Valtio & talous, tappiofunktio ja vuosituhatkylät

1. Ronald Reagan valtiosta:

Government's view of the economy could be summed up in a few short phrases: If it moves, tax it. If it keeps moving, regulate it. If it stops, subsidize it."

Eikö olekin hämmästyttävän hienosti sanottu? Ilmeisesti aika tunnettu sitaatti, itse opin vasta Darwin Economystä.

2. Milton Friedman rules vs. discretion-kirjallisuudesta:

The major comment is the omission of what I have increasingly come to regard as Hamlet on this issue [rules versus discretion], namely the public choice perspective. To illustrate,...you talk about a loss function for "the policymaker" that includes solely inflation and the deviation of real output from a target level. If we bring this down to earth, these are likely to be only very indirectly related to the real objectives of the actual policymakers. From revealed preference, I suspect that by far and away the two most important variables in their loss function are avoiding accountability on the one hand and achieving public prestige on the other.

Tämä oli Stanley Fischerin "Rules Versus Discretion in Monetary Policy"-artikkelista (Handbook of Monetary Economics, vuoden 1990 painos). Rules vs. discretion-teemasta ei näyttänyt olevan wikipedia-artikkelia, joten lyhyt summaus ja karkea yksinkertaistus niille jotka eivät tiedä. Discretion on sitä, että keskuspankki optimoi joka periodi uudestaan sen, mitä sen kannattaa tehdä ja rules on sitä, että keskuspankki noudattaa jonkinlaista optimaalista sääntöä. Otan esimerkin rahapolitiikan ulkopuolelta.

Diktaattoria eivät säännöt sido. Diktaattori päättää joka vuosi, mitä hän tekee. Tullessaan valtaan hän takaa omaisuudensuojan ulkomaisille sijoituksille. Kun sijoituksia on virrannut maahan, hän seuraavana vuonna optimoi uudelleen ja tuumii "Tässäpä olisi oivaa täytettä sveitsiläiselle pankkitilille" ja takavarikoi sijoitukset. Kun sijoittajat ovat rationaalisia he kyllä tajuavat tämän eivätkä sijoita maahan alkujaan. Rules vs. discretion-kirjallisuuden pointti on se, että yleensä on hyvä, jos päättäjä pystyy sitomaan käsiään uskottavasti tulevan varalta - diktaattori saisi tasaista verotuloa, jos hän voisi vakuuttaa sijoittajille pitävänsä näppinsä kurissa.

Tuossa rahapoliittisessa kirjallisuudessa ajatellaan usein, että keskuspankki minimoi jotain tappiofunktiota, joka on vaikkapa inflaation ja työllisyyden tavoitearvopoikkeamien neliöiden summa. Friedman sitten sanoo, että ihmiset ajavat omaa etuaan ja päämiehen (kansa) on vaikea luoda sellaista järjestelyä, jossa sen edut menisivät yksi-yhteen agentin (keskuspankkiiri) kanssa.

Tulipa pitkä sepustus, ja minä kun luulin että nämä ovat ihan yksinkertaisia asioita. No, välillä on hyvä harjoitella asioiden selittämistä. Kokeilen vielä haikumuotoa

Vain oma etu
on tappiofunktio
keskuspankkiirin.

3. Berk Özler vuosituhatkylistä:

So, the impact evaluation nerds are losing the battle to "I've seen it with my own eyes: it is working" and "we've been monitoring progress: it's all good."

Vuosituhatkylät ovat Jeff Sachsin, tunnetun taloustieteilijän ja Bonon kaverin, tärkeä kehitysyhteistyöprojekti. Teoreettisesti se nojaa Big Push-teoriaan, jossa kehitysmaat ovat köyhyysloukussa. Tällöin pienet edistysaskeleet, kuten tehdas sinne ja koulu tuonne, eivät auta, vaan tarvitaan kertarysäys pääomaa maahan, jolloin kaikki tajuavat, että tästä se kehitys lähtee kehittymään ja syntyy positiivinen, itseään vahvistava kierre.

Sachsista tulee mieleen Krugmanin kuvaus policy entrepreneurista (lähde):

A professor can try to play entrepreneur--after all the rewards in both money and a sense of importance can be huge. Ultimately, however, she is at a disadvantage, because she is too constrained by her obscure professorly ethics. Some professors manage to transcend these limitations, but in doing so they cease to be professors, at least in the minds of their colleagues. And in general it seems that it is easiest to become a policy entrepreneur if your mind has not been clouded by too much knowledge of economic facts or existing economic theories--only then can you be entirely sincere in telling people what they want to hear.

