Sijoitus kannattaa, kun se kannattaa

Nolla, tyhjyys, ei-mitään on valtaisa innovaatio. Olisi vaikeaa kuvitella elämää ilman sitä. Monet asiat olisivat kuitenkin helpompia, jos ei mietittäisi nollaa. Esimerkiksi kannattavuus.

Useimmiten nolla haittaa ajattelua pääoman tuoton yhteydessä. Yksi esimerkki tästä on se, että paheksutaan erityisesti voittoa tuottavan yrityksen irtisanomisia. Erityisen hölmöinä ollaan iloitessa siitä, että voittoa tuottava yritys peruu osingonjaon irtisanomisten yhteydessä, mutta se nyt on toinen kysymys. Voidaan väittää, että tässä on kyse vain retoriikasta, ja osittain uskon tämän. Uskon, että monille kärkipoliitikoille tämä on lähinnä toimiva retorinen keino hyvien päämäärien saavuttamiseksi, mutta jotta se olisi toimivaa retorinen keino, jonkun on uskottava siihen aidosti.

Enemmän rahaa on parempi kuin vähemmän rahaa. Enemmän tuottoa sijoitukselle on parempi kuin vähemmän tuottoa sijoitukselle. Jos yritys tuottaa voittoa, mutta vähemmän kuin vaihtoehtoiset sijoituskohteet, yritykseen ei kannata sijoittaa - kannattaa sijoittaa vaihtoehtoisin sijoituskohteisiin. Nollalla ei ole mitään sijaa tässä. Käytännössä viime vuosina (nimellinen) nolla on ollut tärkeä, mutta näin on harvoin.

Nämä jutut tulivat mieleeni tässä taannoin, kun luin jostain (ehkä Aamulehdestä, ei siis linkkiä) juttua tuulivoiman kannattavuudesta, ja kannattavuudestahan tuossa ylemmässäkin pohdinnassa oli kyse. Tuulivoima ei ole kannattavaa nollatuloksella. Energiamarkkinat taitavat olla jotenkin erityisiä tämän kannattavuuden suhteen, kun siellä on Mankala-mallia ja kaikkea sen sellaista, mitä en ymmärrä.

Ja tämä on se pihvi. Kannattavuutta on hyvin vaikea arvioida. Arvioitaessa voittoa tarvitsee arvioida tuleva kehitys tuotteen hinnalle ja tuotantokustannukselle, mikä ei ole sekään ihan helppoa. Arvioitaessa kannattavuutta tarvitsee sitten arvioida vieläpä yleisen korkotason (tämä mittaa "vaihtoehtoa") kehitys, mikä on sitten jo hyvin vaikeaa, kuten ainakin kaikki asuntolainaa ottaneet tai harkinneet varmaan tietävät. Tästä syystä voi olla helpompaa puhua kannattavuudesta viitaten nollatulokseen, kuten tässä vanhassa HS:n taloustoimittajan kommentissa aiheesta, mutta kuten tuossa tekstissä annetaan ilmi, tämä ei oikeasti olla kannattavuutta.


P.S. Voiko kannattavuudesta tehdä analogian työn puolelle? Pääoman nollatuotto ei ole kannattavaa, jos sille voi saada parempaakin tuottoa. Työnteko henkensä pitimiksi ei ole kannattavaa, jos voi yhtä hyvin saada rahaa millä elää isolla eellä. Tai ylipäänsä, jos voit laittaa saman ajan jonnekin muualle paremmin - kuten vaikka läheisten kanssa olemiseen tai tietokonepelien pelaamiseen. Eräs sukupolvien ja elämäntilanteiden ero tuli ilmi taannoin, kun puhuin toisen isoäitini kanssa valmistumiseni tiimoilta. Puhuttiin työtilanteesta ja hän ilmaisi jotenkin, että teet sitten niitä töitä, joita saat, ja minä siihen että nooooo en kyllä ihan mitä tahansa tee. Ei välttämättä kannata, varsinkin kun on niin inhimillistä kuin epäinhimillistäkin pääomaa jonkin verran kertynyt eikä ole lapsia ruokittavana ja vaatetettavana.

