Alkutuotannon kasvukivut

Kaivelen vanhoja. Edellinen postaus täällä, taustoja täällä. Ehkä tarpeeksi pitkään kun luen, opin kirjoittamaan menneestä ja nykyisestä vetävästi kuin Tommi Uschanov.

Suomessa puhutaan nykyään paljon rakennemuutoksista, mutta muutaman paperitehtaan lakkautus ja yhden entisen kännykkäjätin itsensäetsintä ei vedä vertoja sille, miten alkutuotannon osuus kansantuotannosta kutistui edellisen vuosisadan aikana. Vuonna 1920 suomalaisista 70,1 prosenttia sai toimeentulonsa maataloudesta. Vuonna 2004 osuus oli enää 4,2 prosenttia. Olemme menettäneet sadassa vuodessa miljoona työpaikkaa maataloussektorilla. Tämä valtava romahdus on aikamme suurin menestystarina.

Työn tuottavuus, eli tuotos jaettuna työpanoksella, kertoo miten paljon arvoa yksi työntekijä pystyy luomaan yrityksessä, toimialalla tai koko kansantaloudessa. Työn tuottavuuden kasvu on materiaalisen hyvinvoinnin perimmäinen lähde. Kun työn tuottavuus kasvaa, vähemmällä saadaan aikaan enemmän.

Harvoilla aloilla työn tuottavuus on kehittynyt yhtä hurjasti kuin maataloudessa. Teknologisen kehityksen ja työn paremman järjestämisen myötä Suomi on onnistunut vapauttamaan valtaosan kansastaan isiensä pelloilta kaupunkeihin mitä moninaisimpiin ammatteihin. Maatalous on itse asiassa yhä kärkialojamme tässä mielessä. 2000-luvulla työn tuottavuus kasvoi eniten juurikin alkutuotannossa, jättäen taakseen erinäiset teollisuus- ja palvelutoimialat. Kansainvälisellä kaupalla on ollut tietenkin tässä jo pitkään tärkeä rooli, kehityksen kirittäjänä ja kuluttajien kukkaroiden keventäjänä.

Tuottavuuden kasvun kääntöpuoli on ollut se, että maatalouden kyky työllistää ihmisiä on romahtanut. Tästä pääsemmekin elinkeinoelämän paradoksiin. Yritykset ja toimialat puhuvat paljon tuottavuuden merkityksestä, mutta samalla ne kehuvat itseään sillä, kuinka paljon ne työllistävät ihmisiä. Toisin sanoen ne kehuvat itseään tuotantonsa tehottomuudella.

Kuvittele tämä mille tahansa muulle resurssille. Kuvittele, että kehut ystävillesi, kuinka paljon onnistuit käyttämään rahaa autosi korjaamiseen. Kuvittele, että paperitehtaan omistaja kehuu, kuinka paljon energiaa hän tarvitsee paperinsa valmistamiseen. Turkisteollisuus, panimoala ja muut sektorit kehuvat itseään sillä, kuinka paljon ihmistyövoimaa ne tarvitsevat lopputuotteidensa valmistamiseen, vaikka ne olisivat eittämättä suurempien kehujen arvoisia, jos ne tarvitsisivat siihen vähemmän työntekijöitä. Sitä on edistys. Tuottavuus kasvaa ja työntekijöitä vapautuu uusien tarpeiden tyydyttämiseen. Mikään ei ole ollut niin tärkeää kuin se, että maataloudesta on vapautunut työvoimaa muualle talouteen. Kiitos Haber, Bosch ja Borlaug, kiitos Virtanen ja Karström.

Edistys ei ole tietenkään helppoa. Maatalouden rakennemuutos ei ollut kivuton prosessi eikä sen annettu tapahtua markkinoiden ehdoilla. Toisen maailmansodan jälkeen elinkelvottoman alkutuotannon yhteiskunnallisia seurauksia koetettiin padota lapiolinjalla, joka laittoi pienviljelijät töihin valtion maille, jotta heidän ei tarvitsisi lähteä kaupunkeihin. Mutta lapiolinja oli enemmänkin hätäisesti improvisoitu lääke tiettyyn työmarkkinoiden taitekohtaan kuin suuri taantumuksellinen visio. Niitäkin ääniä kuului, jotka halusivat pysäyttää kehityksen ja palata menneeseen. Esimerkki tällaisesta on Suomen asutustoimintakomitea, joka 1930-luvun alussa halusi museoida Suomen agraariyhteiskunnaksi.

Asutustoimintakomitea

Marraskuussa 1927 valtioneuvosto asetti komitean laatimaan ehdotusta asutuslain tarkistamisesta ja muista asutustoimintaa edistävistä toimenpiteistä. Komitean puheenjohtajaksi kutsuttiin oikeustieteilijä T. M. Kivimäki, joka myöhemmin jatkoi uraansa pääministerinä vuosina 1932-1936 ja vielä myöhemmin sotasyyllisenä Helsingin keskusvankilassa. Komitean jättäessä mietintönsä toukokuussa 1933 puheenjohtajana toimi Väinö Parkkali, Kivimäen siirryttyä aiemmin oikeusministeriksi Sunilan II:een hallitukseen.

Komitean mietintö on suurimmilta osin selostusta Suomessa ja muualla toteutetusta asutustoiminnasta ja sitä koskevasta lainsäädännöstä. Faktat ovat tietenkin tärkeitä, mutta paljon mielenkiintoisempia ovat ideat, joita niiden väliin ujutetaan. Tarkastellessaan asutustoimintaa ja sen tarpeellisutta laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissa komitealla on kaksi huolta ylitse muiden: huoli kaupunkilaisen elämäntavan yleistymisestä ja huoli teollisuuden ja kaupan kyvystä tarjota ihmisille työtä.

Mietinnön luku ”Asutustoiminnan tarpeellisuus” alkaa kiehtovalla katsauksella väestökysymyksen historiaan, Antiikin rappioon ja germaanisten heimojen yhteiskunnalliseen tervehenkisyyteen. Luku kuvaa, kuinka väestönlisäys ajoi kreikkalaiset perustamaan siirtokuntia ympäri Välimerta ja sai heidät etsimään ansaintamahdollisuuksia maanviljelyn ulkopuolelta, kaupasta ja käsiteollisuudesta. Rahatalouteen siirtyminen ja tilojen pirstomista suosiva perintölainsäädäntö kiihdyttivät kehitystä, joka lopulta johti siihen, että ”[l]ahjakas helleenien rotu hävisi vähitellen sukupuuttoon ja tilalle muodostui sekarotu, joka ei kyennyt edes säilyttämään helleenien korkealle kehittynyttä kulttuuria” (s. 143). Miksi näin oli tapahtuva?

Tähän valitettavaan kehitykseen on tietenkin ollut myötävaikuttamassa useat eri syyt. Kun otetaan huomioon, mitä aikaisemmin on mainittu Kreikan talouselämän kehityksestä, on todennäköistä, että oleellisimpana syynä Kreikan väestöolojen rappeutumiseen oli maatalouden taantuminen elinkeinoelämässä. Teollisuus ja kauppa, niin tärkeätä kuin se lieneekin, ei tuo mukanaan terveitä elintapoja, samoin kuin asuminen kaupungissa ei myöskään lisää kansojen voimakkuutta. (s. 143)

Ai että tuota viimeistä virkettä! Tämän ja monen muun hulluuden jälkeen ei ole yllättävää, että komitea päätyi suosittelemaan taantumusta.

Varmana voidaan pitää, että uusille vuosiluokille, siirtolaisuudenkin melkein kokonaan pysähdyttyä, yhä lisääntyvässä määrässä vaikeutuu työnsaantitilaisuuksien löytäminen, ellei kehitystä määrätietoisesti ryhdytä johtamaan siihen suuntaan, että tilaton väestö ja väestönlisäys kiinnitetään maahan. (s. 231)

Seuraavan 25 vuoden aikana Suomeen syntyi yli kaksi miljoonaa ihmistä. Maamme olisi vielä tänäänkin hyvin erilainen paikka, jos asutustoimintakomitean neuvosta olisi pidetty kiinni ja tämä väestönlisäys "kiinnitetty maahan". Näin ei kuitenkaan tehty ja jo 16 vuotta myöhemmin kehityksen pysäyttäminen oli todettu periaatteen tasolla kestämättömäksi.

Alkutuotannon sietämätön kehitys

Asutustoimintakomitea oli harhainen, mutta se pyrki luomaan vakautta vaikeina aikoina. Tavoite on hyvä, mutta ongelma on siinä, että pyrkiessään tuottamaan turvaa politiikka usein tuottaa epävarmuutta. Politiikka on poukkoilevaa. Vuonna 2007 puhuttiin jakovarasta, vuonna 2014 kestävyysvajeesta. Vuonna 2012 puhuttiin 0,7 hoitajasta vanhusta kohti, vuonna 2014 norminpurkutalkoista. Vuonna 1933 puhuttiin siitä, kuinka maahan pitää sitoa väestöä, ja vuonna 1949 puhuttiin siitä, kuinka maasta pitää irrottaa väestöä.

Tuona vuonna yleisohjelmakomitea kirjoitti mietinnössään, että ”[T]ukirasituksen keventäminen ja maatalouden omaehtoisen kannattavuuden parantaminen on mahdollista vain tuotannon voimaperäistämisen ja suurpiirteisen rationalisoimisen tietä määrätietoisesti asteittain vähentämällä varsinaisesta maataloudesta toimeentulonsa saavien henkilöiden ja talouksien lukumäärää”. Mikä oli johtanut tähän?

Kun leipäviljan saatavuuteen Venäjältä pystyi luottamaan, Suomen oli helppo 1800-luvun lopulla erikoistua suhteellisen etunsa mukaisesti karjatalouteen. Vuosien 1917-1918 elintarvikekriisi antoi kuitenkin sysäyksen sille, että elintarvikeomavaraisuudesta tehtiin maatalouspolitiikan päätavoite. 1950-luvun alkuun mennessä tuo tavoite oli pitkälti saavutettu, ei vähiten pellonraivauksen ja asutustoiminnan ansiosta, ja politiikalla oli edessään uusi yhtälö.

Elintarviketuotteiden rajallinen kysyntä ja maatalouden nopea tuottavuuskehitys asettivat laskupaineita maataloustuotteiden hinnoille ja tätä kautta maatalousväen tuloille. MTK ei pitänyt tätä oikeudenmukaisena ja pyrkikin sitomaan maataloustulon koko väestön ansiotason kehitykseen. Tämä vaikuttaa merkilliseltä, mutta on muistettava, että omavaraisuuspolitiikan jäljiltä maatalous oli jo valmiiksi erittäin tiukassa valtiovallan otteessa. Kun ohjakset ovat käsissä, kysymys on vain siitä kuka ohjaa ja mihin suuntaan.

Kurssin kääntäminen kävi kuitenkin hitaasti. Vuoden 1949 yleisohjelmakomitea katsoi yllä esitetystä lainauksesta huolimatta ”olevansa pakotettu suosittelemaan toisenlaista ratkaisua”. Tuotannon tehostamiseen ei ollut varaa ja sen sijaan komitea suositteli mm. että Valtion viljavarastolle myönnettäisiin yksinoikeus tuoda ulkomaista viljaa, jota ei saisi myydä myllyihin kotimaista vaihtoehtoa halvemmalla.

Mietinnön eriävissä mielipiteissä kyseenalaistettiin periaatelinjaus tuotannon rationalisoinnista ja epäiltiin muiden elinkeinojen kykyä tarjota työpaikkoja kasvavalle ja maataloudesta vapautuvalle väestölle. Nämä olivat kuitenkin vain yksittäisiä soraääniä. Vuoteen 1949 mennessä konservatismi oli maatalouden osalta löytänyt sen paikan, joka konservatismille parhaiten sopii. Se oli alakynnessä esittämässä epäilyksiä edistyksestä ja hidastamassa rattaiden vauhtia, mutta se ei enää esittänyt vaihtoehtoista visiota.

Päätän postauksen aikalaisen todistukseen, toiminnanjohtaja Heikki Korpelan MTK:n kokouksessa 3.12.1957 esittämään talouspoliittiseen katsaukseen. Asutustoimintakomitean mietinnöstä oli kulunut tuolloin vain 24 vuotta. Puheenvuoro on harkitsevuudessan väkevä todistus työpaikkojen itseisarvoisuutta vastaan, jonka arvoa vain nostaa se, että sen esittäjä edustaa alaa, joka oli vuosikymmeniä suomalaisen työpaikkapolitiikan keskiössä.

