skip to main |
skip to sidebar
"Fixit" eli "Finland exit" eli vahvan euromaan lähteminen liitosta on Yglesiaksen mukaan "kuuma uusi fraasi" (täällä fiksu kolumni aiheesta). Minusta on aina jännää lukea ulkomaisten arvioita suomalaisesta politiikasta:
Another is that the structure of Finnish politics is a bit different. In almost all eurozone countries, euroskeptical parties are tainted with general extremism. Many voters regard Greece's Syriza as a communist party and France's National Front as a fascist one. But Finland's Center Party is an old-time and very respectable agrarian/petty bourgeois political formation that's served in government many times. Right now it and the far-right True Finns party are out of government, and a grand coalition of conservatives, greens, social democrats, and ex-communists are governing on a tenuous pro-bailout platform. But that coalition could collapse at any moment, and the Center could lead the country.
Tuntuu jotenkin liioittelulta, että hallituskoalitio voisi "kaatua minä hetkenä hyvänsä", ja vielä liiallisemmalta, että Keskusta sitten johtaisi maata. Jos maan johtamisella tarkoitetaan pääministerinsalkkua, joka annetaan (koalition) suurimmalle puolueelle, niin se tarkoittaisi uusia vaaleja, jotka Kokoomus kuitenkin todennäköisesti voittaisi, ja Keskustan pitäisi tulla kakkoseksi ja muodostaa hallitus SDP:n ja Perussuomalaisten (ja kristillisdemokraattien) kanssa, eikä sekään välttämättä riittäisi. Ja onko Perussuomalaiset oikeasti "far-right" puolue? Tällaisten lukemisen jälkeen tulee monesti sellainen tunne, että ei noista ulkomaan puoluepolitiikan uutisoinneista varmaan kauhean oikeaa kuvaa saa.
Yhdysvalloissa Korkein oikeus katsoi Obamacaren olevan perustuslain mukainen. Sen, mitä raportoinnista olen ymmärtänyt, keskiössä oli kysymys siitä, voidaanko sairausvakuutuksen määrääminen pakolliseksi nähdä verona niille, jotka eivät päätä hankkia sairausvakuutusta. Korkein oikeus katsoi, että näin voidaan nähdä, ja koska kongressilla on perustuslain mukaan oikeus verottaa, Obamacare on perustuslain mukainen. Asiasta puhetta Economistin Democracy in America-blogissa.
Ajattelin tätäkin teemaa paljon aikoinaan totaalikieltäytymisprosessini aikana. Minulla oli vahva tunne siitä, että ne lait, joiden perusteella aikaani, elämääni konfiskoitiin valtiolle olivat jollain perustavalla tasolla vääriä, epäoikeudenmukaisia. Halusin olla rehellinen tästä tunteesta valtiolle, laille ja itselleni ja katsoin, että asevelvollisuuslain tietoinen ja julkinen rikkominen - ei sillä, vähän vaikeampi tuota lakia on salaa rikkoa kuin vaikkapa huumausainelakeja - oli välttämätöntä.
Intuitiivisesti minusta tuntui siltä, että järjestelmä, josta pystyisi ostamaan itsensä ulos tavalla tai toisella (näistä alempana) olisi oikeudenmukaisempi. Miksi näin? Vaikea sanoa. Voin helposti kuvitella tilanteita, joissa itsensä ostaminen ulos tuntuisi epäoikeudenmukaisemmalta - esim. viikko vankilassa istumista vs. miljoona euroa. Ymmärrän siis, että ei se aika aina ole muita resursseja tärkeämpi, mutta jonkinlainen perustavanlaatuinen ero niissä tuntuu silti olevan, ja tämä on omituinen ongelma. Bryan Caplan kirjoittaa samasta teemasta perustellessaan, että vaikka useat valtiot voisivat ottaa mallia Singaporesta, Singaporen malli on ainakin Yhdysvaltoihin verrattuna huonompi:
But for me, the deal-breaker is far more mundane: Singapore has conscription. Two years of mandatory military service. Or as I see it, hell on earth. It's not just state slavery. It's state slavery in an especially unpleasant line of work. Even in peacetime, my best-case scenario for military service is that it's like full-time Physical Education.
I'm happy to waste 11% of GDP on unnecessary health care expenditures, and live with another percentage point or so of unemployment, to keep myself and my sons from involuntary military service.