Sachshan on kirjoittanut monia viitattuja artikkeleita etenkin kasvun empiriasta, mutta viime vuosina hän on julkisesti osallistunut kehitystutkimuskeskusteluun lähinnä puolustamalla omaa projektiaan. Sivuhuomiona sanottakoon, että viime vuosina hänet on voinut nähdä myös vastustamassa finanssielvytystä, mikä on poikkeuksellista liberaalille taloustieteilijälle.

Taustoitetaan vielä sen verran, että impact evaluation-nörteillä, jotka sitaatissa mainitaan, viitataan kehitystaloustieteen (ja ehkäpä koko taloustieteen!) viime vuosien kuumimpaan alaan. Lääketutkimuksessa valitaan potilaita, joille annetaan lääkettä ja potilaita, joille ei anneta lääkettä, jotta voidaan erottaa lääkkeen vaikutus joistakin yleisistä trendeistä ja taipumuksista. Samalla tavalla nämä nörtit sanovat että kehitysyhteistyössä (nämä ovat poikkeuksellisen käytännöllisiä taloustieteilijöitä) pitää valita projektikylien lisäksi samanlaisia seurantakyliä, jotta voidaan tutkia sitä, mitä projekti on saanut aikaan. Tämän lähestymistavan tunnetuimmat edustajat lienevät Abhijit Banerjee ja Esther Duflo, jotka ovat kirjoittaneet kirjan Poor Economics, tässä kirjan informatiivinen kotisivu, tässä yksi lyhyehkö ja selkeä arvio. Taisinpa itsekin siitä jotain kirjoittaa silloin kuin luin sen. Toki tuotakin lähestymistapaa on kritisoitu ja siinä on rajoitteensa.

Joka tapauksessa kun tuli ilmi, että vuosituhatkyläprojekti on saanut rahoitusta jatkolleen, jotkut kommentoijat innostuivat taas kritisoimaan projektin huonoa seurantaa ja jopa epätieteellisyyttä. Ja tuo kritiikki on ainakin osittain ihan validia. Impact evaluation-nörttien idea tulee selville, kun katsoo täältä kännykkä-kuvion. Projektin edustajat pitävät kännyköiden käytön kasvua projektikylissä merkkinä projektin onnistumisesta, mutta tosiasiassa kännyköiden käyttö on kasvanut samalla tavalla vastaavissa paikoissa, joissa projektia ei ole ollut! Eihän projekti ole kokonaisuudessaan ollut tuhlausta, mutta tällaiset aina valitettavasti nakertavat niin projektin kuin sitä mainostavan professorin uskottavuutta.

Toimitusjohtajat sorron yöstä nousseet

Toimitusjohtajien palkat ovat viime vuosikymmeninä nousseet suuresti, erityisesti Yhdysvalloissa. Mistä tämä johtuu? Darwin Economy-kirjassa Robert H. Frankin selitys on kahtalainen. Ensinnäkin nykytalous suosii supertähtiä. Kuten Frank asian esittää:

Vastly larger sums are at stake in many private companies. Consider a company with $10 billion in annual earnings that has narrowed itse CEO search to two finalists. If one would make jsut a handful of better decisions each year than the other, the company's annual earnings might easily be 3 percent - or $300 million - higher under the better candidate's leadership. So if the top contenders for the CEO position are indistinguishable with respect to quality of the decisions they're likely to make in office, the the competitively determined salary of the best candidate can be dramatically higher than thar for the second best, even when the estimated difference in their talent is small.

Nokian markkina-arvosta on tämän TS:n jutun mukaan sulanut viimeisen runsaan kymmenen vuoden aikana 200 miljardia euroa. Nokia ja suomalaiset veronmaksajat olisivat varmaan mielellään maksaneet hyvin paljon siitä, että joku olisi voinut estää tämän.

Toiseksikin kilpailu on lisääntynyt. Hyödykemarkkinoiden deregulaatio on lisännyt kilpailua ja nostanut sankaritoimareiden arvoa. Toisaalta pääoma ei juoni työläistä kohtaan enää niin pahasti näillä työmarkkinoilla.