P.P.S. Voiko nollaan keskittyminen johtua osittain celsius-asteikon käytöstä? Celsius-asteikossahan eräs elintärkeä aine muuttaa olomuotoaan, olemustaan. Nollan toisella puolella yhtä, toisella puolella toista. Onko asia tyystin erilainen Fahrenheit-maissa, joissa lämpötilan nollapiste on vain historiallinen kuriositeetti.

Tehkää oikein ja lukekaa Second-Best Worldia

Minulla ei ole ollut mielessä mitään bloginaihetta niin teen nyt tällaisen postauksen, johon pari pienempää juttuja. Lähinnä haluan ykkösen esille.

1. Tampereen yliopiston väitöskirjailija Olli Kärkkäinen on pistänyt pystyyn blogin, Second-Best World. Pistäkäähän syötteenlukijaan tai kirjanmerkkeihin tai mihinlie. Kelpo ulkoasu, hyviä tekstejä. Teette palveluksen itsellenne, minulle ja suomalaiselle yhteiskunnalle jos seuraatte ja (erityisesti) kommentoitte tuota blogia, koska seuraaminen ja (erityisesti) kommentointi kannustaa kirjoittamaan. Olen miettinyt usein oman kirjoittamiseni suhteen, että miten pitäisi kirjoittaa, että saisi enemmän kommentteja. Ehkä vähemmän selittämistä, enemmän julistamista?

2. Jos jotakuta kiinnostaa, tämän blogin liikenne menee nyt jossain reilun tuhannen kävijän kuukausitahdissa. Tämän blogin profiiliksi ainakin nyt tuntuu muodostuneen se, että tällä on pieni lukijakunta ja melko harva muuten tietää tästä. Tekstejä luetaan melko tasaisesti: top5-tekstien katselut muodostavat vain noin 10 prosenttia kaikista katseluista. Toisenlainen blogi on vaikkapa Veikko Erantilla (toivottavasti taivutus menee oikein), joka kirjoittaa tekstin aina muutaman kuukauden välein, useimmissa teksteissä on kohtuullisesti lukijoita ja joissakin (moni)kymmenkertaisesti keskiarvoa enemmän (näin spekuloisin jakojen perusteella). Varmaan parempiakin esimerkkejä löytyy. Olen lukenut Joseph J. Rommin  Language Intelligence-kirjaa ja siellä on myös verkkokirjoittamiseen paljon vinkkejä. Vaikka nautin retoriikasta ja hyvien tekstien lukemisesta, en oikein osaa suhtautua taivutteluun (persuasion).

Ehkä minun olisi syytä harjoitella. Ottaa jokin aihe, jossa vallitsevat tai monien hellimät ideat ovat harhaisia ja pyrkiä vaikuttamaan niihin. Tyyliin maataloustuet. Tai asevelvollisuus, sehän vasta juttu olisikin. Ehkä kuvaavaa on se, että menin vankilaan rikottuani asevelvollisuuslakia, mutta en ole ikinä tosissani pyrkinyt vakuuttamaan ketään sen lain vääryydestä. Astuakseni hieman sivupoluille, marttyyrius voi johtaa omituiseen nihilismiin. Marttyyriuden psykologia vaatii julistamaan "En välitä siitä, mitä minulle tapahtuu, koska teen oikein.". Teon näkeminen eettisenä vaatii sen, että sen taustalla oleva päätös on ei-henkilökohtainen. Marttyyriuden näkeminen eettisenä tekona johtaa helposti nihilismiin: kaikki muutkin tekevät päätöksiä, jonka kokevat olevan oikein, joten sillä, mitä tapahtuu, ei ole väliä. On helppoa nähdä itsensä marttyyrinä, jos on totaalikieltäytyjä ja on vaikeaa samaistua toisten valintoihin, jos on ihminen. Tai sitten ilmastonmuutos. Jos ymmärtää kategorisen imperatiivin hölmösti, pistää henkilökohtaiset päästönsä kestävälle tasolle ja jättää asian siihen. Koska hei, jos kaikki tekisivät niin, niin maailmahan pelastuisi? Mutta tämä nyt oli vain sivupolku. Homma on vain se, että yksinkertaisesti pidän oman ajatteluni kehittämistä hyvin paljon tärkeämpänä itselleni kuin vaikuttamista (maailman parantamista). Pitänee ottaa asia haasteena ja harjoitella sellaistakin taitoa.