Maataloustuottajilla ei ole ainoastaan oikeus, vaan myös velvollisuus torjua sellainen tavantakaa esiintyvä ajatus, että uusia tiloja olisi perustettava ja uutta peltoa raivattava vain työllisyyttä silmälläpitäen siinäkin tapauksessa, että ilman sitä voitaisiin tuottaa maataloustuotteita niin paljon kuin kansantaloudelliset ja muut näkökohdat huomioon ottaen katsotaan tarkoituksenmukaiseksi. Maataloutta ei saa muuttaa miksikään yhteiskunnan varatyömaaksi eikä työttömien kaatopaikaksi. Seurauksena siitä olisi vain joko se, että maatalousväestön elintaso jäisi auttamattomasti yhä enemmän jälkeen muiden väestöryhmien elintasosta tai se, että yhä enemmän valtion varoja olisi käytettävä maataloustuotteiden viennin tukemiseen, ja todennäköisesti saataisiin kokea kummatkin nämä valitettavat seuraukset. 

Edellä sanottua älköön käsitettäkö siten, ettei työllisyysnäkökohtia olisi otettava huomioon maataloustuotantoa koskevissa suunnitelmissa. Työllisyystilanne on maassamme siksi heikko, että myös maa- ja metsätalouden tarjoamat mahdollisuudet on käytettävä hyväksi, mutta ainoastaan siinä määrin kuin siihen on kestävät taloudelliset mahdollisuudet. Muussa tapauksessa joudutaan asiassa melko varmasti umpikujaan – ei vain maatalouden kannalta, vaan myös työllisyyttä silmällä pitäen.

Poliitikon huoli

Tämä postaus on osa sarjaa, jossa nostan vuosi-puolitoista sitten kirjoittamaani tekstiä pöytälaatikostani.

Työpaikat ovat talouspolitiikan johtotähti

Talouskasvun kriitikot olivat väärässä alusta asti. He olivat ja ovat edelleen oikeassa varoittaessaan ihmiskuntaa ympäristön kantokyvyn ylittämisestä. He huomioivat hyvin, kuinka haavoittuvainen järjestelmämme talouskasvun heikentymiselle, joskin tuossa haavoittuvuudessa on enemmän kyse hyvinvointivaltion lupauksista suurille ikäpolville kuin kapitalismin sisäisestä logiikasta. Talouskasvun kriitikot menivät kuitenkin vikaan sanoessaan talouskasvun ideologian olevan politiikan johtotähti. Politiikkaa tehdään talouspolitiikan ehdoilla, mutta talouspolitiikkaa tehdään työpaikkojen ehdoilla.

Esitellessään hallitusohjelmaansa 28. kesäkuuta 2011 Suomen tuore pääministeri, Kokoomuksen Jyrki Katainen kertoi eduskunnalle, että ”kaiken perustana on suomalainen työ”, että hyvinvointimme on kiinni siitä, ”kannattaako Suomessa teettää ja tehdä työtä”, ja että ulkopolitiikan yksi painopiste on edistää vientiä ja ”sitä kautta luoda Suomeen lisää työpaikkoja”. Taloudellisesta kasvusta Katainen puhui vain työpaikkojen ja työllisyyden yhteydessä. Katainen puhuu työstä paljon ja usein. Maaliskuussa 2013 hän kirjoitti, että ”talouspäätösten punaisena lankana on työn lisääminen”.

Jyrki Katainen pääministerinä on osoitus siitä, että edustuksellinen demokratia toimii. Kaksi kertaa vuodessa toteutettavassa Eurobarometri-kyselyssä eurokansalaisilta kysytään, mitkä heidän mielestään ovat tärkeimpiä, ratkaisua vaativia kansallisia kysymyksiä. Lähes jokaisena vuonna, jokaisessa maassa eniten huomiota saa työttömyys. Uusimmassa kyselyssä keväällä 2013 47 % suomalaisista piti työttömyyttä tärkeimpänä poliittisena haasteena. Vastausvaihtoehto ”taloudellinen tilanne” ei Suomessa pärjää työttömyydelle, puhumattakaan inflaatiosta, veroista tai julkisesta velasta.

Talouspolitiikalla pyritään luomaan sellainen yleinen taloudellinen ilmapiiri, jonka ajatellaan synnyttävän työpaikkoja. Tavoitetta edistetään mm. kannustavalla yritysverotuksella, väestön koulutuksella ja aktiivisella työvoimapolitiikalla. Työn kannattavuutta nostetaan esille myös muilla politiikan osa-alueilla, kuten ympäristöpolitiikassa ja sosiaalipolitiikassa.

Tämä postaussarja ei arvioi yllä kuvattua yleistä talouspolitiikkaa, eikä pyri vastaamaan siihen, miten vaikkapa yritysverotus vaikuttaa työllisyysasteeseen. Tämä postaussarja tutkii sitä, miten yksittäisiä työpaikkoja pyritään synnyttämään ja suojelemaan niin kansallisella kuin kunnallisellakin tasolla. Ajatus siitä, että jokaisella merkittävällä poliittisella hankkeella tulee torjua työttömyyttä, on vaikutusvaltainen. Ilman sitä Tampere olisi jäänyt ilman tunnelia.

Tunneli tasaiselle maalle

Syksyllä 2013 Tampereen valtuusto päätti rakentaa tunnelin kaupungin pohjoispuolelle, Näsijärven etelärannalle. Päätöstä edeltänyt poliittinen prosessi oli pitkä ja tuskainen. Sen ymmärtämiseksi on hyvä nähdä kaupunkien historian pitkä kaari.

Kaupungit ovat aina syntyneet veden äärelle. Veden noste teki kaupan mahdolliseksi niin jokia pitkin kuin järvien ja avomerien ylitsekin. Kosket mahdollistivat painovoiman valjastamisen tuotannon hyödyksi. Kehitys kuitenkin kehittyi ja muutti talouden rakenteita. Entisistä valteista tuli kaupunkisuunnittelun haasteita. Nykyään tavara kulkee paremmin myös maanteitä ja rautateitä pitkin ja energiaa voidaan tuoda Saudi-Arabiasta tai Olkiluodosta. Kaupunki ei ole enää sijainti, vaan ihmiset. Siinä missä aiemmin kaupungin elinehto oli hyvä ympäröivä vesialue, nykyään se on suuri määrä ihmisiä työskentelemässä ja viihtymässä lähellä toisiaan. Tämä näkyy hyvin Helsingissä, jossa vanhoja satama-alueita muutetaan asuinalueiksi.

Tampere nousi vapaakaupunkistatuksen ja vesivoiman siivittämänä 1800-luvun loppuun mennessä maamme tärkeimmäksi teollisuuskaupungiksi. Kaupunki sijaitsee kapealla kannaksella pohjoisen Näsijärven ja eteläisen Pyhäjärven välissä. Kaupungin halki virtaa Tammerkoski, jonka kupeessa on vuosien varrella tuotettu metallia, paperia, puuvillaa, verkaa ja Tammerkosken sillalla-yhteislauluohjelmaa.

Tampereen haaste on se, että hyvin moni haluaa asua siellä. Väestömäärän arvioidaan kasvavan kaupunkiseudulla 90 000 ihmisellä vuoteen 2030 mennessä. Nämä ihmiset on halvempi asuttaa tiivistämällä jo olemassa olevaa kaupunkia kuin rakentamalla täysin uusia asuinalueita. Rantaväylän tunneli vapauttaa maata autoilta asukkaille. Tunneli on kallis tapa tiivistää, mutta vaakakupissa painoivat muutkin asiat.

Hieman yli viikkoa ennen ratkaisevaa valtuuston kokousta neljä SDP:n valtuustoryhmän jäsentä päätti, vastoin Tampereen sosialidemokraattien vaaliohjelmaa, kannattaa tunnelia. Yksi heistä oli Hanna Tainio, kaupunginvaltuuston entinen puheenjohtaja ja kaupungin sosialidemokraattien entinen pormestariehdokas, joka valittiin vuonna 2011 eduskuntaan Pirkanmaan suurimmalla äänimäärällä. Äänestyksen jälkeen Tainio ja kolme muuta tunnelia kannattanutta demaria erotettiin valtuustoryhmästä.

Päätöksen ympärillä käyty draama on tietenkin mielenkiintoinen. Demarinelikon julkistaessa uuden kantansa huomio keskittyi luonnollisesti itse päätökseen ja sen seurauksiin tunnelipäätöksen voimasuhteille, mutta myös päätöksen syyt ja perustelut ovat tärkeitä.

Tältä pohjalta teimme vaikean harkinnan jälkeen päätöksen, että nyt on oikea aika rakentaa tunneli. Hanke on mitä parhain maan hallituksen peräänkuuluttama elvytyshanke. Työ on mahdollista käynnistää välittömästi ja se tuo Tampereelle jo loppuvuonna 300–400 työpaikkaa ja pitkällä tähtäimellä 11 000 henkilötyövuotta, kun nykyinen maanpäällinen ohitustie viedään tunneliin ja siltä vapautuvalle alueelle voidaan rakentaa 3000 uutta asuntoa.

Positiivisiin työllisyysvaikutuksiin kiinnittivät huomiota myös tunnelia kannattaneet Vihreät ryhmäpuheenvuorossaan. Tunnelia vastustaneen SDP:n ryhmäpuheenjohtaja Pekka Salmi epäili laskelmien paikkaansapitävyyttä ja pelkäsi, että osa rakentamisen hyödyistä valuisi kaupungin ulkopuolelle ja että tunneli syrjäyttäisi muuta rakentamista alueella, näin vähentäen tunnelin työllisyysvaikutusta. Nämä ovat tuttuja argumentteja kaikista keskusteluista, joissa eri hankkeiden työllisyysvaikutuksista puhutaan.

Poliitikot haluavat siis synnyttää uusia työpaikkoja. Tampereella he olivat valmiita tekemään vuosikymmenien aikajänteellä vaikuttavia paikallisia liikenne- ja maankäyttöpoliittisia ratkaisuja lyhyen ja pitkän aikavälin työpaikkavaikutusten vuoksi. Sen lisäksi, että työpaikkoja aktiivisesti synnytetään, niitä myös aktiivisesti suojellaan, kun muut yhteiskunnalliset tavoitteet uhkaavat niiden olemassaoloa.

Työttömien turkistarhaajien itkevät lapset

Kesäkuussa 2013 eduskunta kokoontui keskustelemaan ensimmäisestä uuden perustuslain mukaisesta kansalaisaloitteesta turkistarhauksen lakkauttamiseksi. Aloite oli päätynyt eduskunnan käsiteltäväksi kerättyään ensin tarvittavat 50 000 allekirjoitusta kansalaisilta ja käytyään sitten maa- ja metsätalousvaliokunnan mietittävänä. Valiokunnan kannanotto antoi alkutahdit aloitteen hautaamiselle.

Valiokunnalle toimitetussa selvityksessä on todettu, että elinkeinon työllistävyys on 4 300 henkilötyövuotta (PTT:n selvitys 5/2013), josta suoraan työllistyviä n. 3 000. Välillinen, muiden tuotantopanosten ja palvelujen kautta tuleva työllistävyys on 1 300 henkilötyövuotta.

Mietinnön loppupuolella tulee esiin tärkeä työllisyysvaikutusten arvioimiseen liittyvä seikka. Talous on monimutkainen järjestelmä, jossa kaikki liittyy kaikkeen.

Edellä esitetystä käy ilmi turkiselinkeinon merkittävät taloudelliset vaikutukset. Valiokunta korostaa erityisesti elinkeinon merkitystä maamme vientitulojen kerryttäjänä ja maaseudun yritystoiminnan toimeentulon lähteenä, jolla on laajoja taloudellisia ja työllistäviä vaikutuksia alueellisella tasolla. Myös tuotantopanosten hankinnan, turkisten jatkojalostuksen ja myyntitoiminnan kautta syntyy laajoja taloudellisia vaikutuksia. Valiokunta kiinnittää lisäksi huomiota siihen, että maassamme syntyvä teurastus- ja kalasivutuote, noin 250 miljoonaa kiloa vuodessa, ostetaan turkiseläinten rehuksi. Lisäksi hoito- ja poistokalastuksen saaliita käytetään turkistarhauksessa.

Viesti on selvä. Jos taloudesta poistaa yhden palan, rakennelma alkaa sortua tuon palan ympäriltä.

