Finanssikriisin menestystarinoita

Kun talouspolitiikan suunnasta vallitsee erimielisyyttä ja epävarmuutta, haetaan usein mallia ulkomailta. On puhuttu ainakin Virosta ja Ruotsista, ja viimeksi reilu pari viikkoa sitten Tommi Uschanov kirjoitti Itävallasta otsikolla "Talouden yllättävä mallimaa".

Ajattelin tehdä hieman muodollisemman, mutta erittäin kevyen tarkastelun siitä, miten eri maat ovat pärjänneet finanssikriisissä. Tarkoituksenani oli alunperin katsoa työttömyyden lisäksi bkt-lukuja, mutta tuoreita (2012) per capita-kiinteähintaisia lukuja ei ollut helposti saatavissa kaikille maille. Lisäksi bkt-luvuista olisi jotenkin pitänyt puhdistaa trendi, ja sehän olisi ollut taas muutama minuutti lisätyötä. Keskitytään siis työttömyyteen. Maita tuli mukaan nelisenkymmentä.

On pari tapaa tunnistaa menestystarina.

1. Paremmin menee!

Tässä vertasin työttömyyden kehitystä vuodesta 2007 vuoteen 2012 - eli siis suhdannehuipusta nykypäivään. Tässä maat, joiden työttömyys on laskenut vuodesta 2007.

Ylivoimainen ykkönen tässä tarkastelussa on Saksa. Euroalueelta mukaan pääsee Saksan lisäksi yllä mainittu Itävalta. Muuten joukko on melko moninainen. Tässäpä pulmatehtävä lukijoille: selitä kaikkien seitsemän maan positiivinen työttömyyskehitys finanssikriisin mainingeissa. Lisäpisteitä saa siitä, että käyttää vain yhtä selitystä/mallia. Vastaukset kommenttiosioon.

Tein myös kevyen robustisuustarkastelun käyttämällä vuoden 2007 sijaan vuosien 2005-2007 keskiarvoa. Tässä mukaan menestyjäkerhoon pääsevät luonnollisesti vielä ne maat, joiden työttömyys laski voimakkaasti 2005-2007. Suuruusjärjestyksessä työttömyyden pudotuksen mukaan: Puola, Belgia, Norja ja Suomi. Puolassa työttömyys laski vuodesta 2005 vuoteen 2007 käsittämättömät kahdeksan prosenttiyksikköä.

Kurjuustarinoiden top5 on seuraava: Espanja (noin 17 prosenttiyksikön nousu työttömyydessä suhteessa vuoteen 2007), Kreikka (+16 %-yks.), Irlanti (+10 %-yks.), Portugali (+8 %-yks.) ja Viro (+5 %-yks.).

2. Noustaan ja kohinalla!

Tässä vertasin työttömyyden kehitystä huippukohdasta nykypäivään.

Seuraavat maat (13 kpl) elivät vielä vuonna 2012 työttömyyshuippuaan: Ranska, Kreikka, Irlanti, Italia, Luxemburg, Alankomaat, Uusi-Seelanti, Puola, Portugali, Slovenia, Espanja, Yhdistynyt Kuningaskunta, Etelä-Afrikka.

Tässä menestystarinat. Top 5-maat sen suhteen, kuinka paljon työttömyys on laskenut huippukohdastaan.

Lukuunottamatta Viroa lista on yllättävänkin samanlainen kuin aiempi tarkastelu. Viro onkin mielenkiintoinen tapaus. Siitä puhutaan menestystarinana, ja tässä mielessä se onkin sitä, vaikka työttömyys suhteessa kriisiä edeltäneeseen aikaan tilanne onkin vielä korkealla.

Itävalta on tässä tarkastelussa suhteellisen kaukana kärjestä, jossain sijalla 15. On syytä huomauttaa, että tästä ei voida vetää sitä johtopäätöstä, että helppohan Itävallan on olla matalan työttömyyden maa, kun ei se sokkikaan ollut niin iso kuin Virossa. Ehkä he politiikkatoimillaan estivät työttömyyden nousun alun alkaenkin.*

En tiedä, oliko tällä postauksella pointtia: välillä on vain mukava vähän pyöritellä aineistoa. Ja jos työmarkkinakysymykset kiinnostavat, kannattaa katsoa tuoreehko OECD:n Employment Outlook. Tuon linkin takaa löytyy myös hyvin helppokäyttöinen ja hauska työkalu eri maiden työttömyyslukujen tarkasteluun, niin kokonaisuutena kuin iän ja sukupuolen suhteen.

Ja sanokaa ihmeessä, jos heräsi ajatuksia.

*Koetin yllä linkitetyn Tommi Uschanovin HS-jutun luettuani googlettaa vähän asian taustoja, kun en ollut aiemmin kuullut tätä menestystarinaa ja itse juttuhan oli aika lyhyt. Opin vain sen, että Itävallan finanssipolitiikkaa on vaikea googlettaa, kun sanoja "austrian" "keynesian" ja "stimulus" käytetään vähän muissakin yhteyksissä.

Risto Ryti ja talouspula

Sanotaan, että taloustieteilijän pitäisi tuntea historiaa. Historiaa voi oppia myös jälkikäteen tehdyistä selostuksista, mutta mikään ei tietenkään voita aikalaiskertomuksia. Näiden aikalaiskertomusten lukeminen on vain usein hyvin haastavaa, erityisesti sitä haastavampaa, mitä vanhemmasta tekstistä on kyse. Ne ovat tyypillisesti huonosti kirjoitettuja ja logiikaltaan sotkuisia. Mikä pahinta, ne ovat epäjohdonmukaisesti väärässä - yhdessä hetkessä kuvittelet että olet päässyt kirjoittajan johdattamana oikeille jäljille, mutta päädyt lopulta jonnekin absurdiin umpikujaan, josta ei voi järkeillä itseään ulos.

