkä parhaita kokoavia teoksia aihealueesta ainakin tunnettuudesta päätellen. Luin aiemmin syksyllä Exorbitant Privilegen, vähän aikaa sitten Globalizing Capitalin ja nyt on luvussa Global Imbalances and the Lessons of Bretton Woods. On tervehdyttävää lukea näitä historioita, joista oppii ainakin että kansainväliset rahajärjestelmät ovat aina olleet epätäydellisiä ja ne ovat aina kriisiytyneet - sellaista on elo epätäydellisessä maailmassa. Kannattaakin suhtautua varauksella sellaisiin ehdotuksiin rahajärjestelmän uudistamisesta, joissa käsitellään vain uudistuksen hyötyjä nykytilanteeseen verrattuna.

Yksi Eichengreenin isoista ajatuksista on se, että 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kultakanta oli yllättävän toimiva järjestelmä, koska monet sen toimivuuteen vaikuttavista asioista, kuten kullan tarjonta ja palkkajäykkyys, olivat tuona aikana poikkeuksellisen suotuisia järjestelmän pysyvyyden kannalta. Viime kädessä järjestelmä perustui sille, että ulkoinen hintatasapaino dominoi sisäistä hintatasapainoa ja tämä taasen osoittautui jokseenkin yhteensopimattomaksi demokratian ja päätöksentekoon vaikuttavan työväenliikkeen kanssa 1900-luvun alkupuolella.

Yksi harhaluulo kultakannasta on se, että on olemassa järjestelmä nimeltään kultakanta. Eichengreenilla on tästä yksi hieno sitaatti Globalizing Capitalin sotienvälisestä ajasta kertovan luvun alussa:

The term "The Gold Standard" embodies a fallacy, one of the most expensive fallacies which has deluded the world. It is the fallacy that there is one particular gold standard, and one only. The assumption that the widely divergent standards of currency masquerading under the name of the gold standard are identical has recently brought the world to the verge of ruin.

- Sir Charles Morgan-Webb: The Rise and Fall of the Gold Standard (1934).

Toinen harhaluulo, jonka yleisyydestä en niin tiedä, mutta mainitsenpahan kuitenkin kun satuin siihen vähän aikaa sitten törmäämään, on se, että kulta olisi jotenkin luonnollinen rahan perusta. Kuten Sakari Puisto kirjoitti HS:n vieraskynä-kirjoituksessaan taannoin kirjoitti

Paperirahajärjestelmän vaihtoehtona on arvometalleihin sidottu järjestelmä. Ideaa ei tule väheksyä, sillä kulta on ollut markkinoiden valitsema vaihdannan väline jo viidentuhannen vuoden ajan.

Kulta itse asiassa on historiallisesti toteuttanut vain yhtä tai kahta rahan ominaisuuksista ollen rahan säilyttäjä ja kirjanpidon yksikkö, mutta vain harvoin se on ollut vaihdannan väline. On totta, että raha on historiallisesti ollut metallista hyödykerahaa, mutta kulta on tuohon tarkoitukseen ollut yleensä liian arvokasta; on ollut vaikea tehdä tarpeeksi pieniä rahoja kullasta niin, että kolikon kultapitoisuus voitaisiin luotettavasti arvioida. Jos jokin niin hopea, ja jossain määrin kuparikin ovat olleet niitä markkinoiden valitsemia vaihdannan välineitä.

Itse asiassa kultakannan synty on historiallinen sattuma, jossa itse Isaac Newtonilla oli tunnetusti ei-koskaan-naisia-koskeneet näppinsä pelissä. Tuo länsimaisen tieteen historian jättiläinen vei rahapajan johtajana toimiessaan Ison-Britannian de facto-kultakantaan asettamalla kullan lyöntiarvon suhteessa hopeaan markkinoilla vallitsevaa suhdetta korkeammaksi. Greshamin laki toimi ja hopea läksi maasta. Jos tarkkoja ollaan, niin en muista tai tiedä oliko Newtonin asettama suhde asetushetkellä väärä, mutta sellaiseksi se ainakin loppujen lopuksi osoittautui. Sitten (mutkia oikoen) rahajärjestelmien verkostohyötyjen, Ison-Britannian taloudellisen johtoaseman ja muiden sattumusten ansiosta 1800-luvulla muukin maailma Kiinaa ja joitakin muita maita asettivat kullan rahajärjestelmänsä perustaksi. Kuten Milton Friedman sanoo (löysin vain sitaatin, en lähdettä), "The major monetary metal in history is silver, not gold".

