Miten ja miksi käytän tupakkaa

Mikko Salasuo kirjoittaa Onnellinen yhteiskunta-kampanjan päihteitä käsittelevässä Puinnissa nautinnosta, erityisesti tupakan osalta. Kannattaa käydä lukemassa.

Kirjoitus kolahti ainakin itselleni. Olen käyttänyt tupakkatuotteita, lähinnä savukkeita, ehkä 17-vuotiaasta lähtien. Poltan hyvin harvoin useammin kuin kahdesti viikossa enkä koskaan useampaa kuin neljä savuketta päivässä. Toisinaan menee viikkoja, kuukausiakin ilman, lähes huomaamatta. Käytän nuuskaa hyvin vähän, osittain siksi, että sitä on heikosti tarjolla ja osittain siksi, että niissä annoksissa on minun makuuni usein liikaa nikotiinia.

Nautin röökistä. Vaikka poltan toisinaan tiettyjen ystävien seurassa, eniten poltan itsekseni. Mieluiten uusissa paikoissa. Yksi hienoimmista asioista tupakassa on se, että sen avulla pystyy pysähtymään. Seisoa kadunkulmassa ja katsoa asioita, vaikkapa kattoja. En ikinä näe kattoja muuten, en silloin kun kävelen paikasta toiseen ja varon ihmisiä ja rotvalleja.

On oltava kiitollinen siitä, että pystyy käyttämään päihdyttävää ainetta ilman riippuvuutta, ilman että riippuvuus on merkityksellinen käsite käytölle. Vaikka kuinka päihdekeskustelusta tulisikin sellainen olo, että tupakointi ei voi olla nautinnollista, rationaalista tai harkittua. Yllättävän usein tupakoijat itse maalaavat itsestään kuvaa heikkotahtoisina ja häpeällisinä. Ehkä useimmat ovat sellaisia.

Salasuolla on hyvä pointti. Nautinto on tärkeä osa päihteiden käyttöä ja siksi sen tulisikin olla osa päihdepoliittista keskustelua. Ihmiset käyttävät aineita siksi, että he nauttivat siitä. Yksipuolinen kuva päihteistä ja päihteiden käyttäjistä on väärä, väistämättä. Kaikista iljettävintä siinä on toisen ihmisen mieltymysten ja halujen kieltäminen, tuo vähättelyn alfa ja omega.

P.S. Tämä kuvaa aika hyvin mun suhtautumista alkoholinkäyttöön. Maistuuhan se hyvältä ja tuntuu hauskalta, mutta on siinä voimakkaasti rationaalinen ja laskelmoiva elementtikin. Näkyykö tämä päihdekeskustelussa, miten sen pitäisi?