Aikalaiskertomuksia on hyvä lukea, paristakin syystä. Ensinnäkin niissä käytetty kieli valottaa ja elävöittää talouden ilmiöitä. Sana "insentiivi" on kammottava vierasperäinen tylsyke. "Kannustin" on toimiva. Mutta "houkutin", tai jopa "kiihoke", nämä puhaltavat eloa homo economicukseen! Toiseksikin aikalaiskertomukset kertovat siitä, miten erilaiset talouspoliittiset ongelmat hahmotettiin, mikä osaltaan ehkä auttaa ymmärtämään toteutettuja ratkaisuyrityksiä. Varsinaista järjen valoa kannattaa etsiä lähempää, tuoreesta vertaisarvioidusta tutkimuksesta tai sen yleistajuisesta esittelystä.


Näiden sanojen saattelemana esittelen joitakin lainauksia Talouspoliittisen neuvottelukunnan julkaisusta Maailmankriisi ja Amerikan Yhdysvaltain rahapolitiikka vuodelta 1932, joka tarttui matkaani käydessäni Kaisa-kirjastossa perjantaina. Esipuheen julkaisuun on kirjoittanut A.K. Cajander, yleisesityksen kriisistä antaa Suomen Pankin pääjohtaja Risto Ryti ja tarkemman analyysin tarjoaa tutkija Bruno Suviranta.

Tässä postauksessa esittelen sitä miten Ryti, ja osittain myös Suviranta, ymmärsivät kriisin. Seuraavassa postauksessa keskityn siihen miten Suviranta, ja osittain myös Ryti, arvioivat Yhdysvaltain rahapolitiikan virityksen täysin pieleen ja asettavat kantansa Suuresta lamasta väärälle puolelle historian tuomiota ajatellen.

Sanottakoon vielä, että Suuri lama on monimutkainen tapaus, ja joiltakin osin kiistanalainen. On kuitenkin olemassa konsensuksentapainen, jonka mukaan lama johtui pitkälti kansallisten keskuspankkien ja kansainvälisen kultakannan aikaansaamasta rahan tarjonnan voimakkaasta laskusta, minkä lisäksi myös luotto- ja tuottavuuskehityksellä oli mahdollisesti oma, itsenäinen roolinsa. Hyvää kattavaa, yleistajuista ja tiivistä esitystä tästä konsensuksentapaisesta ei nähdäkseni oikein ole, mutta lähimmäksi pääsee eräs Ben Bernanken puhe vuodelta 2004 ja Barry Eichengreenin artikkeli Still Fettered After All These Years? (pdf) vuodelta 2002.


Palataan nyt ajassa taaksepäin, varsinaiseen aiheeseen. Rytin yleisesityksen toinen kappale ansaitsee tulla siteeratuksi kokonaisuudessaan. Pahoittelen tekstimassaa, Ryti kirjoitti pitkiä virkkeitä ja oli säästölinjalla kappalejakojen suhteen.

On ollut alueita ja ajanjaksoja, jolloin ihmisten köyhyys on johtunut hyödykkeiden todellisesta puutteesta. Tämä taas on aiheutunut joko siitä, että levottomuudet ja sodat, kadot tai luonnonmullistukset ovat hyödykkeitä hävittäneet tai estäneet niitä riittävästi tuottamasta, taikka siitä, että luonnon tarjoamat mahdollisuudet ja apukeinot ovat olleet tarpeisiin nähden niukat tai ihmisen voimat ja kyky käyttää näitä mahdollisuuksia hyväkseen riittämättömät, ja tällaisia tilanteita saattaa vastaisuudessakin esiintyä sekä yksityisille kansoille että koko ihmiskunnallekin. Mutta meidän nykyinen pulamme, jolle on tunnusmerkillistä ei hyödykkeiden puute, vaan niiden liiallinen runsaus, on onneksi luonteeltaan jotakin paljon helpompaa. Se ei ole itse luonnon ihmiselle asettama kova välttämättömyys, vaan se riippuu inhimillisen järjestelmän puutteellisuudesta ja epätarkoituksenmukaisuudesta, ja se pitäisi siis olla ihmisten selvitettävissä. Jos useimpiin tavaroihin nähden yhtaikaisesti esiintyy liikatuotantoa, samalla kuin miljoonilla työhön pystyvillä ja työtä haluavilla ihmisillä ei ole työn puutteen vuoksi mahdollisuuksia näitä tavaroita käyttää eikä alkeellisimpiakaan tarpeitaan tyydyttää, jos viljaa, puuvillaa, kahvia ja muita välttämättömiä tavaroita poltetaan, upotetaan mereen tai muulla tavalla hävitetään, vieläpä valtion tai muiden virallisten elimien toimesta, samanaikaisesti kuin miljoonat ihmiset, jotka ovat nyktin tottuneet näitä tavaroita käyttämään ja haluaisivat niitkä nytkin käyttää, kärsivät niiden puutetta, voi tämä tuskin merkitä muuta, kuin että se laaja ja monisäikeinen mekanismi, joka maailmantalouden organisaatiossa työskentelee tuottajien ja kuluttajien välillä ja jonka tehtävänä on järjestää ja tasottaa kysynnän ja tarjonnan välinen suhde, jollakin tavalla on pahasti joutunut epäjärjestykseen. Tällainen olotila ilmaistaan kielessä lausumalla, että on jouduttu yleiseen talouspulaan. Erittäin tärkeän osan tässä välittävässä mekanismissa muodostaa raha-, valuutta- ja luottojärjestelmä. Tämän järjestelmän epäkuntoon joutumista sanotaan finanssikriisiksi, rahalliseksi pulaksi.

