Voisiko politiikka olla yleisesti automaattisempaa?

Tää menee "mutuilua ja spekulointia"-kansioon.

Edellisessä postauksessa mä korostin sitä, kuinka keynesiläisen talouspolitiikan, jos se voi ja jos sen tarvitsee toimia, on toimittava automaattisesti. Poliitikkojen on selvästi vaikeaa huonoina aikoina saada aikaan elvytystä, joka on riittävää, tulee riittävän nopeasti ja kohdentuu oikein. Samaten hyvinä aikoina voi olla vaikeaa säästää tarpeeksi tulevia laskusuhdanteita varten. Mutta miksi vain finanssipolitiikan pitäisi olla automaattista? Miksi tämä

More generally, we can probably get more agreement today on policies that will operate tomorrow than we can get agreement today on today's policies or agreement tomorrow on tomorrow's policies.

Tabarrokin viisaus ei pätisi muillakin politiikan aloilla?

Aloitetaan siitä, että jos politiikka ei ole jotenkin "automaattista", vaan sitä muutetaan silloin harvoin kun siihen ottaudutaan, se muuttuu jatkuvasti. Selvintä tämä on siinä, että monet valtion etuuksista ja maksuista on määritelty nimellisesti. Kuten Opintotuki indeksiin-kampanjassa korostettiin, opintorahan ostovoima on heikentynyt 13 % vuodesta 1992, jolloin nykyinen opintotukijärjestelmä luotiin. Opintotukipolitiikka on selvästikin muuttunut. Samalla tavalla tulorajat kiristyvät koko ajan, kun niitä ei muuteta. Taloustieteilijöille on ollut arvoitus se, miksi nimellisiä sopimuksia ylipäänsä tehdään - tosin niiden kustannukset ovat tulleet roimasti alas viimeisen parin vuosikymmenen inflaatio-odotusten kohtuullisen onnistuneen ankkuroinnin myötä.

Tätä laajemmin kysymyksen tarkastelu on sitten vähän haastavampaa. Rahapolitiikassa, joka tähtää inflaatio-odotusten tasaamiseen tai noudattaa vaikkapa Taylor-sääntöä, voidaan politiikan sanoa muuttuvan vaikka instrumentti ei muuttuisi. Rahapolitiikka voi vaikkapa kiristyä, vaikka ohjauskorko pysyisi ennallaan, jos "luonnollinen korkotaso laskee". Ja se voi kiristyä, vaikka ohjauskorko laskisikin. En nyt lähde tässä erittelemään eittämättä tärkeää eroa "rahapolitiikan" ja "rahapolitiikan kireystason" välillä.

Ongelma muussa politiikassa tämän kannalta on se, että ei ole näin selkeitä instrumentteja ja tavoitteita. Mutta voisiko sinne saada sellaisia? Sosiaaliset ongelmat ovat niin monitahoisia, että niihin voi olla vaikea saada sellaista. Tässä kuitenkin joitakin esimerkkejä:

• Tuloerot. Oletetaan jokin tavoitetaso tuloeroille tai niiden muutokselle. Ongelma on se, että tulontasauksen kustannukset ja verokertymä vaihtelevat - matalille tuloeroille on substituutteja, joten sitä ei kannata tavoitella hinnalla millä hyvänsä. Tarvittaisiin jokin mittari tälle. Sitten painottamalla tulontasauksen kustannuksia jotenkin, voitaisiin saada aikaan jonkinlainen tulontasauksen Taylor-sääntö, joka kertoo vaikkapa ylimmän kymmenyksen optimaalisen veroprosentin tuloerojen ja en tiedä, vaikkapa jonkinlaisen verokertymän tai joustoestimaatin funktiona.
• Sääntelyn purkaminen tai sen lisäämisen ehkäisy. Ihan kuin jotain tällaista olisi jossain jenkeissä ehdotettu/toteutettukin, että jokaista lisälakia/asetusta vastaan pitää poistaa jokin vanha. Tässäkin tulee se automatiikan ongelma vastaan; optimaalinen sääntelyn taso/lakien ja asetusten määrä voi vaihdella ajassa.
  

Muita esimerkkejä? Mikä toimisi? Mikä määrittää sen, mikä toimii? Jos sääntö olisi, että jos tietyt tavoitteet eivät täyty, siitä vastaava taho saa lisää rahaa, ei tarvitse olla Buchanan keksiäkseen millaiset kannustimet taholla on ja mihin ne johtavat. Ja yksittäiset tahot vastaavat usein useista asioista, jolloin yhteen kannustaminen voi viedä resursseja pois muilta, ehkä vähemmän mitattavilta asioilta - tämä taitaa olla yleinen kritiikki New Public Management-tyylisiä ajatuksia vastaan.

Ja onko vaarana se, että politiikasta tulisi "liian tehokasta"? Kuten Yhdysvaltain perustajaisät jo tiesivät, hidas ja tehoton hallinto on yksi vapauden parhaimmista takeista.

En kauheasti puhu ilmastopolitiikasta. En siksi, etteikö se olisi tärkeää (se on), vaan siksi, etten tiedä, mitä sille pitäisi tehdä. Ilmastopolitiikka liittyy tähän siksi, että sillä saralla on esitetty itse asiassa parhaimpia, päämäärärationaalisimpia politiikkatoimenpiteitä. Ilmastolaki on juuri sellainen politiikkatoimenpide, jota tässä haen takaa. Ilmastolaki kai törmää tähän koordinaatio-ongelmaan, "entäs Yhdysvallat ja Kiina". Mutta monilla politiikan aloilla tällaista ongelmaa ei ole. Emme me tuloeroja tasatessamme välitä siitä, millaiset tuloerot Kiinassa on. Mutta tuntuu siltä, että vaikkapa sosiaalipolitiikkassa tällaista automatiikkaa ei voi tai sitä ei kannata yleensä toteuttaa. Raha- ja finanssipolitiikassa ja ilmastopolitiikassa se juttu lienee, että on yksi suure, johon automatiikka voidaan kiinnittää ja jota voidaan mitata; inflaatio, työllisyys, päästöt