On myös toinen teema, joka liittyy taannoisiin asevelvollisuuspohdintoihini ja joka tuli mieleeni näistä sairausvakuutuskeskusteluista. Kuten Greg Mankiw kirjoittaa, on (taloustieteilijän näkökulmasta) täysin sama, kannustaako valtio sairausvakuutukseen niin, että tarjoaa 1000 euroa vakuutuksen ottajille verovähennyksiä vai tekeekö lain, joka määrää 1000 euron sakon jokaiselle, joka ei ota vakuutusta. Samalla tavalla ihmiset (taloustieteilijän näkökulmasta) eivät ymmärrä mistä on kyse, kun he pitävät lapsiperheille annettavia verovähennyksiä hyväksyttävänä mutta samaan aikaan pitävät lapsettomille määrättäviä veroja sopimattomina (täällä lisää tästä). Neuvostoliitossa itse asiassa toteutettiin aikoinaan jälkimmäistä.
Mutta eivät ne ole samoja, ei minusta ainakaan tunnu siltä. Minä en pidä lain rikkomisesta. Minun hyötyfunktiossani on sellainen juttu. Ajatellaan, että olisi kaksi vaihtoehtoista lakia asevelvollisuudesta:
1. Maassa on yleinen asevelvollisuus ja sen rikkomisesta saa 1000 euron sakon
2. Maassa on yleinen asevelvollisuus, josta voi ostaa vapautuksen 1000 eurolla (tämä on ihan kirjattu lakiin)
Tiedän, että ne ovat rahallisesti sama juttu, mutta kyllä minä pitäisin merkittävästi enemmän jälkimmäisestä, koska siinä ei tarvitse rikkoa lakia. Edellisessä rikotaan normia, kun taas jälkimmäisessä toimitaan normin puitteissa. Ehkä se on ihan hyvä, että ymmärrän yhä noiden kahden eron.*
*Meinasin siteerata lempielokuvasarjaani, mutta sitten tajusin, että sen voi tulkita Neon Kristus/Buddha-kehityksen kontekstissa, mikä olisi ehkä kevyttä liioittelua omalla kohdallani eikä suinkaan tarkoituksenmukaista. Sanottakoon vielä, että tuon Hamannin kommentin voi ehkä paremmin tulkita kysymyksenä koneen ja ihmisen suhteesta kuin jumaluuden ja ihmisen suhteesta, koska Hamannia kiinnostaa juurikin edellinen, ainakin sitaattia seuraavan keskustelun perusteella.
1. Onko tässä mitään järkeä (eikö tämä vain nosta norsunluun hintaa markkinoilla, kannustaen salametsästykseen)?
Keski-Afrikassa sijaitseva Gabon poltti keskiviikkona viiden tuhannen kilon painoisen kasan salametsästäjiltä takavarikoitua norsunluuta. Tarkoituksena oli estää valtion omistaman norsunluun päätyminen laittomaan kauppaan.
"Tämä ele kuvastaa hallituksen sitoutumista vastustaa kansainvälistä norsunluun salakauppaa. Se toimii myös varoituksena salametsästäjille. Tästä lähtien salametsästystä kohtaan vallitsee nollatoleranssi", presidentti Ali Bongo sanoi pääkaupunki Librevillessä pidetyssä tilaisuudessa.
2. Onko tässä mitään järkeä (sehän näyttää ilmaiselta lounaalta)?
Osuuskunnan sijoitusmenetelmä kuulostaa melkeinpä epäilyttävän hyvältä. Robin Hood sanoo käyttävänsä Parasiitti-nimistä tietokoneohjelmaa. Se poimii osuuskunnalle pörssimarkkinadatasta parhaiten menestyvät sijoittajat, ja hoitaa näiden liikkeiden mukaan osuuskunnan osakesalkkua.
Parasiitti-ohjelman laatima osakesalkku on testien perusteella ylittänyt yhdysvaltalaisen S&P 500 -indeksin vuosittain keskimäärin 16 prosentilla. Tänä vuonna vajaan miljoonan dollarin salkku on ylittänyt S&P 500:n tähän mennessä yli kymmenen prosentin verran.
---
– On pakko olla tyytyväinen, koska kyseiselle indeksille häviää 80 prosenttia rahastoista. Olemme erittäin iloisia, mutta toivomme jäsenille jäitä hattuun. Koskaan ei kannata ylisuuria odotuksia luoda, [Parasiitin kehittäjä, tietotekniikka-ammattilainen Sakari] Virkki sanoo.
