Joulupäivittelyä

Mulla ei ole nyt viime aikoina ollut tarpeeksi aikaa kirjoitteluun. Ei sillä, eipä ole ollut suuremmin ideoitakaan. Luin tuossa Mara Hvistendahlin Unnatural Selection: Choosing Boys Over Girls, and the Consequences of a World Full of Men. Mainio, kutkuttava teos, kirjoitan enemmän, sitten kun joulutohinat hiljenevät.

Tulin vain laittamaan todisteen siitä, kuinka todellisuus imitoi taidetta, eli kuinka tässä blogissa (taide) mainitsemiani asioita mietitään oikeissa blogeissa (todellisuus) tietyssä ajallisessa järjestyksessä eli kausaalisuus on taattu. Tässä automatiikkaa tulontasaukseen. Kun huomaa ajatelleensa jotakin juttua, mitä jotkut ovat ajatelleet jo aiemmin, ainakin mulle tulee kaksi ajatusta: 1.) en ole täysin omituinen 2.) ei pidä olla liian ylpeä ajatuksistaan, ei pidä ajatella, että olenpa viisas kun tämän keksin eivätkä muut ole sitä tajunneet. Tiedättekö, kun nuorempana alkoi tiedostaa asioita, tätä teki koko ajan. Mietti vain "Onpa räikeä epäkohta ja yksinkertainen ratkaisu! Miksiköhän kukaan ei ole tullut ajatelleeksi asiaa?"

Mikä on todellista?

Finanssimarkkinat ovat irrallaan reaalitaloudesta.

Emmehän me tuota mitään oikeasti enää, oikeat työt tehdään Kiinassa.

Ajatus siitä, että finanssimarkkinat olisivat jotenkin perustavanlaatuisesti irrallaan "todellisesta" reaalitaloudesta tai että toiset työt ovat "oikeampia" kuin toiset on oman kokemukseni mukaan voimakas elementti kansanmiehen ajattelussa. Kansanmiehellä tarkoitan ihmistä, joka ei ole inessä economicsin skenessä. Ja taloustietelijöiden suhtautuminen asiaan on varmasti "luonnottomampi", epäintuitiivisempi. Taloustieteessä turvaudutaan aika paljon abstraktioon matematiikan kautta, joten se ehkä auttaa ihmisiä pääsemään yli "luontaisista" intuitioistaan (ja kehittämään uusia).

Musta on vaikea lähteä argumentoimaan tuota työ-väitettä vastaan, koska se hajoaa palasiksi jos sitä tarkastelee vähänkin lähempää. Liittyvätkö "oikeat" työt jotenkin fyysisyyteen ja materiaalisuuteen? Voisiko taustalla olla jokin sellainen ajatus, että työn tarkoitus on tuottaa tavaraa? Tekevätkö valkokaulustyöntekijät "oikeita" töitä jos he ovat töissä yrityksessä, joka tuottaa jotain tavaraa? Minun on vaikea puhua tästä, koska en ymmärrä sen taustalla olevaa logiikkaa, vaikka ymmärränkin sen intuition.

Finanssimarkkinat ovat irrallaan reaalitaloudesta-väite on mielenkiintoisempi. Usein kuulee väitettävän, että finanssi-instrumentit eivät perustu millekään. Tai samaa tarkoittaen voidaan sanoa, että ne perustuvat vain lupauksille ja että niiden hinta perustuu vain luottamukseen. Mutta mikä on todellista, jos eivät lupaukset ja luottamus? Niiden varaan elämämme tärkeimmät asiat perustuvat. Luotetaan siihen, että ystävät auttavat vaikeina aikoina. Luotetaan siihen, että herää aamulla ja rakastaa kumppaniaan edelleen. Luotetaan siihen, että työnantaja ei päätä rikkoa työsopimusta tai muuten vain antaa potkuja. Luotetaan siihen, että asuntolainat maksetaan ajallaan takaisin. Jos nämä eivät ole "todellisia" asioita, mitkä ovat?

Vasarat. Koneet. Vilja. Kouriintuntuva ja tavaraa tuottava. Mutta se on aivan typerä tapa käsittää maailma.

Finanssimarkkinoiden yhteyttä reaalimaailmaan epäillään, koska reaalimaailma on paljon vakaampi kuin finanssimarkkinat. Pörssi laskee 5 %, mutta kun katsoo ympärilleen, mikään ei ole muuttunut. Luontainen johtopäätös on se, että finanssimarkkinat ovat reaalimaailmasta irrallisia. Mutta kun katsoo ympärilleen, ei välttämättä näe kaikkea; näkee vain ce qu'on voit, kuten Bastiat asian ilmaisi. Mutta myös ce qu'on ne voit pas, se mitä ei nähdä, on olemassa. Ei nähdä sitä, kuinka arviot siitä, miten Angela Merkel aikoo toimia, ovat muuttuneet. Ja se, miten Angela Merkel aikoo toimia on olemassa ja vaikuttaa talouteen.