Kunnallisvaaleista

Kunnallisvaalit ovat aivan kohta. Itselleni nämä ovat nyt toiset kunnallisvaalit, joissa saan äänestää ja ensimmäiset vaalit, joissa äänestän Helsingissä. Yksi osa omia vaalejani on jo useana vuonna ollut vaalitoimitseminen, ja olen tänä vuonna Mellunmäessä toimitsemassa. Mukava tapa tutustua ihmisiin ja paikkoihin ja tienata hieman taskurahaa. Ja onhan siinä arvokkuuden ja juhlan tuntua. Ajattelin nyt tarjota vähän omia ajatuksiani näistä vaaleista.

Olen asunut Helsingissä vasta vähän aikaa, joten en ole aivan tarkkaan perillä siitä, minkä perusteella tässä kaupungissa pitäisi äänestää. Yleisiä teemoja lienee kolme: asuminen, joukkoliikenne ja kaupungin palvelujen tuotanto, ja tähän liittyen taloudenpito (tai nykyisellään talouden tasapainottaminen). Helsinkiin ilmeisesti tarvitaan uusia asuntoja laskemaan nykyisten asukkaiden elinkustannuksia ja majoittamaan tänne muuttavia. Joukkoliikenne ja asuminen kytkeytyvät tiiviisti toisiinsa niin, että joukkoliikenne vaatii joukkoja ja hyvin järjestetty joukkoliikenne jättää tilaa myös ihmisille asua. Ja lopuksi kaupunki on aina merkittävä palvelujen tuottaja, joskin tällä saralla eduskunta rajoittaa käsittääkseni melko suuresti sitä, mitä kaupunki voi tehdä - ilmeisesti puheet veroparatiisien boikotoinnista kuntien hankinnoissa saattavat helposti törmätä hankintalakiin. Muita teemoja voisivat ehkä olla metropolipolitiikka ja demokratiakäytännöt. Kuten sanottua, olen asunut täällä vasta vähän aikaa, niin en tarkkaan tiedä. Ajattelin äänestää Mikko Särelää. Hän vaikuttaa asialliselta ja tykkää avata juttuja blogissaan.

Tampereella iso yksittäinen kysymys on ratikan kohtalo, mutta ilmeisesti rantatunnelistakin ollaan äänestämässä näissäkin vaaleissa. Ja toki tavanomaiset kysymykset rahoituksen ja palveluntuotannon kestävyydestä tulevaisuudessa. Jos kirjani olisivat vielä Tampereella joutuisin ja pääsisin äänestämään tyttöystävääni. Ilahtuisin kuitenkin suuresti, jos Jaakko pääsisi valtuustoon, siinä saisi mainio kaupunki (ja kaupunginosa!) ansaitsemansa edustajan.

P.S. Eikö se ole vähän jännää, että Helsingissä kaikki puolueet omistavan luokan edustajia myöten puhuvat tarpeesta laskea asumisen hintaa? Asunto on kuitenkin monen helsinkiläisen(kin) tärkein omaisuus ja tässä puhutaan sen arvon laskemisesta (tai tarkemmin ottaen sen nousun hillitsemisestä). Ehkä tämä heijastaa seuraavia asioita: 1) äänet jakautuvat tasaisemmin kuin asunto-omaisuus ja ääniähän näissä vaaleissa ensi sijassa kalastellaan, 2) asunto-omaisuus on melko erityistä omaisuutta ja 3) kaupungit perustuvat suuruuden ekonomiaan, ja näissä oloissa monet hommat menevät mielenkiintoisiksi: asuntojen tarjonnan lisääminen voi (pidemmällä aikavälillä) kasvattaa niiden arvoa.

Yrityksiä ja työpaikkoja ei pidä houkutella

Organisaatioiden välinen kilpailu on tärkeää markkinoiden ulkopuolellakin. Kuntien ja alueiden välisellä kilpailulla on myös hyötyjä ja se voisi toimia paremminkin. Toisinaan karsastan puheita kuntien osaoptimoinnista, koska tuota argumenttia harvemmin tarkennetaan. Kilpailu on pohjimmiltaan osaoptimointia. Markkinatalous on pohjimmiltaan osaoptimointia. Ja se toimii, paremmin kuin vaihtoehdot.