Miten aina kuulee puhuttavan ajan ostamisesta, mutta ei ikinä ajan myymisestä? Keneltä sitä aikaa ostetaan?
Joka tapauksessa ajan ostamisesta puhutaan usein väheksyvään sävyyn, että ratkaisemalla tilanteen heti ostaja tekisi paremmin ja oikein. Onneksi sananparsia löytyy joka lähtöön ja ajan ostaja voi oikeuttaa kauppansa sillä, että aika parantaa haavat. Ja usein näin onkin. Jos on kokenut järkyttävän tapahtuman jonka seurauksena ei saa unta öisin, kannattaa hankkia unilääkkeitä ja antaa itselleen aikaa käsitellä asiaa.
En löytänyt linkkiä, mutta muistaakseni Olli Rehn taannoin puolusti ajan ostamista, sitä että kriisi vältetään. Karl Smith on saman koulukunnan miehiä. Miten ja milloin ajan ostaminen on hyväksi, ja milloin se on pahaksi?
Kuten olen aiemminkin sanonut, mielestäni hyvä tapa hahmottaa kriisit on se, että ne ovat sellaisia tilanteita, joissa havaitaan odotusten olevan keskenään yhteensopimattomia. Velkaantunut ei odota voivansa maksaa velkaa takaisin ajoissa, kun taas velkoja odottaa homman menevän sopimusten mukaan. Kaikki haluavat myydä vähän enemmän kuin mitä kaikki haluavat ostaa. Sanottakoon vielä, että hommat menevät yleensä mukavammin, kun odotukset ovat keskenään yhteensopivia. Kaikki odotusten yhteensopimattomuudet eivät kuitenkaan ole kriisin paikkoja: työmarkkinajärjestelmämme ei mene kriisiin, jos työnantajat odottavat pääsevänsä palkkaneuvotteluista nollakorotuksilla ja työntekijät odottavat saavansa kahden prosentin korotukset. Siinä sitten juodaan kahvia ja väännetään peistä.
Selvästikään odotukset eivät muutu hetkessä: kriisit kestävät, venyvät ja toisinaan hetkellisesti pahenevatkin. Jokin estää odotusten muuttumista. Mikä? Vaikea sanoa. Jos "aika parantaa haavat", niin paras vaihtoehto on ostaa tuota lääkettä, aikaa.* Jos ihmisillä on psykologisia tai muita esteitä uusiin tilanteisiin sopeutumiseen, he luultavasti tarvitsevat aikaa näiden esteiden ylittämiseen. Jos osapuolet (esim. velkojat ja velkaantuneet, työntekijät ja työnantajat) eivät tiedä toistensa preferenssejä, he tarvitsevat aikaa neuvotella ja koetella toinen toistaan ("Menevätkö he oikeasti lakkoon jos eivät saa kahta prosenttia?").
Voiko ajan ostaminen olla haitallista? Voi, jos se pahentaa odotusten yhteensopimattomuutta. Ajatellaan, että EKP ostaa kriisimaiden velkakirjoja "ostaakseen aikaa". Kriisimaat voivat tulkita tämän peliliikkeen koko Troikan (EU, EKP, IMF) kannan "pehmentymisenä" ja muuttavat odotuksiaan enemmän siihen suuntaan, että "Nyt voidaan edetä vähän rauhallisemmin näiden uudistusten kanssa.". Jos myös Troikka odottaa kriisimaiden etenevän sitten vähän rauhallisemmin uudistustensa kanssa, niin ei siinä mitään, mutta jos se ei odota tätä, niin keskinäiset odotukset ovat vain etääntyneet toisistaan.
Niin, kai se on sitten toisaalta-toisaalta.
*Asiaa sivuten: yksi nykyisten makromallien tärkeimmistä palikoista on ns. Calvo-hinnanasetantarajoite, jossa jokaisella yrityksellä on joka periodilla tietty todennäköisyys saada muuttaa hintojaan. Tästä puhutaan myös "Calvo-keijuna", että Calvo-keiju tulee ja koskettaa yritystä, antaen tälle mahdollisuuden muuttaa hintojaan (huomautettakoon että G. Calvo itse ei ole keijukaismainen). Tämä on yksinkertaistus, mutta tilaan perustuvat hinnanasetantarajoitteet eivät ole parantaneet mallien toimivuutta ratkaisevasti suhteessa näihin, aikaan perustuviin rajoitteisiin.