Vastalause voi syntyä siitä, että se, mikä muuttuu, on vain finanssimarkkinoiden arvio. Kun menen lähikauppaani, niin kassahenkilö ei luultavasti ole muuttanut arviotaan siitä, miten Angela Merkel aikoo toimia. Hän ei välttämättä edes tiedä, kuka Angela Merkel on. Mutta faktoja ja todennäköisyyksiä on olemassa, ja ne eivät ole demokraattisesti päätettävissä. Jos puolet kansasta sanoo, että huomenna sataa, ei sillä ole merkitystä sille, sataako huomenna vai ei. Markkinat ovat yleisesti ottaen hyvä, tai ainakin paras, tapa muodostaa todennäköisyysarvioita. Jos olet eri mieltä, olet luultavasti väärässä.

Seuraava vastalause tulee varmaan itseääntoteutettavuudesta. Arvio siitä, että sataako huomenna vai ei, ei vaikuta sateen todennäköisyyteen. Mutta kaikilla finanssimarkkinoilla arvio ei ole näin erillinen todennäköisyydestä itsestään. Se, että defaulttaako Kreikka riippuu mm. Kreikan velkakirjojen hinnasta, johon vaikuttaa arvio siitä, defaulttaako Kreikka (, joka riippuu mm. Kreikan velkakirjojen hinnasta...).

Ja se on legitiimi huoli. Mikä tärkeintä, katso mistä lähdettiin ja mihin päästiin! Ollaan lähdetty huonosti määritellystä ajatuksesta siitä, että finanssimarkkinat ovat irrallaan reaalitaloudesta ja päästy jo hieman tarkemmin määriteltyyn ongelmaan, nimittäin siihen, että finanssimarkkinoiden arvioissa on itseääntoteuttavia elementtejä. Jargonilla puhutaan auringonpilkuista (ei kaikki jargon kuulosta ikävältä). Ollaan saatu jo jalansija tiedekentästä; ongelma on määritelty niin, että on mahdollista löytää sitä käsitteleviä tieteellisiä artikkeleita. Jos lähtisi etsimään artikkeleita aiheesta "ovatko finanssimarkkinat irrallaan reaalitaloudesta", löytäisi varmaan vähemmän tieteellistä materiaalia. Ja jos uskoo, että totuus on arvokas asia ja tiede hyvä keino sen selvittämiseksi, voi olla iloinen tehdystä matkasta.

Taloustieteen vastuullisuudesta

Monet fb-ystävistäni suosittelivat Taloussanomien artikkelia, jossa Jyväskylän kauppakorkeakoulun uusi professori Kimmo Alajoutsijärvi vaatii itsekritiikkiä. Mun mielestä Alajoutsijärven pointit ovat aika kehnoja ja sekavia ja paljon parempaakin luettavaa löytyy. Perustelen.

Se, mikä minusta on ikävintä Alajoutsijärven kommenteissa on ryhmien "taloustieteilijä" ja "kauppatieteilijä" sekoittaminen. Ja tämä on asia, johon usein törmää sellaisten ihmisten puheissa, jotka eivät tunne kenttää kovinkaan hyvin. Ensinnäkin taloustieteilijät ja kauppatieteilijät ovat yksinkertaisesti eri asioita. Taloustieteilijät tekevät taloustiedettä ja kauppatieteilijät tutkivat kaikkea sitä, mitä kauppakorkeakouluissa tutkitaan, ml. taloustiedettä. Toisekseen taloustieteellä ja muilla kauppatieteillä, liiketaloustieteellä, on melko vähän yhteistä. Näiden alojen metodit ja tutkimuskysymykset eroavat toisistaan hyvin paljon. En siis sano etteikö liiketaloustieteen sisälläkin olisi suuria eroja.

Ainakaan itse en siis koe, että Alajoutsijärvi on kykenevä harjoittamaan taloustieteen itsekritiikkiä siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei ole taloustieteilijä. Hän on markkinoinnin professori. Hän voi esittää kritiikkiä, mutta ainakaan artikkelissa esitetty kritiikki ei ole sellaisenaan kovin hyvää. Harvapa noin lyhyessä tilassa pystyisikään esittämään minkäänlaista analyysiä. Jos löydätte Alajoutsijärveltä tekstin tai vastaavan, jossa hän avaa näkemyksiään ja esittää yksityiskohtaisempaa kritiikkiä, niin laitelkaa linkkiä. Artikkelissa esiintyvää liiketaloustieteen itsekritiikkiä en osaa kommentoida, koska en tunne alaa tai sen opetusta.

Seuraava sitaatti minua jäi vielä mietityttämään: "Taloustieteilijöiden valtavirran ja suuren enemmistön mukaan mitään ei ole tehty väärin." Ehkä Alajoutsijärvi ei mahtunut sanomaan, mihin hän viittaa tällä. Mutta että mitään ei olisi tehty väärin? Ainakaan itselläni ei ole tuollainen kuva taloustieteilijöiden valtavirrasta ja suuresta enemmistöstä, mutta tuosta usein siteeratusta tahosta onkin aika vaikea saada otetta.