Ni! En tiedä, oliko tässä nyt mitään pointtia, mutta innostuinpa kertomaan. Olen myös lueskellut Keynesin A Tract on Monetary Reform-teosta, joka on kirjoitettu 1924. Olen lukenut äärimmäisen vähän taloustieteen klassikoita/aikalaiskirjallisuutta. Tuo opus ainakin on varsin hyvä ja enimmäkseen sujuvasti kirjoitettu. Innostuin jossain vaiheessa, että voisin jopa kääntää sen suomeksi, mutta toisaalta sille ei ehkä olisi markkinoita ja vaikka olisikin, en haluaisi että kukaan lukisi sitä oppiakseen jotain rahasta ja rahajärjestelmistä yleisesti - eteenpäin on menty. Mutta ainakin se auttaa ymmärtämään historiaa. Ja tuon ajanjakson historia se vasta tärkeä ja valaiseva onkin. J.K. Galbraithin Raha-kirjassa, jonka luin suomeksi taannoin, oli hieno sitaatti, joka meni jotakuinkin näin: "20-luku, jota tuon ajanjakson tapahtumat venyttivät muutamalla vuodella, on rahan historian mielenkiintoisin vuosikymmen."

P.S. Jos nyt jotain sanoisin polttavista kysymyksistä, niin Jaakko on ollut reipas ja lukenut jotain Standard & Poor'sin dokumentteja viimeisimmistä luottoluokituspäätöksistä paremmin kuin monet muut kommentaattorit. Talouspolitiikassa on syytä varoa sitä, että jos omaa voimakkaita mielipiteitä optimaalisesta julkisen sektorin koosta on erityisessä vaarassa tehdä harhaisia arvioita finanssipolitiikasta (ja toki myös sen vaihtoehdoista). Omassa ajattelussanikin saattaa olla jotain elementtejä tästä - kuten Galbraith (nyt taas mutuillaan sitaateissa) sanoi Friedmanista: Hän oli rahapoliittisesti radikaali koska hän oli poliittisesti konservatiivi [joskin historian suuri liike on tehnyt hänen rahapoliittisesta radikalismistaan monilta osin valtavirtaa, toim. huom.]. Oma libertaarin ajatteluni kehitys kuitenkin kietoutui lähes yksinomaan asevelvollisuuteen, mikä ei sinänsä ole valtion kokoon (perinteisesti käsitettynä) liittyvä asia enkä ole suuremmin valtion koosta huolehtinutkaan ikinä. Olen toki ajatellut valtion vastuita ja velvollisuuksia, mutta en ole niinkään miettinyt niiden periaatteiden politiikkaseuraamuksia vaikkapa terveydenhuollon suhteen, mikä varmaan kielii siitä, että olen viime kädessä enemmän konservatiivi ja utilitaristi kuin oikeus-libertaari (jos näitä labeleita sopii näin huolettomasti heitellä) ja vankilaan meneminen vain niitä juttuja, joita nuoret ihmiset tekevät kasvaessaan.

Tulipa höpöteltyä.

Mitä teen työkseni tällä hetkellä

Aloitin työt edellisen viikon maanantaina ja vaalitoimikunnan puheenjohtajuuden viedessä saldostani (kyllä, käytän kellokorttia vaikka olen töissä yliopistolla) pari päivää heti ensimmäisellä viikolla olen tehnyt jokseenkin pitkää päivää päästäkseni lähemmäs nollaa. Ja mikäs siinä, työnteko maistuu. Hommat ovat kokolailla selvillä ja on ilo tuottaa arvoa yhteiskunnalle. Kerron vähän siitä, mitä teen koska minusta on hauska kertoa siitä ja toisaalta minusta itsestäni on aina hauska kuulla, mitä kaikkea ihmiset tekevätkään työkseen tässä hyvin erikoistuneen työnjaon maailmassa. Ja on hyvä pitää blogausnäpit vetreinä.

