Darwin Economy ja libertarismi

Robert H. Frankin Darwin Economy on hieno kirja. Tässä melko huonosti jäsenneltyjä ajatuksia, joita se herätti. Pitäisi varmaankin harjoitella tätä pitempien postausten kirjoittamista. Niiden lukeminen on kuitenkin aika erilaista kuin lyhyiden.

Frank esittää, että perinteinen kritiikki siitä, miksi markkinatalous ja kilpailu ei tuota suurinta mahdollista hyvää ihmisille, on hakoteillä. Kyse ei ole siitä, että markkinoilla ei olisi todellista kilpailua - vanha kunnon monopoliargumentti, josta Adam Smithkin jo puhui. Asia on ehkä joskus voinut olla näin, mutta nykyään markkinoilla yleisesti kilpailu on kovempaa kuin koskaan ja kovenemaan päin. Yritysten toimitusjohtajien huikeasti nousevat palkat johtuvat koventuneesta kilpailusta, ei mistään markkinamekanismin epäonnistumisesta. Kyse ei ole myöskään siitä, että kuluttajat eivät olisi harhattomia hyötynsä maksimoijia - he eivät ole, mutta sen seuraukset ovat melko pienet, ainakin verrattaessa Frankin argumenttiin.

Frankin mielestä ylivoimaisesti merkittävin tekijä on se, että ihmiset, evoluutiossa kehittyneet, kuluttavat statusta. Status on hyödyke (tai hyödykkeiden ominaisuus), jota ei voi juurikaan tuottaa lisää, joten siihen laitetut resurssit menevät hukkaan koko lajin hyvinvoinnin näkökulmasta. Valtio voi parantaa tilannetta yksinkertaisesti progressiivisella kulutusverotuksella ja suuntaamalla sitten näitä varoja hyvinvointia tuottaviin ei-status-hyödykkeisiin. Tätä Frank kutsuu libertaariksi hyvinvointivaltioksi, koska se tuottaa ratkaisun, joka imitoi coaselaisen vapaan neuvottelun tulosta kun tuo coaselainen vapaa neuvottelu ei ole mahdollista transaktiokustannusten vuoksi.

Frankin argumentti on teoreettisesti pätevä, ja koska tunnen lukkarinrakkautta konsilienssia kohtaan, lämpenen sille, että hän johtaa teoriansa evoluutio-käsitteestä. Empiriasta Frank ei paria lähdeviitettä enempää vaivaudu puhumaan.

Mutta mielenkiintoisinta kirjassa ainakin itselleni oli Frankin suhtautuminen libertarismiin. Kirjan noin 200 sivulla mainitaan 100 kertaa sana "libertarian" 11 kertaa sana "movement libertarian" ja 18 kertaa sana "rational libertarian" - ja viimeisen kohdalla kaikki tämä viimeisen 15 sivun sisällä, joten voinette ymmärtää, miten lukijalle muodostuu sellainen kuva, että tässä on Frankille kyse jostain tärkeästä.

Saatan tiukan paikan tullen kutsua itseäni libertaariksi, joten kyse on minullekin jostain tärkeästä. Hämmentävää tämä on siksi, että olen aina kokenut libertaarien olevan lähinnä akatemiaan rajoittunut marginaaliryhmä. Harvoin kukaan ottaa libertaareja näin tosissaan. Ainakin oman kokemukseni mukaan ihmisille lähes aina riittää se, että mainitsee sanan "libertaari" pienellä hymynkareella tai naurahduksella ja liittää vaikkapa sanan "hörhö" siihen eteen, vaikka hörhö-hörhöistä puhuminen kuulostaa aika typerältä.

Mutta Frank on rehellisempi ja osaltaan tunnustaa libertaarien maailmankuvan, vaikka käyttääkin rasittavasti ilmaisua "movement libertarian" kuvaamaan huonoja libertaareja ja "rational libertarian" ja pari kertaa jopa "honest libertarian" kuvaamaan hyviä libertaareja. On mielenkiintoista kuinka Frank katsoo kirjoittavansa täysin libertaarien maailmankuvan sisältä, heidän näkökulmastaan, mutta siitä huolimatta puhuu libertarismista kuin jostain vieraasta oliosta.

Yksi syy siihen, miksi Frank kokee, että hänen on kirjoitettava libertaareista on se, että heidän ajatusmaailmansa on osittain vastuussa Yhdysvaltain sietämättömästä poliittisesta tilanteesta.

"Movement libertarians are a small minority, but their slogans have wreaked havoc far out of proportion to their number."

Tai no, sanoin väärin. Eivät libertaarit ole vastuussa, vaan "movement"-libertaarit. Voi tätä retoriikkaa.