Joissakin alueiden tavoissa kilpailla keskenään on kuitenkin enemmän järkeä kuin toisissa. Matt Yglesias kirjoitti tässä taannoin fiksun kuuloisia ajatuksia "economic gardening"-ideasta:

The way it goes is this. Conventional economic development strategy notes that there are some engines of prosperity elsewhere—a big factory, a corporate headquarters, whatever—and then seeks to transplant those engines to the city. Economic gardening says that instead of playing this game of zero-sum competition, local authorities ought to look around at the businesses they already have and ask what would it take for some of these firms to grow. You're creating your own engines of prosperity out of the seeds that are already available in your community, trying to build up local strengths rather than bid to the bottom for transplants. It's not a super-ideological idea, and in a lot of ways I think it's just common sense, but I also think it serves as a great metaphor for what's wrong with a lot of mega-projects and bribe-oriented development schemes. 

Mahtava ilmaus tuo "bribe-oriented development schemes".

Pari päivää sitten mies linkitti artikkeliin, jossa tutkittiin kaivostoimintaa ja yritystoiminnan profiilia Yhdysvalloissa. Tutkimuksen mukaan alueilla, joissa on 1900-luvun alussa ollut merkittäviä malmi- ja hiiliesiintymiä oli vuosisadan loppupuolella heikompi yritteliäisyys (esim. start-upien määrällä mitattuna) - ja tätä kautta myös heikompi työllisyys. Taustalla tässä on ajatus, että kaivannaisteollisuus vaatii suuria ja raskaita yritysrakenteita, mikä on omiaan tukahduttamaan yritteliäisyyttä. Syy-yhteys kaivannaisista heikkoon yritteliäisyyteen tuntuu melko vakuuttavalta, kun käänteisestä kausaliteetista ei liene kyse: alueen heikko (yritys)kulttuuri ei varmastikaan synnytä malmi- ja hiiliesiintymiä.

Kuten Yglesias sanoo, tarpeeksi pitkällä aikavälillä jokaisen yksittäisen yrityksen ja alan kyky tuottaa työpaikkoja ja voittoa laskee nollaan. Tästä syystä alueiden ei kannata (ainakaan pitkällä aikavälillä) "houkutella yrityksiä ja työpaikkoja" vaan luoda edellytykset, joissa yrityksiä ja työpaikkoja syntyy (ja tuhoutuu) jatkuvasti. Jos alueen strategia on houkutella yrityksiä ja työpaikkoja siitä tulee sellainen kuva, että ideana on imuroida ympäröiviltä alueilta siellä jo synnytettyjä yrityksiä ja työpaikkoja.

Command & Conquerin maailmassa ei tosin olisi pärjännyt vaalimalla alueen startup-kulttuuria.

P.S. Jos kasvuyrityshommat kiinnostelee, kannattaa lukaista TEM:in raportti "Kasvuyrityskatsaus 2012" [pdf]. Itse en aihetta tunne kovin hyvin ja opin paljon tuosta.

Idioottivarmaa rahapolitiikkaa

Rahapolitiikan nollakorkorajoite tarkoittaa sitä, että keskuspankki ei voi asettaa ohjauskorkoaan nollan alapuolelle. Ohjauskorko on se hinta, jolla keskuspankki ostaa ja myy arvopapereita avomarkkinaoperaatioilla. Tämän touhun tavoitteena on säädellä rahan määrää markkinoilla. Joskus keskuspankki haluaisi asettaa negatiivisen koron. Joskus taloudelliset olot vaativat sitä. Keskuspankki menee markkinoille ja julistaa "Myy euro, saat vuoden päästä 98 senttiä takaisin.". Sitten pankit miettii että "Mutta jos me sijoitamme euron käteiseen ja laitamme sen käteisen holviin ja otamme sen pois sieltä vuoden päästä niin se on edelleen euron arvoinen." No mitä jos käteisen tuotanto lopetettaisiin? NO NIINPÄ.

Kuitenkin jos mietitään, että keskuspankki on loppujen lopuksi - kaikkien niiden inflaatiotavoitteiden ja ohjauskorkojen takana - pulju, joka hallitsee rahan tarjontaa*, niin ei nollakorkorajoite ole mikään ylitsepääsemätön este. Nollakorkorajoite on haaste, se tekee asiat vaikeammiksi, likaisemmaksi, ei sitä voi kieltää.