Projektissa tutkitaan työn verotusta ja sen vaikutuksia ihmisten käyttäytymiseen. Perusoppikirjoissahan esitetään työn verotuksen hyvinvointitappiot tavanomaisessa kysyntä-tarjonta-kehikossa. Akateeminen tutkimus sen sijaan keskittyy näinä päivinä työn tarjonnan ja sen jouston estimoinnin sijaan verotettavan tulon jouston estimointiin. Tässä Saez et al. tarjoavat katsauksen kirjallisuuteen ja täällä Goolsbee kertoo alussa vähän kirjallisuuden historiallisesta taustasta.

Chetty on mallintanut hienosti kitkaista optimointia ja tehnyt muiden tutkijoiden kanssa eräälle Tanskan aineistolle sovelluksen, jossa mallinnetaan ja tutkitaan myös etsintää ja työaikarajoitteita. Tämä lähestymistapa tuottaa mahdollisesti parempia estimaatteja joustoista ja sitä kautta mahdollistaa verotuksen tekemisen paremmaksi. Yksi ennustus, joka noissa papereissa esitetyistä malleista tulee on se, että suuremmat veromuutokset tuottavat suurempia joustoestimaatteja. Tätä ennustusta sitten testataan siinä projektissa, jossa apulaistelen.

Käytännössä etsin tietoa aineistossa olevien maiden verotuksesta, aluksi lähinnä OECD:n tilastopalvelusta, ja koska dataa tulee aika paljon kirjoitan erilaisia ajovirtoja sen käsittelemiseksi - ja muutenkin olen kokenut hyväksi kirjoittaa ajovirtoja mahdollisimman paljon, koska i) (hyvin kommentoitu) ajovirta itsessään on dokumentointi prosessista ii) copy-pastessa tulee helposti virheitä ja iii) jos hommaa pitää päivittää (huomataan virhe tai pitää lisätä jokin maa/vuosi), työ käy helpommin. Käytän VBA:ta Excelissä ja R:ää. Jos ja kun jossain vaiheessa saan aineiston valmiiksi niin teen ehkä jotain muuta, kuten (kevyttä) tilastollista analyysiä.

Kuten sanottua, homma on mielenkiintoista ja on hauskaa olla työssä, jossa likvidin varallisuuden lisäksi karttuu inhimillinen kapitaali.

Ovatko tuloerot kasvaneet 2000-luvulla?

Luultavasti eivät, mutta se ei varmaan ole mielekkäin kysymys tuloerojen viimeaikaiseen kehitykseen liittyen. Huomasin vain US:ssa tällaisen pienen jutun aiheeseen liittyen, jossa jokseenkin ennalta-arvattavat henkilöt sanovat jokseenkin ennalta-arvattavia asioita.

Kuten sekä Tiuri että Lindholm huomauttavat, talouden laskusuhdanteessa tuloerot tasaantuvat. Tuloerot vaihtelevat siis suhdanteiden mukaan. Tässä vaiheessa itse kullakin saattaa tulla mieleen se, että 2000-luku aikaperiodina ei ole välttämättä kovin hyvä.

Vuosi 2000 oli 1990-luvun puolivälistä alkaneen voimakkaan kasvukauden viimeinen vuosi. BKT kasvoi huikeat 8,1 prosenttia. Sitten it-kupla puhkesi ja kasvu taittui*. Myöhemmin tuli sitten tämä finanssikriisi ja siitä kuopasta ollaan hiljalleen nousemassa. Eli jos tarkastelee tuloerojen kehittymistä 2000-luvulla, tulee valinneeksi alkupisteeksi syklin huipun ja loppupisteeksi syklin pohjan jälkeisen periodin ja tällä on oma vaikutuksensa tehtyihin johtopäätöksiin.

BKT:n kasvulukuja voi tarkastella täältä ja tuloeroja Gini-kertoimella mitattuna täältä (ja sanomattakin lienee selvää että Gini-kerroin on vain yksi tuloerojen mittari).