Tietenkin taloustieteilijöitä sopii kritisoida tästä kriisistä, niin sisä- kuin ulkopuoleltakin. Ja on kritisoitukin. Suomalaisen makron taso ei ole mitenkään korkea, mutta Seppo Honkapohja on pätevä kaveri ja hänellä on ihan hyvä teksti aiheesta. Ja Economist, kuten yleensäkin, puhuu ihan fiksuja ja valtavirtaisia. Onko muita suosituksia?

No, mitä itse olen mieltä? Ensinnäkin uskon seuraaviin asioihin: 1.) ilmaisia lounaita harvoin on tarjolla 2.) jos joku kehittäisi todellisuutta paremmin kuvaavia taloustieteellisiä malleja, hän saisi siitä osakseen kunniaa ja mammonaa - eli lounaan. Näistä seuraa se, että hyvä kritiikki on harvassa ja sitä on vaikeaa tuottaa - se vaatii paljon aikaa ja älyä. On muistettava se, että taloustiede perustuu malleihin, ja vaikka jokin malli olisi väärässä, sitä ei hylätä, ellei tarjolla ole parempaa mallia. Ja mallien rakentaminen ei ole mitenkään helppoa puuhaa. Mitä mä osaan sanoa? Varmaankin makromalleissa pitäisi rahoitussektoria mallintaa vähän paremmin. Siinä se. Tähän liittyen voin suositella Woodfordin JEPissä julkaistua artikkelia Financial Intermediation and Macroeconomic Analysis [pdf]. JEP on yleisöystävällinen journaali, joten mitään kaavapuuroa ei ole luvassa.

Toinen, ehkä merkittävämpi kysymys on se, onko syytä muuttaa painotuksia taloustieteen opetuksessa. Tieteen ja sen opetuksen välillä on mielenkiintoinen suhde, varsinkin kun tieteenalaa opiskelevat ihmiset tulevat luultavasti käyttämään saamiaan oppeja työelämässä mutta tulevat harvoin tekemään tiedettä itse tai opiskelemaan sitä tenttimateriaaleja pidemmälle.

Oma biasoitunut suositukseni olisi ehkä se, että taloushistoriaa opetettaisiin enemmän - tai edes että sitä opetettaisiin. Talouskriiseissä tuntuu olevan samanlaisia elementtejä niin yksityisen sektorin kuin talouspoliittisten päättäjienkin toiminnan osalta. Mikäli opiskelijat tuntisivat nämä historialliset elementit edes jollain tasolla, he ehkä voisivat tunnistaa niitä, kun ne tulevat työelämässä vastaan. Taloushistorian tuntemus voisi auttaa pysähtymään, kun huomaa ajattelevansa vaikkapa "35x vivutus, mikäs siinä kun assettien hinnat jatkavat nousuaan." tai "Ohjauskorkohan on melko matala, joten rahapolitiikka on löysää. Vika taitaa olla jossain muualla."

Viimeiseksi. Mitä taloustieteilijöiden sitten pitäisi ajatella keskuspankkiireista? Otetaan nyt annettuna, että ne eivät ole hoitaneet hommaa niin hyvin, kuin ne olisivat voineet ja niiden olisi pitänyt, ja tällä on ollut vakavia seurauksia talouksille. Kansan edustajat ovat antaneet yhden profession, taloustieteilijöiden, kapealle joukolle, keskuspankkiireille, valtaisan vallan talouspolitiikassa. Mikä on profession vastuu tästä kapeasta joukosta? Toisaalta opin (uudelleen?) juuri, että Jean-Claude Trichet on koulutukseltaan kaivosinsinööri, joten tässä on luulemaani vähemmän kysymys taloustieteestä ja taloustieteilijöistä. Vaikka hän on työskennellyt talouspolitiikan saralla pitkään, hän ei ole toiminut tiedeyhteisössä eikä tiedeyhteisö ole häntä edes kouluttanut (paitsi toki uran aikana varmaan useampaan otteeseen). Vaikka tunnen makroa jonkin verran, en tunne keskuspankkitoiminnan toimijakenttää tarpeeksi hyvin sanoakseni kauheasti siitä, mikä tiedeyhteisön vastuu tuosta toiminnasta on.

Otan mielelläni vastaan kommentteja tässä esitetyistä ajatuksista.

Voisiko politiikka olla yleisesti automaattisempaa?

Tää menee "mutuilua ja spekulointia"-kansioon.

Edellisessä postauksessa mä korostin sitä, kuinka keynesiläisen talouspolitiikan, jos se voi ja jos sen tarvitsee toimia, on toimittava automaattisesti. Poliitikkojen on selvästi vaikeaa huonoina aikoina saada aikaan elvytystä, joka on riittävää, tulee riittävän nopeasti ja kohdentuu oikein. Samaten hyvinä aikoina voi olla vaikeaa säästää tarpeeksi tulevia laskusuhdanteita varten. Mutta miksi vain finanssipolitiikan pitäisi olla automaattista? Miksi tämä

More generally, we can probably get more agreement today on policies that will operate tomorrow than we can get agreement today on today's policies or agreement tomorrow on tomorrow's policies.

Tabarrokin viisaus ei pätisi muillakin politiikan aloilla?