HS uutisoi, että Sveitsin keskuspankki on tullut ryminällä Suomen pörssiin ja on nyt mm. Nokian viidenneksi suurin omistaja. Sveitsillä on inflaatiotavoite, alle 2 prosenttia vuodessa "pidemmällä aikavälillä". Viime vuosien tapahtumat ovat tehneet rahapolitiikan toteuttamisesta haastavaa, kun väki on pelännyt euron puolesta ja sijoittanut varmana pitämäänsä Sveitsiin, näin nostaen sen valuutan kysyntää. Sveitsin inflaatio onkin ollut aika epävakaata viime aikoina ja painunut välillä negatiiviseksi. Tällä hetkellä ohjauskorko on nollassa.

Onneksi keskuspankissa ei ole luettu sellaisia kommentaattoreita, joiden mukaan rahapolitiikka on voimatonta nollakoron puitteissa. Onneksi siellä on luettu Ruotsin keskuspankin & Princetonin Lars Svenssonia, jolla on "idioottivarma tapa" nollakorkorajoitteen ylittämiseen: valuutan ulkoisen arvon heikentäminen.

Sveitsin keskuspankki päätti syyskuussa 2011 ottaa inflaatiotavoitteen tueksi valuuttakurssitavoitteen ja kiinnitti frangin euroon. Tavoitteeksi asetettiin, että yhdellä eurolla saa 1,2 frangia. Näiden valuuttakurssien miettiminen saa muuten ainakin oman pääni aina sekaisin, kun ne hinnat voi ilmoittaa kummin päin tahansa.

Kuten kuviosta näkee, kriisin aikana frangi vahvistui melko voimakkaasti. Entäpä tuo V-kuvio ennen vuotta 2012, kun käyrä pomppaa ylöspäin ja lopulta tasaantuu? Jep, syys-lokakuu 2011. Viimeisin arvo on syyskuulta, kun yhdellä eurolla sai 1,2089 frangia (käytin kuukausidataa teknisen yksinkertaisuuden vuoksi).

Tämä touhu siis näyttäisi toimivan. Toinen kysymys on sitten se, että millainen valuuttakurssitavoite kannattaa ottaa. Sveitsin vuosi-inflaatio oli vielä elokuussa negatiivinen, joskin nousussa. Jos haluaa inflaatiota, niin ei varmaan kannattaisi fiksata valuuttakurssia euroon (Sveitsi olisi voinut julistaa vaikkapa crawling pegin, jossa frangin arvo suhteessa euroon laskisi hitaasti ja hallitusti).

Hyvähän se sveitsiläisten on, kun rahapolitiikan tavoite antaa myöten. EKP:lla tilanne on eri. EKP:n kannalta mitään ongelmaa ei ole, kun inflaatio on tavoitetasollaan. Euroalue ei kohtaa nollakorkorajoitetta, kun ensinnäkin korko ei ole nollassa ja toisekseen rahapolitiikan tavoite ei vaadi sen laskemista. Siinä mielessä tämä postaus ei suoranaisesti liity eurohommiin. Paitsi jos jollakulla nyt on yhä epäilyksiä keskuspankin kyvystä luoda inflaatiota ja pitää puhetta inflaatiotavoitteen nostosta tässä mielessä aivan turhana.

*Jep, kyllähän ne liikepankitkin osallistuvat rahan tarjontaan. Ks. Nick Rowe'n postaus siitä, mikä tekee keskuspankista erityisen pankin.

Euroopan työmarkkinakatsaus

Vähän aikaa sitten tuli ilmestyi tärkeä raportti, Euroopan komission Labour Market Developments in Europe 2012 [pdf]. Työ on erityinen tuotannontekijä monellakin tapaa ja työmarkkinat ovat niin kriisien kuin kasvunkin keskiössä. Ajattelin laittaa vähän ylös joitakin asioita, jotka itselleni pistivät silmään tuosta raportista.

Ensinnäkin viime vuosi (2011) oli, kuten odotettua, heikko Euroopalle. Talouden kasvu taittui ja sitä kautta myös työllisyyden kohentuminen. EU on tällä hetkellä ainut merkittävä markkina-alue jossa työttömyys ei ole laskussa. Vuonna 2008 alkanut kriisi on hävittänyt EU:sta 5 miljoonaa työpaikkaa, joista 3 miljoonaa on hävinnyt euroalueelta.

