Artturi tarttui edellisen postauksen kommenteissa siihen, miten voidaan todeta, että markkinoilla ilmenee liiallista volatiliteettiä. Oma metodologiani tähän oli se, että googlasin Scholarissa Shiller ja otin ensimmäisen mielenkiintoisen näköisen paperin, "Do Stock Prices Move Too Much to be Justified by Subsequent Dividends?". Paperi käsittelee osakemarkkinoita, mutta analyysi on varmaan laajennettavissa muillekin rahoitusmarkkinoille. Lisäksi sillä on Google Scholarissa 2298 viittausta, joten se tuntuu olevan melko autoritatiivinen. Kirja Market Volatility olisi luultavasti hyvä katsaus aiheeseen ja ehkä vähemmän täynnä kreikkalaisia aakkosia.
EMH:ssa on kaksi implikaatiota: 1.) Hinnat vastaavat arvoja. 2.) Mikään strategia tai sijoittaja ei voi jatkuvasti voittaa markkinatuottoa (no free lunch). On mahdollista ja tärkeää erottaa nämä kaksi implikaatiota, ja se käsite, millä ne erotetaan, on limits to arbitrage. Eli (tämä suoraan tuolta Wikipediasta) LTCM:n positiot olivat terveitä siinä mielessä, että pitkällä aikavälillä niillä olisi saanut tuottoa, mutta LTCM ei pystynyt turvaamaan lyhyen aikavälin rahoitusta (sijoittajat panikoivat). Tämä teoreettinen käsite (limits to arbitrage) ei ole mitenkään välttämätön näiden kahden implikaation testaamiseen erikseen, mutta se (tai joku muu selittävä tekijä) on välttämätön, jotta toisen falsifioiminen ei falsifioi toista.
Siinä missä behavioraalinen rahoitus on enimmäkseen keskittynyt anomalioiden etsimiseen (kohta 2.), Shillerin tutkimus perustuu kohdan 1.) testaamiseen (s.423, viimeinen kappale). Metodi on seuraavanlainen. Osakkeen tehokas (reilu) hinta on diskontattu harhaton arvio tulevista osingoista. Kun otetaan tarpeeksi pitkä aikaväli, voidaan muodostaa aikasarja tästä reilusta hinnasta. Kun tehdään vielä oletuksia siitä, miten informaatio tulevista osingoista tulee markkinoille, voidaan muodostaa jonkinlainen arvio "reilusta" varianssista hinnassa ja verrata tätä toteutuneeseen varianssiin. Toivottavasti en esitä tätä aivan väärin; epätäydellisesti varmasti, kun en itsekään nyt aamupäivästä sulattanut tuota artikkelia ja sen kreikkalaisia kirjaimia täysin. Jos homma kiinnostaa niin kannattaa varmaan lukea se tai hankkia käsiinsä tuo Market Volatility (tai jos löytyy jotain parempia lähteitä niin pistäkää vinkkiä!).
On varmaan paikallaan korostaa sitä, että tämä keskustelu ei suuremmin liity komission ehdotukseen finanssitransaktioverosta, koska finanssimarkkinoiden volatiliteetin vähentäminen ei kuulu tuon lain virallisiin tavoitteisiin. Useiden sen kannattajien retoriikkaan se kuitenkin luultavasti kuuluu. Ja on vaikeaa korostaa liikaa sitä, että markkinoiden tehottomuus ei ole ratkaiseva peruste interventiolle. Se on kenties välttämätön ehto, muttei riittävä. Relevantti kysymys on se, pystyykö valtio korjaamaan tehottomuutta (usein ei) ja pystyykö se korjaamaan sitä aiheuttamatta samalla suurempaa tehottomuutta muualle (vielä useammin ei).
Tobin-veron kolme elämää
Tänään on puhuttu, iloittu ja saatu harmaita hiuksia siitä, että komissio on ehdottanut Unioniin finanssitransaktioveroa. Jotkut ovat iloinneet siitä, että viimeinkin on saatu aikaan Tobin-vero, mutta tässä kyllä iloitaan väärästä puusta. Ottamatta kantaa tämänpäiväiseen ehdotukseen, ajattelin kirjoittaa pienen kirjoituksen Tobin-veron käsitehistoriasta. Yritin kirjoittaa yleistajuisesti, menevästikin, mutta loppujen lopuksi teksti kuvaa lähinnä omia mielenkiinnon kohteitani. Taloustieteessä hienoa on se, että sanoilla on merkityksensä ja tarkoituksensa. Kun tiedetään, mitä jollakin verolla tarkoitetaan, voidaan väitellä tylsemmistä asioista, kuten joustojen estimoinnista. Väärät sanat vievät happea kaikelta arvokkaammalta elämältä.
1. Kivi syvässä kaivossa
James Tobin esitteli ehdotuksensa eräässä vuonna 1972 pitämässään luentosarjassa. Tuota tekstiä ei kai ole netissä saatavilla, mutta hän omisti vuoden Eastern Economic Associationin presidenttinä vuonna 1978 pitämänsä puheen aiheelle, ja tämä on luettavissa.
Tilanne oli se, että Bretton Woods-järjestelmän hajotessa paloittain 1960- ja 1970-lukujen taitteessa valtaosa taloustieteilijöistä oli tyytyväisiä siirtymisestä kelluviin valuuttoihin. Kävi kuitenkin ilmi, että valuuttamarkkinoilla ilmenee liiallista volatiliteettiä eli hintojen heilahtelua. Suurin osa haukuista, joita finanssimarkkinat saavat osakseen, on tyhjää puhetta, mutta edelleen valtamielipide taloustieteilijöiden keskuudessa on ilmeisesti se, että finanssimarkkinoilla esiintyy liikaa volatiliteettiä. Tämä ei tarkoita, että finanssimarkkinat ovat aina ja kaikkialla tehottomia ja eestaas säntäilevien sijoittajien hallitsemia - ongelma vaihtelee markkinoittain ja toisilla markkinoilla ongelma on päinvastainen, eli volatiliteettia on liian vähän. En tunne rahoitusta kovin hyvin enkä tiedä, millä metodeilla tähän tulokseen on kulloinkin päädytty.
On totta, että Tobinin teksti sisältää kaksi perinteistä elementtiä, joihin myös nykyiset rahoitusmarkkinaveron puolustajat yhtyvät.