Eduskuntakäsittelyssä (lähetekeskustelu, yleiskeskustelu) työllisyyteen viitattiin noin joka toisessa puheenvuorossa. Mielenkiintoista on myös se, että tarhauksen puolustajat muuten käyttivät kärkenään kolmea taloudellista argumenttia: vienti, verotulot ja työpaikat. Bruttokansantuotetta he eivät maininneet sanallakaan. Noin joka kymmenennessä puheenvuorossa mainittiin luku työllisyydestä. Lukuja esitettiin 2000 ja 20 000 väliltä, useimpien arvioiden keskittyessä noin neljään ja puoleen tuhanteen ja seitsemääntoista tuhanteen. Nämä kaksi lukua tulevat kahdesta eri tutkimuksesta: Timo Karhulan, Arto Latukan ja Teppo Rekilän MTT-selvityksestä Turkistalojen talous ja alan merkitys sekä tulevaisuuden näkymät Suomessa. (työllisyysvaikutus 22 000 työpaikkaa) ja PTT:n Turkisalan kokonaistaloudellinen merkitys (työllisyysvaikutus noin 4 500 työpaikkaa).

Vain yksi aloitetta kannattanut edustaja, Vasemmistoliiton Silvia Modig, esitti kritiikkiä salissa esitettyjä lukuja kohtaan, puolustaen Pellervon matalampaa lukua MTT:n korkeampaa lukua vastaan. Peter Östman (kd) kritisoi kansalaisaloitteessa esitettyä lukua, 700, liian matalaksi.

Vaikka yksittäiset edustajat, kuten perussuomalaisten Jussi Halla-aho ja Mika Niikko korostivat kysymyksen olevan ensi sijassa eettinen, lopulta työpaikat voittivat. Aloitteen kaataneen enemmistön tuntemukset puki hyvin sanoiksi sosialidemokraattien Jukka Kärnä:

...omalta kohdaltani voin sanoa, etten tule sitä nappia painamaan, jolla passitettaisiin arviolta 17 000 suomalaista työttömyyskortistoon, olletikin kun koko maan työttömyys alkaa olla 9 prosentin tietämillä ja kasvamaan päin.

Työpaikkapolitiikka

Muistan seuranneeni sekä tunneli- että turkistarhauskeskustelua hämmentyneenä, jopa turhautuneena. Kyse ei ollut niinkään siitä, kumpi joukkue voitti – tunnelia kannatin varovaisesti, turkistarhausaloitteen suhteen olin kahden vaiheilla – vaan siitä, miten peli ratkesi. Esitettyjä lukuja hankkeiden työllisyysvaikutuksista pidettiin tunnelin rakentamisen kohdalla tarpeeksi suurina ja turkistarhauksen lakkauttamisen kohdalla liian suurina. Lukuja esitettiin suurella varmuudella, silloinkin, kun niitä oli ilmoilla useampia erilaisia.

Hämmennys ja turhautuminen syntyi suhteessa omaan ammattitaitooni. Työmarkkinoihin jossain määrin erikoistuneena taloustieteilijänä minusta tuntui, että minun olisi pitänyt ymmärtää, miten näitä lukuja lasketaan. En ymmärtänyt sitä lainkaan ja itse asiassa pidin koko yritelmää mahdottomana. Aloin tutustua näihin laskelmiin, joiden taustalla opin olevan panos-tuotos-menetelmän, ja tätä kautta aloin ymmärtää poliitikkojen näkemystä laajemminkin. Tässä postaussarjassa kutsun tuota näkemystä työpaikkapolitiikaksi.

Koska suhtaudun työpaikkapolitiikkaan kriittisesti, vääristelyn vaara on ilmeinen. Yhteiskunnallinen kritiikki perustuu liian usein olkiukkoihin eli vastapuolen arvojen, oletusten, väitteiden tai tavoitteiden väärin esittämiseen. Palaan tähän aiheeseen alempana, mutta ensin koetan ilmaista mahdollisimman selkeästi ja vilpittömästi sen, mitä itse tarkoitan työpaikkapolitiikalla.

Työpaikkapolitiikka ei ole yhtenäinen poliittinen ohjelma. Se on pikemminkin kokoelma ajatuksia, jotka tukevat toisiaan. Nämä ajatukset voidaan hahmottaa neljän teeman kautta.

Työpaikkapolitiikka on arvolähtökohta. Työpaikkapolitiikassa minkä tahansa asian riittävä ja tärkein peruste on se, että sillä luodaan työtä. Työllä ja työpaikoillla on itseisarvo, joten tätä ei tarvitse perustella. Mikäli työpaikkapolitiikkaa perustellaan muiden yhteiskunnallisten tavoitteiden kautta – kuten talouskasvu, julkisen velkaantumisen ehkäisy, tasa-arvo – ei ole tarpeen miettiä sitä, onko kulloinkin edistettävä työpaikkapoliittinen toimenpide paras mahdollinen tapa edistää näitä perimmäisempiä tavoitteita.

Työpaikkapolitiikka on tapa hahmottaa työmarkkinat. Työpaikkapolitiikan näkökulmasta työmarkkinat ovat joukko tuotannonaloja ja näiden tuotannonalojen työpaikkoja. Eri tuotannonalat kytkeytyvät toisiinsa ostojen ja myyntien kautta: ravintola-ala ostaa olutta panimoteollisuudelta ja panimoteollisuus myy olutta ravintola-alalle. Näistä ostoista ja myynneistä muodostuu rahavirtoja kansantaloudessa. Näiden rahavirtojen lisäksi eri tuotannonaloilla on oma tuotantoteknologiansa, joka määrää, kuinka paljon työpaikkoja tietty rahavirta synnyttää. Työpaikkoja tuhoutuu, kun nämä rahavirrat hupenevat ja niitä syntyy, kun nämä rahavirrat kasvavat.

Työpaikkapolitiikka on menetelmä. Koska tämän maailmankuvan keskiössä ovat työpaikat, on oltava tapa laskea näitä työpaikkoja. Tämä tapahtuu hyödyntäen panos-tuotos-menetelmää. Teoria ja metodit eli maailmankuva ja menetelmät heijastelevat toisiaan. Näin on myös työpaikkapolitiikan ja panos-tuotos-menetelmän osalta. On helpompi ymmärtää Jukka Kärnän maailmankuvaa, kun tietää, miten hänen kortistokauhukuvansa mitta, 17 000 työpaikkaa, on laskettu.

Työpaikkapolitiikka on poliittisia päätöksiä ja tavoitteita. Koska työpaikat ovat arvokkaita, politiikan tehtävä on ehkäistä yllä mainittujen rahavirtojen hupenemista ja synnyttää uusia rahavirtoja. Työpaikkapolitiikan näkökulmasta jokainen julkisen sektorin menopäätös on tilaisuus synnyttää uusia työpaikkoja ja jokaisen julkisen sektorin päätöksen yhteydessä on varottava työpaikkojen tuhoamista.

Olkiukkojen rakentaminen ei vaadi laskelmointia tai älyllisiä ponnistuksia. Päinvastoin, se tulee meiltä ihmisiltä luonnostaan. On vain koetettava ymmärtää asioita niiden omilla ehdoilla ja nähdä hyvää siinäkin, mitä pitää huonona. Olen pyrkinyt totuudenmukaisuuteen ja ymmärrykseen, mutta en voi väittää, etteikö näkemykseni työpaikkapolitiikasta olisi olkiukko. Minun ei ole mahdollista tehdä tuota arviota. Toivon, että lukija kokee esittämäni työpaikkapolitiikan tunnistettavana ilmiönä ja vaikka se tuntuisikin olkiukolta tässä vaiheessa, toivon, että se tulee eloon seuraavien lukujen ja niiden sisältämien esimerkkien kautta.

John Maynard Keynes sanoi, että mestarillisessa taloustieteilijässä on oltava matemaatikkoa, historioitsijaa, valtiomiestä ja filosofia. Pyrin tässä postaussarjassa olemaan enemmänkin kohtalainen esseisti kuin mestarillinen taloustieteilijä, mutta luotan, että samat ominaisuudet ovat hyveitä molemmissa rooleissa.

Kommentti: Olen yleisesti ottaen melko tyytyväinen tähän johdantoon, se on minusta kelvollisesti kirjoitettu. Muutama päivitys. Kuten saatatte tietää, Suomen pääministeri ei ole enää Jyrki Katainen, vaan vielä hetken ajan Alexander Stubb. Sinänsä tilanne ei ole muuttunut: Kokoomuksella on näihin vaaleihin "viisi keskeistä tavoitetta", joista ensimmäinen on "Asetataan työ etusijalle". Eurobarometrin osalta sanottakoon, että nyt tuoreimmassa kyselyssä (82 eli syksy 2014) työttömyys on edelleen kärkihuoli, prosenttiluvun ollessa nyt 49. Tunneliäänestyksen takia SDP:n Tampereen valtuustoryhmästä erotettu nelikko on sittemmin otettu takaisin.

Ehkä suurin haaste tässä luvussa oli koko tekstin aiheen määrittely. Lähtökohtana kirjoittamisessa oli ymmärtää työllisyyslaskelmia ja levittää ymmärrystä niistä. Koin kuitenkin, että nuo laskelmat liittyivät laajemminkin tietynlaiseen tapaan hahmottaa työmarkkinat ja työpaikat politiikassa, ja päätin kutsua tuota laajempaa kokonaisuutta nimellä työpaikkapolitiikka. Saanpahan sitten rönsyillä.

Kommentit suuresti tervetulleita!

Työpaikkapolitiikka-postaussarja

Mitä tarkoittaa se, että turkistarhaus työllistää 17 000 ihmistä? Mihin viitataan välillisillä työllisyysvaikutuksilla? Miten työllisyysvaikutusten laskeminen liittyy työn ympärillä tehtävään politiikkaan?

Syksystä 2013 kevääseen 2014 kirjoitin pöytälaatikkooni tekstiä näistä kysymyksistä. Tarkoituksenani oli jossain vaiheessa julkaista teksti joko pitkähkönä esseenä tai lyhyehkönä tietokirjana. En ole varma, mihin ja miksi kirjoittaminen tarkalleen ottaen päättyi. Koska oma deadlineni tekstini suhteen oli joka tapauksessa seuraavat eduskuntavaalit ja koska postaukseni merenkulun työllisyysvaikutuksista herätti kiinnostusta, julkaisen tekstin nyt blogipostauksina.

Tekstiä on noin 100 000 merkkiä. Tarkoituksenani on julkaista se vain hyvin kevyesti editoiden. Tämä tarkoittaa esimerkiksi vanhentuneita lauseita, joissa puhun Jyrki Kataisesta pääministerinä tai vanhahkoja esimerkkejä, jossa riepottelen laskelmia ja lausahduksia 2010-luvun alkupuolelta. Tämä saattaa tarkoittaa myös lauseita, joista olen nyt eri mieltä, mutta enimmäkseen pidän kirjoittamiani ajatuksia edelleen tolkullisina. On lukuja ja kappaleita, jotka ovat hyvin keskeneräisiä, mutta koetan parsia ne lukukelpoisiksi. Liitän jokaisen postauksen loppuun pienen huomion. Teksti on tyyliltään rönsyilevämpää ja pohdiskelevampaa kuin tämän blogin postaukset yleensä, mutta toivottavasti nautitte ja kommentoitte.

Oletko sinäkin töissä merenkulussa? Katso lista!

Eräs erinomainen eduskuntavaaliehdokas linkkasi minulle Suomen Varustamot ry:n tiedotusmateriaalia, johon kuului ao. kuva ja arvio, että "osana meriklusteria merenkulku työllistää noin 43 500 henkilöä, välillisesti noin 500 000".

Suomen Varustamot ry twiittasi tätä kuvaa.

500 000 työpaikkaa on paljon. Suomessa oli työllisiä viime helmikuussa noin 2 400 000. Jos olet töissä, on siis noin 20 prosentin todennäköisyys, että olet työpaikkasi velkaa merenkululle. Jotta osaisit olla kiitollinen tästä, käyn nyt läpi sen, miten tuohon lukuun 500 000 on päädytty.

Sylttytehtaaksi paljastuu Tapio Karvosen, Johanna Vaisteen ja Hannu Hernesniemen kirjoittama Tekesin katsaus Suomen meriklusteri 2008. Tutkimuksessa on seuraava kappale:

Suomen meriklusteriin kuuluu noin 2 900 yritystä. Kyselyssä saatuja tietoja täydennettiin Tilastokeskuksen ja muiden rekisterien aineistoilla. Kaikkien yritysten merisektoritoimintojen yhteenlaskettu liikevaihto vuonna 2006 oli noin 13,2 miljardia euroa eli lähes 2 miljardia euroa enemmän kuin vuonna 2001. Meriklusteri työllistää suoraan merisektoriin liittyvissä toiminnoissa Suomessa noin 43 400 henkilöä. Meriklusterin vaikutus ulottuu suoraan ja välillisesti lähes kaikille toimialoille ja erittäin laajasti koko yhteiskuntaan. Koko maahan ulottuvat välilliset vaikutukset huomioiden meriklusterin työllisyysvaikutusten piirissä on vähintään 500 000 henkilöä.