*Oliko Suomi lamassa tuolloin? En löytänyt kevyellä googlettelulla luotettavaa tietoa. Onko Suomessa NBER:n kaltaista suhdanteiden määrittämisen auktoriteettia?

Tuloerot ja makro

Tuomas Malinen, joka kirjoittelee toisinaan mainioon Markkinakohinaa-blogiin, väittelee tuloeroista Helsingin yliopistossa. Otsikko on Income inequality in the process of economic development : An empirical approach ja täältä löytyy tiivistelmä ja linkki itse opukseen. Esitän tässä joitakin kommentteja tuloerojen ja kasvun teoriapuoleen, jota on sivuttu parissa väikkäriä käsitelleessä jutussa (HS, Taloussanomat). Vaikuttaa siltä, että kyseessä on empiirinen havainto, jolle ei ole olemassa kovin hyvää teoreettista selitystä.

Minkä kanavien kautta suuret tuloerot sitten voivat vaikuttaa talouskasvuun? Malisen väikkärissä tätä käsitellään kohdissa 1.4, 2.2, 3.2 ja 4.2. En osaa kommentoida mikropuolen selityksiä (esim. inhimillisen pääoman kasautuminen) muuten kuin että ne vaikuttavat järkeenkäyviltä. Esitän tässä lähinnä kommentteja makropuolen selityksiin, tai selitykseen. Ja tiedän, että voi olla epäreilua tutkijan kannalta että keskityn tökkimään toimittajien tekemissä jutuissa mainittuihin asioihin, mutta ne ovat ainoa asia, minkä useimmat tähän tutkimukseen liittyen lukevat.

Minua edelleenkin kaivelee tämä alikulutushypoteesi (molemmat sitaatit toimittajan käsialaa, ei Malisen):

Rahan keskittyminen rikkaille nimittäin vähentää talouskasvulle elintärkeää kulutusta. Köyhät sen sijaan laittavat lanttinsa kaikkia hyödyttävään kiertoon, koska heidän on pakko. (HS)

Rikkaille kertyvä raha ei nimittäin kierry kulutukseen, vaan kasaantuu yhä kasvaviksi sijoituksiksi pahan päivän varalle. Vähän kuin Roope Ankan rahasäiliöön. Samalla tavaroiden ja palveluiden kysyntä vähenee. (TaSa)

Tämä on tärkeä myös siksi, että se on maallikkojen keskuudessa kohtuullisen yleinen huoli ja kohtuullisen usein kuultu perustelu tuloerojen tasaamisen puolesta. Ja minusta siinä on paljon pielessä. Tiedän, että termi alikulutushypoteesi liittyy vahvasti tuloerojen lisäksi muihinkin keskusteluihin, mutta viittaan tässä sillä lähinnä siihen ajatukseen, että koska rikkaat säästävät enemmän, korkeammat tuloerot (rikkailla suhteessa enemmän rahaa) johtavat suurempaan säästämiseen, pienempään kulutukseen ja tätä kautta pienempään kasvuun.

Suhteessa Malisen väikkäriin (ja taloustieteen konsensukseen) alikulutushypoteesi saa suhteettoman paljon huomiota. Ainakaan itse en löytänyt väikkäristä kuin yhden maininnan kyseisestä teemasta. Se löytyy osiosta 1.4.1., jossa tehdään historiallinen katsaus tuloerojen ja kasvun välisen suhteen teoriaan ja joka tulee ennen osiota 1.4.2., jossa esitetään nykyaikaiset teoriat tähän liittyen. Siellä (1.4.1.) on juttua Say'n laista, Malthusista ja Keynesistä. Itse asiassa enimmäkseen nykyaikaisessa teoreettisessa kirjallisuudessa puhutaan siitä, kuinka korkeat tuloerot kyllä johtavat suurempaan säästämiseen, mutta että tämä lisää kasvua, koska säästämisen (pl. kv. aspektit ja sijoittaminen rahaan) kasvu lisää investointeja. Eli Hesarin sitaatti voitaisiin kirjoittaa yhtä hyvin näinkin

Rahan keskittyminen rikkaille nimittäin lisää talouskasvulle elintärkeitä investointeja. Köyhät sen sijaan ostavat kulutustavaraa eivätkä jätä tuleville sukupolville perinnöksi tuottavaa pääomaa.