Ensinnäkin rahoitusmarkkinoiden tehokkuus on kyseenalaista. Tobin puhuu siitä, kuinka valuuttamarkkinat ovat liian "tehokkaita" mekaanisessa mielessä, eli transaktiokustannukset ovat niin alhaiset, että suurin osa sijoittajien ajasta menee spekuloidessa. Tobin puhuu siitä, kuinka on syytä "laittaa hiekkaa näihin hyvin öljyttyihin rattaisiin". Tästä tuli mieleen toinen ratas-kielikuva, nimittäin se, että "Inflaatio rasvaa talouden rattaat". Tämän yhteydessä viitataan usein Tobinin vuonna 1971 AEA:n presidenttinä pitämään puheeseen, mutta tuossa puheessa kielikuvaa ei mainita - tosin ajatuksen tasolla se on vahvasti mukana. Joka tapauksessa Tobin rinnastaa finanssimarkkinoiden valtaisan tehokkuuden esimerkiksi työmarkkinoiden kitkaisuuteen, joskaan hän ei tee selväksi, miksi tämä on ongelma. Lisäksi tekstissä on hieno maininta markkinoista peliteoreettisena arvauskilpailuna, selvänä viittauksena Keynesiin.
Toisekseen Tobin viittaa siihen, että pääoman liikkuvuus - niin kelluvien kuin fiksattujenkin valuuttakurssien järjestelmässä - kaventaa kansallisten elinten liikkumavaraa toteuttaa demokraattisesti päätettyjä tavoitteita.
Korjatkaa jos olen väärässä, mutta minulla on sellainen kuva, että ennen 1990-luvun loppua Tobinin vero ei ollut kovinkaan populaari talouspoliittinen käsite. Eikä se varmaan ollut kovin populaari taloustieteellinen käsite - Tobin kuvaa, että kun hän esitteli ideansa ensimmäisen kerran, se tippui kuin kivi syvään kaivoon. Osittain kyse oli varmaan alan sääntelynvastaisesta dispositiosta, osittain siitä, että valuuttamarkkinoiden volatiliteettiin totuttiin ja osittain myös siitä, että se on talouspoliittinen, ei -tieteellinen käsite ja sellaisenakin melko epäselvä.
Tämän verran on kuitenkin selvää: Tobinin ehdottaman veron alaisia kauppoja olisivat sellaiset transaktiot, joissa ostettava ja myytävä tuote ovat eri valuutoissa. Pätevänä taloustieteilijänä Tobin tietää, että mikäli vero langetettaisiin vain sellaisiin transaktioihin, joissa yhtä valuuttaa vaihdetaan toiseen, syntyisi tehottomuutta kun ihmiset kiertäisivät veroa muiden hyödykkeiden kautta. Eli jos haluaisit ostaa eurolla dollareita, voisit ostaa ensin euroillasi osakkeen tai hevosen ja myydä sen sitten dollareita vastaan. Näin ollen sitä veroa, josta Tobin puhuu, ei voida toteuttaa vain valuuttamarkkinoilla.
Toinen huomionarvoinen puoli Tobinin ehdotuksessa on se, että se ei sisällä lainkaan johdannaisia, vaan koskee vain spot-markkinoita, eli markkinoita joissa vaihtokauppa tapahtuu heti. Käytännössähän jonkinlainen johdannaisrajoitus pitäisi olla, koska yhden päivän futuurit ovat varmaan kohtuullinen substituutti spot-markkinoille. Mutta tämä varmaan henkii sitä, että kyseessä on todellakin toimenpide, jonka tarkoitus on vain hillitä lyhyen aikavälin spekulatiivisia rahavirtoja. Pahamaineiset johdannaiset jäisivät Tobin-verokarhun ulottumattomiin. Kolmanneksi voidaan mainita se, että ainakaan kyseisessä puheessa Tobin ei puhunut siitä, millä veron kriitikot ovat kautta historian pysäyttäneet keskustelun alkuunsa: miten veron voisi implementoida ei-maailmanlaajuisesti?
2. Globalisaatiokriittisen liikkeen lippulaivan kiintopiste
Olen tarpeeksi vanha muistaakseni globalisaatiokriittisen (tai altermondialistisen, mitä näitä nimityksiä nyt on), mutta liian nuori, että olisin tajunnut kovin hyvin, mistä siinä oli kyse. Seattlen aikaan olin 11. Muistan vain uutiset; vesitykit, tiesulut ja mellakkapoliisit.
On varmaan aika selvää, että Attac oli yksi näkyvimmistä, ellei peräti näkyvin tuon liikkeen toimija. Paljonhan siellä oli liikettä, mutta kun verkostojen luonteeseen kuuluu, etteivät ne anna haastatteluita, julkisuuden vaaka kääntyy järjestöjen suuntaan, ja siellä Attac taisi olla merkittävin. Ja on selvää, että Tobin-vero oli se tavoite, minkä ympärille Attac luotiin. Tämä Le Monde Diplon pääkirjoitus oli ilmeisesti liikkeen cri de ralliement, ja siitä voi oppia senkin, että Tobin-vero on myös järjestön nimen taustalla:
Virallisesti Attacista tuli (heti vain myöhemmin, sitä en tiedä) Association pour la taxation des transactions financières et pour l'action citoyenne. Vaikka Attac käyttikin Tobin-veroa retoriikassaan, se silti jostain syystä valitsi finanssitransaktioveron nimeensä.
Attacilla ja Tobinilla ei tunnu olevan kovin erilainen käsitys verosta itsestään, sen mekanismista ja sen proksimaalisista tavoitteista. En tiedä, mikä Attacin mieliprosentiksi muodostui, mutta siinä missä Le Monde Diplon pääkirjoitus puhui 0,1:stä, Tobin puhui vuonna 2001 0,5:stä, eli viisinkertaisesta luvusta!
Näin jälkeenpäin ajatellen on hämmentävää, että Tobin-veroa ei implementoitu tuolloin. Olihan takana 1990-luku ja valuuttakriisit Meksikossa, Aasiassa ja Venäjällä sekä silmiinpistävä määrä mätää ja peittelyä yrityssektorilla. Nyt koko valuuttakriisikysymys tuntuu painuneen taka-alalle, kun kehittyvät markkinat ovat keränneet pulleat puskurit dollareita ja eurojakin menneistä oppineina.
Se, että Tobin irtisanoutui koko globalisaatiokriittisestä liikkeestä ja että hänen mukaansa liike käytti väärin hänen nimeään, on kaikille varmaan tuttua kauraa. Itse osaan leveillä vain kehnolla ranskallani, mutta saksaa osaavat voivat lukea koko haastattelun, muille on tarjolla vain englanninkielinen tiivistelmä. Asiasta aasinsiltaan: tiesittekö muuten sen, että Corrado Gini, mies tulonjaon tasaisuutta mittaavan Gini-kertoimen taustalla, oli johtava fasistinen ideologi, joka mm. kirjoitti artikkelin The Scientific Basis of Fascism?
