Mikä on optimaalinen palkkataso ja miksi minulla pitäisi olla siitä mielipide

En tiedä teistä, mutta ainakin itseäni on hämmentänyt viimeaikainen keskustelu palkka-alesta ja sensellaisesta. Koetan tällä vähän selventää asioita itselleni, ehkä teillekin. Ja kertokaa ihmeessä oma näkemyksenne aiheesta ja vaikkapa oma keskimääräinen palkankorotustoiveenne jos sellainen löytyy.

EK on jo kuukausia ollut aktiivinen suomalaisten työntekijöiden palkankorotusmahdollisuuksien kehystämisessä. Kuukausi sitten tämä aktiivisuus muuten tuotti mahtavan otsikon: "EK:n Kokkila olisi valmis alentamaan palkkoja". Kuka olisi uskonut? Joka tapauksessa, en tunne kolmikantaa niin hyvin, että osaisin sanoa, mistä tässä kaikessa on kyse. Raamisopimuksen on käsitykseni mukaan tarkoitus kestää tämän vuoden loppuun, joten kehystetäänkö tässä jo noita neuvotteluja vai pyrkiikö EK luomaan mielipideilmastoa, jossa sopimukset neuvotellaan uudelleen jo ennen raamisopimuksen päättymistä? Olisi mukava tietää, mistä on kyse.


Entäpä itse palkankorotustarve? Aivan aluksi haluan kiittää markkinamekanismia ja sen laajaa soveltamista resurssien allokoinnissa. Olisi melko raskasta jos kaikesta päätettäisiin näin, kollektiivisesti. Olisi melko raskasta, jos "meidän" pitäisi päättää muistakin asioista samalla tavalla kuin "meidän" tulee päättää palkankorotuksista, koska ainakaan minulla (joka olen, mikäli osaan oikein tulkita, osa "meitä") ei ole kovinkaan monesta asiasta harmainta aavistusta, että miten sen kannattaisi mennä, jotta "meillä" menisi hyvin. En tiedä, olenko taas yksi osoitus siitä, kuinka taloustiede on demokraattisen vapauden antiteesi, mutta minun on myönnettävä, että kollektiivisen valinnan soveltaminen vaivaannuttaa minua monissa kysymyksissä.


Miksi me sitten päätämme palkankorotuksista kolmikannassa ja kannattaisiko niistä päättää mieluummin liitto- tai yritys- tai jopa työntekijäkohtaisesti? Minulla ei ole vastausta kumpaankaan kysymykseen, mutta jälkimmäistä miettiessä kannattaa pitää mielessä second-best-teoria ja työmarkkinainstituutioiden yhteisvaikutukset (jälkimmäisistä ks. tämä lyhyt esitys Richard Layardin ja Stephen Nickellin kontribuutioista [pdf]). Suomalaisilla työmarkkinoilla kun on muitakin instituutioita kuin kolmikanta, kuten työttömyysturva ja työsuojelulait. Kuten yllä olevassa esityksessä kerrotaan,

Layard and Nickell point out that labor market institutions not only work in one direction, but can have diverging effects in different contexts as they interact with each other. Under certain conditions – such as effective active labor market policies and activation as well as sufficient flexibility in coordinated wage bargaining – a reliable social security safety net can be compatible with good employment performance and low structural unemployment. As a consequence, societies have some leeway in choosing between different institutional arrangements that may bring about similar levels of employment, but the distributional effects will be different.

Jos siis luopuisimme kolmikannasta, muitakin asioita pitäisi luultavasti muuttaa samalla.

Toisin kuin kolmikannan ja kilpailukyvyn miettiminen, punapandan kuvan katselu saa aikaan hyvää mieltä.

Yksi turhauttavimmista asioista itselleni on ollut keskustelu kilpailukyvystä ja sen tämänhetkisestä tilasta. Miksi tästä on erimielisyyttä? Ehdotan debattia aiheesta, toisella puolella Pertti Haaparanta ja toisella Vesa Vihriälä. Jos tämän debatin jälkeen käsitykset kilpailukyvystä eivät olisi yhdentyneet niin jonkin seuraavista asioista pitäisi tapahtua: i) meidän kansakuntana pitäisi lakata puhumasta kilpailukyvystä ii) tilastotieteilijöiden, sosiologien ja minkälie pitäisi tulla ratkomaan kysymystä, jos taloustieteilijöistä ei ole siihen iii) jomman kumman tai kummankin keskustelijan olisi ns. mentävä itseensä ja mietittävä bayesilaista rationaalisuutta. Minua ainakin nolottaa, että profession, jonka alaa kilpailukyky ilmeisesti on, edustajat ovat tästä erimielisiä ja, mikä pahempaa, eivät ratko erimielisyyttään keskustelemalla toistensa kanssa julkisesti.* Myös henkilökohtaisesti kaipaisin jonkinlaista ajatusta siihen, että missä määrin kansalliset, ei-koordinoidut kilpailukykypolitiikat ovat hyvä asia valuuttaunionissa.

Sitten voitaisiin puhua myös siitä, mikä olisi optimaalinen palkkataso. Ja siitä, että minkä prosessin kautta me löydämme ja toteutamme sen.

Tämä oli ehkä näitä postauksia, jotka kirjoitetaan itseä varten, mutta toivottavasti sitä oli teillekin iloa. Kiitos kuuntelusta ja kommentit erittäin tervetulleita!


*Vesa Vihriälä viittaa tekstissään ilmeisesti Haaparantaan ilmaisussaan "useissa puheenvuoroissa". On hienoa, että hän ottaa kritiikin huomioon, joskin _keskustelun_ vuoksi kaipaisin sitä, että hän kirjoittaisi HS Vieraskynän lisäksi aiheesta blogauksen. Ainakin omasta mielestäni tuollaiset HS Vieraskynän tapaiset tekstit pyrkivät sulkemaan kirjoittajan puolella jo olevien mielen, eikä Vihriälän teksti ole nähdäkseni poikkeus.

Haaparanta ja Mika Maliranta keskustelivat tämän Haaparannan ATB-blogauksen kommenttiosiossa, mutta varmaan on reilua arvioida että tuo keskustelu pitkälti epäonnistui, syystä tai toisesta. Syy siihen, että ehdotin Vihriälää debattiin Malirannan sijaan on yksinkertaisesti se, että Vihriälä tuntuu olevan voimakkaammin asiasta mieltä - eikä tämä ole mikään kritiikki Malirantaa kohtaan, eihän itsellänikään ole kovin vahvaa näkemystä suuntaan tai toiseen.