Laiska syksy kääntyy kiireiseksi alkuvuodeksi kun aloitan maanantaina työt eräässä Jukka Pirttilän tutkimusprojektissa, teen pienehkön tilastollisen analyysin ja mahdollisesti siihen liittyvän tuotekehittelyn isäni puljulle ja olen puheenjohtajana vaalitoimikunnassa ja vaalilautakunnassa. Ehtiessäni saatan graduni valmiiksi maaliskuun loppuun mennessä. Olisi varmaan hyvä miettiä myös kesäksi jotain tekemistä.
Luin lomalla muutaman kirjan, ja niistä sananen. Yhdestä kirjasta sanon vähän useamman sanan alla. On hyvä lueskella asioita oman ekspertiisin ja ehkä yleisen kiinnostuksenkin ulkopuolelta. Luin Frank Bradyn Endgame: Bobby Fischer's Remarkable Rise and Fall - from America's Brightest Prodigy to the Edge of Madness. Olihan se hyvin kirjoitettu kirja ja mielenkiintoinen kohde, mutta ei minulle sen enempää tästä käteen jäänyt. Kaveri oli nero ja vaikea ja ongelmainen ihminen.
Luin myös Kahnemanin uuden Thinking, Fast and Slow. Yksi parhaita lukemiani kirjoja koskaan. En oikein osaa sanoa tästä kirjasta enempää, olen vain niin vaikuttunut. Suosittelen. Kannattaa lukea tämä seuraavaksi.
Lopuksi enemmän sanasia Mara Hvistendahlin kirjasta Unnatural Selection: Choosing Boys Over Girls, and the Consequences of a World Full of Men. Tällaista varmaan journalismi parhaimmillaan on. Stephen J. Dubner kiteyttää aika hyvin tuolla Amazon-hehkutuksissa:
"Yes, it's a rigorous exploration of the world's 'missing women,' but it's more than that too: an extraordinarily vivid look at the implications of the problem."
Kirjan arvoa itselleni nostaa se, että olin useassa käänteessä melko skeptinen, mutta sitten kirja onnistui vakuuttamaan minut. Alussa epäilin koko aihetta; onko tämä niin suuri ongelma että minun kannattaa lukea tämä kirja? Lienee tuon epäilyn perusteella selvää, että en ole yleisesti ottaen kauhean kiinnostunut sukupuolikysymyksistä. Olin valinnut tämän, kuten muutkin joululukemiseni, siksi että se oli useissa paikoissa listattu vuoden parhaimpien non-fikkien joukkoon. Tiesin asiasta vain sen, että Amartya Sen oli kirjoittanut aiheesta aikoinaan esseen.
Mutta kyseessä on iso ongelma. Ensinnäkin lukuja. Biologisesti luonnollinen sukupuolijakauma - yleisesti käytetään kai syntyneiden lasten suhdetta - on 105 poikaa 100 tyttöä kohden. Intiassa poikaluku on 112 ja Kiinassa 121. Ja näiden lukujen takana on tietenkin paljon alueellista vaihtelua. Itselläni oli hieman hankaluuksia aluksi pitää noita lukuja merkittävinä. Tämä saattaa johtua siitä, että nykyään mediassa puhutaan päivittäin triljoonista, ja 112:n ja 105:n ero on vain 7. Mutta ne ovat merkittäviä epäsuhtia.