Hyvin laitettu! Talouspula on todella hieno ilmaus. En tiedä, mistä Ryti tarkalleen ottaen puhuu, kun hän puhuu välttämättömien tavaroiden hävittämisestä julkisen vallan toimesta, mutta muuten sitaatin selkeys ja näkemyksellisyys on ihailtavaa.

Ryti erottaa talouspulan taustalla neljä syytä

1. Epätasapainoinen kansainvälinen velkakehitys
2. Kullan arvon nousu, ts. yleisen hintatason lasku
3. Kultakannan toimimattomuus
4. Luottamuspula kansainvälisillä finanssimarkkinoilla

Ryti puhuu näiden yhteydessä ajan tavan mukaisesti vain luotosta, eikä lainkaan rahasta. Tähän puutteeseen nähden Rytin teksti on varsin kelvollinen, mutta ei se siitä hyvää kokonaisesitystä tee, sen verran valtava puute tuo on. Tekstissä kuitenkin tunnustetaan deflaation merkitys velkasuhteissa ja se, että kultakanta ei toimi, mikäli ylijäämämaat vain "tesauroivat" kullan holveihinsa. Tietääkö joku muuten, mitä tuo tesauroiminen tarkalleen ottaen on, ja mistä sana juontaa juurensa? Ilmeisesti siinä siis vain jätetään varat holveihin eikä lainata niitä eteenpäin.

Mitä Suvirannan analyysiin tulee, hän tuntuu näkevän koko laman vain sitä edeltäneen aikakauden spekulaation ja pääoman väärinsijoituksen välttämättömänä seurauksena. Kuten arvata saattaa, tästä katsannosta ei kumpua kovinkaan terävää politiikka-analyysiä.


Lopuksi, vastapainoksi yllä olevalle Ryti-sitaatille on hyvä antaa hänen esityksensä viimeinen kappale, joka on samalla lailla selkeä ja näkemyksellinen, mutta kuitenkin vastakkainen suhtautumisessaan taloushaasteisiin. Ryti on käynyt ennen tätä kappaletta läpi sitä, mitä tulevaisuus voisi pahimmillaan tuoda tullessaan.

Näin onnettomasti tuskin sentään tulee käymään, ja ohimenevistä vaikeuksista epäilemättä selviämme. Sillä yksi Suomen kansan todella ihailtavia ominaisuuksia on juuri se, että se osaa kiristää nälkävyötä, silloin kun se on välttämätöntä. Nykyinen pula-aika on opettanut meidät kaikki entistä vakavammin näkemään todellisen köyhyytemme ja mahdollisuuksiemma rajoitukset, niin että ponnistuksemme taloudelliseen hyvinvointiin nyt nojautuvat todellisemmalle ja lujemmalle pohjalle kuin aikaisemmin, taloudellisen nousukauden vallitessa.

Pari kommenttia. Ensinnäkin: epäilemättä on ihailtavaa osata kiristää nälkävyötä, kun se on välttämätöntä. Viisautta on kuitenkin osata tunnistaa, milloin se on välttämätöntä, tai edes kannattavaa, ja milloin ei. Toiseksikin: ajatus siitä, että nousukausi oli, ja on kenties aina, jotenkin epätodellisella ja heikolla pohjalla ohjasi Rytin ja Suvirannan politiikka-analyysiä valitettavan pitkälle, kuten seuraavassa postauksessa käy ilmi.

Thaimaalaiset marjanpoimijat ja työstä hyötyminen

Helsingin Sanomien Sunnuntai-osiossa oli juttu, jossa käytiin hienosti läpi yhden solidaarisuusaktivismi-tapahtuman kautta thaimaalaisiin marjanpoimijoihin liittyvää keskustelua.

Thaimaalaiset marjanpoimijat ovat tärkeitä sen takia, että heidän kauttaan käydään keskustelua tärkeistä asioista. Itse näen tämän sen kautta, miten suhtaudumme vierasmaalaisiin, heidän työhönsä ja heidän päätöksiinsä. Tästä tekstistä tuli pitkähkö, polveileva ja osin vanhoja ajatuksiani toistava. Se on hyvin spekulatiivinen ja joka käänteessä esitän isoja väitteitä, joista osa on varmasti jollain tavalla vääriä. Toivon palautetta.

Tehdään ensin isoa historiaa lyhyessä tilassa. Kansainvälisen kaupan ja maahanmuuton historiassa on käynnissä toinen vaihe. Ensimmäisessä vaiheessa, jonnekin 1800-luvun lopulle tai ensimmäiseen maailmansotaan asti, maahanmuutto oli hyvin vapaata. "Liikaväestö" eri osissa Eurooppaa purkautui 1800-luvulla Yhdysvaltoihin, vaurastuttaen muuttajia mutta, mikä ehkä tärkeämpää, lievittäen yhteiskunnallista painetta lähtöalueella. Heikki Ylikangas kirjoittaa Suomen historian solmukohdissa (ss. 245-253), että tärkeä syy siihen, miksi Pohjanmaasta tuli valkoisen vakauden tukipiste Suomessa on se, että monia muualla Suomessa syntyneitä yhteiskunnallisia ongelmia ei Pohjanmaalla päässyt syntymään, koska väestöpaineet lievittyivät maastamuutolla. Tämän maastamuuton taustalla taasen oli Ylikankaan mukaan se, että Pohjanmaa oli muita Suomen alueita suuremmassa määrin yritteliäisyyden ja kaupan eetoksen läpitunkema.

Tässä ensimmäisessä vaiheessa tavaran liike oli myöhempiä vaiheita enemmän viljaa ja luonnonvaroja, joiden tuotanto on luonnollisesti sidottu paikkaan. Työvoima siirtyi maahan sidotun pääoman perässä.