Myöhemmin tutkimuksessa kirjoitetaan:

[Meriklusteriyritysten] kokonaishenkilöstömäärä on noin 337 000 henkilöä. [...]. Meriklusterin välilliset työllisyysvaikutukset ovat lisäksi huomattavat. [...]. Varovaisesti arvioiden välilliset vaikutukset ovat vähintään 1,5-kertaiset [alaviite: Välillisten työllisyysvaikutusten arvioidaan kansainvälisten tutkimusten perusteella vaihtelevan 1,2 ja 2,0:n välillä. Kerroin 1,5 on varovainen keskiarvo.] suoriin vaikutuksiin verrattuna, todennäköisesti suuremmatkin. Näin ollen Suomen meriklusteri työllistää välilliset vaikutukset huomioiden yhteensä vähintään 500 000 henkilöä.

Mitä temppuja! Ensinnäkin on aina ihailtava sitä, kun käytetään ilmausta "kansainvälisten tutkimusten perusteella" ilman yhtäkään viitettä näihin kansainvälisiin tutkimuksiin. Toiseksikin on kohtuullisen reipasta vilunkia ottaa alaviitteessä välillä 1,2-2,0 sijaitsevasta estimaatista "varovainen" eli väärin laskettu keskiarvo 1,5 ja tulkita tämä keskiarvo leipätekstissä sitten estimaatin alarajana. Tässä vaiheessa kun on saatu estimaatille uusi alaraja niin eikö prosessi kannattaisi toistaa arvion tarkentamiseksi? Jos alaraja on 1,5, niin vaihteluvälihän on enää 1,5-2,0, joten tästä voidaan ottaa keskiarvoksi 1,7 ja tulkita tämä jälleen alarajana ja jatkaa hommaa niin pitkään, että päästään lukuun 2,0. Jos tutkijat olisivat viitsineet tehdä tämän, Suomen meriklusterille olisi syntynyt 170 000 työpaikkaa lisää.

Ei nyt mennä siihen, mistä noissa välillisissä työllisyysvaikutuksissa on kyse ja miten tuo 1,2-2,0 on arvioitu. On syytä kuitenkin huomata, että tämä tapa laskea työpaikkoja tarkoittaa sitä, että Suomessa on 1,2-2,0 kertaa enemmän työpaikkoja kuin mitä täällä on työpaikkoja. Tämän touhun tolkullisuutta voi jokainen arvioida itse.

Rohkeinta tutkimuksessa on kuitenkin mielestäni tuo luku 337 000: meriklusteriyritysten kokonaishenkilöstömäärä. Jos lähtökohta on se, että meriklusteri työllistää suoraan merisektoriin liittyvissä toiminnoissa Suomessa noin 43 400 henkilöä, niin aika monta ihmistä meriklusteriyrityksissä ei työskentele suoraan merisektoriin liittyvissä toiminnoissa. Mikä siis on meriklusteri ja mitä yrityksiä siihen kuuluu? Meriklusteri määritellään tutkimuksen osiossa 1.1, joka alkaa seuraavasti:

Meriklusteri on useiden eri elinkeinojen muodostama toiminnallinen kokonaisuus, jossa klusteriin kuuluvat yritykset ja muut toimijat ovat kiinteässä vuorovaikutussuhteessa toisiinsa ja hyödyntävät näin syntyvää verkostoa. Klusterin keskeinen ajatus on, että sen muodostama kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.

Sinänsä tämä keskeinen ajatus heijastelee hyvin sitä työllisyyslaskelmien filosofiaa, jonka mukaan työllisyysvaikutusten kokonaisuus on aina enemmän kuin työpaikkojen määrä. Joka tapauksessa meriklusteriin ilmeisesti kuuluvat kaikki yritykset, jotka tavalla tai toisella liittyvät mereen. Kaikeksi onneksi tutkimuksen liitteessä 3 on lueteltu ne yritykset, jotka muodostavat meriklusterin ja jotka näin ollen antavat panoksensa tuohon 337 000 työpaikkaan. Tähän listaan kuuluvat mm. seuraavat merenkäynnin titaanit (sulkeissa se meriklusterin osa, johon yritys tutkimuksen mukaan kuuluu):

• G4S Security Services (muu meriteollisuus)
• Teline-Rami Oy (muu meriteollisuus)
• SOL Palvelut Oy (muut merenkulkuun liittyvät elinkeinot)
• VR Osakeyhtiö (muut merenkulkuun liittyvät elinkeinot)
• Konecranes Oyj (Satamaoperaattorit ja satamatekniset yritykset)
• Kesko Oyj, Outokumpu Oyj, Rautaruukki Oyj, Stora Enso Oyj ja UPM-Kymmene Oyj (rahdinantajat)

Lopputulos tästä kaikesta on siis se, että Suomen Varustamot ry päätyy ottamaan itselleen kunnian mm. jokaisesta Keskon palkkalistoilla olevasta työntekijästä - ja vieläpä 1,5-kertaisesti. Rohkenen epäillä, että tuon yhdistyksen viestinnästä vastaava ihminen ei itsekään tiedä, miten taitava työllistäjä hänen työnantajansa on.

Ulkoisvaikutukset ja eri bestit: alkoholi

Asiaton lehdistökatsaus kirjoitti lauantaina alkoholipolitiikasta seuraavasti:

Lähes kaikki tuntuvat Suomessa olevan sitä mieltä, että kireän alkoholipolitiikan päähyöty on alkoholinkulutuksen vähentyminen. Todellisuudessa alkoholinkäytön vähentyminen on kuitenkin alkoholipolitiikan kustannus, ei hyöty. Vähentynyt kulutus on se hinta, joka joudutaan maksamaan alkoholin haittojen ehkäisystä alkoholipoliittisilla toimenpiteillä. Eli kun poliitikot ja terveysväki tavoittelevat alkoholin kulutuksen vähentämistä, he yrittävät maksimoida alkoholipolitiikasta aiheutuvat haitat.

Koetan tässä postauksessa syventää ja taustoittaa Asiattoman argumenttia ja pyrin ymmärtämään taloustieteellisestä näkökulmasta Asiattoman kritisoimaa, kulutuksen vähentämiseen pyrkivää alkoholipolitiikkaa.

Ulkoisvaikutukset

Aloitetaan perusoppikirjan mallista. Matti Pohjola (uusin painos, kuvio 7.2) esittää negatiivisen ulkoisvaikutuksen tuotannossa seuraavasti:

Lyhyt kertaus. Kysyntäkäyrä kuvaa kuluttajien maksuhalukkuutta, ja on aleneva hinnan suhteen. Tarjonta kuvaa yksityisiä rajakustannuksia, jotka ovat nousevat hinnan suhteen. Ulkoisvaikutukset ovat vaikutuksia kolmansiin osapuoliin. Esimerkiksi tässä kymmenes tuoppi yhteiskunnassa saa juojansa rikkomaan ikkunoita. Tämän seurauksena häntä esimerkiksi majoitetaan valtion hotellissa yksi yö, minkä majoituksen kustannukset kattavat veronmaksajat.

Tulkitsen Asiattoman argumentin niin, että politiikan pitäisi siirtää yhteiskunnan rajakustannuskäyrää niin, että se vastaisi yksityistä rajakustannuskäyrää ja markkinatasapaino olisi edelleen pisteessä A, mutta tuo piste olisi nyt yhteiskunnallisesti optimaalinen. Perusoppikirjassa sen sijaan otetaan yhteiskunnan rajakustannuskäyrä annettuna ja katsotaan julkisen vallan tehtäväksi siirtää yksityistä rajakustannuskäyrää niin, että markkinatasapaino siirtyy pisteeseen B. Perusoppikirjassa julkisen vallan tulee toimia niin, että alkoholin kulutus vähentyy.

Asiattoman tapa esittää asia on mielenkiintoinen, vähintäänkin pedagogisesta näkökulmasta. Ja kiistämättä Asiattoman politiikkasuositus johtaisi korkeampaan hyvinvointiin ylläolevassa kehikossa, eli tämä on ns. first best-ratkaisu. Enemmän vaihdantaa, enemmän hyvinvointia. Luulen kuitenkin, että kykymme yhteiskuntana supistaa alkoholin yhteiskunnallisia rajakustannuksia on hyvin rajattu. Tämän seurauksena jää tila ja tarve kulutusta supistavalle politiikalle, josta perusoppikirjan malli puhuu. Tämä on ns. second best-ratkaisu.

Alkoholi

Mistä alkoholin ulkoisvaikutukset syntyvät? Kanavia on varmasti monia, mutta keskityn tässä fiskaalisiin ulkoisvaikutuksiin, ts. siihen kuinka alkoholi vaikuttaa valtion tuloihin ja menoihin ja sitä kautta kaikkiin kansalaisiin ja veronmaksajiin. Alkoholin kustannuksia on tietenkin melko haastavaa laskea, mutta alla olevasta THL:n kuviosta saa kuitenkin ehkä jonkinlaisen kuvan eri osatekijöiden keskinäisestä merkityksestä. Esitän tämän siksi, että koetan valita esimerkkini niin, että ne eivät ole mitenkään triviaaleja kokonaiskuvan kannalta. Esitän myös lukuja ja laskelmia vain siksi, että minusta on aina mielenkiintoista ja hyödyllistä tietää, miten asioita tässä yhteiskunnassa lasketaan. Kaikki luvut ovat Päihdehaittakustannukset 2010-julkaisusta.

Lähde: Päihdehaittakustannukset 2010 (THL). Laskelmien taustoista ks. Markku Jääskeläisen Päihdehaittakustannuslaskennan menetelmät (THL).

Katsotaan ensin paria esimerkkiä menopuolelta ja mietitään sitten yleisemmin tulopuolta. Tarkoituksena on siis pohtia, miten Asiattoman suosimaa first best-politiikkaa alkoholin negatiivisten ulkoisvaikutusten ehkäisemisestä voitaisiin soveltaa.

Sosiaalihuollon haittakustannuksista suurin erä THL:n mukaan on lastensuojelun alkoholiehtoiset haittakustannukset. Tästä suurin osa koostuu laitoshoidosta. Näiden kustannukset lasketaan karkeasti siis niin, että kerrotaan laitoshoidon kokonaiskustannukset (noin 400 miljoonaa euroa) arviolla siitä, kuinka suuri osa huostaanotoista johtuu alkoholista (noin 19 prosenttia). Kun tähän lisätään vielä ammatillisen perhehoidon ja sijaisperhehoidon julkiset kustannukset saadaan loppusumma 113 miljoonaa euroa.

Toinen suuri alkoholiin liittyvä menoerä on järjestys ja turvallisuus, eli käytännössä poliisimenot. Poliisin osalta alkoholin aiheuttamien kustannusten tilastointi on hyvin haastavaa. THL:n laskelmissa tehdään niin, että kerrotaan rikostorjunnan, hälytys- ja valvontatehtävien ja tukitoimintojen kokonaismenot (611 miljoonaa euroa) sillä osuudella, joka rikokseen syylliseksi epäillyistä oli alkoholin vaikutuksen alaisena (25,5 prosenttia).

Miten näiden kahden menoerän osalta voitaisiin siirtää yhteiskunnan rajakustannuskäyrää kohti yksityisten rajakustannusten käyrää? Tässä lienee lähinnä kaksi vaihtoehtoa: joko lopettaa näiden palveluiden yhteiskunnallinen tuottaminen tai kerätä niiden tuottamisesta aiheutuvat kustannukset aiheuttajilta. Voidaanko lapset jättää päihdeperheisiin? Voidaanko joka kerta, kun poliisi tulee kotihälytykselle selvittää maksaja niin, että poliisi voi jättää laskun joko hälytyksen tehneelle tai hälytyksen aiheuttaneelle osapuolelle niin, että veronmaksajan ei tarvitse tuota laskua missään vaiheessa maksaa? Myönnän, että itse en keksi tähän toimivia ratkaisuja, mutta ehkä Katsastajilla on hyviä ideoita.