3. Susi ahman vaatteissa - Tobin-vero uutena sääntelyn aikakautena
Kuten tiedetään, 00-luvun lopulla iski ensin pörssiromahdus, sitten finanssikriisi ja työttömyyskriisi ja lopuksi valtioiden velkakriisi. Kun kriisi tulee, poliitikkojen leipätyötä on sääntely. Siksikin on tylsä kuulla, että Satu Hassi ei edes tiedä, mistä verosta ilahtua:
Kyseessä kun ei taida olla ihan sama asia kuin ns. Tobin-vero, jota Nobel-palkittu taloustieteilijä James Tobin ehdotti jo 1970-luvulla. Tiedän, kyseessä on melko viaton virhe, mutta nämä ovat niitä asioita, jotka erottavat kyseisellä alalla pätevän poliitikon epäpätevästä, ainakin yleisön silmissä. Eikä talouspolitiikka ole - onneksi - ainoa politiikan ala, jolla osallistujilta kysytään, kaivataan ja vaaditaan asiantuntemusta. Jos sekoittaa turvapaikanhakijan ja pakolaisen, on vaikea voittaa maahanmuuttopoliittista väittelyä, kuten Mari Puoskari on kokenut.
Virallinen englanninkielinen termi komission ehdotukselle on Financial Transaction Tax. Suora ja tarkin suomennos olisi finanssitransaktiovero. Pressitiedotteen mukaan
Pressitiedotteen mukaan komissio on päätynyt esittämään veroa kahdesta syystä:
Monet eivät jaa kiinnostustani oppihistoriaan ja käsitteiden alkuperään, mutta minusta on syytä varoa merkitysten kadottamista ja vääristämistä. Se kolo, kuvaannollisesti puhuen, jota varten Tobin vuoli veropalikkansa on erilainen kuin mihin sitä yritetään nyt tunkea. Miksei annettaisi Tobin-veron olla ja puhuttaisi asiasta jollain sanalla, joka kuvaa sitä paremmin? Miksei puhuttaisi totuudellisemmin? Jos meistä on liian vaivalloista puhua finanssitransaktioverosta tai rahoitusmarkkinaverosta, niin mitä se kertoo meistä? Jos kokee niin paljon tarvetta puhua, että haluaa altistaa muiden korvia ja silmiä ajatuksilleen, pitäisi puhua totuudellisesti.
Addendum: Ainakin tämän UKK:n mukaan spot-valuuttamarkkinoita ei edes verotettaisi. Mutta tiedä tuosta, vaikea tietää, mistä löytyisi autoritatiivisin tietopläjäys. Tämä Executive summary tarjoaa paljon tietoa veron tavoitteista, vaihtoehdoista ja arvioiduista vaikutuksista.
1. Kivi syvässä kaivossa
James Tobin esitteli ehdotuksensa eräässä vuonna 1972 pitämässään luentosarjassa. Tuota tekstiä ei kai ole netissä saatavilla, mutta hän omisti vuoden Eastern Economic Associationin presidenttinä vuonna 1978 pitämänsä puheen aiheelle, ja tämä on luettavissa.
Tilanne oli se, että Bretton Woods-järjestelmän hajotessa paloittain 1960- ja 1970-lukujen taitteessa valtaosa taloustieteilijöistä oli tyytyväisiä siirtymisestä kelluviin valuuttoihin. Kävi kuitenkin ilmi, että valuuttamarkkinoilla ilmenee liiallista volatiliteettiä eli hintojen heilahtelua. Suurin osa haukuista, joita finanssimarkkinat saavat osakseen, on tyhjää puhetta, mutta edelleen valtamielipide taloustieteilijöiden keskuudessa on ilmeisesti se, että finanssimarkkinoilla esiintyy liikaa volatiliteettiä. Tämä ei tarkoita, että finanssimarkkinat ovat aina ja kaikkialla tehottomia ja eestaas säntäilevien sijoittajien hallitsemia - ongelma vaihtelee markkinoittain ja toisilla markkinoilla ongelma on päinvastainen, eli volatiliteettia on liian vähän. En tunne rahoitusta kovin hyvin enkä tiedä, millä metodeilla tähän tulokseen on kulloinkin päädytty.
On totta, että Tobinin teksti sisältää kaksi perinteistä elementtiä, joihin myös nykyiset rahoitusmarkkinaveron puolustajat yhtyvät.
Ensinnäkin rahoitusmarkkinoiden tehokkuus on kyseenalaista. Tobin puhuu siitä, kuinka valuuttamarkkinat ovat liian "tehokkaita" mekaanisessa mielessä, eli transaktiokustannukset ovat niin alhaiset, että suurin osa sijoittajien ajasta menee spekuloidessa. Tobin puhuu siitä, kuinka on syytä "laittaa hiekkaa näihin hyvin öljyttyihin rattaisiin". Tästä tuli mieleen toinen ratas-kielikuva, nimittäin se, että "Inflaatio rasvaa talouden rattaat". Tämän yhteydessä viitataan usein Tobinin vuonna 1971 AEA:n presidenttinä pitämään puheeseen, mutta tuossa puheessa kielikuvaa ei mainita - tosin ajatuksen tasolla se on vahvasti mukana. Joka tapauksessa Tobin rinnastaa finanssimarkkinoiden valtaisan tehokkuuden esimerkiksi työmarkkinoiden kitkaisuuteen, joskaan hän ei tee selväksi, miksi tämä on ongelma. Lisäksi tekstissä on hieno maininta markkinoista peliteoreettisena arvauskilpailuna, selvänä viittauksena Keynesiin.
Toisekseen Tobin viittaa siihen, että pääoman liikkuvuus - niin kelluvien kuin fiksattujenkin valuuttakurssien järjestelmässä - kaventaa kansallisten elinten liikkumavaraa toteuttaa demokraattisesti päätettyjä tavoitteita.
Korjatkaa jos olen väärässä, mutta minulla on sellainen kuva, että ennen 1990-luvun loppua Tobinin vero ei ollut kovinkaan populaari talouspoliittinen käsite. Eikä se varmaan ollut kovin populaari taloustieteellinen käsite - Tobin kuvaa, että kun hän esitteli ideansa ensimmäisen kerran, se tippui kuin kivi syvään kaivoon. Osittain kyse oli varmaan alan sääntelynvastaisesta dispositiosta, osittain siitä, että valuuttamarkkinoiden volatiliteettiin totuttiin ja osittain myös siitä, että se on talouspoliittinen, ei -tieteellinen käsite ja sellaisenakin melko epäselvä.
Tämän verran on kuitenkin selvää: Tobinin ehdottaman veron alaisia kauppoja olisivat sellaiset transaktiot, joissa ostettava ja myytävä tuote ovat eri valuutoissa. Pätevänä taloustieteilijänä Tobin tietää, että mikäli vero langetettaisiin vain sellaisiin transaktioihin, joissa yhtä valuuttaa vaihdetaan toiseen, syntyisi tehottomuutta kun ihmiset kiertäisivät veroa muiden hyödykkeiden kautta. Eli jos haluaisit ostaa eurolla dollareita, voisit ostaa ensin euroillasi osakkeen tai hevosen ja myydä sen sitten dollareita vastaan. Näin ollen sitä veroa, josta Tobin puhuu, ei voida toteuttaa vain valuuttamarkkinoilla.