Hiljalleen rajat menivät kiinni, ja huomattavaa on myös se, että ne menivät kiinni jo ennen laajojen valtiollisten tukiverkkojen kyhäämistä. Vaikka laaja muuttoliike olisikin yhteensopimaton hyvinvointivaltion kanssa, laajaa muuttoliikettä ei nähdäkseni pysäytetty hyvinvointivaltion ja sen hyväksikäytön pelon takia.

Toisessa vaiheessa työvoima liikkuu paljon aiempaa vähemmän ja, ainakin viime vuosikymmeninä, pääoma liikkuu melko vapaasti työvoiman perässä ja hyödykkeet kuluttajien perässä. Vaihdannasta voidaan hyötyä ilman että siihen osallistuvat ihmiset kohtaavat toisiaan.

Miten tulevaisuudessa? Jos eri maat konvergoivat eli yhtyvät tulotasoiltaan, raakaan perustuotannontekijöiden suhteelliseen etuun nojaavaa muuttoliikettä ei tarvita. Muuttoliike on melko vapaata, mutta se on myös vähäistä. Kieli, kulttuuri ja suhteet takaavat sen, että ihmisten kannattaa tehdä töitä synnyinmaassaan, kun varsinaisia elintasoeroja eri maiden välillä ei ole.

Entä jos maat eivät konvergoidu? Entä jos, vaikka kehittyvät maat jatkavat kehittymistään, niiden välille jää merkittäviä elintasoeroja? Osittain nykyinen rakennemuutos jatkuu: t-paitoja tehnyt maa alkaa tehdä kännyköitä, ja kännyköitä tehnyt maa alkaa tehdä kännykkäpelejä. T-paitojen valmistus siirretään seuraavaan halpaan maahan, tai jos kilpajuoksu pohjalle saavuttaa pohjan, niitä opitaan valmistamaan pääomaintensiivisemmin työvoiman kallistuessa.

Tässä päästään thaimaalaisiin marjanpoimijoihin. Tulevaisuudessa kehittyneiden maiden - ketä kaikkia tuohon kerhoon kuuluukaan - kulutuskysyntä saattaa siirtyä enemmän ja enemmän palveluihin. Ja palvelut ovat monesti, joskaan eivät aina, siitä veikeitä että niitä on tuotettava lähellä niiden kuluttamispaikkaa. Jos näin käy, nykymallin kyky edistää vaihdantaa heikentyy. Kun halusin vain t-paitoja, minun oli helppo olla välikäsien kautta vaihdannassa kambodžalaisen kaupunkilaisen kanssa. Kun haluan terveydenhuoltoa ja kotini siivoamista, se on vaikeampaa. No, ehkä jos robotti-imurit vielä kehittyvät, ei tarvitse maksaa ihmiselle, jos haluaa päästä kotitöissä vähän vähemmällä.

Mitä tulee vaihdantaan, jossa työvoimaa on tuotava Suomeen, thaimaalaiset marjanpoimijat ovat ongelmattominta mahdollista. He tekevät työtä, jonka negatiiviset vaikutukset maassa jo oleviin työntekijöihin ovat vähäiset - hehän keräävät marjoja, jotka muuten mätänisivät metsiin! He eivät näy, koska Kainuun metsissä kukaan ei ole katsomassa. He eivät käsittääkseni rasita suomalaista sosiaaliturvaa ja terveydenhuoltoa ja palaavat kotimaahansa työt tehtyään. Ja silti heistä tulee monille vaivaantunut olo. Mitä sitten, jos joidenkin töiden tekemiseen tarvittaisiin oikeasti maahanmuuttoa?

Tiedän. "Hoida oma mummosi/siivoa oma kämppäsi, äläkä haikaile vierasmaalaisten riistämisestä!" Ja totta, jos suomalaistenkaan matalapalkkatyötä ei katsota hyvällä, joudun siivoamaan oman kämppäni, vaikka kämppäni olisikin iso ja aikani kallista. Sanottakoon tässä vaiheessa että oma aikani ei ole kovin kallista - hei, käytän sitä tämän blogin kirjoittamiseen - ja kämppäni on pieni, ja siivoan sitä itse. Mutta noin periaatteessa.

Ei sillä, etteikö tässäkin olisi jotain hyvää. Tarve on olemassa, ja jos sitä ei voi tyydyttää työvoimalla, se tyydytetään teknologialla. Ja näin teknologia kehittyy: saamme parempia robotti-imureita ja itsestään siivoutuvia koteja. Voiko tämä olla taustalla siinä, että japanilaiset (ja suomalaiset) ovat niin kovia kehittämään teknologiaa? Etnisesti homogeeninen väestö lisää kysyntää teknologialle, joka korvaa matalapalkkatyötä, jota maanmiehen ei haluta tekevän.

Mitä thaimaalaisiin marjanpoimijoihin tulee, näen keskustelun seuraavanlaisesti. Marjanpoimijat ovat selkeästi katsoneet parhaimmaksi tulla tänne töihin. Tässä vaiheeessa keskustelijoiden parissa syntyy eroa siinä, miten hyvin marjanpoimijat tuntevat oman etunsa ex ante. Itse uskon, että melko hyvin, mutta monien mielestä heitä ilmeisesti onnistutaan huijaamaan (vuosi toisensa jälkeen). Sitten on kysymys riskistä, ja kenen pitäisi kantaa se ja missä määrin. Kukaan ei tietenkään halua kantaa marjanpoimintaan kuuluvaa riskiä. Jos sitä siirrettäisiin marjanpoimijoilta suomalaiselle yrittäjälle, vaikkapa marjanpoimijoille maksettavan pakollisen kuukausipalkan muodossa, voisin kuvitella, että marjanpoimijoita tuotaisiin tänne vähemmän.