Aloitetaan siitä, että jos politiikka ei ole jotenkin "automaattista", vaan sitä muutetaan silloin harvoin kun siihen ottaudutaan, se muuttuu jatkuvasti. Selvintä tämä on siinä, että monet valtion etuuksista ja maksuista on määritelty nimellisesti. Kuten Opintotuki indeksiin-kampanjassa korostettiin, opintorahan ostovoima on heikentynyt 13 % vuodesta 1992, jolloin nykyinen opintotukijärjestelmä luotiin. Opintotukipolitiikka on selvästikin muuttunut. Samalla tavalla tulorajat kiristyvät koko ajan, kun niitä ei muuteta. Taloustieteilijöille on ollut arvoitus se, miksi nimellisiä sopimuksia ylipäänsä tehdään - tosin niiden kustannukset ovat tulleet roimasti alas viimeisen parin vuosikymmenen inflaatio-odotusten kohtuullisen onnistuneen ankkuroinnin myötä.

Tätä laajemmin kysymyksen tarkastelu on sitten vähän haastavampaa. Rahapolitiikassa, joka tähtää inflaatio-odotusten tasaamiseen tai noudattaa vaikkapa Taylor-sääntöä, voidaan politiikan sanoa muuttuvan vaikka instrumentti ei muuttuisi. Rahapolitiikka voi vaikkapa kiristyä, vaikka ohjauskorko pysyisi ennallaan, jos "luonnollinen korkotaso laskee". Ja se voi kiristyä, vaikka ohjauskorko laskisikin. En nyt lähde tässä erittelemään eittämättä tärkeää eroa "rahapolitiikan" ja "rahapolitiikan kireystason" välillä.

Ongelma muussa politiikassa tämän kannalta on se, että ei ole näin selkeitä instrumentteja ja tavoitteita. Mutta voisiko sinne saada sellaisia? Sosiaaliset ongelmat ovat niin monitahoisia, että niihin voi olla vaikea saada sellaista. Tässä kuitenkin joitakin esimerkkejä:

• Tuloerot. Oletetaan jokin tavoitetaso tuloeroille tai niiden muutokselle. Ongelma on se, että tulontasauksen kustannukset ja verokertymä vaihtelevat - matalille tuloeroille on substituutteja, joten sitä ei kannata tavoitella hinnalla millä hyvänsä. Tarvittaisiin jokin mittari tälle. Sitten painottamalla tulontasauksen kustannuksia jotenkin, voitaisiin saada aikaan jonkinlainen tulontasauksen Taylor-sääntö, joka kertoo vaikkapa ylimmän kymmenyksen optimaalisen veroprosentin tuloerojen ja en tiedä, vaikkapa jonkinlaisen verokertymän tai joustoestimaatin funktiona.
• Sääntelyn purkaminen tai sen lisäämisen ehkäisy. Ihan kuin jotain tällaista olisi jossain jenkeissä ehdotettu/toteutettukin, että jokaista lisälakia/asetusta vastaan pitää poistaa jokin vanha. Tässäkin tulee se automatiikan ongelma vastaan; optimaalinen sääntelyn taso/lakien ja asetusten määrä voi vaihdella ajassa.
  

Muita esimerkkejä? Mikä toimisi? Mikä määrittää sen, mikä toimii? Jos sääntö olisi, että jos tietyt tavoitteet eivät täyty, siitä vastaava taho saa lisää rahaa, ei tarvitse olla Buchanan keksiäkseen millaiset kannustimet taholla on ja mihin ne johtavat. Ja yksittäiset tahot vastaavat usein useista asioista, jolloin yhteen kannustaminen voi viedä resursseja pois muilta, ehkä vähemmän mitattavilta asioilta - tämä taitaa olla yleinen kritiikki New Public Management-tyylisiä ajatuksia vastaan.

Ja onko vaarana se, että politiikasta tulisi "liian tehokasta"? Kuten Yhdysvaltain perustajaisät jo tiesivät, hidas ja tehoton hallinto on yksi vapauden parhaimmista takeista.

En kauheasti puhu ilmastopolitiikasta. En siksi, etteikö se olisi tärkeää (se on), vaan siksi, etten tiedä, mitä sille pitäisi tehdä. Ilmastopolitiikka liittyy tähän siksi, että sillä saralla on esitetty itse asiassa parhaimpia, päämäärärationaalisimpia politiikkatoimenpiteitä. Ilmastolaki on juuri sellainen politiikkatoimenpide, jota tässä haen takaa. Ilmastolaki kai törmää tähän koordinaatio-ongelmaan, "entäs Yhdysvallat ja Kiina". Mutta monilla politiikan aloilla tällaista ongelmaa ei ole. Emme me tuloeroja tasatessamme välitä siitä, millaiset tuloerot Kiinassa on. Mutta tuntuu siltä, että vaikkapa sosiaalipolitiikkassa tällaista automatiikkaa ei voi tai sitä ei kannata yleensä toteuttaa. Raha- ja finanssipolitiikassa ja ilmastopolitiikassa se juttu lienee, että on yksi suure, johon automatiikka voidaan kiinnittää ja jota voidaan mitata; inflaatio, työllisyys, päästöt

Keynesiläisen talouspolitiikan mahdollisuuksista

Sauli Niinistö puhuu mielenkiintoisia Osakesäästäjien keskusliiton Viisas raha-lehdessä, josta tässä jutussa annetaan hieman sneak peakia (en ole lukenut itse juttua). Tässä mielenkiintoinen kohta kokonaisuudessaan:

Niinistö perustelee näkemyksiään muun muassa sillä, ettei hän usko keynesiläiseen talouspolitiikkaan. Siinä valtion pitäisi elvyttää laskusuhdanteessa.