P.S. Koska TaSan artikkelissa puhuttiin Roope Ankasta, on varmaan sopivaa linkittää tähän Steven Landsburgin klassikkoon, jossa ylistetään Roopen esikuvaa Ebenezer Scroogea. Roope Ankkahan on siinä mielessä poikkeustapaus, että hän sijoittaa näkyvimmin valuuttaan.

Teknisyyttä tuloeropuheeseen

Jaakko on kirjoittanut Uuteen Suomeen tuloeroista ja niiden kaventamisesta. Koska hän linkittää minuunkin, tuli minulle mukavia paineita kirjoittaa jotain. Ja mikäs siinä, Jaakon teksti on sen verran hyvä, että sen pohjalta on helppo esittää omia ajatuksiakin. Ei minulla sen kummempia ole. Tekstissä esitetään myös Tilastokeskukselta kaivettuja lukuja, mikä aina hatunnoston arvoista. Tuloeroja on monia ja yhtä niistä, rikkaimman prosentin ja mediaanituloisen, eroa esitetään ns. Brandeis'n suhdeluvulla. Tekstistä:

Tilastokeskuksesta kaivamalla nähdään, että suurituloisempaan prosenttiin kuuluu 23900 asuntokuntaa, joka tienaa keskimäärin 202 365 euroa vuodessa. Kun mediaanituloinen asuntokunta tienaa taas 28 000 euroa, on Brandeis'n suhdeluku noin 7. Vertailun vuoksi vuonna 1990 mediaanitulot ovat sitten olleet 19 800 euroa, ja suurituloisimman prosentin tulot noin 97 000 euroa, mikäli kasvuluvut pitivät paikkansa. Tällöin Brandeis'n suhdeluku on siis ollut alle viisi. Yhdysvalloissa suhdeluku oli muuten v. 2006 36 (vrt. 12,5 v. 1980), joten Suomella on vielä jonkin verran matkaa todelliseen kuiluyhteiskuntaan.

Itseäni tässä viehättää se, että ei puhuta siihen yleiseen höttöiseen tapaan, jolla tuloeroista yleensä puhutaan - Tarja Halosen uudenvuoden tervehdykset etunenässä. Mietitään ongelmaa. Mitkä tuloerot ovat ongelma? Miten ne ovat kehittyneet? Miten niitä voitaisiin ehkäistä? Näin asioista puhuminen ja päättäminen on helpompaa.

Ja keskittymällä mediaanitulojen ja korkeimpien tulojen väliseen suhteeseen onnistutaan ehkä paremmin puhumaan tuloeroista ilman köyhyyden vähentämistä. Köyhyyden vähentäminenkin, tai pienituloisimpien aseman kohentaminen, on tärkeää mutta tuloerot ovat eri asia ja niistä olisi hyvä joskus pystyä puhumaan erillisenä. Tokihan kerättyjä verotuloja käytetään myös tulonsiirtoihin ja (muuhun) sosiaalipolitiikkaan, että sitä kautta tällainen tuloerojen kaventaminen myös nostaa köyhimpien tuloja ja mahdollisuuksia. Voidaan kuitenkin kuvitella tilanne, jossa näin ei ole (verotulot julkishyödykkeisiin, kuten Mankiwin Just Deserts-mallissa, jossa tuloeroja ei tosin tarkoituksella kavenneta, vaikka verotus voikin olla progressiivista).

Se, mitä ainakin itse (edelleen) kaipaisin on jotain tietoa siitä, minkä tuloerojen kaventaminen toisi eniten hyötyä. Se olisi tehokkaampaa ja poliittisesti mahdollisempaa; nykytilanne vaikuttaa siltä, että hyvätuloisia ja rikkaita uhataan jatkuvasti jollain sosialistisella haulikolla, jolla ammutaan niin kovaa kuin vain poliittiset voimasuhteet antavat periksi. Tähtäämisenkin kanssa voi olla niin ja näin.