Frank käyttää esimerkkinään sitä, kuinka (ainakin Yhdysvalloissa) urheiluliigat sopivat aikoinaan siitä, että he eivät lähde kilpailemaan toistensa tähtipelaajista. Vaikka mitään muodollisia sopimuksia ei toimitusjohtajien kohdalla ollutkaan, henki oli Frankin mielestä sama. Nykyään tällaiset esteet ovat poistuneet ja työntekijöiden neuvotteluvoima on kasvanut suhteessa pääomaan eli osakkeenomistajiin.

Darwin Economy ja libertarismi

Robert H. Frankin Darwin Economy on hieno kirja. Tässä melko huonosti jäsenneltyjä ajatuksia, joita se herätti. Pitäisi varmaankin harjoitella tätä pitempien postausten kirjoittamista. Niiden lukeminen on kuitenkin aika erilaista kuin lyhyiden.

Frank esittää, että perinteinen kritiikki siitä, miksi markkinatalous ja kilpailu ei tuota suurinta mahdollista hyvää ihmisille, on hakoteillä. Kyse ei ole siitä, että markkinoilla ei olisi todellista kilpailua - vanha kunnon monopoliargumentti, josta Adam Smithkin jo puhui. Asia on ehkä joskus voinut olla näin, mutta nykyään markkinoilla yleisesti kilpailu on kovempaa kuin koskaan ja kovenemaan päin. Yritysten toimitusjohtajien huikeasti nousevat palkat johtuvat koventuneesta kilpailusta, ei mistään markkinamekanismin epäonnistumisesta. Kyse ei ole myöskään siitä, että kuluttajat eivät olisi harhattomia hyötynsä maksimoijia - he eivät ole, mutta sen seuraukset ovat melko pienet, ainakin verrattaessa Frankin argumenttiin.

Frankin mielestä ylivoimaisesti merkittävin tekijä on se, että ihmiset, evoluutiossa kehittyneet, kuluttavat statusta. Status on hyödyke (tai hyödykkeiden ominaisuus), jota ei voi juurikaan tuottaa lisää, joten siihen laitetut resurssit menevät hukkaan koko lajin hyvinvoinnin näkökulmasta. Valtio voi parantaa tilannetta yksinkertaisesti progressiivisella kulutusverotuksella ja suuntaamalla sitten näitä varoja hyvinvointia tuottaviin ei-status-hyödykkeisiin. Tätä Frank kutsuu libertaariksi hyvinvointivaltioksi, koska se tuottaa ratkaisun, joka imitoi coaselaisen vapaan neuvottelun tulosta kun tuo coaselainen vapaa neuvottelu ei ole mahdollista transaktiokustannusten vuoksi.

Frankin argumentti on teoreettisesti pätevä, ja koska tunnen lukkarinrakkautta konsilienssia kohtaan, lämpenen sille, että hän johtaa teoriansa evoluutio-käsitteestä. Empiriasta Frank ei paria lähdeviitettä enempää vaivaudu puhumaan.

Mutta mielenkiintoisinta kirjassa ainakin itselleni oli Frankin suhtautuminen libertarismiin. Kirjan noin 200 sivulla mainitaan 100 kertaa sana "libertarian" 11 kertaa sana "movement libertarian" ja 18 kertaa sana "rational libertarian" - ja viimeisen kohdalla kaikki tämä viimeisen 15 sivun sisällä, joten voinette ymmärtää, miten lukijalle muodostuu sellainen kuva, että tässä on Frankille kyse jostain tärkeästä.

Saatan tiukan paikan tullen kutsua itseäni libertaariksi, joten kyse on minullekin jostain tärkeästä. Hämmentävää tämä on siksi, että olen aina kokenut libertaarien olevan lähinnä akatemiaan rajoittunut marginaaliryhmä. Harvoin kukaan ottaa libertaareja näin tosissaan. Ainakin oman kokemukseni mukaan ihmisille lähes aina riittää se, että mainitsee sanan "libertaari" pienellä hymynkareella tai naurahduksella ja liittää vaikkapa sanan "hörhö" siihen eteen, vaikka hörhö-hörhöistä puhuminen kuulostaa aika typerältä.

Mutta Frank on rehellisempi ja osaltaan tunnustaa libertaarien maailmankuvan, vaikka käyttääkin rasittavasti ilmaisua "movement libertarian" kuvaamaan huonoja libertaareja ja "rational libertarian" ja pari kertaa jopa "honest libertarian" kuvaamaan hyviä libertaareja. On mielenkiintoista kuinka Frank katsoo kirjoittavansa täysin libertaarien maailmankuvan sisältä, heidän näkökulmastaan, mutta siitä huolimatta puhuu libertarismista kuin jostain vieraasta oliosta.