[Alkaessani kirjoittaa tätä tekstiä huomasin, että Nick Rowe kirjoitti tästä jo muutama päivä sitten WCI:hin. Oh well, katkos pitää katkaista jollain ja eivät kaikki varmaan lue tuota blogia.]
Kaikki alueet ovat erilaisia jollakin tavalla. Kävin eilen Liikuntmyllyssä oman kuntosalini ollessa kesätauolla ja Kallio ja Myllypuro vaikuttivat aika erilaisilta. Helsinki tuntuu erilaiselta kuin Tampere. Pohjois-Savo on erilainen kuin etelä-Suomi. Se, että maat ovat erilaisia ei ole mikään argumentti näiden maiden muodostamaa valuutta-aluetta vastaan. Ei kaikilla eroilla ole sen kannalta merkitystä.
Jotkut* ovat argumentoineet, että euroalueen ongelmissa olisi kyse tuottavuuseroista, mutta näin ei ole, ensinnäkin siksi että se on väärin ja toiseksikin siksi, että niin ajatteleminen johtaa hankaliin johtopäätöksiin. Jos tuottavuuserot ovat ongelma, niin niitä pitää kaventaa. Tuottavuuden nostaminen on hankalaa; jos se ei olisi, eläisimme jo ikuisesti kaukaisilla planeetoilla. Tuottavuuden laskeminen on varmasti helpompaa. Jos ongelmana ovat tuottavuuserot, eikö paras ratkaisu olisi heikentää tuottavuutta Saksassa ja Suomessa? Reductio ad absurdum.
Tuottavuuseroilla ei ole muutenkaan suoranaisesti mitään tekemistä valuutta-alueen toimivuuden kannalta. Ehkä yksinkertaisin tapa selittää tämä on seuraava. Valuutta-alueessa on kyse rahasta, mittatikusta. Raha on (suunnilleen) neutraalia pitkällä aikavälillä, joten rahaan liittyvät hommat ovat lyhyen aikavälin hommia. Tuottavuus sen sijaan on pitkän aikavälin hommia, se loppujen lopuksi määrittää elintason ja kasvun.
Ajatellaan, että yhtä valuutta-alueen maata kohtaa negatiivinen shokki**. Samalla kustannustasolla maan työvoimaa halutaan käyttää entistä vähemmän. Jos työntekijät eivät muuta pois (tämä nostaa työvoiman rajatuottavuutta kohti tuota sen kustannustasoa), kustanustason eli palkkojen on laskettava. Tämä on mittatikkukysymys. Jos maalla on oma valuutta, ei tarvitse muuttaa kuin yhtä hintaa, valuutan hintaa, joka kaiken lisäksi on kovin liukasliikkeinen. Jos maalla ei ole omaa valuuttaa, muutettavia hintoja on aika paljon: jokaisen työntekijän palkka. Koska kukaan ei halua palkkansa laskevan suhteessa muihin, jotenkin kaikkien olisi laskettava palkkojaan yhtä aikaa, ja tämä on nykyisenkaltaisessa hajautetun päätöksenteon taloudessa hyvin vaikeaa.
Sivuhuomiona: (osittain) tästä on kyse, kun puhutaan "Islannin mallista". Kuten Matt Yglesias sanoo, "Devaluation is austerity done right".
Tuottavuuserot voivat kuitenkin epäsuorasti liittyä siihen, miten hyvin valuutta-alue toimii. Ensinnäkin tuottavuuserot voivat liittyä siihen, että maiden talouden rakenteet ovat erilaiset, ja näin kohtaavat erilaisia shokkeja. Toiseksikin tuottavuuserot voivat liittyä maan instituutioiden laatuun: korkean tuottavuuden (ja tätä kautta elintason) maissa on hyvälaatuiset instituutiot, ja vaikutus menee tässä varmaan molempiin suuntiin. Instituutioiden laatu taas vaikuttaa kaikkeen. Ensimmäisenä mieleen tulee se, että yhteisessä valuutassa finanssipolitiikalla on maiden kannalta suuri merkitys, ja instituutioiden heikkous saa kaventaa finanssipolitiikan liikkumavaraa koska se saa markkinat epäilemään maan velkojen takaisinmaksua.
On siis totta, että suurten tuottavuuserojen maat eivät välttämättä sovi kovin hyvin yhteen, mutta tässä ei ole kyse tuottavuudesta ja siihen keskittyminen johtaa huonoon politiikkaan.