Tällainen politiikka johtaa hänen mielestään virheisiin, sillä keynesiläisyys kiinnostaa vain vaikeina aikoina. Keynesiläisyys johtaa hyvinä aikoina tehtäviin virheisiin.

Sen politiikan kitkeriä hedelmiä nautitaan Niinistön mukaan nyt.

Tää on varmaan jossain määrin väärin Niinistöä kohtaan, mutta mä yritän tulkita hänen ajatuksenjuoksuaan tän perusteella.

Ensimmäisenä tulee vastaan se ikuisuuskysymys, että puhutaanko nyt finanssipolitiikasta vai myös rahapolitiikasta; ts. onko keskuspankin elvytys "valtion elvytystä". Mä tulkitsisin tätä niin, että Niinistö puhuu vain finanssipolitiikasta. Perustan tän arvion lähinnä siihen, että vastasyklinen rahapolitiikka, miten sitä toteutetaankin, on niin kaanonia että ei siitä voida puhua "keynesiläisenä". Vaihtoehto tälle ois se, että Niinistö puhuu myös rahapolitiikasta, mutta käyttää keynesiläisyyttä synonyyminä "discretionille", missä nyt vaan ei ois mitään järkeä.

Eli Niinistö puhuu finanssipolitiikasta. Se on ok, onhan hän poliitikko, mutta usein poliitikkojen puheista tulee se käsitys, että finanssipolitiikka olisi elvytyksessä se juttu. KUN EI SE OLE. Finanssipolitiikkaa tarvitaan vain silloin, kun keskuspankilla tulee nollakorkorajoite vastaan eikä se silloinkaan ole ensisijainen vaihtoehto. Kuulostaako radikaalilta? Kysykää Krugmanilta. Koska politiikassa puhutaan lähes yksinomaan finanssielvytyksestä, politiikka vääristää todellisuutta.

Onhan se kaikille noloa ja vaikeaa sanoa "No, eihän meidän poliitikkojen tätä pitäisi tehdä mutta kun se EKP ei oikein hoida hommaansa niin ammutaan nyt sitä lainarahaa ympäri maakuntia ja toivotaan että markkinat luottaa siihen, että maksetaan se laina takaisinkin." tai "Hoitakaa nyt EKP:ssa homma kotiin tai potkuja satelee."

Mitä se sitten tarkoittaa, että Niinistön kuvaileman huonosti toteutetun keynesiläisen politiikan kitkeriä hedelmiä nautitaan nyt? Jos puhutaan finanssikriisistä, niin tuskin se liittyy huonosti toteutettuun keynesiläiseen politiikkaan. Rahoitusmarkkinoiden sääntelyn epäonnistumiseen ja tiukkaan rahapolitiikkaan pikemminkin. Jos on sitä mieltä, että homma lähti "löysästä rahasta", niin edelleen Niinistö viittaa mun mielestä finanssipolitiikkaan eikä rahapolitiikkaan. Entä Euroopan velkakriisi? No, siinä määrin kun Kreikan ja muiden ongelmamaiden ongelmat johtuvat liiallisesta velasta, niin sen velan kerryttämisen katsominen keynesiläiseksi talouspolitiikaksi on keynesiläisen talousteorian ja sen antamien politiikkasuositusten kannalta aikamoista venyttelyä. Mutta kyllä se todellisuuskin venyy monesti mielenkiintoisilla tavoilla ja voihan olla, että tuo velka on kerrytetty siksi, että on tehty huonoa politiikkaa hyvien ajatusten varjolla. Epäilen silti hieman. Voiko olla, että Niinistön kitkerät hedelmät ovat sitä, että pitäisi ja haluttaisiin elvyttää, mutta kun ei voida, kun ei säästetty tarpeeksi aiemmin, jotta nyt säästyttäisiin lainamarkkinoiden hyljinnältä? Epäilen tätäkin. Kriisipuheessa on se suuri ongelma, että puhutaan yleisesti "kriisistä" tai "huonoista ajoista" tai "kitkeristä hedelmistä", jolloin varsinainen diagnostiikka jää tekemättä. Luottaisitko lääkäriin, joka osaisi sanoa vain, että "potilaan terveys on heikko"?