Joululomalta

Koska syksy oli laiska, en odottanut joululomalta suurempia. Sain kuitenkin sukuloimalla ja vähentämällä netissä roikuskelua siitä lomalta tuntuvan periodin. Lueskelin muutaman hyvän opuksen, niistä sananen alla. Ensin vähän kuulumisia.

Laiska syksy kääntyy kiireiseksi alkuvuodeksi kun aloitan maanantaina työt eräässä Jukka Pirttilän tutkimusprojektissa, teen pienehkön tilastollisen analyysin ja mahdollisesti siihen liittyvän tuotekehittelyn isäni puljulle ja olen puheenjohtajana vaalitoimikunnassa ja vaalilautakunnassa. Ehtiessäni saatan graduni valmiiksi maaliskuun loppuun mennessä. Olisi varmaan hyvä miettiä myös kesäksi jotain tekemistä.

Luin lomalla muutaman kirjan, ja niistä sananen. Yhdestä kirjasta sanon vähän useamman sanan alla. On hyvä lueskella asioita oman ekspertiisin ja ehkä yleisen kiinnostuksenkin ulkopuolelta. Luin Frank Bradyn Endgame: Bobby Fischer's Remarkable Rise and Fall - from America's Brightest Prodigy to the Edge of Madness. Olihan se hyvin kirjoitettu kirja ja mielenkiintoinen kohde, mutta ei minulle sen enempää tästä käteen jäänyt. Kaveri oli nero ja vaikea ja ongelmainen ihminen.

Luin myös Kahnemanin uuden Thinking, Fast and Slow. Yksi parhaita lukemiani kirjoja koskaan. En oikein osaa sanoa tästä kirjasta enempää, olen vain niin vaikuttunut. Suosittelen. Kannattaa lukea tämä seuraavaksi.

Lopuksi enemmän sanasia Mara Hvistendahlin kirjasta Unnatural Selection: Choosing Boys Over Girls, and the Consequences of a World Full of Men. Tällaista varmaan journalismi parhaimmillaan on. Stephen J. Dubner kiteyttää aika hyvin tuolla Amazon-hehkutuksissa:

"Yes, it's a rigorous exploration of the world's 'missing women,' but it's more than that too: an extraordinarily vivid look at the implications of the problem."

Kirjan arvoa itselleni nostaa se, että olin useassa käänteessä melko skeptinen, mutta sitten kirja onnistui vakuuttamaan minut. Alussa epäilin koko aihetta; onko tämä niin suuri ongelma että minun kannattaa lukea tämä kirja? Lienee tuon epäilyn perusteella selvää, että en ole yleisesti ottaen kauhean kiinnostunut sukupuolikysymyksistä. Olin valinnut tämän, kuten muutkin joululukemiseni, siksi että se oli useissa paikoissa listattu vuoden parhaimpien non-fikkien joukkoon. Tiesin asiasta vain sen, että Amartya Sen oli kirjoittanut aiheesta aikoinaan esseen.

Mutta kyseessä on iso ongelma. Ensinnäkin lukuja. Biologisesti luonnollinen sukupuolijakauma - yleisesti käytetään kai syntyneiden lasten suhdetta - on 105 poikaa 100 tyttöä kohden. Intiassa poikaluku on 112 ja Kiinassa 121. Ja näiden lukujen takana on tietenkin paljon alueellista vaihtelua. Itselläni oli hieman hankaluuksia aluksi pitää noita lukuja merkittävinä. Tämä saattaa johtua siitä, että nykyään mediassa puhutaan päivittäin triljoonista, ja 112:n ja 105:n ero on vain 7. Mutta ne ovat merkittäviä epäsuhtia.

Ensinnäkin ne kertovat hyvin voimakkaasta poikien suosimisesta. Tämä itsessään pistää miettimään. Ainakin itse olen koko elämäni elänyt sellaisessa uskossa, että teknologia tulee mahdollistamaan valintoja, joiden tarkastelu eettisestä tai mistään muustakaan näkökulmasta ei ole koskaan ollut relevanttia, koska aiemmin ne eivät ole juurikaan olleet valintoja. Mutta tässä sitä tapahtuu jo nykyään, ja sitä on tapahtunut jo vuosikymmeniä. Hvistendahl ampuu tähänkin suuntaan, mutta itseäni ei tämä niin häiritse. Jos joku tyttö jää syntymättä ja poika syntyy hänen tilalleen, ei kai siinä ongelmaa sinänsä ole. Ja jos joku poika syntyy ja sen takia perhe jättää synnyttämättä lapsen tai pari, niin vaikea sitäkään on nähdä suurena ongelmana. Ongelmat tulevat ulkoisvaikutuksista, tai tässä ehkä pikemminkin verkostovaikutuksista. Epäsuhtainen sukupuolijakauma aiheuttaa kaikenlaista levottomuutta ja yhteiskunnallista epävakautta.