Yksi syy siihen, miksi Frank kokee, että hänen on kirjoitettava libertaareista on se, että heidän ajatusmaailmansa on osittain vastuussa Yhdysvaltain sietämättömästä poliittisesta tilanteesta.

"Movement libertarians are a small minority, but their slogans have wreaked havoc far out of proportion to their number."

Tai no, sanoin väärin. Eivät libertaarit ole vastuussa, vaan "movement"-libertaarit. Voi tätä retoriikkaa.

Frank paljastaa yhden ainakin itselleni tärkeän jakolinjan libertaarien (liikkeen ja jokaisen yksilön) sisällä puhumalla vain jakolinjan toisesta puolesta. Frankin lähtökohta on se, että libertaarit ovat utilitaristeja, ja jos he eivät käyttäydy sen mukaisesti, he ovat väärässä. Kaikki lähtee Millin vahinkoperiaatteesta:

Many libertarians seem inclined to embrace harm principle when doing so provides them with additional ammunition against a regulation they don't favor. When the principle seems to support a regulation they don't like, however, they're often quick to reject it, insisting that it's trumped in that instance by some prior right to act in the way they wish to. But the latter tactic forces them to confront the question of where that right comes from.

The Coase framework they embrace says that society should define and enforce rights in such a way as to mimic the agreements people would reach on their own if open negotiation between them were practical.

En tunne filosofiaa kovin hyvin, joten saatan vedellä mutkia suoriksi ja puhua väärillä sanoilla. Coasen kehikko, kuten Frank sen esittää, sanoo että oikeudetkin tulee määritellä utilitaristisin periaattein. On kai olemassa kahdenlaista libertarismia. Konsekventialistinen libertarismi on kai vain utilitarismia, joka vain haluaa korostaa vapauksien hyödyllisyyttä. Deontologinen libertarismi katsoo, että ihmisillä on oikeuksia ja näitä oikeuksia ei sovi loukata hyödyn nimessä, eli että niitä ei sovi määritellä Coasen kehikossa.

Jopa Frank tunnustaa, että ihmisillä on luonnollisia oikeuksia.

Some libertarians may object that the Coase framework's emphasis on cost-benefit analysis isn't appropriate for all matters pertaining to human rights. Perhaps so. But we're not talking about all matters pertaining to human rights.

Tuo "perhaps" on ehkä hienoin sana koko kirjassa. Frank sanoo sen kuin se olisi vain yksi, pieni sana muiden joukossa, mutta se ei ole. Ilman sitä Holokaustin moraalisuus esimerkiksi riippuisi siitä, paljonko juutalaiset ovat valmiita maksamaan siitä, että heitä ei tapeta. Harva meistä on yhtä johdonmukainen ideologioissaan kuin Robin Hanson (ks. linkki). Kyse on varmaankin vain siitä, mitkä oikeudet rajataan kustannus-hyöty-analyysin ulkopuolelle. Ja kyse on varmaankin siitä, että Frankin mielestä ne oikeudet, joista ei voida käydä kauppaa, on jo saavutettu ja suojattu perustuslaissa, jolloin koko keskustelu pitäisi käydä kustannus-hyöty-analyysisillä. Ehkäpä.

Darwin Economy pistää ajattelemaan ja siinä on mielestäni hyvää kritiikkiä monia maailmankuvia kohtaan. Empirian puuttessa en kuitenkaan lähtisi vielä suuremmin vaatimaan politiikkamuutoksia sen perusteella - emme esimerkiksi tiedä, miten suuressa roolissa suhteellinen, statukseen perustuva kulutus on. Mutta kirja ehkä auttaa hahmottamaan sitä, miten yhteisistä asioista kannattaa puhua. Kustannus-hyöty-analyysi tuottaa huonompia sloganeita, mutta se on varmaan silti rakentavin tapa keskustella. Eli jos kokee että valtion rooli on liian suuri ja veroastetta pitäisi laskea (rajustikin) ei pidä lähteä huutelemaan että verotus on varkautta.