Aku-tarina "Marjasato" (käsikirjoitus: Bartholomew, piirrokset: Branca, julkaistu AA 25/84) havainnollistaa marjabisneksen riskejä. Aku Ankka Lataamo on mainio, ja sieltä tullee tuleviinkin teksteihin kuvitusta.

Ja tämä on tärkeä asia. Marjanpoimijat varmasti olisivat tyytyväisempiä, jos heidän ei tarvitsisi kantaa riskiä. Tai kuten Helsingin sanomien artikkeli päättyy, kaikki olisivat tyytyväisempiä, jos tuottajahinnat olisivat korkeampia. Korkeammat tuottajahinnat tarkoittaisivat kuitenkin korkeampia kuluttajahintoja, mikä tarkoittaisi myös matalampaa kulutusta. Marjanpoimijoita tarvittaisiin vähemmän. Jos "pakkoyrittäjyys" poistettaisiin ja suomalaisia yrittäjiä velvoitettaisiin tarjoamaan thaimaalaisille kuukausipalkka, joku thaimaalainen, joka olisi valmis kantamaan sen riskin, joutuisi jäämään kotiin. Kun sitten tehtäisiin kysely Kainuun metsissä ja havaittaisiin, että marjanpoimijat ovat tyytyväisiä muutokseen, hänen äänensä ei kuuluisi.

Kommentit ovat tervetulleita! Etenkin, jos ne haraavat vastaan.

Mikä on rakenneuudistus?

Olli Kärkkäisellä oli mainio esittely pöydällä - eli erinäisissä VM:n valmistelemissa raporteissa - olevista työn tarjontaan vaikuttavista rakenneuudistuksista. Kannattaa lukea. Haluan vielä esittää ja selvittää yhden perustavamman kysymyksen. Mikä on rakenneuudistus tai rakenteellinen uudistus? Tämä on talouspolitiikan kuumin käsite ja olisi hyvä, että kaikki puhuisivat samasta asiasta.

Rakenneuudistuksen merkitys on melko selkeä, jos vain seuraa sitä, mitä VM tarkoittaa sillä (ja miksipä ei seuraisi). Kun puhutaan rakenneuudistuksista, puhutaan politiikkatoimenpiteistä, joilla lisätään - tai ainakin pyritään lisäämään - työvoiman tarjontaa ja tuetaan tuottavuuden kasvua (s. 5, 10 ja 17 Julkisen talouden kestävyys ja rakenneuudistukset-raportissa (pdf)). Näin erotuksena suorista menojen leikkauksesta tai verojen nostamisesta. Tässä vielä sitaatti:

Sekä taloudellisista että sosiaalisista syistä onkin perusteltua, että pääpaino kestävyysongelman ratkaisemisessa on erilaisilla rakennepoliittisilla uudistuksilla, joilla lisätään työvoiman tarjontaa ja tuetaan tuottavuuden kasvua. Niihin turvautumalla voidaan vähentää tarvetta suorille menojen leikkauksille ja verotuksen kiristämiselle.

Käytännössä verot ja valtion menoerät vaikuttavat myös työn tarjontaan ja tuottavuuskehitykseen, joten rakenneuudistuksia ja "suoria" menojen leikkauksia ja verotuksen kiristämistä voi olla vaikea käytännössä erottaa. Useimmilla politiikkatoimenpiteillä on kuitenkin selkeä kärkitavoite ja perustelu. Otetaan kolme esimerkkiä.

• Ympäristölle haitallisten tukien karsinta. Ympäristölle haitallisten tukien poistamista ei perustella vaikutuksilla työn tarjontaan tai tuottavuuskehitykseen. Se siis ei ole rakenneuudistus.
• Yksityisen sairaanhoidon Kela-korvauksen poisto. Tätä perustellaan yleensä oikeudenmukaisuutta parantavana ja verovaroja säästävänä toimenpiteenä, eikä niinkään työn tarjontaa tai tuottavuutta parantava toimenpitenä. Se siis ei ole rakenneuudistus.
• Erilaiset opiskelijoille tarjottavat kepit, kuten opintotukikuukausien leikkaaminen. Vaikka nämä ovatkin menoleikkauksia, niiden tarkoitus on kannustaa opiskelijoita valmistumaan ja siirtymään työelämään nopeammin. Ne siis ovat rakenneuudistuksia.

Ja vaikka talouspoliittiseen keskusteluun mahtuu vain vähän asioita kerrallaan, pitäisi puhua rakenneuudistuksen lisäksi myös vero- ja menosopeutuksesta. Niistä asuntolainojen korkovähennyksistä, terveydenhuollon menojen kasvun hillitsemisestä ja eri verojen nostamisesta. Ja ympäristölle haitallisista tuista ja yksityisen sairaanhoidon Kela-korvauksesta.

Lopuksi on sanottava, että keskustelu rakenneuudistuksista on epätasapainoista, ja se on ymmärrettävää. Työn tarjontaa on helpompi kasvattaa kuin tuottavuuden kasvua kiihdyttää. Joitakin suosituksia julkisen sektorin tuottavuuden kehittämiseksi esittää Soininvaara (pdf).

Ollin mainion postauksen innoittamana koetan lähiaikoina kirjoittaa selkeän postauksen kestävyysvajeesta, joka kuitenkin on kaiken tämän rakenneuudistuspuheen taustalla.

P.S. Menoleikkaukset kokonaisuutena kannattaa ymmärtää niin, että on olemassa jokin julkisten menojen polku, jota lasketaan alaspäin. Dynaaminen tarkastelu, siis. Vaikka tehtäisiinkin "menoleikkauksia", julkisten menojen osuus bruttokansantuotteesta tulee silti olemaan todennäköisesti korkeampi tulevaisuudessa kuin mitä se on nyt. Esimerkiksi jos julkisten menojen bkt-osuuden ennakoidaan nousevan nykyisestä 55 prosentista 60 prosenttiin tulevaisuudessa, 4 prosentin menosopeutus tarkoittaisi, että menot nousisivatkin 51 prosentista 56 prosenttiin.