Toinen huomionarvoinen puoli Tobinin ehdotuksessa on se, että se ei sisällä lainkaan johdannaisia, vaan koskee vain spot-markkinoita, eli markkinoita joissa vaihtokauppa tapahtuu heti. Käytännössähän jonkinlainen johdannaisrajoitus pitäisi olla, koska yhden päivän futuurit ovat varmaan kohtuullinen substituutti spot-markkinoille. Mutta tämä varmaan henkii sitä, että kyseessä on todellakin toimenpide, jonka tarkoitus on vain hillitä lyhyen aikavälin spekulatiivisia rahavirtoja. Pahamaineiset johdannaiset jäisivät Tobin-verokarhun ulottumattomiin. Kolmanneksi voidaan mainita se, että ainakaan kyseisessä puheessa Tobin ei puhunut siitä, millä veron kriitikot ovat kautta historian pysäyttäneet keskustelun alkuunsa: miten veron voisi implementoida ei-maailmanlaajuisesti?
2. Globalisaatiokriittisen liikkeen lippulaivan kiintopiste
Olen tarpeeksi vanha muistaakseni globalisaatiokriittisen (tai altermondialistisen, mitä näitä nimityksiä nyt on), mutta liian nuori, että olisin tajunnut kovin hyvin, mistä siinä oli kyse. Seattlen aikaan olin 11. Muistan vain uutiset; vesitykit, tiesulut ja mellakkapoliisit.
On varmaan aika selvää, että Attac oli yksi näkyvimmistä, ellei peräti näkyvin tuon liikkeen toimija. Paljonhan siellä oli liikettä, mutta kun verkostojen luonteeseen kuuluu, etteivät ne anna haastatteluita, julkisuuden vaaka kääntyy järjestöjen suuntaan, ja siellä Attac taisi olla merkittävin. Ja on selvää, että Tobin-vero oli se tavoite, minkä ympärille Attac luotiin. Tämä Le Monde Diplon pääkirjoitus oli ilmeisesti liikkeen cri de ralliement, ja siitä voi oppia senkin, että Tobin-vero on myös järjestön nimen taustalla:
Pourquoi ne pas créer, à l’échelle planétaire, l’organisation non gouvernementale Action pour une taxe Tobin d’aide aux citoyens (Attac) ?
Virallisesti Attacista tuli (heti vain myöhemmin, sitä en tiedä) Association pour la taxation des transactions financières et pour l'action citoyenne. Vaikka Attac käyttikin Tobin-veroa retoriikassaan, se silti jostain syystä valitsi finanssitransaktioveron nimeensä.
Attacilla ja Tobinilla ei tunnu olevan kovin erilainen käsitys verosta itsestään, sen mekanismista ja sen proksimaalisista tavoitteista. En tiedä, mikä Attacin mieliprosentiksi muodostui, mutta siinä missä Le Monde Diplon pääkirjoitus puhui 0,1:stä, Tobin puhui vuonna 2001 0,5:stä, eli viisinkertaisesta luvusta!
Näin jälkeenpäin ajatellen on hämmentävää, että Tobin-veroa ei implementoitu tuolloin. Olihan takana 1990-luku ja valuuttakriisit Meksikossa, Aasiassa ja Venäjällä sekä silmiinpistävä määrä mätää ja peittelyä yrityssektorilla. Nyt koko valuuttakriisikysymys tuntuu painuneen taka-alalle, kun kehittyvät markkinat ovat keränneet pulleat puskurit dollareita ja eurojakin menneistä oppineina.
Se, että Tobin irtisanoutui koko globalisaatiokriittisestä liikkeestä ja että hänen mukaansa liike käytti väärin hänen nimeään, on kaikille varmaan tuttua kauraa. Itse osaan leveillä vain kehnolla ranskallani, mutta saksaa osaavat voivat lukea koko haastattelun, muille on tarjolla vain englanninkielinen tiivistelmä. Asiasta aasinsiltaan: tiesittekö muuten sen, että Corrado Gini, mies tulonjaon tasaisuutta mittaavan Gini-kertoimen taustalla, oli johtava fasistinen ideologi, joka mm. kirjoitti artikkelin The Scientific Basis of Fascism?
3. Susi ahman vaatteissa - Tobin-vero uutena sääntelyn aikakautena
Kuten tiedetään, 00-luvun lopulla iski ensin pörssiromahdus, sitten finanssikriisi ja työttömyyskriisi ja lopuksi valtioiden velkakriisi. Kun kriisi tulee, poliitikkojen leipätyötä on sääntely. Siksikin on tylsä kuulla, että Satu Hassi ei edes tiedä, mistä verosta ilahtua:
Harvoin olen ollut yhtä ilahtunut kuunnellessani EU-komission puheenjohtajan puhetta kuin tänään. Barroso ilmoitti EU-parlamentin täysistunnolle, että komissio on hyväksynyt virallisen lakiehdotuksen finanssitransaktioverosta. Kyseessä on sama asia kuin ns. Tobin-vero, jota Nobel-palkittu taloustieteilijä James Tobin ehdotti jo 1970-luvulla.
Kyseessä kun ei taida olla ihan sama asia kuin ns. Tobin-vero, jota Nobel-palkittu taloustieteilijä James Tobin ehdotti jo 1970-luvulla. Tiedän, kyseessä on melko viaton virhe, mutta nämä ovat niitä asioita, jotka erottavat kyseisellä alalla pätevän poliitikon epäpätevästä, ainakin yleisön silmissä. Eikä talouspolitiikka ole - onneksi - ainoa politiikan ala, jolla osallistujilta kysytään, kaivataan ja vaaditaan asiantuntemusta. Jos sekoittaa turvapaikanhakijan ja pakolaisen, on vaikea voittaa maahanmuuttopoliittista väittelyä, kuten Mari Puoskari on kokenut.
Virallinen englanninkielinen termi komission ehdotukselle on Financial Transaction Tax. Suora ja tarkin suomennos olisi finanssitransaktiovero. Pressitiedotteen mukaan
The tax would be levied on all transactions on financial instruments between financial institutions when at least one party to the transaction is located in the EU. The exchange of shares and bonds would be taxed at a rate of 0.1% and derivative contracts, at a rate of 0.01%. This could approximately raise €57 billion every year. The Commission has proposed that the tax should come into effect from 1st January 2014.
Pressitiedotteen mukaan komissio on päätynyt esittämään veroa kahdesta syystä:
- Koska finanssisektorin bailoutteja ei voida vastustaa, vero toimii eräänlaisena vakuutusmaksuna.
- Koska kymmenessä jäsenvaltiossa on jo jonkinlainen transaktiovero käytössä, komission ehdotus harmonisoi verotusta unionin alueella ja tuo tätä kautta tehokkuushyötyjä.