Ensinnäkin ne kertovat hyvin voimakkaasta poikien suosimisesta. Tämä itsessään pistää miettimään. Ainakin itse olen koko elämäni elänyt sellaisessa uskossa, että teknologia tulee mahdollistamaan valintoja, joiden tarkastelu eettisestä tai mistään muustakaan näkökulmasta ei ole koskaan ollut relevanttia, koska aiemmin ne eivät ole juurikaan olleet valintoja. Mutta tässä sitä tapahtuu jo nykyään, ja sitä on tapahtunut jo vuosikymmeniä. Hvistendahl ampuu tähänkin suuntaan, mutta itseäni ei tämä niin häiritse. Jos joku tyttö jää syntymättä ja poika syntyy hänen tilalleen, ei kai siinä ongelmaa sinänsä ole. Ja jos joku poika syntyy ja sen takia perhe jättää synnyttämättä lapsen tai pari, niin vaikea sitäkään on nähdä suurena ongelmana. Ongelmat tulevat ulkoisvaikutuksista, tai tässä ehkä pikemminkin verkostovaikutuksista. Epäsuhtainen sukupuolijakauma aiheuttaa kaikenlaista levottomuutta ja yhteiskunnallista epävakautta.
Koska tytöt ja pojat ovat
Epäilin aluksi myös alun vihjailuja länsimaiden (osa)syyllisyyttä kohtaan. Jostain syystä en yleensä jaksa sellaista puhetta, jossa puhutaan Pohjoisesta ja Etelästä. Mutta tässäkin kirja onnistui vakuuttamaan ja opetti väestöräjähdyksen hallinnan synkkää historiaa. Väestöräjähdys oli silloin ilmeisesti ihmisten mielissä valtava uhkakuva; siitä puhuttiin paljon ja sen hillintä hallitsi kehityspolitiikkaa tavoilla, jotka tekevät Pohjoisesta ja Etelästä puhumisen ymmärrettäväksi. Merkittäviä teoksia tämän uhan synnyttämisessä olivat Paul R. Ehrlichin The Population Bomb (1968) ja Rooman Klubin Kasvun Rajat (1972). Etenkin Ehrlichistä kirjassa maalataan vähemmän mairitteleva kuva tiedemiehestä, jota suuret ajatukset ja ideaalit ajavat eettisesti epäilyttäviin keinoihin.
Ongelma siis oli, että kehitysmaissa syntyy liikaa ihmisiä. Tutkijat tajusivat nopeasti, aivan oikein, että merkittävä osa tätä ongelmaa oli se, että perheet usein halusivat poikia ja synnyttivät niin kauan, kuin saivat pojan tai kaksi. Humaani ratkaisu, tyttöjen arvon kohentaminen, katsottiin liian hitaaksi - olihan kyseessä kriisi. Eikä kondomien jakamiseenkaan luotettu - varmempaa oli napata (suostutellen toki) näkyvästi raskaana oleva nainen jeepin taakse ja abortoida. Oli mahdollistettava perheille tyttöjen abortointi, suurella skaalalla. Ja sehän mahdollistettiin, ja siihen kannustettiin. Tuntuu kummalliselta, että merkittävässä osassa maailmaa abortti on ensisijainen ehkäisykeino.
Erityisesti pistoksia voi aiheuttaa aborttikysymys. Se on varmaankin tärkein syy siihen, miksi naisten oikeuksia ajavat tahot eivät ole kiinnittäneet tähän kysymykseen niin suurta huomiota. Liberaalit ovat taistelleet aborttioikeuksien puolesta länsimaissa raivoisasti, ja ainakin Yhdysvalloissa jatkavat taistelua. Olisiko helpompaa jos, kuten ehkä tulevaisuudessa kehitysmaissakin on mahdollista, lapsen sukupuoli valittaisiin etukäteen? Ei tarvitsisi tuomita aborttia ja sen vastuutonta käyttöä.
Kyseessä on ajatuksia herättävä kirja, jota suosittelen kovasti. Kyse on hyvistä tarkoituksista, jotka oikeuttavat ikävät keinot. Tai pahoista tarkoituksista, jotka verhotaan hyviksi. Kyse on tiedemiehistä ja teknologiasta. Kyse on siitä, että toisia ihmisiä arvostetaan vähemmän kuin toisia ja sen seurauksista yhteiskunnille.
1 kommenttia:
"Koska tytöt ja pojat ovat substituutteja"
tarkoitat varmaan komplementteja!
Lähetä kommentti
Kommentti