Mikä on suhdannesykli?

The boom, not the slump, is the right time for austerity at the Treasury.
- J.M. Keynes*

Suhdannepolitiikan perusmalli

Suhdannepolitiikan idea on se, että politiikka vaihtelee suhdanteiden mukaan. Mutta mikä on suhdanne? Erityisesti ajatellaan, että suhdannepolitiikan on hyvä olla vastasyklistä: elvyttävää taantumassa, kiristävää noususuhdanteessa. Mutta mikä ovat sykli, taantuma ja noususuhdanne?

Aloitetaan tavanomaisesta tavasta ajatella suhdanteita. Alle on piirretty suhdannevaihteluiden perusmalli. On olemassa jokin pitkän aikavälin tuotannon taso (katkoviiva), jonka ympärillä lyhyen aikavälin havaittu tuotanto heilahtelee (yhtenäinen viiva).

Kun avasin tätä mallia kauppatieteelliseen hakeville, jouduin kovasti pidättelemään sen monia ongelmia takaraivossani:

• Todellisuudessa suhdanteet eivät näytä tältä, kuten Noah Smith huomioi. Matalan kasvun ajat eivät säännöllisesti seuraa korkean kasvun aikoja ja korkean kasvun ajat eivät säännöllisesti seuraa matalan kasvun aikoja. On vaikea tuijottaa yllä olevaa kuviota ja olla sanomatta "post hoc, ergo propter hoc": noususuhdanne aiheuttaa laskusuhdanteen ja laskusuhdanne noususuhdanteen. Tämä on varmasti osa tarinaa, vaikkapa finanssimarkkinoiden kautta, mutta vain osa.
• Suhdannepolitiikkaa on vaikea perustella mallin kautta. Laskusuhdanteita on torjuttava, tottakai, mutta noususuhdanteita? Ei noususuhdanteessa sinänsä mitään vikaa ole. Tähän osaisin tarjota kolme tarinaa. Ensinnäkin mitä korkeammalle mennään, sitä syvemmälle sukelletaan. Kuten sanottua, tällainen vaikutus varmasti on, mutta se ei ole koko tarina. Toiseksi, talouden kasvun ollessa yli luonnollisen tason, inflaatio uhkaa kiihtyä, ja sitä on syytä torjua. Vaikea nähdä, miksi kukaan (ehkä keskuspankkiireja lukuunottamatta) valitsisi tässä matalamman inflaation ja matalamman reaalikasvun. Ei se inflaatio nyt niin kamalaa ole. Kolmanneksi, valtion pitää kiristää ja kerätä varoja laskusuhdannetta varten. Luulisi kuitenkin, ettei valtion kannata nostaa veroja ja leikata menoja niin suuresti, että kasvu tyrehtyy tykkänään.
• Trendikasvua kuvataan usein "potentiaaliseksi" tuotannoksi, mikä herättää kysymyksen siitä, miten talous voi ikinä olla potentiaalinsa yläpuolella. Parempi olisi puhua tuotannon "luonnollisesta" kasvunopeudesta, jota käytetään myös oikeassa tutkimuksessa, mutta sitten pitäisi esittää monopolistisen kilpailun malli, jonka kautta tulisi selväksi, miksi tuotanto voi kasvaa tätä nopeammin mutta miksi se ei ole kestävää. Toki siihen voi varmasti esittää muitakin tarinoita.
• Se ei välttämättä ole edes oikea malli: ehkä taloudet todellisuudessa noudattavat plucking-mallia, jolla on erilainen tarina ja erilaiset politiikkaimplikaatiot.

Tärkeä ongelma on tietenkin myös se, että mallin muuttujista puolet on havaitsemattomia, mutta eihän se teoreettisia pohdiskeluja rajoita. Ja koska tämä malli on todennäköisesti se, mikä useimmilla ihmisillä on mielessä, kun he puhuvat suhdanteista, jatketaan sillä.


Suhdanteiden vaiheet

Alla olevaan kuvioon olen piirtänyt yllä olevan mallin yhden suhdannesyklin. Suhdannevaihteluissa on kaksi ulottuvuutta: hidastuuko vai nopeutuuko kasvu, ja onko kasvu potentiaalisen kasvun ylä- vai alapuolella. Nämä kaksi ulottuvuutta huomioimalla nähdään, että suhdannesyklissä on neljä vaihetta, jotka olen värittänyt ja nimennyt - kielipioneerin vapauksia käyttäen - kuvioon.

Minulla on kysymys. Voidaanko tästä kuviosta identifioida sen, mitä tarkoitetaan "laskusuhdanteella" ja "noususuhdanteella"? Onko esimerkiksi laskusuhdanne "notkahdus+alijäähtyminen" vai "alijäähtyminen+elpyminen"? Ovatko lasku- ja noususuhdanteet symmetrisiä, eli molemmissa kaksi kuvion vaihetta?


Suhdannepolitiikka eri vaiheissa

Jos käytettävissä olisi suhdannepoliittinen väline, joka vaikuttaisi heti ja lakkaisi vaikuttamasta heti, kun haluat, milloin sitä pitäisi käyttää? Vastaus lienee "alijäähtymisessä ja elpymisessä", koska silloin tuotanto on trendin alapuolella.