Alkoholi vaikuttaa myös tulopuolella. Alkoholi luultavasti vähentää tehtyjä työtunteja - esim. ennenaikaisten kuolemien, työkyvyttömyyden tai sairauspoissaolojen kautta - mikä vähentää verotuloja. Tämä taas lisää verorasitusta, koska sama määrä veroja pitää kerätä pienemmästä määrästä työtunteja. Koska yksi tyyppi joutuu työkyvyttömyyseläkkeelle alkoholin takia, muiden tyyppien verot nousevat. Fiskaalinen ulkoisvaikutus. Toki alkoholivero myös tuo runsaasti tuloja valtiolle (reilut 1,3 miljardia tjsp). Kuitenkaan jälleen en näe mitään toimivaa tapaa vähentää sitä vaikutusta, mikä veronmaksajalle tulee siitä, kun tehtyjen työtuntien määrä supistuu alkoholin takia.

Yhteenveto

Toivon teidän (ml. Katsastajat!) hyviä ajatuksia ja kommentteja tässä esitettyihin asioihin. Eritoten toivon, että olen tulkinnut Katsastajien argumentin oikein alun kysyntä-tarjonta-kehikossa.

Alkoholipolitiikka on vaikea sektori, josta riittää puhuttavaa ja pyydän, että pitäytyisimme tämän postauksen aihealueessa, eli siinä, missä määrin voimme vähentää alkoholinkäytöstä aiheutuvia yhteiskunnallisia rajakustannuksia ja missä määrin meidän on turvauduttava kulutuksen vähentämiseen politiikan tavoitteena. Alkoholin haittojen ja hyötyjen laskeminen (ja niiden hyötyjen ja haittojen jakautuminen) sekä eri politiikkatoimenpiteiden vaikuttavuus kulutukseen (ja eri väestöryhmien kulutukseen) on tärkeää, mutta näistä aiheista voinemme jatkaa myöhemmin.

Saatavalliset säkeet

Lyhyesti: Suomen valtio voisi ottaa eläkerahastojen varat ja maksaa niillä pois valtionvelan. Velkaantumisongelma olisi ratkaistu, mutta mistä ne eläkkeet sitten maksettaisiin?

Keskuskauppakamari katsoi tällä viikolla, että suomalainen talouskeskustelu on luvattoman korkealaatuista ja päätti heikentää sitä pykälän asentamalla velkakellon toimistonsa ikkunaan, kansan kammoksuttavaksi. "Keskustelu" eteni Heikki Ketoharjun Saatavakellolla, joka velkojen ruksuttelun lisäksi ruksuttelee Suomen julkisen sektorin saatavia. Koska Suomen saatavat ovat velkoja suuremmat, todetaan, että Suomella on vahva valtiontalous, jota ei pidä pilata leikkauksin.

Saatavakello tekee seuraavan analogian valtiontalouden ja yritystalouden välille:

Valtion velkaantumisella pelotellaan jatkuvasti, ikäänkuin varallisuudella ei olisi mitään väliä. Mikä tahansa yritys, joka huomioisi vain velat eikä lainkaan varojaan, aiheuttaisi lähinnä hilpeyttä ja myötähäpeää.

Mistä Suomen varallisuus sitten koostuu? Saatavakello kertoo tämän suoraan (lihavointi alkup.):

Suomen julkisten varojen suuruus johtuu eläkkeiden maksuun tarkoitetuista sosiaaliturvarahastoista, jotka ovat viime vuosina kasvaneet nopeasti. Nämä julkiset rahavarannot unohdetaan aina kun ryhdytään puhumaan velasta. Ironista kyllä ne lasketaan mukaan kun kauhistellaan julkisen sektorin suurta kokoa — ja arvaattekin varmaan, miksi sitä on leikattava. Aivan: koska velka kasvaa!

Näitä julkisia rahavarantoja ei suinkaan unohdeta aina - ne esimerkiksi huomioidaan aina kestävyysvajetta laskettaessa - mutta sille on syynsä, miksi niistä puhutaan harvemmin. Ja se syy tulee esiin Saatavakellon omassa tekstissä. Työeläkerahastojen varat on tarkoitettu eläkkeiden maksamiseen.

Tämä on harha, joka tulee usein vastaan valtion nettovarallisuusasemasta puhuttaessa. Kestävyysvajeskeptikot, paremman termin puutteessa, kirjoittavat isolla pensselillä Suomen työeläkerahastot julkisen sektorin taseen varallisuuspuolelle ja ihastelevat, kuinka ruusuiselta tilanne näyttää, laittamatta samalla taseen velkapuolelle niitä eläkelupauksia, joiden maksamiseen nuo varat on tarkoitettu.

Saatavakello julistaa sivuillaan, että valtiontalous ei ole kotitalous, mutta ei se ole yritystalouskaan. Valtiolla, toisin kuin ehkäpä yrityksellä, on velvoitteita ja lupauksia, joita ei näy rahoitustilinpidossa. Yksi sellainen lupaus on, että ihminen päästyään tiettyyn ikään saa nauttia eläkkeestä. Miksi nämä valtion omille kansalaisilleen antamat lupaukset olisivat vähempiarvoisia, kepeämmin sivuutettavissa kuin valtion liikepankeille antamat lupaukset?

Suomen väestö ikääntyy. Tuon ikääntymisen seurauksena työssäkäyvä väestö supistuu ja huollettava väestö kasvaa. Tällä on valtion tuloja vähentävä ja menoja nostava vaikutus. Kestävyysvaje on yksi käsite, jolla julkisen talouden kestävyyttä kuvataan. Suomen julkisen sektorin kestävyysvajeesta suurin osa syntyy kuntasektorilla, mikä johtuu luonnollisesti siitä, että ikääntyminen aiheuttaa erityisesti sotemenojen kasvua ja sote on, ainakin vielä tällä hetkellä, paljolti kuntien harteilla.

Työeläkerahastot ovat hyvin likimääräisesti tasapainossa, eli nykyiset varat yhdistettynä nykyisiin eläkemaksuvirtoihin riittävät kattamaan nykyiset eläkelupaukset. Tämä on hyvin likimääräistä, ja tästä on eri näkemyksiä (esim. Heikki Oksasen VATT-raportti). Joka tapauksessa puhe eläkevaroista julkisen talouden kestävyyden yhteydessä antaa ymmärtää, että eläkerahastoilla voitaisiin kattaa kunta- ja valtionsektorin kestävyysvajetta. Tällä tarkoitetaan sitä, että niitä varoja, jotka on varattu vanhusten eläkkeiden maksamiseen, voitaisiinkin käyttää vanhusten terveydestä huolehtimiseen. Ja mikäs siinä, jos näin päätetään tehdä, mutta ei se mikään ilmainen lounas ole.

P.S. Kirjoitin kestävyysvajeesta puolisentoista vuotta sitten pitkähkön postauksen, ja jos aihe kiinnostaa, niin suosittelen lukemaan tuon. Valtiovarainministeriö on tuottanut aiheesta suuresti hyvää materiaalia, mutta valitettavasti tuo pulju on onnistunut uudistamaan sivunsa niin, että mitkään linkit eivät enää toimi eikä monia julkaisuja löydä mitenkään.

raharaharaha (RH III)

Katsotaan, kuinka käy sivistynyt keskustelu taloustieteilijältä. Rahatalous haltuun-sarjan aiemmat osat: I, II. Kirjaa voi ostaa sähköisessä muodossa Elisan kaupasta.

Tiedättekö sen tunteen, kun sanaa toistetaan niin paljon, että se alkaa kuulostaa hassulta? Sitä kutsutaan semanttiseksi kyllästymiseksi. Rahatalous haltuun-kirjan (jäljempänä RH:n) luku 3, "Rahatalous ja kapitalismi", on semanttisesti äärimmäisen kyllästyttävä:

Rahaa ei voida käsitellä irrallaan ihmisten välisistä sosiaalisista siteistä. Raha on itsessään sosiaalinen suhde. Raha kuvaa ihmisten välistä velkasuhdetta. Rahataloutemme on rakentunut erilaisten velkajärjestelmien ja erilaisten velkarahojen ympärille. Viimekätiseksi maksuvälineeksi eli rahahierarkian ylimmäksi rahaksi on noussut valtioraha. Koska kaikki muut velkasopimukset voidaan selvittää valtion velkarahalla, tulee siitä rahatalouden tärkein instituutio. Kun yritykset pyrkivät tekemään rahamääräisiä voittoja, ne pyrkivät käytännössä kerryttämään valtiorahavarantojaan tai sellaista rahavarallisuutta, joka on helposti vaihdettavissa valtiorahaan. Valtioraha on siis kaikista rahoista likvidein maksuväline, jolla voidaan maksaa valtion säätelemässä rahataloudessa mitä tahansa.

Kirjoittajat korjannevat, jos olen väärässä, mutta luvun pääpointit näkisin seuraavasti:

• Raha on tärkeä asia nykymuotoisen talousjärjestelmän toiminnan ja ymmärtämisen kannalta.
• Nykymuotoisen talousjärjestelmän ymmärtämisen kannalta ensisijaista on ymmärtää rahaa ja rahoitusmarkkinoiden toimintaa. Tuotannon mallintaminen on toissijaista.
• Taloudellisilla toimijoilla on erilaisia toimintamotiiveja. Kapitalismissa keskeistä on rahamotiivi. Tällä tarkoitetaan sitä, että toimijat pyrkivät toiminnallaan kerryttämään rahavarallisuuttaan.
• Kapitalismilla on ollut erilaisia vaiheita, jotka hahmotetaan erityisesti rahoitusmarkkinainstituutioiden ja rahoitusmarkkinoiden roolin kautta (Minsky).

Luvun tyyli muistuttaa toisinaan hurmaavalla, toisinaan puuduttavalla tavalla vanhoja taloustieteen oppikirjoja. Asioita maalataan isolla pensselillä ja perstuntumalla. Jos kirjoitetaan, että "pyrimme kerryttämään rahavarallisuutta ainoastaan sen itsensä vuoksi ja kulutuksemmekin heijastelee ainoastaan rahan kerryttämisen pyrkimystä", tarvitseeko sitä todistella? Voiko sitä todistella? Viitteet tutkimuskirjallisuuteen rajoittuvat narratiivia jatkaviin latteuksiin.* Luku on kaikkiaan mielenkiintoinen, joskin hyvin yleisellä tasolla liikkuva. Tässä postauksessa keskityn hahmottelemaan sitä, mitä erilaiset toimintamotiivit tarkoittavat ja mitä seurauksia niillä on.

Rahamotiivi ja hintamekanismi

Keynes korosti taloudellisen toiminnan epävarmuutta ja tuon epävarmuuden hallintaa mallintaessaan talouden toimijoiden käyttäytymistä. Päätöksenteko tapahtuu usein Keynesin mukaan "eläimellisten vaistojen" pohjalta, minkä hän määritteli Yleisessä teoriassa "spontaanina haluna mieluummin toimia kuin olla toimimatta". Klassikkostatuksen edellytys tuntuu olevan tietty selkeyden puute, joka sitten innoittaa lukijoita omiin tulkintoihin. Paul De Grauwe (2011) hahmottaa eläimelliset vaistot niin, että toimijat vaihtavat erilaisten peukalosääntöjen välillä muodostaessaan odotuksia tulevasta. Roger Farmer (esim. 2010) on tulkinnut eläimelliset vaistot "uskomusfunktioksi", joka määrittää tasapainon (sulkee mallin) hänen keynesiläisissä monitasapainoisissa DSGE-malleissaan.

Rahaan tämä liittyy sitä kautta, että rahaa käytetään epävarmuuden hallintaan. Tätä kautta eläimelliset vaistot ajavat rahatalouden yleisiä vaihteluita. Tämä oli myös yksi iso kiistanaihe aikoinaan keynesiläisten ja monetaristien kesken, jälkimmäisten laittaessa paljon uskoa siihen, että rahan kysyntä on vakaata tai ainakin ennustettavaa.

RH etenee tämän jälkeen esittelemällä Veblenin ja Simmelin ajatuksia rahan kysynnästä. Tässä minun on vaikea ymmärtää RH:n teesiä/tulkintaa, koska en osaa sovittaa yhteen seuraavaa kahta ajatusta**:

• Modernissa yhteiskunnassa rahaa haalitaan sen takia, että sillä saa kulutusta, statusta ja valtaa.
• Modernissa yhteiskunnassa raha on päämäärä sinänsä.

Ensimmäinen ajatus antaa ymmärtää, että raha ei ole päämäärä sinänsä, vaan se on väline muiden tavoitteiden saavuttamiseksi, kun taas toinen ajatus sanoo suoraan, että raha on päämäärä sinänsä.

