Euroopan neljä kriisiä?

[Yritän tehdä itselleni selkoa siitä, miten Euroopan erilaiset kriisit ja niiden erilaiset mekanismit toimivat. Jos tämä on sinulle selvää, niin voit ihan hyvin jättää lukematta. Itselleni se ei vieläkään ole täysin selvää. Nämä jutut ovat vain pyörineet mielessäni viime aikoina ja blokanneet muuta toimintaa.]


Euroopassa on kolme kriisiä: pankki-, velka- ja kasvukriisi. Nämä ovat erillisiä kriisejä ja vaikuttavat eri maihin eri tavoin, mutta ruokkivat toisiaan. Mikä kriisi on? Tälle on varmaan oikeitakin määritelmiä, mutta tässä yksi luultavasti väärä, joka voi auttaa valottamaan nykyisiä teemoja: kriisi syntyy, kun jotkin odotukset muuttuvat radikaalisti, ihmisten keskinäisistä odotuksista tulee keskenään yhteensopimattomia ja syntyy epävarmuus siitä, miten nämä odotukset sovitetaan yhteen. Poliitikot ja heidän edustamansa kansalaiset ovat ajatelleet, että tämä odotusten yhteensovittaminen tapahtuu toisinaan tehokkaammin, jos valtiot ovat siinä mukana. Jos politiikot ovat ottaneet tämän vastuun eivätkä kykene sitä kantamaan, syntyy neljäs kriisi: poliittinen kriisi, kuten Alexander Stubb kirjoittaa, ja tämä poliittinen kriisi sitten lisää epävarmuutta.


Pankkien taseet koostuvat varoista ja veloista. Jos näiden erotus, oma pääoma, on negatiivinen, pankin voidaan sanoa olevan maksukyvytön: se ei voi maksaa velkojaan pois olemassa olevilla varoilla. Tällöin pankki pitäisi alas ja maksaa olemassa olevat varat lain määrittelemässä järjestyksessä.


Pankkikriisissä varojen arvo laskee enemmän kuin velkojen arvo. Pankkikriiseissä on aina epävarmuutta siitä, miten pankkien oma pääoma kehittyy. Tämä johtaa ikävään kierteeseen, jossa ei-maksukyvyttömät pankitkin voivat joutua maksukyvyttömyyteen. Ajatellaan pankkia, joka ei todellisuudessa ole maksukyvytön, mutta jonka maksukykyä sijoittajat epäilevät. Pankit ottavat lyhyttä lainaa (velat) ja antavat pitkää lainaa (varat): niiden on siis jatkuvasti uusittava velkojaan - maksettava vanhoja velkoja pois ja otettava uusia. Tässä otetaan uusi laina, lisätään siihen hieman tuottoja varoista ja maksetaan vanha laina pois. Kun pankin maksukykyä epäillään, pankin rahoituskustannukset kasvavat, koska lainaajat pelkäävät, ettei pankki maksa kaikkia velkojaan. Ongelma on, että varojen tuottoa on vaikea tällaisessa tilanteessa nostaa - pankki ei voi vain mennä sanomaan asuntolainan ottaneelle asiakkaalle, että "Nyt on kuule paha paikka, sun tarttis maksaa vähän enemmän.". Pankin pitää sitten myydä näitä varoja. Ongelma on, että kun monilla pankeilla on tällainen ongelma, näiden varojen tarjonta markkinoilla kasvaa ja niiden hinta laskee, jolloin pankki saa niistä vähemmän rahaa kuin normaaleina aikoina. Näin epävarmuus ja väärät epäilyt maksukyvyttömyydestä voivat johtaa todelliseen maksukyvyttömyyteen.


Ja tähän tehottomuuteen valtio on historiallisesti katsonut voivansa puuttua. Tämän puuttumisen ohjaava periaate on ns. Bagehotin sääntö, jossa keskuspankkien pitää kriisissä lainata rajatta maksukykyisille pankeille korkeilla ("rankaisevilla") koroilla hyviä vakuuksia vastaan. Tämä voi helpottaa epävarmuutta, mutta ei se sitä poista: mistä keskuspankki sitten tietää, mikä pankki on maksukykyinen ja mikä ei? Mitkä sen mielestä ovat hyviä vakuuksia? Oliko AIG maksukykyinen? Olivatko Fedin saamat osto-oikeudet AIG:n omaan pääomaan, eli tuleviin voittoihin, hyviä vakuuksia? Oliko AIG "pankki"? Fed tulkitsi Bagehotin sääntöä omalla tavallaan ja vastasi kaikkiin "Kyllä".


Velkakriisi on yksinkertainen. Huomataan, että nykyisellä politiikkauralla on olemassa tuntuva todennäköisyys, että valtio ei maksa kaikkia velkojaan takaisin. Odotukset ovat yhteensopimattomia, jonkin on muututtava. Se, mikä muuttuu on valtion velkakirjojen korko. Tämä sopeuttaa odotukset valtion velkakirjojen markkinoilla. Mutta eikös velkakriisi vasta ala korkojen noususta? Kyllä, ja tällöin yhteensovittamattomat odotukset ovat valtion sisällä. Nousseilla rahoituskustannuksilla valtiolla ei ole varaa pitää yllä nykyisiä veroja ja nykyisiä lupauksia tulevista menoista (terveydenhuolto, eläkkeet). On yhteensovittamattomia odotuksia, jonkin on muututtava.