*Jotta tämä ei jäisi olkinukeksi, niin edes pari linkkiä. Joskus erhe on vain huolimattomuutta, ja kirjoittaja on tarkoittanut kilpailukykyä, joskus taas selvä väärinkäsitys. Tämän Soininvaaran blogauksen kommenteissa nimimerkki "Kimmo" julistaa kahdentoista lukijan suosittelemassa kommentissa, että "Kreikan ongelmassa on kyse yksinkertaisesta asiasta: onko Kreikan tuottavuus pysyvästä alhaisempi kuin Saksan". Tauno Tiusanen kirjoittaa Taloustaidon kolumnissa, että
"[T]alousteoriassa todetaan, että optimaalisella valuutta-alueella jäsenmaiden pitäisi olla suunnilleen samalla kehitys- ja elintasolla", mikä ei ole aivan totta. Googlettamalla tuli vastaan myös Heikin US-kirjoitus. Kohdassa "Euroalueen hajoaminen olisi mullistuksena tietenkin hyvin suuri. Hyvää tässä skenaariossa olisi se, että vapaat kurssit valuutoille toisivat kaivattua joustua talouksiin, kun erilaiset tuottavuuserot saataisiin korjattua valuuttakursseilla tuskallisten sisäisten toimien sijaan." tarkoitetaan varmaan kilpailukykyeroja, koska ei mittatikkuja muuttamalla tuottavuus (juurikaan) muutu.
**Onko sillä väliä, onko se kysyntä- vai tarjontashokki? Kumpaa laatua finanssishokki on? Euroa muodostettaessa pelättiin epäsymmetrisiä kysyntäshokkeja, mutta tämä nykyinen finanssi-, pankki-, velka- ja mikäliekriisi ei ihan näytä siltä perinteiseltä tarinalta. "Velkashokistakin" voi tosin kehittää vastaavanlaisen tarinan, ks. tuo Yglesias-linkki. Lisäys: Nick Rowella on tästäkin postaus, lols. Ehkä ihan hyvä, etten lue sitä blogia kauhean tiheään, että uskon omien aatosteni tuoreuteen ja kirjoittelen niitä tänne.
[Yritän tehdä itselleni selkoa siitä, miten Euroopan erilaiset kriisit ja niiden erilaiset mekanismit toimivat. Jos tämä on sinulle selvää, niin voit ihan hyvin jättää lukematta. Itselleni se ei vieläkään ole täysin selvää. Nämä jutut ovat vain pyörineet mielessäni viime aikoina ja blokanneet muuta toimintaa.]
Euroopassa on kolme kriisiä: pankki-, velka- ja kasvukriisi. Nämä ovat erillisiä kriisejä ja vaikuttavat eri maihin eri tavoin, mutta ruokkivat toisiaan. Mikä kriisi on? Tälle on varmaan oikeitakin määritelmiä, mutta tässä yksi luultavasti väärä, joka voi auttaa valottamaan nykyisiä teemoja: kriisi syntyy, kun jotkin odotukset muuttuvat radikaalisti, ihmisten keskinäisistä odotuksista tulee keskenään yhteensopimattomia ja syntyy epävarmuus siitä, miten nämä odotukset sovitetaan yhteen. Poliitikot ja heidän edustamansa kansalaiset ovat ajatelleet, että tämä odotusten yhteensovittaminen tapahtuu toisinaan tehokkaammin, jos valtiot ovat siinä mukana. Jos politiikot ovat ottaneet tämän vastuun eivätkä kykene sitä kantamaan, syntyy neljäs kriisi: poliittinen kriisi, kuten Alexander Stubb kirjoittaa, ja tämä poliittinen kriisi sitten lisää epävarmuutta.
Pankkien taseet koostuvat varoista ja veloista. Jos näiden erotus, oma pääoma, on negatiivinen, pankin voidaan sanoa olevan maksukyvytön: se ei voi maksaa velkojaan pois olemassa olevilla varoilla. Tällöin pankki pitäisi alas ja maksaa olemassa olevat varat lain määrittelemässä järjestyksessä.