Tämän lisäksi eri Euroopan eri alueiden välillä on suurta vaihtelua. Työttömyyden hajonta eri maiden välillä on historiallisen suurta (kuvio I.2.1). Neljä kymmenestä yllä mainituista 5 miljoonasta kadonneesta työpaikasta on kadonnut Espanjasta, jossa on hieman yli 20 prosenttia EU:n työttömistä.

Miksi tämä kurjuus jakautuu niin epätasaisesti? Suurelta osin taustalla on tietenkin maiden erilaiset kasvuluvut (I.1.5), joiden taustalla on ainakin osittain valtioiden erilaiset tarpeet budjettiensa tasapainottamisessa. Mutta annettu kasvu tuottaa erilaisia työttömyyslukuja riippuen työmarkkinoiden toiminnasta. Tietenkään kasvua ei pidä ottaa annettuna: lyhyellä aikavälillä (ja luultavasti pitkälläkin, ainakin vähän) kokonaiskysyntä vaikuttaa tuotantoon ja työllisyyteen ja toiset raha- ja finanssipolitiikat ovat parempia kuin toiset. Keskitytään nyt kuitenkin työmarkkinoihin.

Työttömyyden ja tuotannon muutosten välistä relaatiota kutsutaan Okunin laiksi. Tuossa raportissa tehdään paljon sellaista analyysiä, että analysoidaan tuo relaatio ennen kriisiä-aineistosta (tai ennen 2011-aineistosta) ja katsotaan mitä viime vuosien (tai viime vuoden) kasvuluvut olisivat tarkoittaneet työttömyydelle jos tuo relaatio olisi pitänyt samalla tavalla myös kriisin aikaan.

Comparing the Okun law prediction with actual unemployment changes for year 2011 only, it appears that discrepancies are substantial only in some countries and follow a quite clear pattern. The Okun law does not hold on the one hand in countries characterised by a protracted or worsening sovereign and financial crisis (Greece, Cyprus, Portugal, Spain, Slovenia, Italy, with unemployment growth above prediction), on the other hand in countries in the verge of completing their rebalancing process and with stabilising financial systems (the Baltics, with unemployment reduction above prediction).

Yksi tärkeä kysymys on se, että miten keskimääräiset työtunnit kehittyvät. Kun yritykset näkevät tilaustensa laskevan ja palkat eivät tahdo joustaa alaspäin, syntyy paineita vähentää työvoiman määrää. Vähentävätkö kaikki työntekijät vähän vai potkitaanko osa väestä pihalle? Ceteris paribus on parempi vähentää tehdyn työn määrää laskemalla keskimääräisiä työtunteja kuin lisäämällä työttömyyttä, koska edellisessä kulutusmahdollisuudet jakautuvat tasaisemmin ja jälkimmäisessä on se riski, että väki vieraantuu työmarkkinoilta. Espanjassa keskimääräiset työtunnit itse asiassa ovat vain kasvaneet viime vuosina (I.2.7).

Yksi osa valuuttaunionin ongelmia on sisäinen epätasapaino, joka vaatii että toiset maat (kuten Espanja) kohentavat kilpailukykyään suhteessa toisiin maihin (kuten Suomi). Lyhyellä aikavälillä kilpailukyvyn kohentaminen tarkoittaa käytännössä palkkojen hidasta kasvua tai jopa laskua (ns. sisäinen devalvaatio). Tähän liittyy muitakin teemoja, kuten velkaantumisen vähentäminen ja työvoiman siirtäminen vientisektorille.  Tässä on vielä paljon, paljon tekemistä mutta suunta on oikea:

In 2011, the dynamics of nominal compensation per employee started reflecting more clearly the different needs to reduce unemployment and rebalance external positions. 

Within the euro area, while Germany, Belgium, Austria, France and Finland recorded growth rates above 2.5%, compensation per employee declined in Greece, Ireland and Portugal, and grew at rates below 1% in Spain. A recently concluded collective agreement in Germany in the metal and electrical engineering sector sets wage growth above 4%.

Suosittelen lukaisemaan tuon raportin johdannon ja vähän vilkuilemaan kuvioita, jos vähänkin kiinnostaa. Ainakin itse opin paljon uutta ja pääsin päivittämään näkemyksiäni.