Koska tytöt ja pojat ovat substituutteja avioliittomarkkinoilla komplementteja [kiitos Artturi!], tyttöjen suhteellisen määrän laskun pitäisi nostaa heidän arvoaan. Ja niin siinä varmaan käykin jossain määrin. Ongelma vain on se, että mikäli yhteiskunta ei ole tarpeeksi kehittynyt, tämä lisäarvo ei jää tytölle itselleen, vaan hänen kaappaajilleen ja kauppaajilleen.

Epäilin aluksi myös alun vihjailuja länsimaiden (osa)syyllisyyttä kohtaan. Jostain syystä en yleensä jaksa sellaista puhetta, jossa puhutaan Pohjoisesta ja Etelästä. Mutta tässäkin kirja onnistui vakuuttamaan ja opetti väestöräjähdyksen hallinnan synkkää historiaa. Väestöräjähdys oli silloin ilmeisesti ihmisten mielissä valtava uhkakuva; siitä puhuttiin paljon ja sen hillintä hallitsi kehityspolitiikkaa tavoilla, jotka tekevät Pohjoisesta ja Etelästä puhumisen ymmärrettäväksi. Merkittäviä teoksia tämän uhan synnyttämisessä olivat Paul R. Ehrlichin The Population Bomb (1968) ja Rooman Klubin Kasvun Rajat (1972). Etenkin Ehrlichistä kirjassa maalataan vähemmän mairitteleva kuva tiedemiehestä, jota suuret ajatukset ja ideaalit ajavat eettisesti epäilyttäviin keinoihin.

Ongelma siis oli, että kehitysmaissa syntyy liikaa ihmisiä. Tutkijat tajusivat nopeasti, aivan oikein, että merkittävä osa tätä ongelmaa oli se, että perheet usein halusivat poikia ja synnyttivät niin kauan, kuin saivat pojan tai kaksi. Humaani ratkaisu, tyttöjen arvon kohentaminen, katsottiin liian hitaaksi - olihan kyseessä kriisi. Eikä kondomien jakamiseenkaan luotettu - varmempaa oli napata (suostutellen toki) näkyvästi raskaana oleva nainen jeepin taakse ja abortoida. Oli mahdollistettava perheille tyttöjen abortointi, suurella skaalalla. Ja sehän mahdollistettiin, ja siihen kannustettiin. Tuntuu kummalliselta, että merkittävässä osassa maailmaa abortti on ensisijainen ehkäisykeino.

Erityisesti pistoksia voi aiheuttaa aborttikysymys. Se on varmaankin tärkein syy siihen, miksi naisten oikeuksia ajavat tahot eivät ole kiinnittäneet tähän kysymykseen niin suurta huomiota. Liberaalit ovat taistelleet aborttioikeuksien puolesta länsimaissa raivoisasti, ja ainakin Yhdysvalloissa jatkavat taistelua. Olisiko helpompaa jos, kuten ehkä tulevaisuudessa kehitysmaissakin on mahdollista, lapsen sukupuoli valittaisiin etukäteen? Ei tarvitsisi tuomita aborttia ja sen vastuutonta käyttöä.

Kyseessä on ajatuksia herättävä kirja, jota suosittelen kovasti. Kyse on hyvistä tarkoituksista, jotka oikeuttavat ikävät keinot. Tai pahoista tarkoituksista, jotka verhotaan hyviksi. Kyse on tiedemiehistä ja teknologiasta. Kyse on siitä, että toisia ihmisiä arvostetaan vähemmän kuin toisia ja sen seurauksista yhteiskunnille.