Joka tapauksessa rahamotiiville vaihtoehtoinen toiminnan yllyke on tuotantomotiivi, jonka Veblen määritteli kirjan mukaan haluksi muokata ja tehdä paremmaksi elinympäristöämme. Kirjassa annetaan seuraavia yleisiä esimerkkejä tuotantomotiivista:

Nykyään tuotantomotiivi näkyy useissa arkisissa toimissamme, joista useat ylittävät kotitalouden rajat. Kun pyrimme esimerkiksi tekemään asumuksistamme ja elinalueistamme kodikkaita ja siistejä, luomaan mukavia ja esteettisesti palkitsevia tiloja ajanviettoon, helpottamaan liikkumistamme erilaisilla järjestelyillä, kehittämään arkea helpottavia työkaluja ja tavaroita, keksimään mielekästä toimintaa sekä valmistamaan maittavaa ruokaa ja juomaa, toimimme tuotantomotiiviamme seuraten.

Kaltaisellani uusklassisella taloustieteilijällä, jonka ajattelussa yksilöitä motivoi yksinomaan hyödyn maksimointi, on haasteita hahmottaa mitä "rahamotiivi" ja "tuotantomotiivi" tarkoittavat. Esitän tässä Vebleniin nojaten (ks. luku III "The Captains of Finance and Engineers" miehen kirjassa The Engineers and the Price System) oman tulkintani ja toivon, että vaikka se olisi Jussin ja Laurin mielestä virheellinen, niin että se olisi hedelmällisesti virheellinen.

Veblen arvosti ylitse kaiken insinööriä, joka oikeasti teki asioita ja halveksui talousjohtajia, jotka vain miettivät voittoa. Yksilöiden tasolla tämä tarkoittanee sitä, että on ihmisiä, joita ajaa tuotantomotiivi (insinöörit) ja ihmisiä, joita ajaa rahamotiivi (talousjohtajat). Mielenkiintoisemmaksi asia muuttuu siirryttäessä yhteiskunnalliselle tasolle, jossa kysymys on siitä, kuinka insinöörin työ allokoidaan hyvinvoinnin maksimoimiseksi. Veblen epäili hintamekanismin toimintaa ja ajatteli, että hintasignaalit ohjaisivat yrityksiä tekemään yhteiskunnan kannalta huonoja tuotantopäätöksiä. Parempi olisi antaa insinöörin itse tehdä sitä, minkä hän kokee kaikista hyödyllisimmäksi. RH itse myötäilee tätä tuntemusta jossain määrin.***

On kiistämätöntä, että rahoitusmarkkinat rajoittavat taloudellista toimintaa ja sitä, mihin insinööri aikansa käyttää. Mutta niin pitääkin olla, eikä ole sanottua, että asia paranisi sillä, että valtio tulisi ja höllentäisi noita rajoitteita. Keynesin maksiimi "valtion ei ole tärkeä tehdä asioita, joita yksilöt tekevät jo, tehdä niitä paremmin tai huonommin, vaan tehdä niitä asioita, joita ei nykyhetkessä tehdä lainkaan” (joka on muuten Antti Alajan tuoreen Kalevi Sorsa-säätiö-raportin "Valtionyhtiöistä yrittäjähenkiseen valtioon" lähtökohta) on sellaisenaan järjetön. On monia asioita, joita nykyhetkessä ei tehdä lainkaan, eikä pidäkään tehdä. On monia investointihankkeita, jotka eivät toteudu siksi, että rahoitusmarkkinat eivät usko niihin. Ja hyvä niin. Se, että valtio voisi toteuttaa pitkäjänteisempiä, riskipitoisempia hankkeita ei tee valtion osallistumisesta vielä lähtökohtaisesti toivottavaa tai tarpeellista.

Joka tapauksessa pelkään, että tämä on vain yksi kiintopiste iänikuisessa "markkinat vs. valtio"-jaanauksessa, josta harvemmin jää käteen muuta kuin anekdootteja ja niiden tulkintoja. Se on tärkeä kysymys, sitä ei käy kieltäminen, mutta käytyäni tuota samaa keskustelua vuosikausia erinäisissä yhteyksissä en ole vieläkään törmännyt toimivaan tapaan puhua asiasta.

Ensi kerralla päästään lukuun 4, "Nykyaikainen rahatalousjärjestelmä". Pikaisen selailun perusteella tämä näyttäisi pitävän sisällään jälkikeynesiläisestä diskurssista tuttuja lauseita rahan endogeenisuudesta ja rahapoliittisesta suvereniteetista, jotka kokemukseni mukaan monasti aiheuttavat hämmennystä ja ärtymystä kirjallisuuteen vihkiytymättömien keskuudessa. Toivotaan, että saadaan aikaan ymmärrystä ja jos ei yksimielisyyttä, niin rakentavaa erimielisyyttä.

Laitathan kommenttia, jos heräsi ajatuksia. Jussi ja Lauri toivottavasti osallistuvat myös keskusteluun, joten voinette esittää kommenttikentässä kysymyksiä myös suoraan heille.

*Esim. "Kuten institutionaalinen taloustieteilijä Dudley Dillard on todennut, raha on kapitalistisessa talousjärjestelmässä tärkeä, ellei kaikista tärkein yksittäinen instituutio.", "Kuten Dillard on asiaa kuvannut, kapitalistisessa rahataloudessa tuotanto on raha-arvojen tuotantoa", "Kuten Karl Marx on alleviivannut, yritystoiminnassa nimenomaan hyödykkeiden vaihtoarvo on ratkaiseva ja käyttöarvolla on yritysten näkökulmasta vain toissijainen merkitys.", ja "Lopulta kapitalistinen liiketoiminta onkin kamppailua voittomarginaaleista, kuten kanadalaiset poliittisen talouden tutkijat Jonathan Nitzan ja Shimshon Bichler ovat korostaneet."
**Keskeiset lainaukset: "Rahamotiivilla Veblen tarkoitti tarvetta verrata omia 'rahamääräisiä saavutuksiaan' kanssaihmisiin ja pyrkimystä tuoda oma menestyksensä rahamääräisen omaisuuden kasaamisessa myös muiden tietoisuuteen. Näin ollen rahasta tulee lopulta taloudellisessa toiminnassa päämäärä sinänsä." ja "Simmelin mukaan modernissa yhteiskunnassa rahasta on tullut absoluuttinen väline, jolla on mahdollista hankkia lähes mitä vain ja tyydyttää lähes mikä tahansa halu liittyi se sitten kuluttamiseen, yhteiskunnallisen aseman parantamiseen tai yhteiskunnallisen vallan kasvattamiseen. Simmel ajatteli, että juuri tästä syystä rahasta on tullut päämäärä itsessään.".
***Keskeinen lainaus: "Koska rahoittajat ovat ensisijaisesti tai ainoastaan kiinnostuneita yritysten lyhyen tai vielä lyhyemmän aikavälin tuloskunnosta, salkunhoitajakapitalismin aikakaudella niiden mahdollisuudet ottaa niin kutsuttuja teknologisia tai tuotannollisia riskejä ovat huomattavasti vähentyneet. Yritykset eivät siis uskalla markkinareaktioiden pelossa toteuttaa sellaisia investointiprojekteja, joiden onnistumista on mahdotonta arvioida esimerkiksi uuden teknologian tuntemattomuudesta johtuen. Tämä on hyvä nykypäivän esimerkki tilanteesta, jossa rahamotiivi ylittää tuotantomotiivin ja mahdollisesti kokonaan estää hyödyllisen innovaation toteutumisen."

Miksi talous?

Tiede yrittää vastata miksi-kysymyksiin. Myös Google yrittää vastata miksi-kysymyksiin. Alla saamani Google-ehdotukset haettaessa vastauksia talouden syihin.

miksi talousarvio tehdään menee enemmän taloushallinnon kuin taloustieteen puolelle, mutta koetan vastata muihin.

miksi taloustieteilijöitä vihataan

Vihataanko taloustieteilijöitä? Varmasti vihataan, mutta niin vihataan kaikkia ja kaikkea muutakin tässä maailmassa. Ei taloustieteilijöitä mitenkään erityisellä tavalla vihata. Mitä ammattikuntiin tulee, poliitikkoja ja lakimiehiä vihataan varmasti enemmän, kuten seuraavat internetistä löytyneet vitsit kertovat:

• Mitä eroa on kuolleella oravalla ja kuolleella poliitikolla? Oravan edessä on yleensä jarrutusjäljet.
• Mitä eroa on lakimiehellä ja hatullisella paskaa? Hattu.

Eivätkä taloustieteilijät ole tieteenalojen sisäisessä sarjassakaan millään muotoa vihatuinta porukkaa. Hakusanoilla naistutkimus paskaa löytyy 93 000 osumaa*, kun taas hakusanoilla taloustiede paskaa tulee vastaan vain 20 000 osumaa.

miksi talous kasvaa

Kasvaako talous? Kieltämättä. Brad DeLong on laskenut tuotantolukuja vuodesta miljoona eaa. eteenpäin. Yleiskuva on selkeä: taloushistoria on talouskasvun historiaa. Finanssikriisit ja suhdannevaihtelut eivät merkitse mitään suuressa kuvassa (toki kuten Frank Drebin sanoo: "But this is our hill. And these are our beans!").

Lähde (pdf).

Koko Google-harjoite tuli siitä, kun valmistelin Makro II-kurssin johdantoluentoa ja halusin perustella, miksi oman osuuteni aihe (kasvu) on tärkeä. Googlen viidestä ehdotuksesta kolme liittyykin juuri talouskasvuun. Aloitetaan helpoimmasta. Miksi talous kasvaa? Vaikka sain vedettyä tästä aiheesta kymmenen luentoa, yksinkertaisimmalla tasollaan vastaus on yksinkertainen. Talous kasvaa siksi, että me opimme koko ajan tekemään asioita paremmin. Tämän lisäksi talouden kasvua synnyttää se, että tuotantoon osallistuu enemmän ihmisiä, joilla on apunaan suurempi määrä pääomaa.

miksi talouskasvu on tärkeää

Onko talouskasvu tärkeää? Kyllä. Ihmisten - kuten muidenkin tuntevien olioiden - hyvinvointi on tärkeää. Talouskasvu on tärkeää siksi, että mitä enemmän tuotamme, sitä enemmän voimme kuluttaa hyödykkeitä, jotka tekevät elämästämme parempaa. Siinähän se miksi-kysymyksenkin vastaus jo tulikin.

Ei talouskasvu tietenkään ole aina hyvinvoinnille hyväksi, mutta ceteris paribus - samat työtunnit, samat kasvihuonepäästöt, sama määrä muille tunteville olioille aiheutettua kärsimystä jne. - enemmän on aina parempi.

miksi talouskasvu on välttämätöntä

Onko talouskasvu välttämätöntä? Se riippuu.

Jos talouskasvu on välttämätöntä, se on välttämätöntä jollekin. Onko talouskasvu meille välttämätöntä? Todennäköisesti pitkällä aikavälillä, koska aurinkomme sammuu 4-5 miljardin vuoden päästä ja kestävä pakokeino luultavasti edellyttää tuotannollisten voimiemme kasvattamista. Mutta lyhyemmällä aikavälillä ei. Jos me pystymme elämään, ja toisinaan nauttimaankin elämästä, nykyisellä tulotasolla, niin luultavasti myös jälkeläisemme pystyisivät samaan.

Ajatus talouskasvun välttämättömyydestä on usein se, että nollakasvu ei ole (nykyisessä järjestelmässä) kestävää. Tämä vältttämättömyys tulee kuitenkin enemmän poliittisesta kuin taloudellisesta järjestelmästä.

Talouskasvun tarvetta tai välttämättömyyttä perustellaan usein työmarkkinavaikutusten kautta. Tarvitaan kasvua, jotta saadaan työpaikkoja. Tälle suhteelle on nimikin, Okunin laki. Okunin laki on lyhyen aikavälin suhde, eikä sitä kannata ottaa mukaansa pitkälle aikavälille.

Okunin laki määritellään usein BKT:n vuosimuutoksen ja työttömyyden vuosimuutoksen suhteena, mutta voi sen hahmottaa työllisyydenkin kautta. Alla hieno kuvio Mari Kangasniemen PT-blogauksesta jo muutaman vuoden takaa:

Kun tuotanto kasvaa nopeasti, työllisyys kasvaa ja kun tuotanto supistuu, työllisyys supistuu. Selkeä homma. Huomionarvoista on se, että työllisyys supistuu silloinkin, kun tuotanto ei muutu. Itse asiassa yllä olevasta voi helposti laskea, että jos Suomen talouskasvu putoaisi nyt pysyvästi nollaan, työllisyys ja sitä kautta tuotanto painuisivat nollaan noin 38 vuoden päästä. Tämän perusteella talouskasvu näyttää siis hyvin välttämättömältä. Eikä pelkkä kasvu edes riitä. Jos BKT kasvaisi tästä eteenpäin prosentin vuosivauhtia, tuotanto lakkaisi Suomesta noin vuoden 2087 tienoilla. Viimeinen työllinen sammuttaa valot.