Monet eivät jaa kiinnostustani oppihistoriaan ja käsitteiden alkuperään, mutta minusta on syytä varoa merkitysten kadottamista ja vääristämistä. Se kolo, kuvaannollisesti puhuen, jota varten Tobin vuoli veropalikkansa on erilainen kuin mihin sitä yritetään nyt tunkea. Miksei annettaisi Tobin-veron olla ja puhuttaisi asiasta jollain sanalla, joka kuvaa sitä paremmin? Miksei puhuttaisi totuudellisemmin? Jos meistä on liian vaivalloista puhua finanssitransaktioverosta tai rahoitusmarkkinaverosta, niin mitä se kertoo meistä? Jos kokee niin paljon tarvetta puhua, että haluaa altistaa muiden korvia ja silmiä ajatuksilleen, pitäisi puhua totuudellisesti.
Addendum: Ainakin tämän UKK:n mukaan spot-valuuttamarkkinoita ei edes verotettaisi. Mutta tiedä tuosta, vaikea tietää, mistä löytyisi autoritatiivisin tietopläjäys. Tämä Executive summary tarjoaa paljon tietoa veron tavoitteista, vaihtoehdoista ja arvioiduista vaikutuksista.
- keskiviikko 28. syyskuuta 2011
-
6
kommenttia
Kepulla ei ole aluepolitiikan monopolia
Jäin miettimään aluepolitiikkaa kaupunkien suhteen kun Outi Alanko-Kahiluoto kirjoitti kaupunginosien välisestä eriarvoistumiskehityksestä otsikolla "Alueiden eriytyminen on pysäytettävä". Otsikko on pysäyttävä, koska sehän voisi tarkoittaa mitä tahansa alueita. Saako maapallolla olla erilaisia alueita, onko jokaisella neliökilometrillä oltava samat palvelut, saman verran maahanmuuttajia ja yhtä rikkaat asukkaat? Vakavasti ottaen, minkä alueiden eriytymistä pitää estää ja miksi? Vihreäthän esiintyvät usein kaupunki-maaseutu-aluepolitiikan kriitikkoina, mutta mitä eroa kaupunkitasoisella aluepolitiikalla ja valtiotasoisella aluepolitiikalla?
Olen saanut tähän kaksi mahdollista vastausta. Ensimmäinen oli oma ajatukseni, jälkimmäinen Vellun, ja tämä jälkimmäinen tuntuu merkittävämmältä. Mistä muusta voisi olla kyse?
Noin yleisemmin, myönnän että käytän eriarvoisuuden pohtimiseen vähemmän aikaa kuin monet muut. Olen miettinyt sitä viime aikoina lähinnä onnellisuuden ja onnellisuustutkimuksen näkökulmasta. Ajatus suhteellisesta tulotasosta ja viiteryhmistä on tärkeä tuon alan keskustelussa, vaikka siitä ei empiiristä kirjallisuutta taida olla kauheasti. Mutta tällainen ajatus siitä tulee: jos on sata rikasta ihmistä ja sata köyhää ihmistä ja kaksi planeettaa, miten ne kannattaisi asuttaa? Ei varmaan tasapuolisesti, koska silloin köyhät vertaisivat itseään rikkaisiin ja tuntisivat itsensä onnettomiksi - eikä rikkaiden lisääntynyt onni siitä, että he näkevät itseään köyhempiä kompensoi tätä. Onnellisuuden kannalta olisi varmaankin parasta, että näiden kahden ryhmän todellisuudet eroaisivat toisistaan täydellisesti. Todellisessa maailmassa näin autuasta tilannetta ei voida saada aikaan, kun ihmiset näkevät itseään rikkaampia aina television välityksellä, joten siihen ei ehkä kannata pyrkiäkään.
Hassut ajatusleikit sikseen, tässä on pyyntö: Antakaa ajatuksia ja linkatkaa empiiriseen tutkimukseen siitä, millaisia vaikutuksia vaikkapa onnellisuuteen alueellisella eriarvoisuudella on. Erityisesti: minkä tason eriarvoisuudella on merkitystä ja millä tasolla eriarvoisuuden vähentäminen olisi tehtävä? Planeetta, valtio, maakunta, kaupunki, kaupunginosa? Voidaanko kuvitella tilanteita, joissa eri tasa-arvoistamistavoitteiden välillä olisi trade-offeja? Kysymys näyttää vaativan aikamoista sosiaalista insinööritaitoa tai sen puutteessa voimakasta poliittista tahtoa.
Mutta alueellisen eriarvoistumisen vastustamisen ei tarvitse perustua tosiasioihin, vaan se voi perustua arvoihin. Kuten Alanko-Kahiluoto kirjoittaa, "Ihmiset jakautuvat niihin, joilla on varaa valita asuinalueensa ja niihin, joilla tätä mahdollisuutta ei ole". Mutta minusta tässä ei ole suuresti järkeä. Ainut eriarvoisuus, jolla on merkitystä, on hyöty, hyvinvointi, utiliteetti tai muu vastaava. Kaikki muu on paternalismia. Eivät kaikki köyhät halua asua hienolla alueella. Miksei vaan annettaisi heille rahaa ja he voisivat valita, käyttävätkö he sen hienolla alueella asumiseen, kotiteatteriin vai johonkin muuhun? No, ongelma on tämä: silloin harva köyhä muuttaa hienolle asuinalueelle ja kuva näyttää aika eriarvoiselta. Jos on olemassa yksi linna ja kymmenen köyhää, tulonsiirroilla kukaan ei saa linnaa. Mutta voidaanhan tehdä niin, että päätetään käyttää samat resurssit niin, että tulonsiirtoja ei tehdä ja arvotaan, kuka köyhä pääsee asumaan linnaan. Yksi asuu linnassa ja yhdeksän ovat yhtä köyhiä ennenkin ja johan näyttää hyvältä - vielä kun muistaa rajoittaa köyhän oikeutta myydä linnansa vapailla markkinoilla. Vaikea kuvitella, että tämä olisi kenenkään käsitys reiluudesta.
Sitten vielä yksi helmi Alanko-Kahiluodon tekstistä:
Tämä tuetun asumisen puolustajien tapa käyttää kysyntä-tarjonta-kehikkoa on naurettavaa ja lähes raivostuttavan ignoranttia. Ari Hyytinen on sivunnut asiaa ATB:ssä.
P.S. Noin vuosi sitten taloustiedeblogosfäärissä keskusteltiin ilmaisista parkkipaikoista. Tässä yksi postaus joka linkkailee moneen muuhun.
P.P.S. Yksi lempiesimerkeistäni tästä on Jay Lenon narsistinen paternalismi. Mielestäni erityisesti korkeakulttuurin ystävien ajatus siitä, että oopperan tukeminen on sosiaalipolitiikkaa, on lähinnä sitä, että yleistetään omia preferenssejä koko väestöön.