Ja ongelma libertaareissa, joilla on päänsä sisällä tuo huonosti määritelty ja liikkuva jakolinja deontologisen libertarismin ja konsekventialistisen libertarismin välillä, on se, että kustannus-hyöty-analyyseja saattaa toisinaan harhaistaa deontologinen intuitio. Siksi on varmaankin tarpeen, että yhä useampi käyttäisi coaselaista kehikkoa ja kustannus-hyöty-analyysiä omassa ajattelussaan ja keskustellessaan muiden kanssa. Erityisesti ihmiset, joiden käsitys koskemattomista oikeuksista on kapeampi kuin libertaarien.

Addendum: Unohdin tämän, mikä oli ehkä tärkein pointti. Frank puhuu siitä, kuinka jääkiekkoilijat eivät halunneet käyttää kypäriä, koska se haittasi pelisuoritusta, mutta äänestettäessä kypäräpakosta, kannattivat sitä. Rationaalista toimintaa ja jääkiekkoilijat ovat vapaita sopimaan sen. Frank kirjoittaa:

It's clearly a more serious matter to be restrained by the government than to be restrained by a hockey league...But the difference is one of degree, not of kind.

Ratkaiseva kysymys libertaareille onkin se, että onko kysymys todella vain aste-erosta.

Lukemisia

Siitä on pitkä aika, kun viimeksi päivitin lukemisiani tänne, mutta toisaalta olen jonkin verran onnistunut keskittymään gradukirjallisuuteen enkä ole lukenutkaan ihan kauhean paljoa muuta kuin artikkeleita, joista ei täällä kannata paljoa huudella.

1. Meillä on ollut pitkään lainassa Noel Kingsburyn Hybrid: The History and Science of Plant Breeding. Kirja on hyvin kirjoitettu mutta kieltämättä raskas itseni kaltaiselle lukijalle, joka ei ole mitenkään älyttömän kiinnostunut aiheesta. Jätinkin sen kesken. Kuten arvatakin saattaa, kirja auttaa ymmärtämään ongelmia, joita käsitteissä "luonnollinen" ja "luonnonmukainen" on, kun niitä käytetään kasveista puhuttaessa. Ja kyllä, kirjasta voi saada irti jotain ajatuksia GMO-keskusteluun, mutta en tiedä onko se hedelmällisin tapa lukea kirjaa.

Itselleni jäi mieleen pointti siitä, että (hyöty)kasvien jalostajat eivät ole suinkaan maksimoineet tuottoa (yield) vaan kasvien kestävyyttä eri olosuhteissa ja minimoineet tällä tavalla riskejä. Nykyaikana kun saadaan finanssimarkkinoiden autuutta levitettyä joka maailmankolkkaan voidaan viljellä kasveja, jotka tuottavat suurempaa satoa suuremmalla riskillä, kun vakuutusmarkkinoiden avulla voidaan tasata tätä riskiä.

2. Milton & Rose Friedman: Free to Choose: A Personal Statement. Olen miettinyt asiaa ja puin varmaan (Milton) Friedmania ja omaa suhdettani häneen ja hänen teksteihinsä ensi vuonna, kun miehen syntymästä on kulunut sata vuotta. Rodrik ehtikin jo avata tulen. Mielenkiintoista nähdä, millaisia kirjoituksia ja näkemyksiä ensi vuonna tulee esiin.

3. Alan Moore & Dave Gibbons: Watchmen. No, kyllähän se vaikutti aika suurelta teokselta. Tarvitsee varmaan auetakseen useamman lukukerran ja hieman taustoitusta. Eniten jäin varmaan miettimään Veidtia, hänen persoonaansa ja valintojaan. Tartuin kirjaan lähinnä koska V niin kuin Verikosto on niin lähellä sydäntäni ja luin sen taas kerran tuossa vähän aikaa sitten. Se on hyvä, siitä menen takuuseen.

4. Arthur Brooks: Gross National Happiness. Luin teoksen ViNOn Onnellinen yhteiskunta-kampanjaa ajatellen. Melko kevyesti kirjoitettu kirja, käy läpi enimmäkseen kirjoittajan itsensä tuottamia empiirisiä tuloksia lähinnä kai GSS-aineistosta. Täysin siis jenkkikeskeistä eikä välttämättä auta ymmärtämään onnellisuuden yhteiskunnallista puolta muualla.

5. Stanley Fischer: IMF: Essays from a Time of Crisis. Vaikea suositella kenellekään muulle kuin kansista tuntevalle ja kv.talouspolitiikasta kiinnostuneelle. Opin sen, että IMF:n ongelmakenttä noin talousteoreettisessa mielessä on hyvin laaja.