Onko tämä uskottava skenaario? Varmasti työmarkkinoilla ennen pitkää ymmärrettäisiin mitoittaa palkkavaateet yhdenmukaiseksi nollakasvun kanssa ja työllisyyden heikkeneminen pysähtyisi ennen nollaa. Eli ei, talouskasvu ei ole välttämätöntä taloudelle.

Talouskasvu on kuitenkin välttämätöntä monien yhteiskunnallisten sopimusten kannalta. Hyvinvointivaltio on sukupolvien ketju. Esimerkiksi eläkejärjestelmässämme työssäkäyvä sukupolvi leipoo kakkua ja jakaa sitä eläkkeellä olevalle sukupolvelle siinä toivossa, että se itse saa samanlaisen kohtelun eläköidyttyään. Jos jokaiselle sukupolvelle on luvattu tietty määrä kakkua ja sitten kakun koko pienenee, jonkun on luovuttava omastaan. Sopimukset on neuvoteltava uudestaan.

On ymmärrettävää, että talouskasvu voi olla välttämätöntä tietyn politiikan ylläpitämiseksi. Ei liene välttämätöntä tehdä sellaisia yhteiskunnallisia sopimuksia, joiden kestävyys riippuu talouskasvusta, mutta luultavasti sellaisia kannattaa tehdä.


*Kokeilin tätä uudestaan ja sain vain 40 000 osumaa. Ks. myös Tommi Uschanovin kommentti alla. Metodini nerokkuus rapisee.

P.S. Pahoittelut tauosta. Alkuvuoteen kasautui yllättävän paljon töitä, jotka eivät jättäneet voimia blogille. Nyt kun yllä mainittu kurssi on omalta osaltani opetettu ja Kansantaloustieteen päivät järjestetty, tulen varmasti jatkamaan reipasta kirjoittelua.

Kerroinvaikutus ja velkaantumisaste

Harmittaa keskustella kirjasta, jota ei ole lukenut, mutta menköön - on minulla sentään kirjallisuusviitteitä ja yhtälöitä annettavana keskusteluun. Toivottavasti MathJax näkyy teillä (huikkaa jos ei näy ja kerro vähän, millä luet, niin katson josko asialle voisi tehdä jotain).

Roger Wessman ja Heikki Patomäki ovat käyneet tällä viikolla keskustelua (1, 2, 3) Patomäen kirjan Suomen talouspolitiikan tulevaisuus – Teoriasta käytäntöön laskelmista investointielvytyksen vaikutuksista tuotantoon ja valtion velkaantumisasteeseen.

Keskiössä on valtion menojen kerroinvaikutus ja sen suuruus. Finanssipolitiikan kerroinvaikutus on teoreettisesti yksiselitteinen mutta empiirisesti monitulkintainen käsite, joka kuvaa finanssipolitiikkamuutosten vaikutuksia tuotantoon. Palaan empiriaan ja sen monitulkintaisuuteen myöhemmin.

Ajatellaan, että valtio tekee 100 miljoonan euron menoelvytyksen vuonna 2015. En tunne professori Patomäen investointiohjelmaa, mutta ajatellaan esimerkin vuoksi, että tällä palkataan opettajia ja koulunkäyntiavustajia. Mitä vaikutuksia tällä on tuotantoon ja valtion velkaantumisasteeseen (eli velka/bkt-suhteeseen) vuonna 2015 ja siitä eteenpäin?

Tavanomaisesti ajatellaan yksinkertaistaen, että kerroinvaikutus on se, kuinka paljon tuotanto vuonna 2015 kasvaa. Jos kerroin on 1,5, tuotanto vuonna 2015 kasvaa 1,5-kertaisesti suhteessa alkuperäiseen menolisäykseen. Ymmärrätte, että jos huoltotaseen yhtälössä Y = C + G + I + (X-M) julkinen kulutus G kasvaa 1-kertaisesti ja Y 1,5-kertaisesti, myös yksityisen kulutuksen, investointien tai nettoviennin on kasvettava.

Mitä vaikutuksia tällä kaikella on tuotantoon ja velkaantumiseen? Erityisesti milloin elvytys on ns. ilmainen lounas, eli valtion velkaantumisaste vähentyy sen seurauksena? Seuraava pohjaa Delong & Summersin 2012-BPEA-paperin peruskehikkoon, jonka yksinkertaistettu versio tämä Heikki Taimion PT-blogi nähdäkseni on.

Ajatellaan, että fipomuutos on suuruudeltaan $\triangle G$, ja tähän liittyy $\mu$-suuruinen kerroinvaikutus, joka näkyy heti tämän vuoden tuotannossa $Y_n$. Sekä tuotanto- että fipomuuttujat on määritelty prosentteina potentiaalisesta tuotannosta.

$$\triangle Y_n = \mu \triangle G$$

Valtio rahoittaa tämän elvytyksen velanotolla, mutta on syytä huomioida myös valtion tulojen kasvu elvytyksen seurauksena. Jos rajanettoveroaste on $\tau$, tällöin elvytystä seuraava velkasuhteen (velka/potentiaalinen bkt) muutos on

$$\triangle D = (1-\mu \tau) \triangle G.$$

Jos talouden reaalinen kasvuvauhti on $g$ ja valtionvelan reaalikorko on $r$, tämä luo "kestävyysvajeen", jonka suuruus on

$$(r-g)\triangle D.$$

Valtion on siis tasapainotettava budjettiaan tämänsuuruisella summalla joka vuosi tästä ikuisuuteen, jos se haluaa ylläpitää vakaan velkasuhteen. Jos talous ei kasva (g=0), tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että valtio nostaa tulojaan (tai leikkaa menojaan) sen verran, että maksaa velan korkoja pois.

Huomioidaan se mahdollisuus, että tuotantokuilulla voi olla pysyviä vaikutuksia pitkän aikavälin tuotantoon $Y_f$. Kuvataan tämän hystereesivaikutuksen suuruutta parametrillä $\eta$. Tällöin

$$\triangle Y_f = \eta \triangle Y_n = \eta \mu \triangle G.$$

Jos siis $\eta=1$, pitkä ja aikaväli ovat sama asia: pitkän aikavälin tuotanto liikkuu aina samassa suhteessa lyhyen aikavälin tuotantoon. DeLong ja Summers kirjoittavat, että "uskottava" arvo tälle parametrille on välillä 0-0.2. Arvo 0,2 tarkoittaa sitä, että prosenttiyksikön tuotantokuilu vähentää pitkän aikavälin tuotantoa 0,2 prosenttia. Vaikutus tuleviin verotuloihin on

$$\tau \triangle Y_f = \eta \triangle Y_n = \tau \eta \mu \triangle G.$$

Tästä on helppo nähdä, että elvytys rahoittaa itse itsensä, jos

$$r \leq g + \frac{\eta \mu \tau}{(1-\mu \tau)}.$$

DeLong & Summers sitten tekevät artikkelissaan laskelmia Yhdysvalloille tämän yhtälön pohjalta. Palataan Wessman-Patomäki-keskusteluun. Mikäli olen oikein käsittänyt, Wessman syyttää Patomäkeä siitä, että hän olettaa, että $\eta=1$, mitä syytöstä Patomäki ei suoranaisesti kiellä:

Wessman olettaa, että julkisen menonkäytön lisäyksen vaikutus on tilapäinen, koska talouden kasvu-ura on annettu. 

Juuri tämän kuitenkin Keynesin ja Kaleckin seuraajat ovat systemaattisesti kieltäneet – ja kuten kirjassa esitän, hyvin perustellulla tavalla. Talouden kasvu-ura ei ole annettu, vaan riippuu muun muassa noudatetusta talouspolitiikasta. Talouden suhdannevaihtelut selittyvät itseään vahvistavien prosessien dynamiikalla.

Nähdäkseni siis keskustelu on mennyt seuraavasti:

• Wessman: Tavallisesti kerroinvaikutuksia lasketaan niin, että $\eta = 0$. Patomäki sanoo, että $\eta=1$. Hulluutta!

• Patomäki: Wessman olettaa, että $\eta=0$. Minusta $\eta>1$.

On ehkä kuvaavaa, että siinä missä Patomäki perustelee $\mu$-parametrin arvoa viittaamalla tuoreeseen empiiriseen IMF-tutkimukseen, hän puolustaa oletustaan $\eta$-parametrista viittaamalla kahteen vuosikymmeniä sitten edesmenneeseen, melko teoreettiseen taloustieteilijään. On totta, että Simsin seuraajien on vaikeampaa estimoida $\mu$-parametria kuin $\eta$-parametria, mutta DeLong & Summers päätyvät Patomäkeä reippaasti maltillisempaan arvioonsa melko laajan ja monipuolisen empiirisen katsauksen jälkeen.

Vaikka taloustieteessä tavanomaisesti rakennetaan malleja niin, että $\eta=0$, on tieteenalalla pitkä ja kunniakas skeptisyyden perinne tämän suhteen. Esimerkiksi alan suosituimpien oppikirjojen kirjoittaja Greg Mankiw on useampaankin otteeseen ilmaissut uskovansa, että $\eta>0$ (Campbell & Mankiw 1987 QJE, Mankiw 2001 Econ. J.). Ykkösen suuruinen arvo lienee kuitenkin suuruudenhulluutta.

Sanottakoon vielä, että en ole lukenut Patomäen kirjaa ja käsitykseni keskustelijoiden kannoista pohjaa kolmeen yllä linkitettyyn postaukseen. Lisäksi yllä oleva kehikko on rakennettu sen oletuksen ympärille, että fipo vaikuttaa pitkän aikavälin tuotantoon vain hystereesivaikutuksen kautta, kun taas Patomäki perustelee pitkän aikavälin vaikutuksiaan myös sillä, että hänen investointiohjelmansa nostaa potentiaalista tuotantoa suoraan (esim. kasvattamalla väestön inhimillistä pääomaa). Ehkä keskustelu voi jatkua siihen suuntaan, että laitetaan yllä olevaan yksi parametri lisää ja katsotaan, mitä milläkin oletuksilla tapahtuu.

P.S. Patomäki on kirjoittanut teoksen, jossa hän kirjoittaa niin talouspolitiikasta kuin talousteoriasta. Minulla on tässä oma lehmäni vahvasti ojassa, mutta eikö tällaisten kirjoittajien kannattaisi laittaa ilmais-/etukäteiskappaleita suosituille talousbloggaajille siinä toivossa tai sillä ehdolla, että nämä kirjoittaisivat kirjasta arvion foorumilleen? Luulen, että tällainen mairittelu auttaisi myös blogisteja, joiden harrastushan on lähes täysin herneiden nenäänvetelyä, suhtautumaan tuotokseen lähtökohtaisesti myötämielisemmin. Tuntuu siltä, että suomalainen kaunokirjallisuusskene on tässä mielessä vielä huomattavasti edistyneempi kuin tietokirjallisuusskene, syystä tai toisesta.

Kriisitaloustiede ja taloustieteen kriisi

Ari Hyytinen harmittelee Akateemisessa talousblogissa HS:n Paavo Teittisen juttua Hyman Minskystä, kriisitaloustieteestä ja taloustieteen tilasta. Pidän molemmista herroista, joten haluan kunnioittaa heitä muutamalla ajatuksella aiheen tiimoilta. Kannattaa ehkä lukea molemmat noista teksteistä ensin, ainakin kursorisesti.

1. Taloustieteen muutos ja finanssikriisi

Luen Paavon jutun sanovan seuraavaa: i) taloustieteessä ollaan nyt erittäin kiinnostuneita rahoitusmarkkinoiden toiminnan vaikutuksista makrotalouteen, ii) ennen kriisiä tästä aiheesta oltiin vähemmän kiinnostuneita ja iii) kriisillä on ollut kausaalinen vaikutus tässä kehityksessä. Minusta tämä kaikki on vähintään reilua. Ari vaikuttaa olevan eri mieltä jutussa esitetystä, mutta minusta se johtuu paljolti siitä, että hän jätti huomiotta sanan "juuri" jutun lauseesta "[T]urnerin mukaan talousteoria ei juuri kiinnittänyt huomiota velkaan, luotonantoon tai rahaan.". Pehmentäjäsanojen suurena ystävänä toivon, että niitä ei jätettäisi huomiotta.