Kasvukriisi on oikeastaan kahden edellisen, varsinkin velkakriisin osa. Kun odotukset maan talouden kasvu-urasta laskevat, laskevat myös valtion saamien verotulojen kasvu-ura. Näillä veroasteilla ei voida kustantaa sitä tulevaisuuden terveydenhuoltoa, joka voitiin kustantaa aiemmalla talouden kasvu-uralla. Samalla tavalla kasvu-uran laskiessa vaikkapa asuntolainaisten tulot laskevat, jolloin todennäköisyys lainan takaisinmaksulle pienenee ja vastaavasti pankkien varojen arvo laskee.


Ja nämä kriisit ruokkivat toisiaan, erityisesti euroalueella, jossa pankit ovat melko kansallisia. Pankilla on taseessaan varoina valtion velkakirjoja. Kasvun heiketessä näiden velkakirjojen arvo laskee. Pankkien kyky välittää luottoa taloudessa heikkenee, johtaen taas heikompaan kasvuun, jne. Homma voi lähteä liikkeelle mistä tahansa kohdasta.


Poliitikot ovat ottaneet kontolleen tämän kaiken ratkaisemisen. Eihän demokratiassa oikein voi toisinkaan valita. Kun poliitikot eivät kykene sovittamaan yhteen odotuksia, syntyy poliittinen kriisi. Euroalue on erityisen altis tällaiselle poliittiselle kriisille. Poliitikkojen etu odotusten yhteensovittamisessa on se, että he hallitsevat suvereenia valtiota ja väkivaltakoneistoa, eikä heidän tästä syystä oikeastaan tarvitse neuvotella asioista, tosin usein se on hyödyllistä. Ei tämä yksinkertaisessa kansallisvaltiossakaan ole helppoa: eduskunta on erimielinen, hallituskin saattaa olla erimielinen ja vaikka vähemmistöhallitus. Mutta erityisen vaikeaa se on, kun euroalueella itsenäiset, nimellisesti samanarvoiset erilaisia kansoja edustavat jäsenmaat yrittävät ratkaista asiaa.


Osa ongelmaa on se, että mahdollisten ratkaisujen joukko on kohtuullisen laaja - tosin se varmaan kutistuu kriisi(e)n pahetessa. Homma voitaisiin ratkaista niin, että kriisimaat vain toteuttaisivat sisäisen devalvaationsa mukisematta. Toisaalta se voitaisiin ratkaista niin, että Saksa ja muut ei-kriisimaat lähettäisivät rahaa kriisimaihin. Tai sitten se voidaan ratkaista jonkinlaisella yhdistelmällä näitä kahta. Ideaalisti tässä voitaisiin hakea jonkinlaisia win-win-tilanteita, jossa molemmat osapuolet tarjoaisivat toisilleen jotain. Esimerkiksi vastineeksi rahasta Espanja voisi luovuttaa suvereniteettiaan Saksalle. Ongelma on, että espanjalaiset eivät sitä halua luovuttaa, eivätkä saksalaiset edes näytä haluavan vastaanottaa sitä itselleen tai komissiolle tai parlamentille. Tietenkin kriisin ratketessa molemmat saisivat jotain; parempaa kasvua euroalueelle. Mutta se ei näytä olevan tarpeeksi, että kumpikaan osapuoli ratkaisi kriisiä yksipuolisesti. Samalla tavalla ilmastonmuutoksen hillitsemisen kustannukset voidaan jakaa suvereenien valtioiden välillä monella tavalla, sehän siinä vaikeaa onkin.


Otetaan yksinkertainen ajatusleikki. Angela Merkelillä ajatellaan olevan ratkaisun avaimet tähän kriisiin. Saat olla Angela Merkel. Saat haltuusi hänen kehonsa ja osaat esiintyä hänenä. Mitä teet? Ajatellaan, että tunnet yhteisvastuuta ja uskot, että velkaantuneita maita pitäisi auttaa enemmän. Menet televisioon ja julistat, että nyt Saksa tulee vastaan, me autamme kriisimaita. Auttaako tämä kriisin ratkeamisessa?


Ei välttämättä. Se saattaisi jopa lisätä epävarmuutta ja pahentaa kriisiä. Joka tapauksessa se lisäisi luultavasti todennäköisyyttä, että sinua (Merkeliä) ei valittaisi jatkokaudelle. Seuraajasi ei luultavasti jatkaisi tätä solidaarista politiikkaa. Se myös lisäisi kriisimaissa odotuksia tulonsiirroista, vähentäen halukkuutta palkkamalttiin ja tarvittaviin reformeihin. Mutta ehkä sinulla (Merkelillä) pitäisi olla rohkeutta yrittää, kun ei tämä nykypolitiikka oikein toimi.


P.S. Globalismini paistaa tästä varmaan läpi, tutkin lähinnä suuntaa tiiviimpään integraatioon ja esteitä sillä suunnalla. Sampo Terho olisi varmaan kirjoittanut erilaisen analyysin tilanteesta.


P.P.S. Tuo alussa linkkaamani Alexander Stubbin teksti on aika hyvä esimerkki globalistista, joka kannattaa nykypolitiikkaa. Ehkä ruodin sitä joskus myöhemmin.