Pankkikriisissä varojen arvo laskee enemmän kuin velkojen arvo. Pankkikriiseissä on aina epävarmuutta siitä, miten pankkien oma pääoma kehittyy. Tämä johtaa ikävään kierteeseen, jossa ei-maksukyvyttömät pankitkin voivat joutua maksukyvyttömyyteen. Ajatellaan pankkia, joka ei todellisuudessa ole maksukyvytön, mutta jonka maksukykyä sijoittajat epäilevät. Pankit ottavat lyhyttä lainaa (velat) ja antavat pitkää lainaa (varat): niiden on siis jatkuvasti uusittava velkojaan - maksettava vanhoja velkoja pois ja otettava uusia. Tässä otetaan uusi laina, lisätään siihen hieman tuottoja varoista ja maksetaan vanha laina pois. Kun pankin maksukykyä epäillään, pankin rahoituskustannukset kasvavat, koska lainaajat pelkäävät, ettei pankki maksa kaikkia velkojaan. Ongelma on, että varojen tuottoa on vaikea tällaisessa tilanteessa nostaa - pankki ei voi vain mennä sanomaan asuntolainan ottaneelle asiakkaalle, että "Nyt on kuule paha paikka, sun tarttis maksaa vähän enemmän.". Pankin pitää sitten myydä näitä varoja. Ongelma on, että kun monilla pankeilla on tällainen ongelma, näiden varojen tarjonta markkinoilla kasvaa ja niiden hinta laskee, jolloin pankki saa niistä vähemmän rahaa kuin normaaleina aikoina. Näin epävarmuus ja väärät epäilyt maksukyvyttömyydestä voivat johtaa todelliseen maksukyvyttömyyteen.
Ja tähän tehottomuuteen valtio on historiallisesti katsonut voivansa puuttua. Tämän puuttumisen ohjaava periaate on ns. Bagehotin sääntö, jossa keskuspankkien pitää kriisissä lainata rajatta maksukykyisille pankeille korkeilla ("rankaisevilla") koroilla hyviä vakuuksia vastaan. Tämä voi helpottaa epävarmuutta, mutta ei se sitä poista: mistä keskuspankki sitten tietää, mikä pankki on maksukykyinen ja mikä ei? Mitkä sen mielestä ovat hyviä vakuuksia? Oliko AIG maksukykyinen? Olivatko Fedin saamat osto-oikeudet AIG:n omaan pääomaan, eli tuleviin voittoihin, hyviä vakuuksia? Oliko AIG "pankki"? Fed tulkitsi Bagehotin sääntöä omalla tavallaan ja vastasi kaikkiin "Kyllä".
Velkakriisi on yksinkertainen. Huomataan, että nykyisellä politiikkauralla on olemassa tuntuva todennäköisyys, että valtio ei maksa kaikkia velkojaan takaisin. Odotukset ovat yhteensopimattomia, jonkin on muututtava. Se, mikä muuttuu on valtion velkakirjojen korko. Tämä sopeuttaa odotukset valtion velkakirjojen markkinoilla. Mutta eikös velkakriisi vasta ala korkojen noususta? Kyllä, ja tällöin yhteensovittamattomat odotukset ovat valtion sisällä. Nousseilla rahoituskustannuksilla valtiolla ei ole varaa pitää yllä nykyisiä veroja ja nykyisiä lupauksia tulevista menoista (terveydenhuolto, eläkkeet). On yhteensovittamattomia odotuksia, jonkin on muututtava.
Kasvukriisi on oikeastaan kahden edellisen, varsinkin velkakriisin osa. Kun odotukset maan talouden kasvu-urasta laskevat, laskevat myös valtion saamien verotulojen kasvu-ura. Näillä veroasteilla ei voida kustantaa sitä tulevaisuuden terveydenhuoltoa, joka voitiin kustantaa aiemmalla talouden kasvu-uralla. Samalla tavalla kasvu-uran laskiessa vaikkapa asuntolainaisten tulot laskevat, jolloin todennäköisyys lainan takaisinmaksulle pienenee ja vastaavasti pankkien varojen arvo laskee.
Ja nämä kriisit ruokkivat toisiaan, erityisesti euroalueella, jossa pankit ovat melko kansallisia. Pankilla on taseessaan varoina valtion velkakirjoja. Kasvun heiketessä näiden velkakirjojen arvo laskee. Pankkien kyky välittää luottoa taloudessa heikkenee, johtaen taas heikompaan kasvuun, jne. Homma voi lähteä liikkeelle mistä tahansa kohdasta.