Ei nyt mennä siihen, miten epäonnistunut lause tuo tarkalleen ottaen oli ja kannattaako se Hesarin tilaus lopettaa aina kun joku haastateltava sanoo jotain tyhmää vai pelkästään niissä tapauksissa kun joku toimittaja sanoo jotain tyhmää. Onko (makro)taloustiede muuttunut kriisin myötä?

Kolme pointtia.

• Rahoitusmarkkinat-makro-tutkimusta tehtiin jo ennen finanssikriisiä.
• Tämä tutkimus on lisääntynyt huomattavasti kriisin myötä ja se on nyt ns. hot topic.
• Tällä hetkellä tehtävä tutkimus pohjautuu paljolti ennen finanssikriisiä tehtyyn tutkimukseen. Esim. moraalikato ja vakuusrajoitteet oli keksitty jo aiemmin, ja nyt niitä yritetään soveltaa entistä paremmin.

Kirjoitettuani toisen kohdan minua alkoi riepoa se, että minulla ei ollut mutua vahvempaa evidenssiä sille, joten kaivelin asiaa. Minulla ei ole pääsyä taloustieteellistä tutkimusta indeksoivaan Econlit-tietokantaan, joten laskin tiettyjen sanojen osumia vuosien 2005-2014 ASSA-kokousten (iso taloustieteilijöiden kokous rapakon takana) konferenssiohjelmista. Esitän kriisinjälkeisten vuosien (2010-2014) osumakeskiarvojen suhteen kriisiä edeltäneiden vuosien (2005-2009) osumakeskiarvoihin. Jos luku on siis 1, teemaa tutkitaan entiseen malliin ja jos luku on suurempi, teema on kasvattanut kiinnostusta.

Näyttäisi siltä, että rahan tutkiminen ei ole lisännyt suosiotaan, mutta muuten tulokset ovat linjassa sen kanssa, että taloustiede reagoi finanssikriisiin.

Financial: 1,50

Debt: 1,61

Credit: 1,77

Money: 0,94

Kontrolliryhmän muodostavat kolme teemaa: ammattiliitot, ympäristö ja verotus. Näissä ei ole tapahtunut muutosta:

Union: 0,90

Environment: 0,94

Tax: 1,00

Taloustiede näyttää heränneen rahoitusmarkkinoiden tutkimukseen, ja eihän siinä mitään vikaa ole.

Jos joku muuten haluaa tarjoutua kanssakirjoittajaksi kvantitatiiviseen empiiriseen tutkimukseen siitä, miten taloustiede reagoi talouden tapahtumiin, ei muuta kuin viestiä kommenttikenttään tai sähköpostiin.

2. Ennustaminen ja taloustieteen legitimiteetti

Voiko tätä alkaa jo kutsua kuningatarkritiikiksi? Aina kun halutaan kritisoida taloustiedettä siitä, että se ei kyennyt ennustamaan finanssikriisiä, kaivetaan esiin kuningatar Elisabet II:n ihmettely:

Tämä on hirveää. Miten kukaan ei nähnyt kriisin tulevan?

Onko kuningatarkritiikki pätevä? Heikentääkö ennustamisessa (talouskehityksen yleisesti tai kriisien erityisesti) epäonnistuminen taloustieteen legitimiteettiä?

Arin vastaus kuningatarkritiikkiin on taloustieteilijälle tyypillinen. Vain pieni osa taloustieteestä on ennustamista, suurin osa on jotain muuta. Taloustieteen legitimiteetin ei siis pidä heiketä siksi, että emme ennustaneet kriisiä. Olen pitkälti samaa mieltä, mutta olen jo jonkin aikaa halunnut pohtia asiaa vähän tarkemmin.

2.1 Immuniteetti kuningatarkritiikille?

Miten taloustiede voitaisiin tehdä immuuniksi kuningatarkritiikille? Mitä taloustieteilijöiden pitäisi tehdä, että kukaan ei haukkuisi meitä siitä, että emme osanneet ennustaa kriisiä? Tarjoan kaksi analogiaa ja palaan sitten johtopäätöksiin.

Kuvitellaan ensin maailma, jossa on ihmisiä, jotka tarjoavat kristallikiviä syövän hoitoon. Ajatellaan, että kristallikivihoitoja tarjoavat ihmiset ovat koulutettuja lääkäreitä, jotka toimivat lääketieteellisissä tutkimuslaitoksissa. Ajatellaan edelleen, että kristallikivihoitoja käytetään terveyspolitiikan suunnittelussa niin, että nuo suunnittelijat väittävät nojaavansa työssään lääketieteeseen ja kiertävät lääketieteellisissä seminaareissa esittelemässä hoitomuotojaan.

Jos kritisoisit tuossa maailmassa lääketiedettä kristallikivihoitojen humpuukista ja tuon maailman lääketieteen akateeminen edustaja vastaisi sinulle, että vain pieni osa lääketieteestä on kristallikivihoitoja, olisitko tyytyväinen? Luultavasti et. Luultavasti vaatisit lääketieteen täydellistä irrottamista ja irtisanoutumista kristallikivihoidoista. Vaatisit, että kristallikivihoitoja tarjoavia ei pitäisi kutsua lääkäreiksi ja että jos terveyspolitiikan suunnittelussa halutaan käyttää kristallikivihoitoja, tätä touhua ei saa verhota lääketieteen kaapuun.

Toinen analogia on tästä maailmasta. Yksi asia, mikä minua aina mietityttää kuningatarkritiikissä on (muiden) yhteiskuntatieteiden immuniteetti sille. Miksi yhteiskuntatieteet eivät menetä arvostustaan yleisön silmissä siksi, että ne eivät kykene ennustamaan Arabikevään kaltaisia tapahtumia? Miksei kv. politiikan professoreita vedetä radioon selittämään sitä, miten heidän tieteenalansa ei nähnyt Krimin siirtymistä osaksi Venäjää? En osaa sanoa vastausta. Voi olla, että yhteiskuntatieteilijät eivät tee ennusteita. Tai jos tekevät ennusteita, he eivät tee sitä niin että yhteiskuntatieteellisen tutkimuslaitoksen pääsosiologi marssii median eteen esittämään laitoksensa ennusteen aina puolen vuoden välein.

Pitäisikö taloustieteilijöiden tehdä itsensä immuuniksi kuningatarkritiikille irtisanoutumalla talousennustamisesta täydellisesti? Vesa Kanniainen on sanonut suoraan, että taloustieteessä ei laadita suhdanne-ennusteita. Selvä. Miten sitten estetään se, että taloustieteilijät laativat ennusteita ja kehtaavat vielä esitellä niitä medialle? Tervaa ja höyheniä Eero Lehdolle, mätiä tomaatteja Juha Kilposelle?

Kolme pointtia.

Ensinnäkin Suomessa tehdään vähintään riittävästi suhdanne-ennustamista ja siihen kiinnitetään mediassa vähintään riittävästi huomiota. Meidän taloustieteilijöiden olisi hyvä ottaa omasta julkisuuskuvastamme vastuuta ja monipuolistaa kuvaamme suureen yleisöön päin (kuten Ari ja muut bloggaavat tutkijat ansiokkaasti tekevät).

Toiseksi en kuitenkaan näe tarvetta rajata tätä mielenkiintoista tutkimuskysymystä (suhdannevaihteluiden ennustaminen) tieteenalan ulkopuolelle. Ehkä taloustieteilijät tulevaisuudessa keksivät paremman suhdannemallin, mallin joka marginaalisesti parantaa kykyämme ennustaa talouden vaihteluita. Se otetaan käyttöön rahoitusmarkkinoilla ja ilmaiset lounaat syödään pois. Suhdannevaihtelut ovat edelleen ja jälleen ennustamattomia, mutta kai maailma on parempi paikka?

Kolmanneksi ennustaminen laajasti ymmärrettynä on tärkeää mille tahansa tieteelle.

2.2 Ennustamista ja ennustamista

Haluan ajatella seuraavasti. Taloustiede tuottaa perusteltuja uskomuksia. Uskomukset rajoittavat odotuksia. Otan esimerkin. Euroalueen inflaatio oli joulukuussa Eurostatin ennakkoestimaatin mukaan -0,2 %. Omissa kirjoissani tämä oli hyvin alhaisen todennäköisyyden tapahtuma vielä pari vuotta sitten. Odotuksiani rajoittivat kaksi uskomusta*:

• Kehittyneen talousalueen keskuspankki, jolla on julkilausuttuna tavoitteena alle-mutta-lähes kahden prosentin inflaatio, myös pyrkii aikaansaamaan alle-mutta lähes kahden prosentin inflaation, mikäli sen käytettävissä olevat rahapolitiikan välineet siihen riittävät.
• EKP:n käytettävissä olevat rahapolitiikan välineet riittävät alle-mutta lähes kahden prosentin inflaatiotavoitteen saavuttamiseen erittäin suurella todennäköisyydellä.

Uskon, että uskomukseni nojasivat (TheMoneyIllusion-blogin ohella) valtavirran taloustieteelliseen tutkimukseen. Näin siksi, että näitä uskomuksia problematisoivia tutkimuksia tuossa perinteessä oli suhteellisen vähän. On tietenkin mahdollista, että oma tulkintani tutkimuksesta oli lähtökohtaisesti virheellinen ja koetan vyöryttää omaa harhaisuuttani koko yhteisön niskoille.

Joka tapauksessa taloustieteen pitää ennustaa. Sen pitää tuottaa perusteltuja uskomuksia, jotka rajoittavat odotuksia. Sen pitää osata nimetä alhaisen todennäköisyyden ja korkean todennäköisyyden tapahtumia.

Kommentit ovat, kuten aina, erittäin tervetulleita. Toivon, että Ari ja Paavo voivat tuntea iloa heidän puheenvuorojensa aikaansaamasta keskustelusta.

*Tarkkaan ottaen pitäisi sanoa, että EKP tavoittelee vakauttamaan inflaatio-odotukset keskipitkällä aikavälillä alle-mutta-lähelle kahteen prosenttiin. Tähän liittyisi sitten uskomus siitä, että mikäli keskipitkän aikavälin inflaatio-odotukset ovat onnistuneesti vakautetut, deflaatio kuukausitasolla on hyvin alhaisen todennäköisyyden tapahtuma.

Vuosikatsaus

Blogi täytti viisi vuotta joulukuussa. Skenen mittapuulla kunnioitettava ikä.

Ensin numeroita vuodesta 2014. Blogissa ilmestyi vuoden aikana 29 postausta. Katseluita oli noin 1 000 kuussa, nousten loppuvuodesta (noin 2 500 marraskuussa, noin 5 000 joulukuussa). Luetuin postaus oli naurettavan ylivoimaisesti Supercell ja tuloerot.

Minulla on tällä hetkellä paljon mielekästä työtekemistä, mutta en tahdo laiminlyödä Harhalaa. Koetan nostaa tahtia vähintään yhteen postaukseen viikossa. Se on paljon suhteessa siihen, miten vähän minulla on sanottavaa. Jos siis haluatte lukea minulta enemmän, kannattaa laittaa kysymyksiä. Mitä olet mieltä tästä-ja-tästä talouspoliittisesta toimenpiteestä tai tästä-ja-tästä artikkelista? Ja toki koetan kommentoida aina tilanteen tullen harvalukuisten blogistikollegoideni raapustuksia.

Sen sanottuani uskallan ennustaa ainakin seuraavia teemoja vuodelle 2015:

• Kyllä, jatkan Rahatalous haltuun-kirjan läpikäyntiä.
• Kyllä, jatkan euroalueen rahapolitiikan seuraamista. Ainakin itselleni pressien kautta seuraaminen on luontevaa, ja nyt tammikuun 22. päivästä lähtien entistäkin jännempää kun pankki alkaa julkaista jonkinsortin keskustelupöytäkirjoja.
• Opetan tammi-helmikuussa Tampereella makron syventävän kurssin kasvuosuutta ja luultavasti kanavoin tuolta mielenkiintoisimpia asioita blogin puolelle.

Jos saa vielä antaa lukusuosituksen, niin Slate Star Codex.

Lopuksi, mikä olisikaan parempi tapa aloittaa vuosi kuin kommentoida Jani Kaaroa? Kaaro kirjoitti lyhyen tiedeuutisen otsikolla "Tutkimus: Kansainvälinen valuuttarahasto pahensi ebolaepidemiaa". Juttu perustui Lancetissa ilmestyneeseen tutkimukseen.

Menemättä asiaan sen syvemmin, kannattaa kuunnella myös IMF:n oma näkökulma. Ehkä Kaaro tekee ensi viikolla sen pohjalta uutisen "Tutkimus: Kansainvälisen valuuttarahaston lainaohjelmat kasvattavat terveysbudjetteja".