Frank paljastaa yhden ainakin itselleni tärkeän jakolinjan libertaarien (liikkeen ja jokaisen yksilön) sisällä puhumalla vain jakolinjan toisesta puolesta. Frankin lähtökohta on se, että libertaarit ovat utilitaristeja, ja jos he eivät käyttäydy sen mukaisesti, he ovat väärässä. Kaikki lähtee Millin vahinkoperiaatteesta:

Many libertarians seem inclined to embrace harm principle when doing so provides them with additional ammunition against a regulation they don't favor. When the principle seems to support a regulation they don't like, however, they're often quick to reject it, insisting that it's trumped in that instance by some prior right to act in the way they wish to. But the latter tactic forces them to confront the question of where that right comes from.

The Coase framework they embrace says that society should define and enforce rights in such a way as to mimic the agreements people would reach on their own if open negotiation between them were practical.

En tunne filosofiaa kovin hyvin, joten saatan vedellä mutkia suoriksi ja puhua väärillä sanoilla. Coasen kehikko, kuten Frank sen esittää, sanoo että oikeudetkin tulee määritellä utilitaristisin periaattein. On kai olemassa kahdenlaista libertarismia. Konsekventialistinen libertarismi on kai vain utilitarismia, joka vain haluaa korostaa vapauksien hyödyllisyyttä. Deontologinen libertarismi katsoo, että ihmisillä on oikeuksia ja näitä oikeuksia ei sovi loukata hyödyn nimessä, eli että niitä ei sovi määritellä Coasen kehikossa.

Jopa Frank tunnustaa, että ihmisillä on luonnollisia oikeuksia.

Some libertarians may object that the Coase framework's emphasis on cost-benefit analysis isn't appropriate for all matters pertaining to human rights. Perhaps so. But we're not talking about all matters pertaining to human rights.

Tuo "perhaps" on ehkä hienoin sana koko kirjassa. Frank sanoo sen kuin se olisi vain yksi, pieni sana muiden joukossa, mutta se ei ole. Ilman sitä Holokaustin moraalisuus esimerkiksi riippuisi siitä, paljonko juutalaiset ovat valmiita maksamaan siitä, että heitä ei tapeta. Harva meistä on yhtä johdonmukainen ideologioissaan kuin Robin Hanson (ks. linkki). Kyse on varmaankin vain siitä, mitkä oikeudet rajataan kustannus-hyöty-analyysin ulkopuolelle. Ja kyse on varmaankin siitä, että Frankin mielestä ne oikeudet, joista ei voida käydä kauppaa, on jo saavutettu ja suojattu perustuslaissa, jolloin koko keskustelu pitäisi käydä kustannus-hyöty-analyysisillä. Ehkäpä.

Darwin Economy pistää ajattelemaan ja siinä on mielestäni hyvää kritiikkiä monia maailmankuvia kohtaan. Empirian puuttessa en kuitenkaan lähtisi vielä suuremmin vaatimaan politiikkamuutoksia sen perusteella - emme esimerkiksi tiedä, miten suuressa roolissa suhteellinen, statukseen perustuva kulutus on. Mutta kirja ehkä auttaa hahmottamaan sitä, miten yhteisistä asioista kannattaa puhua. Kustannus-hyöty-analyysi tuottaa huonompia sloganeita, mutta se on varmaan silti rakentavin tapa keskustella. Eli jos kokee että valtion rooli on liian suuri ja veroastetta pitäisi laskea (rajustikin) ei pidä lähteä huutelemaan että verotus on varkautta.

Ja ongelma libertaareissa, joilla on päänsä sisällä tuo huonosti määritelty ja liikkuva jakolinja deontologisen libertarismin ja konsekventialistisen libertarismin välillä, on se, että kustannus-hyöty-analyyseja saattaa toisinaan harhaistaa deontologinen intuitio. Siksi on varmaankin tarpeen, että yhä useampi käyttäisi coaselaista kehikkoa ja kustannus-hyöty-analyysiä omassa ajattelussaan ja keskustellessaan muiden kanssa. Erityisesti ihmiset, joiden käsitys koskemattomista oikeuksista on kapeampi kuin libertaarien.

Addendum: Unohdin tämän, mikä oli ehkä tärkein pointti. Frank puhuu siitä, kuinka jääkiekkoilijat eivät halunneet käyttää kypäriä, koska se haittasi pelisuoritusta, mutta äänestettäessä kypäräpakosta, kannattivat sitä. Rationaalista toimintaa ja jääkiekkoilijat ovat vapaita sopimaan sen. Frank kirjoittaa:

It's clearly a more serious matter to be restrained by the government than to be restrained by a hockey league...But the difference is one of degree, not of kind.

Ratkaiseva kysymys libertaareille onkin se, että onko kysymys todella vain aste-erosta.