Olen saanut tähän kaksi mahdollista vastausta. Ensimmäinen oli oma ajatukseni, jälkimmäinen Vellun, ja tämä jälkimmäinen tuntuu merkittävämmältä. Mistä muusta voisi olla kyse?
- Eriarvoisuuden kustannukset: Jos uskotaan, että onnellisuus riippuu suhteellisesta asemasta viiteryhmässä, niin tasa-arvoistaminen on hienovaraista sosiaalista insinöörityötä, koska eroja tulee tasoittaa kunkin viiteryhmän sisällä, eikä niinkään niiden välillä. Jos maalaiset vertaavat itseään toisiin maalaisiin, eivätkä niinkään kaupunkilaisiin, maaseutu-kaupunki-eriarvoisuudella ei ole suuremmin merkitystä.
- Eriarvoisuuden vähentämisen kustannukset: Kaupunki on työssäkäyntialue. Köyhien kaupunginosien ongelma ei kai suoranaisesti ole se, ettei siellä ole työpaikkoja, vaan se, että siellä on köyhiä. Köyhien alueiden ongelma taas on se, että siellä ei ole työpaikkoja. Kun siis siirretään rahaa Helsingistä Kainuuseen, kannustetaan ihmisiä jäämään Kainuuseen sen sijaan että he muuttaisivat työn perässä kaupunkiin. On vaikea nähdä, että tällaista ongelmaa olisi kaupunkien sisällä. Tämän voisi ilmaista kai niin, että tehokkuuden ja oikeudenmukaisuuden välinen trade-off on suotuisampi kaupunkitasolla.
Noin yleisemmin, myönnän että käytän eriarvoisuuden pohtimiseen vähemmän aikaa kuin monet muut. Olen miettinyt sitä viime aikoina lähinnä onnellisuuden ja onnellisuustutkimuksen näkökulmasta. Ajatus suhteellisesta tulotasosta ja viiteryhmistä on tärkeä tuon alan keskustelussa, vaikka siitä ei empiiristä kirjallisuutta taida olla kauheasti. Mutta tällainen ajatus siitä tulee: jos on sata rikasta ihmistä ja sata köyhää ihmistä ja kaksi planeettaa, miten ne kannattaisi asuttaa? Ei varmaan tasapuolisesti, koska silloin köyhät vertaisivat itseään rikkaisiin ja tuntisivat itsensä onnettomiksi - eikä rikkaiden lisääntynyt onni siitä, että he näkevät itseään köyhempiä kompensoi tätä. Onnellisuuden kannalta olisi varmaankin parasta, että näiden kahden ryhmän todellisuudet eroaisivat toisistaan täydellisesti. Todellisessa maailmassa näin autuasta tilannetta ei voida saada aikaan, kun ihmiset näkevät itseään rikkaampia aina television välityksellä, joten siihen ei ehkä kannata pyrkiäkään.
Hassut ajatusleikit sikseen, tässä on pyyntö: Antakaa ajatuksia ja linkatkaa empiiriseen tutkimukseen siitä, millaisia vaikutuksia vaikkapa onnellisuuteen alueellisella eriarvoisuudella on. Erityisesti: minkä tason eriarvoisuudella on merkitystä ja millä tasolla eriarvoisuuden vähentäminen olisi tehtävä? Planeetta, valtio, maakunta, kaupunki, kaupunginosa? Voidaanko kuvitella tilanteita, joissa eri tasa-arvoistamistavoitteiden välillä olisi trade-offeja? Kysymys näyttää vaativan aikamoista sosiaalista insinööritaitoa tai sen puutteessa voimakasta poliittista tahtoa.
Mutta alueellisen eriarvoistumisen vastustamisen ei tarvitse perustua tosiasioihin, vaan se voi perustua arvoihin. Kuten Alanko-Kahiluoto kirjoittaa, "Ihmiset jakautuvat niihin, joilla on varaa valita asuinalueensa ja niihin, joilla tätä mahdollisuutta ei ole". Mutta minusta tässä ei ole suuresti järkeä. Ainut eriarvoisuus, jolla on merkitystä, on hyöty, hyvinvointi, utiliteetti tai muu vastaava. Kaikki muu on paternalismia. Eivät kaikki köyhät halua asua hienolla alueella. Miksei vaan annettaisi heille rahaa ja he voisivat valita, käyttävätkö he sen hienolla alueella asumiseen, kotiteatteriin vai johonkin muuhun? No, ongelma on tämä: silloin harva köyhä muuttaa hienolle asuinalueelle ja kuva näyttää aika eriarvoiselta. Jos on olemassa yksi linna ja kymmenen köyhää, tulonsiirroilla kukaan ei saa linnaa. Mutta voidaanhan tehdä niin, että päätetään käyttää samat resurssit niin, että tulonsiirtoja ei tehdä ja arvotaan, kuka köyhä pääsee asumaan linnaan. Yksi asuu linnassa ja yhdeksän ovat yhtä köyhiä ennenkin ja johan näyttää hyvältä - vielä kun muistaa rajoittaa köyhän oikeutta myydä linnansa vapailla markkinoilla. Vaikea kuvitella, että tämä olisi kenenkään käsitys reiluudesta.
Sitten vielä yksi helmi Alanko-Kahiluodon tekstistä:
Olisi tärkeää, että valtiovalta tukisi vuokra-asuntorakentamista niin, että asuntotarjonta vastaisi nykyistä paremmin kysyntää.
Tämä tuetun asumisen puolustajien tapa käyttää kysyntä-tarjonta-kehikkoa on naurettavaa ja lähes raivostuttavan ignoranttia. Ari Hyytinen on sivunnut asiaa ATB:ssä.
P.S. Noin vuosi sitten taloustiedeblogosfäärissä keskusteltiin ilmaisista parkkipaikoista. Tässä yksi postaus joka linkkailee moneen muuhun.
P.P.S. Yksi lempiesimerkeistäni tästä on Jay Lenon narsistinen paternalismi. Mielestäni erityisesti korkeakulttuurin ystävien ajatus siitä, että oopperan tukeminen on sosiaalipolitiikkaa, on lähinnä sitä, että yleistetään omia preferenssejä koko väestöön.