Poliitikot ovat ottaneet kontolleen tämän kaiken ratkaisemisen. Eihän demokratiassa oikein voi toisinkaan valita. Kun poliitikot eivät kykene sovittamaan yhteen odotuksia, syntyy poliittinen kriisi. Euroalue on erityisen altis tällaiselle poliittiselle kriisille. Poliitikkojen etu odotusten yhteensovittamisessa on se, että he hallitsevat suvereenia valtiota ja väkivaltakoneistoa, eikä heidän tästä syystä oikeastaan tarvitse neuvotella asioista, tosin usein se on hyödyllistä. Ei tämä yksinkertaisessa kansallisvaltiossakaan ole helppoa: eduskunta on erimielinen, hallituskin saattaa olla erimielinen ja vaikka vähemmistöhallitus. Mutta erityisen vaikeaa se on, kun euroalueella itsenäiset, nimellisesti samanarvoiset erilaisia kansoja edustavat jäsenmaat yrittävät ratkaista asiaa.
Osa ongelmaa on se, että mahdollisten ratkaisujen joukko on kohtuullisen laaja - tosin se varmaan kutistuu kriisi(e)n pahetessa. Homma voitaisiin ratkaista niin, että kriisimaat vain toteuttaisivat sisäisen devalvaationsa mukisematta. Toisaalta se voitaisiin ratkaista niin, että Saksa ja muut ei-kriisimaat lähettäisivät rahaa kriisimaihin. Tai sitten se voidaan ratkaista jonkinlaisella yhdistelmällä näitä kahta. Ideaalisti tässä voitaisiin hakea jonkinlaisia win-win-tilanteita, jossa molemmat osapuolet tarjoaisivat toisilleen jotain. Esimerkiksi vastineeksi rahasta Espanja voisi luovuttaa suvereniteettiaan Saksalle. Ongelma on, että espanjalaiset eivät sitä halua luovuttaa, eivätkä saksalaiset edes näytä haluavan vastaanottaa sitä itselleen tai komissiolle tai parlamentille. Tietenkin kriisin ratketessa molemmat saisivat jotain; parempaa kasvua euroalueelle. Mutta se ei näytä olevan tarpeeksi, että kumpikaan osapuoli ratkaisi kriisiä yksipuolisesti. Samalla tavalla ilmastonmuutoksen hillitsemisen kustannukset voidaan jakaa suvereenien valtioiden välillä monella tavalla, sehän siinä vaikeaa onkin.
Otetaan yksinkertainen ajatusleikki. Angela Merkelillä ajatellaan olevan ratkaisun avaimet tähän kriisiin. Saat olla Angela Merkel. Saat haltuusi hänen kehonsa ja osaat esiintyä hänenä. Mitä teet? Ajatellaan, että tunnet yhteisvastuuta ja uskot, että velkaantuneita maita pitäisi auttaa enemmän. Menet televisioon ja julistat, että nyt Saksa tulee vastaan, me autamme kriisimaita. Auttaako tämä kriisin ratkeamisessa?
Ei välttämättä. Se saattaisi jopa lisätä epävarmuutta ja pahentaa kriisiä. Joka tapauksessa se lisäisi luultavasti todennäköisyyttä, että sinua (Merkeliä) ei valittaisi jatkokaudelle. Seuraajasi ei luultavasti jatkaisi tätä solidaarista politiikkaa. Se myös lisäisi kriisimaissa odotuksia tulonsiirroista, vähentäen halukkuutta palkkamalttiin ja tarvittaviin reformeihin. Mutta ehkä sinulla (Merkelillä) pitäisi olla rohkeutta yrittää, kun ei tämä nykypolitiikka oikein toimi.
P.S. Globalismini paistaa tästä varmaan läpi, tutkin lähinnä suuntaa tiiviimpään integraatioon ja esteitä sillä suunnalla. Sampo Terho olisi varmaan kirjoittanut erilaisen analyysin tilanteesta.
P.P.S. Tuo alussa linkkaamani Alexander Stubbin teksti on aika hyvä esimerkki globalistista, joka kannattaa nykypolitiikkaa. Ehkä ruodin sitä joskus myöhemmin.
Selaillessani Uuden Suomen eurokriisijuttuja, mm. Heikin ansiokasta vääntöä, törmäsin Sampo Terhon kirjoitukseen, jossa oli seuraava lausahdus:
Ei pidä unohtaa, että suomalaistenkin korkea elintaso perustuu tällä hetkellä velanottoon.
Tämän voi ymmärtää monella tavalla, ja useimmat niistä ovat vääriä. Tulkitsen tästä löytyvän sellaisen vivahteen, että kirjoittaja toteaa sen ikävänä tosiasiana.