Olen nyt lukemassa Robert H. Frankin Darwin Economyä, mutta siitä ajattelin kirjoittaa vähän pidemmän arvion.

P.S. Nyt on käynnistymässä asteittan yllä mainitsemani ViNOn Onnellinen yhteiskunta-kampanja. Parin viikon päästä sivustolla alkaa keskustelu Onnellisuuspolitiikan rajoista ja mahdollisuuksista, utopioista ja ihmisluonnosta. Avauspuheenvuoron on kirjoittanut Marko Hamilo ja voin kertoa, että se on hyvä.

Kolme enemmän tai vähemmän lyhyttä

1. En ollut ajatellut asiaa ennen eilistä, kun näin televisiossa Mikko Salasuon puhumassa dopingista Suomessa ja dopingin laillisesta asemasta. Rikoslaissa on kriminalisoitu dopingaineiden valmistus, maahantuonti, levittäminen ja hallussapito levittämistarkoituksessa, kun taas dopingaineiden käyttämistä ei ole säädetty rikoslaissa rangaistavaksi. Mistä johtuvat erot vaikkapa kannabiksen ja dopingin lainsäädännössä? Ja miksi dopingin tuotantoon, hankintaan ja levitykseen liittyvä toiminta on rangaistavaa, mutta käyttö ei?

2. Vellu on kirjoittanut hyvän tekstin avioliittolaista, endorssaan kovasti.

3. Kävin taannoin tenttimässä de Grauwen Economics of Monetary Union-opuksen. Yksi kysymys oli ytimekkäästi "pankki- ja valuuttakriisin yhteys", joten rajasin kysymystä mielivaltaisesti ja puhuin lähinnä euroalueesta.

En käy koko vastaustani läpi, mutta yksi pointti. Voidaan ajatella, että euroalueella ei ole liikkeessä vain "euroja", vaan on olemassa irlantilaisia euroja irlantilaisessa pankissa ja saksalaisia euroja saksalaisessa pankissa. Rahaliitossa on kyse siitä, että näiden valuuttojen keskinäinen arvo fiksataan 1:1. Kuten kaikki fiksatut suhteelliset hinnat, myös tähänkin vaikuttavat markkinavoimat, jotka ovat toisinaan eri mieltä fiksaajan kanssa sopivasta vaihtoarvosta. Tällöin fiksaajalla on syytä olla joko keinot estää kaupantekoa tai tarpeeksi pääomaa pitää yllä oikeaksi katsomaansa suhdetta. On jotenkin vaikea kuvitella rajoituksia sille, että irlantilaisia euroja voisi vaihtaa saksalaisiin, mutta onhan tässä viimeisten vuosien aikana nähty kaikenlaisia asioita, joita ei olisi osannut nuorena kuvitella. Pääomankin kanssa tuntuu olevan vähän vaikeaa. Kun solidaarisuus ei ole yhteistä, kukaan ei halua maksaa toisten osuutta laskusta. Ja saksalaiset tuntuvat ajattelevan, että tuo 1:1-arvo on irlantilaisten vastuulla. Näinhän se saattaakin olla nykyisten periaatteiden (kukin maa vastaa omista pankeistaan) mukaan, mutta mitä jos nuo periaatteet eivät toimikaan?

Alla oleva graafi mainiosta Yglesiaksen postauksesta ja kuten näkyy, alunperin CFR:n sivuilta.

Kolme lyhyttä

1. Etsin tuossa yhtä graduuni liittyvää artikkelia Journal of Money, Credit and Banking-lehdestä ja törmäsin Tyler Cowenin artikkeliin "Should Central Banks Target CPI Futures?" (vapaa kopio artikkelista oli GMU:n sivuilla, mutten saanut sitä aukenemaan, kokeilkaa googlata ja availla, jos kiinnostaa). Artikkelissa on hyviä kriittisiä pointteja automaattisesta rahapolitiikasta, joka pyrkii (optimaalisesti) itseään sääntelevään rahan tarjontaan. Friedmanin k%-sääntökin lienee automaattista rahapolitiikkaa, mutta se on hieman eri asia, koska se ei reagoi odotuksiin.

Mielenkiintoista on oppia (tästäkin asiasta!) se, että asiat, joista itse on oppinut vasta viime vuosina blogeista, ovat vanhoja asioita tiedemaailmassa. Ja niistä on siellä keskusteltu ja niitä on kaluttu ja niistä on löydetty hyviä ja huonoja puolia. Blogeissa keskustelu on, luonnollisesti, yksinkertaistavaa. Hauskaa on sekin, että keskustelussa oli mukana jo tuolloin nykyisenkin keskustelun näkyviä nimiä, kuten Cowen, Sumner ja Woolsey.