Niinistö puhuu siitä, kuinka keynesiläinen talouspolitiikka ei toimi käytännössä. Tietenkin tästä on jo keskusteltu aiemmin. Ero tuohon keskusteluun on se, että Niinistö pointti viittaa siihen, että täällä virheet tehdään hyvinä aikoina eikä huonoina aikoina. Niinistön mukaan suomalaiset poliitikot ovat kyllä valmiita - ja kenties kykeneväisiä - elvyttämään, mutteivät säästämään. Linkkaamani jenkkikeskustelu taas käsitteli sitä, kuinka heidän poliitikkonsa eivät millään onnistu elvyttämään (oikein). En osaa sanoa tarkalleen, mistä tämä ero johtuu; kulttuurierot, reservivaluutoista ja rahaunionista johtuvat erot velan dynamiikassa kenties?

Jenkkiläisessä keskustelussa epäonnistumisen todentaminen on yksinkertaista. Pitikö elvyttää? Kyllä. Elvytettiinkö? Ei. Johtopäätös: "keynesiläinen talouspolitiikka" on epäonnistunut. Suomessa tää ei ole mun mielestä niin helppoa. Pitikö säästää? Kyllä. Säästettiinkö? Riippuu siitä, miten paljon haluaisi nyt elvyttää. Jos tehty elvytys täyttää "keynesiläisen talouspolitiikan" kriteerit niin keynesiläinen talouspolitiikka on varmaan onnistunut; lainakorkoja voitaneen tulkita niin, että Suomi ei riko pitkän aikavälin budjettirajoitettaan. Mutta jos vaatii lisää elvytystä, niin pitää tehdä arvioita siitä, miten lainamarkkinat tämän kokisivat. Ja on sanomattakin selvää, että siinä mennään spekulaation puolelle niin poliitikkojen kuin lainamarkkinoiden käytöksen kannalta. Mutta, ja tämä on tärkeä pointti, jos tarvittaisiin lisää finanssielvytystä eikä sitä tule, keynesiläinen talouspolitiikka on varmasti epäonnistunut, tosin ei Niinistön antamista syistä (vaan hänen tuottamistaan syistä?). Joka tapauksessa homma ei näytä hyvältä "keynesiläisen talouspolitiikan" tai sen puolestapuhujien kannalta.

Mutta on oltava rakentava. Tabarrok kirjoittaa yllä linkkaamassani postauksessa viisaita sanoja:

Thus, if we can't count on massive increases in government spending during a recession to mop up problems ex-post shouldn't we all, Keynesians and otherwise, be spending more time thinking about ex-ante alternatives to Keynesian politics?

What are the alternatives to Keynesian politics? Greater regulation to prevent crises from occurring is a legitimate response, although one that I wouldn't necessarily buy into in all particulars. Along the same lines, increasing wage, price and real flexibilities (e.g. relocation flexibility and public and private savings flexibility) would benefit us in future recessions. Automatic stabilizers such as unemployment insurance are one area that has worked quite well. What other areas can be automatized? Funding for states? How about an automatic payroll tax cut tied to the unemployment rate? (fyi, Keynes favored the latter).

More generally, we can probably get more agreement today on policies that will operate tomorrow than we can get agreement today on today's policies or agreement tomorrow on tomorrow's policies.

Lisäisin tähän vain sen, että mitä politiikkoja päätetäänkään toteuttaa, niin niiden 1.) pitäisi olla automaattisen vastasyklisiä ja 2.) ei pitäisi olla haitallisia, jos ja kun keskuspankki toimii niin kuin sen pitäisi toimia. Ajatellaan esimerkiksi sääntelyä, jonka Tabarrok mainitsee. Suhdannepoliittisista syistä käyttöön otettavalla sääntelyllä on varmaan kustannuksensa - jos ei olisi, niin se tietenkin kannattaisi toteuttaa muutenkin. Ongelma siinä on se, että nämä kustannukset luultavasti kertyvät myös siinä tilanteessa, kun keskuspankki toimii niin kuin sen pitääkin eikä kyseisestä sääntelystä ole hyötyä. Budjettiautomatiikka on tässä mielessä parempi. Se "laukeaa" riippuen siitä, mitä keskuspankki tekee; se on aidosti varavaihtoehto.

P.S. Pitikin laittaa tämä johonkin, mutta unohdin. Suomi-hehkutus! Eli Suomessa keynesiläinen talouspolitiikka toimii paremmin voimakkaamman hyvinvointivaltion vuoksi.

Rönsyilyä vedosta

Puheessa on se huono puoli, että se on halpaa. Vedonlyönnit osana keskustelua kannustavat keskustelijoita olemaan totuudenmukaisempia omista uskomuksistaan. Republikaanien presidenttiehdokasehdokkaiten väittelyssä Romney tarjosi Perrylle 10 000 dollarin vetoa johonkin Romneyn terveydenhuolto-kantaan liittyen, tässä video. Tässä joitakin sekalaisia ajatuksia, joita mulle tuosta tapahtumasta ja siitä kohisemisesta heräsi:

1. Ainakin videon perusteella veto oli huonosti määritelty; en usko että noilla puheilla Perry ja Romney olisivat koskaan voineet selvittää sen, kumpi vedon voitti. Ja tämähän kertoo surullisesti siitä, millä tavalla politiikassa keskustellaan asioista.
2. Entä vedon summa? Romney on rikas kaveri eikä Perrykään kovin köyhä taida olla, joten kymppitonni tuntuu aika pieneltä summalta vedoksi. Mutta noin julkinen veto on hyvin omanlaisensa. Siinä oikeassa ja väärässä olemisen rahalliset arvot ovat niin suuria, että mahdollisesti hävittävän summan on oltava hyvin suuri ennen kuin sillä alkaa olla merkitystä mahdollisen kevyen nöyryytyksen rinnalla. Siinäkin mielessä taktisesti kohtuullisen huono veto Romneyltä.
   