Ensinnäkin on olemassa sellainen asia kuin vaihtotase, joka kuvaa velkaantumista ulkomaille. Vuonna 2011 vaihtotase oli alijäämäinen 1,3 miljardia euroa. BKT kuvaa Suomessa asuvien henkilöiden menoja, tai vaihtoehtoisesti tuloja. BKT vuonna 2011 oli 191,6 miljardia euroa. Ulkomainen velkaantuminen kattoi siis Suomessa asuvien henkilöiden menoista noin 0,7 prosenttia. Tässä mielessä ainakin tuntuu liioittelulta sanoa, että suomalaisten korkea elintaso perustuu tällä hetkellä velanottoon.
Fun fact: Sauli Niinistö kuvasi virkaanastujaispuheessaan [pdf], kuinka Suomen vaihtotase on "romahtanut" tappiolliseksi. Lol.
"Mutta valtiohan velkaantuu hurjaa tahtia!" No, aina pitää muistaa pistää lukuja pöytään. Vuonna 2011 julkisyhteisöjen velka kasvoi 6 miljardilla eurolla, 93 miljardiin euroon. Se oli siis noin 3 prosenttia BKT:sta ja kasvoi noin seitsemällä prosentilla. Mutta kenelle valtio sitten velkaantui, jos ulkomaille velkaantuminen oli noin pientä? Maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: meikäläisiä ja muukalaisia. Jos julkisyhteisöt eivät velkaantuneet muukalaisille, ne velkaantuivat meikäläisille. Jos Suomen valtio lainaa kansalaisiltaan, velkaantuvatko suomalaiset? Tämä on vaikea kysymys, johon vastaus voisi kuulua "ei, ehkä, se riippuu". Vaikka aiheesta riittää puhetta, voisin varmaan joskus kirjoittaa siitä, ihan silläkin, että selventäisin omia ajatuksiani. Tässä Noahopinionin postaus, joka pohtii ja linkittelee hyvin.
On myös muistettava, että huomattava osa menoista, joiden vuoksi velkaannumme, menee investointeihin. Otamme lainaa kouluttaaksemme nuoria, pitääksemme yllä infrastruktuuria ja rakentaaksemme tehtaita. Ei tämä niinkään nosta elintasoamme tänään, vaan tulevaisuudessa. Ja mitä valtion velkaantumiseen tulee, valtion velkakirjojen korko on laskenut viime vuosina, erityisen paljon viime viikkoina, tehden monista aiemmin kannattamattomista investoinneista kannattavia. Vyönkiristyspolitiikka tällaisessa tilanteessa tuntuu yksinkertaisesti tyhmältä: eikö sitä lainaa kannattaisi ottaa juuri silloin, kun sitä halvalla saa? Rehellisyyden vuoksi on sanottava, että toki voi olla niin, että valtio saa sitä lainaa halvalla juuri siksi, että se ei sitä enempää ota. En kuitenkaan usko, että korko tuosta suuremmin ylöspäin nytkähtäisi, jos kiristettäisiin vyötä vähän vähemmän. [Ikävää, kuinka tällaiset caveatit heikentävät tekstin retorista tenhoa, mutta mä en jotenkin osaa jättää niitä kirjoittamatta. Jättäkää huomiotta ja hurmioitukaa ^^]
Viimeiseksi, eikä suinkaan vähäisimmäksi: ei sitä aina tarvitse kuluttaa (tai investoida) vähemmän kuin ansaitsee. Eivät kaikki voi tehdä niin, eikä varmaan ole syytä, miksi juuri Suomen pitäisi niin aina tehdä. Kulutushan se onnelliseksi tekee eikä rikastuminen. Se, mikä velkaantuminen on "hyvää" ja mikä "huonoa" kokonaisen kansakunnan tasolla on vaikea kysymys, ja riippuu varmaankin pitkälti kansalaisten ikärakenteesta, työurien pituuksista, elinajanodotteesta ja investointimahdollisuuksista.
Jos varallisuuden käsitettä laajennetaan hieman ja mietitään ympäristönäkökohtia, Terhon väite vaikuttaa paljon uskottavammalta. Emma Kari kirjoittaa mainiosti tästä aiheesta Koijärvi-yhteisöblogissa.
Ja as usual, korjatkaa, kommentoikaa ja lisäilkää, jos mieleen tulee jotain.