2. Erkki E. Louhion teoksessa Kansantalousoppi (4. painos, vuodelta 1967) on hieno sitaatti ajan ajattelusta. Makrotalouspolitiikka, kuten inflaation hallinta, näyttää olevan finanssipolitiikan tehtävä.

Kansantaloudellisesti terve finanssipolitiikka ei vaadi aina budjetin jokavuotista tasapainoisuutta. Päinvastoin katsotaan, että milloin syystä tai toisesta työllisyys pyrkii alenemaan ja kokonaiskysyntä supistumaan, on finanssipoliittisin keinoin pyrittävä palauttamaan tasapaino laatimalla budjetti vajaukselliseksi. Tällöin julkinen talous lisää yksityisen sektorin tuloja enemmän kuin se supistaa niitä. Jos taas esim. inflaation uhan vallitessa kokonaiskysyntä pyrkii muodostumaan kokonaistarjontaa suuremmaksi, on liika ostovoima pyrittävä sitomaan ylijäämäisen budjetin avulla.

Niin, jos joku miettii sitä, miksi luen kyseistä kirjaa, niin sanottakoon että harrastan kevyesti vanhoja talouskirjoja. Niitä löytää usein halvalla kirppareilta, koska niitä on ilmeisesti ollut paljon oppilaitosten opetusohjelmissa. Niistä hyötyy senkin, että oppii suomennoksia taloudellisille käsitteille, kuten Louhion mainio "markkinoiden tyhjentyminen" suomennoksena market clearingille.

3. Katsoin tässä taannoin Korkojen kera-ohjelmaa, jossa oli Aleksi Valavuori vieraana. Olipa aikamoinen virke. Noh, kuitenkin, Valavuori siellä puhui huippu-urheilun tukemisesta ja siitä, kuinka se saa lapset ja nuoret harrastamaan. Minua tämä väite on aina mietityttänyt, koska en ole nähnyt ikinä tutkimuksia aiheesta. Lähinnä minua kiinnostaa asiassa mahdollinen tutkimusmetodi. Noh, kuitenkin, koska homma ei ole omaa alaani ajattelin lähestyä ongelmaa kysymällä väitteen esittäjiltä mahdollisia aihetta käsitteleviä tutkimuksia. Valavuoren yhteystietoja en löytänyt, opetusministeriöön lähetin viestiä, mutta sieltä ei ole vastattu vielä. Ajattelin että Veikkaus, joka tukee huippu-urheilua Suomessa, saattaisi perustella toimintaansa tällä väitteellä ja ehkä he osaisivat viitata minut tutkimusten äärelle. Noh, en löytänyt etsimääni, mutta löysin tällaisen osiosta "5 faktaa Veikkauksesta" (olipa pitkä intro tälle yhdelle, asiaan varsinaisesti liittymättömälle lauseelle):

1.Veikkaus tuottaa yli yhdeksän miljoonaa euroa joka viikko suomalaiselle yhteiskunnalle.

Trololoo suomalaisten taskut ovat ilmeisesti suomalaisen yhteiskunnan ulkopuolella.

Jobs ja Hart

[En tiedä, miksi tämä fontti nyt venkoilee. Pitää rientää lentopalloilemaan, yritän korjata asiaa myöhemmin]

Steve Jobs. En tiedä, osaanko sanoa mitään erityistä asiasta. Uutinen oli koskettava. Olisi hienoa elää elämä, jolle kuolema on sopiva lopetus.

Luin äsken lounaalla parin viikon takaista Economistia ja siinä oli Michael S. Hartin, e-kirjojen pioneerin muistokirjoitus. Kuolemien sattumallinen läheisyys antaa oivan tekosyyn vertailla miehiä ja heidän vaikutusteen elämiimme. Jobs loi teknologiaa, joka oli henkilökohtaista, tyylikästä ja miellyttävää. Koska Jobsia ajoi jatkuva halu kehittää Applea, tuotteet, jotka olivat ilmestyessään sikamaisen kalliita, elitistisiä suorastaan, olivat muutamaa vuotta myöhemmin tavanomaisia kulutustavaroita. Hart halusi tuoda tuoda kirjallisuuden kaikkien ulottuville ja luoda eräänlaisen runsauden anarkian kirjamarkkinoille.