3. Rikkaat ihmiset laittavat rahaa enemmän lähes kaikkeen. Mitt Romneyn varallisuus on kai jotain 250 miljoonaa dollaria ja hän oli valmis laittamaan yhteen vetoon 10 000 dollaria. Eli suhteessa varallisuuteen 25 tuhannen euron varallisuudella tuo tarkoittaa jotain 10 euron vetoa, mikä ei kuulosta mitenkään suurelta, ainakaan mitä tiedän omista preferensseistäni ja urheiluvedonlyöntiä harrastavista kavereistani (enkä mä tiedä, onko niitten varallisuus 25 tuhatta, varmaan kaks ja puol tuhatta vois usein olla lähempänä. ja miten merkityksellistä varallisuudesta puhuminen ylipäänsä on, kun suurin osa siitä on inhimillistä pääomaa jota ei oo täydellisesti hinnoiteltu.).
4. Edelliseen liittyen (en tiedä, miten tällä tehdään alapointteja, typerä Blogger) vaikka ihmiset usein arkipuheessaan käyttävät termejä "rikas" ja "köyhä", jotka viittaavat varallisuuteen, he luultavasti välittävät enemmän kulutuksesta ja sen epätasa-arvoisuudesta kuin vaurauden epätasaisesta jakautumisesta. Mutta tämä on vain mutuilua.
5. Jos ainoa jakauma, mistä välittää on varallisuusjakauma ja siihen suhtautuu rationaalisesti (eikä siinä olisi mitään paheksumisen signalointielementtejä) se, että yllättyy siitä, että Romney on valmis tekemään 10 000 dollarin vedon, pitäisi olla positiivinen yllätys. Romney paljastaa pitävänsä vedonlyönnistä odotettua enemmän ja kuten tiedetään, vedonlyönti on keskimäärin kannattamatonta puuhaa. Romneyn veto siis saisi ihmiset laskemaan arviotaan Romneyn tulevasta varallisuudesta. Eli tätäkin kautta tuntuu siltä, että kyse ei ole niinkään varallisuuseroista vaan kulutuksesta.
   
6. Varallisuuden ja kulutuksen välillä on negatiivinen relaatio. Mitä enemmän ihminen kuluttaa, sitä vähemmän hänellä (ja hänen jälkeläisillään) on varallisuutta. Jos rahan pois antamista ei lasketa, mitä yhteiskuntamme haluaisi rikkaan tekevän? Kuluttamalla hän näyttää rikkauttaan ja aiheuttaa pahaa mieltä, mutta toisaalta säästämällä vain kasvattaa varallisuuttaan. En tarkoita sitä, että voi rikkaita, heillä on niin vaikeaa kun mitä tahansa tekemällä joku harmistuu jotenkin. Spekuloin vain sitä, mistä eroista ihmiset välittävät ja miten ongelmakenttää voisi hahmotella.
7. Kulutus on near-käsite ja varallisuus far-käsite. Tämä on mutuilua enkä jaksa etsiä yksittäisiä lähteitä väitteeni heikoksi tueksi. Mutuilen, että kulutus on hyvinvoinnille tärkeämpi käsite, mutta siihen ei poliittisessa erokeskustelussa keskitytä siksi, että se on near-käsite; se kiinnittyy melko tiukasti kateuteen ja sen aiheuttamaan pahoinvointiin. Koska ei haluta myöntää sitä, että erojen vastustaminen riippuu niin paljon omasta ja muiden kuvitellusta kateuden tuntemisesta puhutaan varallisuudesta, joka on far-käsite, ja johon voidaan liittää ylevämpiä tavoitteita kuten yhteiskuntarauha ja hyvinvointivaltion äänestysdynamiikka. Myös onnellisuuspuhe toimii mun mielestä tällä tasolla, koska siinä korostetaan juuri onnellisuuden makrotasoa; tasa-arvoisemmat yhteiskunnat ovat keskimäärin onnellisempia. Kun ei mennä niihin psykologisiin syihin, miksi näin on, pysytään mun mielestä far-tasolla. Kokoomuksen yleisemminkin oikeiston tasa-arvopuheessaan suosimaa kohtuullisuus-retoriikkaa mä en jotenkin osaa jaotella tähän.