Intuitioni kuitenkin sanoo, että suhdannepolitiikan pitäisi olla yllä olevassa mallissa epätasapainoista: politiikan tulisi olla kiristävää ylikuumentumisessa, mutta keventävää niin notkahduksessa, alijäähtymisessä kuin elpymisessäkin. Alijäähtymisessä tarvitaan keventävää politiikkaa varmasti. Elpymisessä sitä tarvitaan, ettei noususuhdanne katkeaisi ennen aikojaan. Notkahduksessa sitä tarvitaan pysäyttämään luisu alijäähtymiseen. Ymmärrän kuitenkin, että tässä tarinassa ei ole, tässä mallissa, järkeä. Jos ajatellaan esimerkiksi, että suhdannepolitiikka vaikuttaa hitaasti, niin se puhuisi keventävän politiikan puolesta notkahduksessa, mutta sitä vastaan elpymisvaiheessa.

Idea tähän postaukseen syntyi edellisen postauksen kommenttiosiossa, kun Olli Kärkkäinen puhui elvytyksen mahdollisuuksista vuonna 2014 ja huomioi, että tuolloin politiikka olisi - jos talous kasvaa toivotulla tavalla - myötäsyklistä. Jäin miettimään tätä. Missä suhdannevaiheessa Suomi on tuolloin? Seuraavat luvut perustuvat oikeiden tahojen oikeisiin laskelmiin, mutta kannattaa ajatella niitä nyt vain tämän tekstin teemaa havainnollistavana. Suomen suhdannekuilu, eli havaitun tuotannon erotus luonnollisesta tuotannosta, on 2,4 prosenttia tänä vuonna. Ensi vuodelle VM on ennustanut 1,4 prosentin kasvua. Näillä luvuilla siis ensi vuoden i) BKT kasvaa ja jätämme taaksemme syklin "pohjan" ja ii) olemme edelleen potentiaalisen tuotannon alapuolella, etenkin jos ajatellaan, että potentiaalinen tuotanto ei todennäköisesti ainakaan laske. Olisimme siis yllä olevassa kuviossa elpymis-vaiheessa. Pitäisikö silloin elvyttää?

Tässä tekstissä on kaksi perimmäistä kysymystä. Voidaanko suhdannepoliittista diskurssia ja intuitioita käsittää yllä olevan mallin avulla? Jos ei, niin onko vika mallissa vai diskurssissa ja intuitioissa?


*Kunnon lähdettä tälle sitaatille ei harmillisesti löydy mistään.

Elvytyksestä

Minä se vain mökkeilen, ja kansakunta keskustelee elvytyksestä. No, ehkä ehdin mukaan.


Elvytystä selkeästi tarvitaan, mutta onko siihen varaa?

Unohdetaan nyt se, että elvytyskeskustelu liikkuu aika omituisissa uomissa, kun puhutaan siitä, miten supistuvan budjetin sisällä menoja pitäisi kohdentaa elvyttävästi. Tulee mieleen kansituolit ja matkustajalaiva, en sano mikä. Totta kai kansituoleja kannattaa järjestellä, nehän vaikuttavat ratkaisevasti matkustajien viihtyisyyteen, mutta ei niillä laivan kelluntaan ole sanottavaa vaikutusta.

Peruste elvytykselle on yksinkertainen: Suomi on matalasuhdanteessa. Vasta-argumentti on myös yksinkertainen: meillä ei ole varaa elvyttää. Tähän elvytyksen puolustajilla on nähdäkseni kaksi yhteisvaikutteista vasta-vasta-argumenttia hyödyistä ja kustannuksista:

• Elvytyksestä olisi nykytilanteessa paljon hyötyä, jopa velkaantumisen kannalta.
• Elvytyksen kustannukset ovat tällä hetkellä matalat Suomen saadessa velkaa markkinoilta hyvin halvalla.

Mitä ensimmäiseen tulee, niin paha sanoa. Toisaalta Suomella ei ole sitä ongelmaa, että rahapolitiikka pistää vastaan inflaatio-odotusten noustessa elvytyksen myötä, mutta toisaalta Suomi on melko avoin talous, jolloin elvytyksen hyödyt valuvat helposti ulkomaille.

Mitä toiseen tulee, niin vielä pahempi sanoa. Valtion velkakirjojen markkinat voivat, etenkin kaltaistemme pienten maiden kohdalla, muuttua nopeastikin.

Olisipa meillä asiantuntijoita, jotka osaisivat kertoa mahdollisen elvytyksen kerroin- ja finanssimarkkinavaikutuksen! Vaikkapa tieteilijöitä, jotka tutkivat taloutta, hmm...



Elvytys ja rakenneuudistukset

Talouspolitiikasta ei voida puhua puhumatta kestävyysvajeesta ja sitä korjaavista rakenneuudistuksista, eikä elvytys ole poikkeus. Miten siis elvytys ja rakenneuudistukset kytkeytyvät toisiinsa? Olen nähnyt mielipiteitä moneen suuntaan. Elinkeinoministeri Vapaavuori on sitä mieltä, että rakenneuudistuksia tarvitaan, mutta elvytyksestä ei olisi hyötyä. Vattin Juhana Vartiainen on sitä mieltä, että elvytystä tarvitaan, mutta rakenneuudistus on ensisijainen. Annan oman kantani lopussa, mutta katsotaan nyt asiaa vielä muutamalta kantilta, kun kerran niin monitahoinen ajatuksen aihe on edessä ihmeteltävänä.

Elvytys ja rakenneuudistukset: taloudellinen analyysi

Rakenneuudistus vaikuttaa sekä elvytyksen hyöty- että sen kustannuspuoleen. Kustannuspuolella rakenneuudistus todellakin antaisi sellaista selkänojaa, jonka varassa markkinoille olisi helpompi mennä keräämään lainaa elvytystä varten. Hyötypuoli on ehkä hieman monimutkaisempi, mutta vain hieman.