Jobs on näkyvin poikkeus siihen sääntöön - jos sitä voi sinistenkään lasien läpi katsottuna säännöksi sanoa - että superrikkaista tulee vanhoilla päivillä filantrooppeja, ja silti hän oli kenties maailman rakastetuin miljardööri. Hän keskitti energiansa kehittämään yritystään ja sitä kautta toi tuloa ja iloa miljoonille. Juolahtaapi mieleen hauska Economistin artikkeli, jossa vertailtiin IBM:ää ja Carnegieta organisaatioiden 100-vuotisjuhlan kunniaksi ja pohdittiin sitä, kumpi on tehokkaampi voima maailman parantamisessa - bisnes vai filantropia. Ja tässä on tärkeä pointti. Keinot ovat erilaisia, mutta se, mikä niitä yhdistää on se, että niissä vaikutetaan ihmisten elämiin suoraan eikä poliittisen koneiston kautta. Mielenosoitukset ja lobbaaminen eivät toimi näin hyvin, jos tarkoituksena on muuttaa maailmaa (lobbaaminen tosin toimii usein hyvin, jos sen haluaa pitää ennallaan).

Hartin Project Gutenbergia rahoitettiin filantropian kautta ja mies itse kuoli verrattain vähävaraisena. Yhtä vaikeaa kuin arvioida IBM:n ja Carnegien vaikutuksia keskenään on vertailla Hartin ja Jobsin vaikutuksia elämiimme. Todellisen Piilaakson hengen mukaisesti ei ole merkitystä sillä, kummalla tavalla vallankumous tehdään. Ainakin Jobsin omien sanojen mukaan hänen suhtautumisensa rahaan oli välinpitämätön, kuten varmaan Hartillakin:

You know, my main reaction to this money thing is that it’s humorous, all the attention to it, because it’s hardly the most insightful or valuable thing that’s happened to me in the past ten years.

Molempia tapoja tarvitaan ja molemmat tukevat toisiaan. Digitaalisen sisällön saatavuus lisää laitteiden kysyntää ja laitteiden kasvava laatu ja määrä lisää digitaalisen sisällön kysyntää. Hart itse puki asian näin omassa muistokirjoituksessaan Jobsille:

However, Steve Jobs is more important that iPods, iPads, even iPhones--
though these are ALL incredibly important inventions that we should not
really be able to understand the importance of for some time to come as
the world is just not ready to give anyone that much credit.

However, in our own world of eBooks, right here and now, we should give
credit that more people are able to read eBooks on Steve Jobs invention
of iPods, iPads and iPhones and their clones, than on all the computers
and all the eReaders in the world!

...

At any rate, I've probably said enough, and would simply like to extend
my own personal thanks and offer of credit due to Steve Jobs.

Without him, my dreams of a world of eBooks might still be just dreams.

Tobin-verosta, vielä lyhyesti

Olen yrittänyt selvittää tätä asiaa itselleni, mutta en ole täysin ymmärtänyt sitä, mikä Tobinin ajatus veroehdotuksen taustalla oli. Koska toisin kuin väitin ja luulisi, Tobinin mukaan veron tarkoitus ei ole vähentää volatiliteettia:

The principal purpose of the tax is to expand the autonomy of national
monetary policies. That does not depend on its success in reducing volatility.

Tämä sitaatti on Eichengreen, Tobin, Wyploz-artikkelista (1995, 165) (pdf), ja siinä viitataan erääseen artikkeliin (pdf), joka kritisoi oletusta volatiliteetin laskusta.

Jätän asian hautumaan ja pidän mielen avoinna vastauksille.

Olen hyvin kiitollinen siitä, että asian opiskelun avulla löysin Dornbuschin overshoot-mallin. En tiedä, miten olen missannut sen aiemmin; voi olla että johtuu siitä, että kävin kv. talouden kurssin epäkypsänä ja epämotivoituneena jo ensimmäisen vuoden keväällä. Ken Rogoffilla on tästä mallista hyvä historiallinen katsaus. Mallissa valuuttakurssit ylireagoivat (overshoot) siinä mielessä, että niillä kestää konvergoida pitkän aikavälin tasapainoon. Kyseessä on ilmeisesti kv.teorian klassinen rationaaliset-odotukset-kohtaa-hintajäykkyyden-ja-tuloksena-on-ahaa-elämyksiä-malli. Huikea se on joka tapauksessa.