Vaikka mä osaan perustella sitä, miks mun mielestä markkinoiden tuottamia tuloeroja ja Suomen nykyisiä tuloeroja on syytä tasoittaa, mun ois hyvin paljon vaikeampaa selittää sitä, miten mä itse henkilökohtaisesti tuloerot koen. Ei sillä, eihän sillä juurikaan merkitystä ole, mun kokema hyötyhän mitataan miljoonisosissa tämän valtion kokonaissummassa. Mutta olisi mielenkiintoista tuntea itsensä. Ja ehkä tällä spekuloinnilla mä pyrin myös siihen. Mä uskon, että ihmiset on melko samanlaisia ja ne (aikojen saatossa kehittyneet) mekanismit, jotka saa jengin ärsyyntymään eroista on luultavasti mussakin. Ehkä mä haen kaiken sen sosiaaliseen toimintaan liittyvän laskelmoinnin, poseeraamisen ja tekopyhyyden taustalta sitä tunnetta, jotta mä voisin löytää sen itsestäni. Sen pienen palan ihmisyyttä, heh. Mutta sen luultavasti löytää parhaiten jostain muualta kuin politiikasta.

Miten ja miksi käytän tupakkaa

Mikko Salasuo kirjoittaa Onnellinen yhteiskunta-kampanjan päihteitä käsittelevässä Puinnissa nautinnosta, erityisesti tupakan osalta. Kannattaa käydä lukemassa.

Kirjoitus kolahti ainakin itselleni. Olen käyttänyt tupakkatuotteita, lähinnä savukkeita, ehkä 17-vuotiaasta lähtien. Poltan hyvin harvoin useammin kuin kahdesti viikossa enkä koskaan useampaa kuin neljä savuketta päivässä. Toisinaan menee viikkoja, kuukausiakin ilman, lähes huomaamatta. Käytän nuuskaa hyvin vähän, osittain siksi, että sitä on heikosti tarjolla ja osittain siksi, että niissä annoksissa on minun makuuni usein liikaa nikotiinia.

Nautin röökistä. Vaikka poltan toisinaan tiettyjen ystävien seurassa, eniten poltan itsekseni. Mieluiten uusissa paikoissa. Yksi hienoimmista asioista tupakassa on se, että sen avulla pystyy pysähtymään. Seisoa kadunkulmassa ja katsoa asioita, vaikkapa kattoja. En ikinä näe kattoja muuten, en silloin kun kävelen paikasta toiseen ja varon ihmisiä ja rotvalleja.

On oltava kiitollinen siitä, että pystyy käyttämään päihdyttävää ainetta ilman riippuvuutta, ilman että riippuvuus on merkityksellinen käsite käytölle. Vaikka kuinka päihdekeskustelusta tulisikin sellainen olo, että tupakointi ei voi olla nautinnollista, rationaalista tai harkittua. Yllättävän usein tupakoijat itse maalaavat itsestään kuvaa heikkotahtoisina ja häpeällisinä. Ehkä useimmat ovat sellaisia.

Salasuolla on hyvä pointti. Nautinto on tärkeä osa päihteiden käyttöä ja siksi sen tulisikin olla osa päihdepoliittista keskustelua. Ihmiset käyttävät aineita siksi, että he nauttivat siitä. Yksipuolinen kuva päihteistä ja päihteiden käyttäjistä on väärä, väistämättä. Kaikista iljettävintä siinä on toisen ihmisen mieltymysten ja halujen kieltäminen, tuo vähättelyn alfa ja omega.

P.S. Tämä kuvaa aika hyvin mun suhtautumista alkoholinkäyttöön. Maistuuhan se hyvältä ja tuntuu hauskalta, mutta on siinä voimakkaasti rationaalinen ja laskelmoiva elementtikin. Näkyykö tämä päihdekeskustelussa, miten sen pitäisi?

Kysyntä ja kulutus

Haen Valmennuskeskukselle kevääksi hommiin ja minun pitää maanantaina käydä Helsingissä pitämässä näyteluento. Vähän jännittää, kun en ole vielä kertaakaan vetänyt sitä läpi ja edessä on viikonloppu rappiota Kuopiossa Jalakapallo-Peijjaisissa.

No kuitenkin, olen valmistellut juttua ihan perusasiasta, kysyntä-tarjonta-kehikosta. Yksi asia, mitä ehkä jossain vinkeissä näin korostettavan, on seuraavien käsitteiden erilaisuus: kysyntä, kysyntäkäyrä, ja kulutus. Tämä tuli mieleen seuraavasta Hesarin uutisesta: Pikavippien kysyntä nousi jopa kolmanneksen. Uutisesta käy ilmi, että myönnetyt pikavipit ovat nousseet kolmanneksen, eli kyse on pikavippien kulutuksen nousemisesta. Tämähän voi johtua niin kysynnän kuin tarjonnankin kasvusta. Sitä että kummasta on kyse, voi yrittää selvittää katsomalla pikavippien hintaa, eli korkoa. Jos korko on laskenut, hinta on laskenut ja kyse on tarjonnan kasvusta. Jos taas korko on noussut, hinta on noussut ja kyse on tarjonnan kysynnän kasvusta. Näin siis, jos kysyntä- ja tarjontakäyrät ovat hyvin käyttäytyviä, kuten sanotaan.

Tällainen on siis yksinkertainen analyysi kysyntä-tarjonta-kehikossa. Tässä siihen pitää liittää tavallista suurempi caveat, kun kyse on luottomarkkinoista, jotka eroavat merkittävällä tavalla tavanomaisista markkinoista.