Elvytys nojaa rahapolitiikkaa vähemmän yleisön odotuksiin, mutta odotuksilla on silti roolinsa. Jos markkinavoimat - ja tällä tarkoitetaan niin investoinneistä päättäviä yrityksiä kuin kulutuspäätöksiä tekeviä kotitalouksiakin - ovat sitä mieltä, että rakenneuudistuksessa ei onnistuta ja valtio joutuu pian kasvavan velkataakan edessä antautumaan, peruuttamaan elvytyksen ja nostamaan veroja entistä kauheammin, elvytyksen teho on alun alkaenkin heikompi.

Elvytys ja rakenneuudistukset: poliittinen analyysi

Merkittävä osa elvytyksen vastustuksesta liittyy pelkoon siitä, että se toimii - että se parantaa taloudellista tilannetta niin, että kriisitietoisuus hälvenee ja ihmiset unohtavat kestävyysvajeen ja kilpailukykyongelman. Voihan se olla näinkin, mutta joko tämä on typerä tapa ajatella maailmaa tai maailma itse on typerä.

Tuntuu siltä, että järkevät ja vastuulliset keskustelijat haluavat kolmea asiaa: ei lisää velkaa, lisää ostovoimaa ja kilpailukykyä edistävän palkkaratkaisun. Vaikea nähdä, miten nämä kolme voisivat yhtä aikaa toteutua. Tätä taustaa vasten poliittisesti ihanteellisin elvytysskenaario on sellainen, jossa valtio palkitsee maltillisen palkkaratkaisun veronalennuksilla (jotka kohdennetaan nimellisesti työntekijöihin).


Euronäkökulma

Vaikka yksittäisen jäsenmaan finanssipolitiikalla ei olisikaan vaikutusta euroalueen inflaatio-odotuksiin ja sitä kautta rahapolitiikkaan, on silti hyvä pysähtyä ja miettiä onko elvytys kategorisen imperatiivin mukaista. Mitä jos kaikki jäsenmaat, joilla on varaa ja tarvetta finanssipoliittiselle elvytykselle, tekisivät niin? Kilpailukykyerot kaventuisivat palkkojen noustessa elvytysmaissa ja elvytys kasvattaisi tuontia kriisimaista, mutta toisaalta inflaatio-odotukset nousisivat ja rahapolitiikka tiukentuisi. Olisiko nettovaikutus positiivinen vai negatiivinen?


Elvytys käytännössä

Jos elvytys toteutettaisiin menopuolella, se todennäköisesti kohdennettaisiin rakennusteollisuuteen uus- ja korjausrakentamiseen. Ja hyvä näin, sillä Rakennusteollisuuden mukaan 400 miljoonan euron panostuksella saataisiin aikaan 2,5 miljardin euron investoinnit ja LVI-Teknisten Urakoitsijoiden mukaan 100 miljoonan euron panostuksella saataisiin aikaan miljardin euron investoinnit. Kerroinvaikutukset 6,25 ja 10, nämähän ovat aivan Keynes-lukuja! Näiden tahojen laskelmiin lienee syytä suhtautua varauksella. On kuitenkin huomattava, että i) elvytys toimii niin kuin elvytyksen pitääkin, vaikka se "vain" aikaistaisi joka tapauksessa tehtäviä investointeja ja ii) jos elvytysvaikutuksen halutaan tulevan nyt eikä huomenna, se toimii mielivaltaisesti kohdennettuna tulonsiirtona*, mikä ei sekään ole elvytysmielessä mitenkään huono suorite.

Yksi menoelvytyksen mielenkiintoinen puoli, jota en ollut ennen ajatellut, ovat kunnat ja niihin liittyvät kannustinongelmat. Muistaakseni se oli joku valtiovarainministeriön virkamies, joka Ylen uutisissa kommentoi sitä, että elvytysrahat homekouluille toisaalta auttavat korjaamaan homekouluja, mutta toisaalta vähentävät kuntien kannustimia korjata kouluja itse. Mainitsi myös sen, että olivat yrittäneet löytää asiasta tutkimusta, mutta eivät olleet onnistuneet. Suomessa tämä ongelma on potentiaalisesti merkittävä, koska kuntien rooli täällä on niin suuri. Olen ymmärtänyt, että esimerkiksi kuntien viemäriverkostoissa kertyy koko ajan korjausvelkaa.


Lopuksi

Tämän kaiken pyörittelyn jälkeen on reilua sanoa, millä kannalla itse olen. "Marssijärjestys" on mielestäni selkeä: kestävyysvaje on paljon isompi ongelma kuin nykyinen matalasuhdanne ja sen korjaaminen ensisijaista. En usko, että kerroinvaikutus Suomessa on niin suuri, että elvytys olisi itsensä rahoittava, etenkään ilman rakenneuudistuksia. Elvytyksen pitäisikin tulla vasta merkittävien kestävyysvajetta supistavien rakenneuudistusten (tai maltillisen palkkaratkaisun) jälkeen tai niiden yhteydessä. Ja kyllä, pelkään luottoluokittajia ja kansainvälisiä finanssimarkkinoita ja toivon, että meillä olisi varaa kohdata se seuraava taantuma, joka on kuitenkin lähes aina 7-10 vuoden päässä.

On toki huomattava, että finanssipolitiikan virityksen ankkuroiminen nykytilan ympärille, muutaman sadan miljoonan euron haarukalla, on melko mielivaltaista. Näin sanottuani uumoilen omia tuntojani vielä sen verran, että kun niitä rakenneuudistuksia ei ole oikein kuulunut, valtion budjettia voisi nykyisestä kiristää sekä meno- että tulopuolelta.


Ja ei muuta kuin nakuttelemaan kommenttia sinne kenttään!



*Rakennuslehti:

Taloyhtiöiden mahdollisissa korjausavustuksissa tulisi hakuaikojen olla riittävän pitkiä, jotta hankkeita ehdittäisiin rauhassa valmistella. Näin tuen piiriin saataisiin myös uusia hankkeita eikä vain kohteita, jotka käynnistyisivät ilman lisätukiakin.