- sunnuntai 25. syyskuuta 2011
-
1
kommenttia
Syyllistä etsimässä
Jaakko soitteli tuossa alkuillasta ja jutusteltiin euroalueen talouspoliittisista kysymyksistä. Viittasin Barry Eichengreenin tekstiin, jossa hän korostaa sitä, että tilanne vaatii polttavien kysymysten ratkaisemista eikä vain budjettikurisääntöjen laatimista. Ongelma on se, että poliittinen päätöksenteko on usein liian hidasta ja vaikeasti ennustettavaa finanssimarkkinoiden kannalta. Tarvittaisiinkin taho, jolla on käytettävissään uskottavat resurssit, riittävä riippumattomuus poliittisesta kontrollista ja hyvät tavoitteet joita se toteuttaa tunnollisesti. Tällaisen tahon luominen on vaikeaa, kuten pysyvästä vakausmekanismista on huomattu. Itse asiassa ongelma on vielä pahempi. Jokaisella maalla on nimittäin ollut tällainen instituutio jo hyvin pitkän aikaa, ja meilläkin on sellainen, nimeltään EKP. Tilanne on masentava. Onneksi hyviä ehdotuksia ainakin riittää, mutta keskitytään nyt negatiiviseen ja mietitään, ketä asiasta voi syyttää. Ainakin seuraavat ovat mahdollisia (vetelen tässä joitakin mutkia suoriksi):
- Syytä markkinoita. Tästä tulee lähinnä mieleen Arhinmäki.
- Syytä poliitikkoja. Tämä on keskuspankkiirien kanta. Trichet'n mielestä hän hoitaa hommansa moitteettomasti ja poliitikot ovat ne jotka tarvitsevat ryhtiä ja päättäväisyyttä.
- Syytä keskuspankkeja. Tämä on kvasimonetaristibloggareiden kanta. Poliitikkoja ei kannata syyttää, koska homma on viime kädessä keskuspankin vastuulla ja täysin sen hoidettavissa. Markkinoihin nämä kaverit suhtautuvat yleensä positiivisesti, tai ainakaan eivät syyllistävästi - yksi nimityshän heille ilmeisesti on markkinamonetaristi. Elvytystä tarvitaan, mutta se rakenteellinen keino, jolla varmistetaan ettei keskuspankki mokaa jatkossa on eksplisiittinen rahapoliittinen sääntö, olkoon se NBKT tai loppumyynti (Final Sales).
- Syytä poliitikkoja ja keskuspankkeja. Tämä on useimpien talouspoliittisten kommentaattoreiden kanta. Keskuspankkien pitäisi tehdä enemmän, mutta nollakorkorajoite vaatii poliitikoiltakin toimia. He korostavat sitä, että nyt pitäisi elvyttää ja samalla tehdä ratkaisuja pitkän aikavälin budjettiepätasapainon korjaamiseksi. Painotukset näiden välillä vaihtelevat.
- Syytä markkinoita ja keskuspankkeja. Tämän näen systeemikriittisten vasemmistolaisten kantana. Toivottavasti en esitä heidän ajatuksiaan väärin; en ole tutustunut näihin niin paljon kuin pitäisi enkä ymmärrä näitä niin hyvin kuin haluaisin. Syyttäminen on tässä ehkä väärä sana; voimakkaastakin retoriikasta huolimatta eetos tuntuu olevan se, että sijoittaja vain toimii niin kuin sijoittajan pitää ja keskuspankit kädet on sidottu esimerkiksi Maastrichtin sopimuksella. Keskittyminen markkinoihin ja keskuspankkeihin liittyy ehkä siihen, että heidän mukaansa ne tarvitsevat suurempia rakenteellisia uudistuksia kuin poliittiset instituutiot. Tarvittava poliittinen muutos on lähinnä se, että poliitikot vastuunsa kansan edustajina ja ottavat sen vallan, joka kansalle kuuluu.
- Syytä markkinoita ja poliitikkoja. Piti laittaa tämä tähän, jotta kaikki kombinaatiot tulevat mukaan, mutta en keksi tahoja, jotka edustaisivat tätä kantaa.
- Syytä menneitä virheitä. Aiempi vauraus oli vain velan aikaansaama kupla eikä nyt kannata yrittää elvyttä, vaan hyväksyä se, että asuntojen ja muiden sijoituskohteiden hintojen on tultava vielä paljon alaspäin. Miten Andrew Mellonin klassikkositaatti kuuluisi nykyään? Likvidoi asunnot, likvidoi osakkeet, likvidoi yritykset!
- En tiedä, miten argumentit PSST:stä tai pysyvästä AS-shokista/tuottavuuden kasvun hidastumisesta pitäisi kuvata tässä kehikossa. Kling tuntuu syyttävän sitä samaa, mitä aina, eli taloudellista kasvua heikentävää sääntelyä, Cowen pitää syynä lähinnä sitä, että helpot kasvun lähteet on jo käytetty.
- Viimeiseksi muttei vähäisimmäksi: Syytä kreikkalaisia.
- keskiviikko 14. syyskuuta 2011
-
3
kommenttia
Onko likviditeetti vain rahan tarjonta toisella nimellä?
Lueskelen nyt tenttiin (ja elämään) de Grauwen mainiota Economics of Monetary Union-oppikirjaa. Tuo toinen painos on vuodelta 2007, ja varmaan olisi pitänyt lukea se heti tuolloin. Uuden oppiminen on hienoa, mutta samalla sitä huomaa usein olleensa monissa asioissa väärässä, tai vähintään harhassa.
Yksi seikka, joka on päivänselvä mutta jota en ollut aiemmin ajatellut, on velkakriisin ja rahan tarjonnan dynamiikka rahaliitossa. Opin sen tästä de Grauwen paperista, en ole oppikirjaa vielä lukenut kokonaan, joten en tiedä, sanotaanko siellä asiasta jotain.
Kun sijoittajat epäilevät brittien valtionvelkaa esim. maan kasvunäkymien heikkenemisestä johtuen, he myyvät sitä pois ja saavat puntia. He luultavasti haluavat päästä punnista eroon, joten he myyvät sitä, jolloin punnan arvo heikkenee ja vienti saa boostia. Tällainen korjaava mekanismi puuttuu Espanjalta. Kun sijoittajat myyvät Espanjan valtionvelkaa, he saavat rahaa, mutta he saattavat sijoittaa rahan vaikkapa Saksan valtionvelkaan. Paljonhan he myös myyvät euroja muihin valuuttoihin, ja tätä de Grauwe ei jostain syystä mainitse artikkelissaan. Voisi kuvitella, että vaikutus valuutan kurssiin on paljon pienempi kuin brittien tapauksessa, koska Espanja on osa suurta rahaliittoa.
Loppujen lopuksi kyse on rahan tarjonnasta. Friedman-Schwartzin arvo se vain nousee nousemistaan. Se mikä tässä on uutta on nollakorkorajoite. Tai ei sekään ole uutta, on siitä kirjoitettu paljon ja pari (?) kertaa koettukin. Erityisesti on ollut jonkin verran puhetta raha- ja finanssipolitiikan rooleista nollakorkotilanteessa. Mitä olen artikkeleita lukenut, niin minulle on muodostunut sellainen kuva, että a) nollakorkotilanteessa ekspansiivisella finanssipolitiikalla voi olla positiivinen vaikutus tuotantoon ja työllisyyteen (tästä ks. esim. Eggertson & Krugman) ja b) rahapolitiikka on silti ensisijainen, "luonnollinen", optimaalinen vaihtoehto (tästä ks. esim. Mankiw & Weinzierl). Ehkä kommentaattoreiden erimielisyydet johtuvat lähinnä siitä, mitkä ovat poliittiset rajoitteet ja miten tieteilijöiden pitää niihin suhtautua. EKP:n johdossa nyt vain näyttää olevan ylpeä hölmö.
P.S. Huomio retoriikasta. Kun poliitikot ja (finanssi)markkinavoimat painivat, poliitikot ottavat niskalenkkejä ja markkinat pakottavat poliitikot polvilleen. Kummalla taktiikalla varmistetaan voitto?
P.P.S. Lätkämailakäyrä.
Yksi seikka, joka on päivänselvä mutta jota en ollut aiemmin ajatellut, on velkakriisin ja rahan tarjonnan dynamiikka rahaliitossa. Opin sen tästä de Grauwen paperista, en ole oppikirjaa vielä lukenut kokonaan, joten en tiedä, sanotaanko siellä asiasta jotain.
Kun sijoittajat epäilevät brittien valtionvelkaa esim. maan kasvunäkymien heikkenemisestä johtuen, he myyvät sitä pois ja saavat puntia. He luultavasti haluavat päästä punnista eroon, joten he myyvät sitä, jolloin punnan arvo heikkenee ja vienti saa boostia. Tällainen korjaava mekanismi puuttuu Espanjalta. Kun sijoittajat myyvät Espanjan valtionvelkaa, he saavat rahaa, mutta he saattavat sijoittaa rahan vaikkapa Saksan valtionvelkaan. Paljonhan he myös myyvät euroja muihin valuuttoihin, ja tätä de Grauwe ei jostain syystä mainitse artikkelissaan. Voisi kuvitella, että vaikutus valuutan kurssiin on paljon pienempi kuin brittien tapauksessa, koska Espanja on osa suurta rahaliittoa.
Thus the total amount of liquidity (money supply) in Spain shrinks. The Spanish government experiences a liquidity crisis, i.e. it cannot obtain funds to roll over its debt at a reasonable price.Muistan kriisin aikana miettineeni, että mikä on tämä likviditeetti, josta niin paljon puhutaan. Kun puhutaan, että jokin arvopaperi ei ole likvidi, tarkoitetaan ilmeisesti, että arvopaperilla ei käydä paljoakaan kauppaa, jolloin markkinahinta ei ole niin tarkka arvopaperin arvon mitta. Hyödyllinen tapa ajatella markkinoita on usein se, että markkinoilla on aina kaksi puolta: osto ja myynti. Rahataloudessa toinen näistä puolista on (lähes) aina raha. Kun yksittäinen arvopaperi, esim. osake, ei ole likvidi, arvopaperi on "markkinoiden lyhyt puoli" (short side of the market). Kun taas kaikki arvopaperit eivät ole likvidejä, eli kun finanssimarkkinoilla on likviditeettikriisi, raha on markkinoiden lyhyt puoli.
Loppujen lopuksi kyse on rahan tarjonnasta. Friedman-Schwartzin arvo se vain nousee nousemistaan. Se mikä tässä on uutta on nollakorkorajoite. Tai ei sekään ole uutta, on siitä kirjoitettu paljon ja pari (?) kertaa koettukin. Erityisesti on ollut jonkin verran puhetta raha- ja finanssipolitiikan rooleista nollakorkotilanteessa. Mitä olen artikkeleita lukenut, niin minulle on muodostunut sellainen kuva, että a) nollakorkotilanteessa ekspansiivisella finanssipolitiikalla voi olla positiivinen vaikutus tuotantoon ja työllisyyteen (tästä ks. esim. Eggertson & Krugman) ja b) rahapolitiikka on silti ensisijainen, "luonnollinen", optimaalinen vaihtoehto (tästä ks. esim. Mankiw & Weinzierl). Ehkä kommentaattoreiden erimielisyydet johtuvat lähinnä siitä, mitkä ovat poliittiset rajoitteet ja miten tieteilijöiden pitää niihin suhtautua. EKP:n johdossa nyt vain näyttää olevan ylpeä hölmö.
P.S. Huomio retoriikasta. Kun poliitikot ja (finanssi)markkinavoimat painivat, poliitikot ottavat niskalenkkejä ja markkinat pakottavat poliitikot polvilleen. Kummalla taktiikalla varmistetaan voitto?
P.P.S. Lätkämailakäyrä.
- tiistai 13. syyskuuta 2011
-
2
kommenttia
Konnun multa on syvää
Luin viime viikolla Tarun Sormusten Herrasta. Huikea eepos. Halusin vain kirjoittaa seuraavan pätkän ylös, koska se tiivistää mielestäni niin kauniiksi kontulaisten konservatiivisen eetoksen. Minas Tirithin taistelu on päättynyt ja Pippin ja Merri jäävät Parannuksen Tarhaan, kun Aragorn lähtee Mustalle Portille:
Epäröin tulkita ja lietsoa yllä olevaa, koska en tiedä, voinko tehdä sille oikeutta. Mutta varmaan pitäisi yrittää. Itseni takia, mutta myös sen, että nykyään ihmisillä tuntuu olevan vaikeuksia antaa arvoa tällaisille asioille tai edes puhua niistä ilman ironiaa, pilkkaa tai tiedostavia huomioita perinteen pimeistä puolista tai siitä pahasta, mitä Jumalan nimessä tehdään.
...Voi että! Me Tukit ja Rankkibukit emme pärjää pitkään korkeuksissa.
Ei, sanoi Merri. Minä en ainakaan. En vielä. Mutta me voimme kuitenkin nyt nähdä korkealle, ja kunnioittaa. On kai parasta rakastaa ensin semmoista mitä osaa rakastaa: pitää aloittaa jostakin, pitää olla juuret, ja Konnun multa on syvää. Mutta on olemassa jotakin syvempää ja korkeampaa. Eikä vähäisinkään puutarhuri voi hoitaa puutarhaansa rauhassa jollei olisi, tiesi hän sen tai ei. Minusta on hyvä tietää tästä jotakin. Mutta miksi minä tämmöisiä puhun? Missä sitä pehkua on? Ja ota piippuni esiin sieltä pakkauksesta, jollei se ole mennyt poikki.
Epäröin tulkita ja lietsoa yllä olevaa, koska en tiedä, voinko tehdä sille oikeutta. Mutta varmaan pitäisi yrittää. Itseni takia, mutta myös sen, että nykyään ihmisillä tuntuu olevan vaikeuksia antaa arvoa tällaisille asioille tai edes puhua niistä ilman ironiaa, pilkkaa tai tiedostavia huomioita perinteen pimeistä puolista tai siitä pahasta, mitä Jumalan nimessä tehdään.
- maanantai 12. syyskuuta 2011
-
0
kommenttia