Alkumyyttejä vastaan

David Graeberin Debt: The First 5000 Years huokuu kriittisyyttä. Kaikilla maailmankuvilla, niin tieteellisillä ja ei-tieteellisillä, on kova hinku levittää analyyttisiä kehikoitaan joka paikkaan. Erityisen tärkeää on luoda alkumyytti, kertomus siitä kuinka maailmankuvan selitysvoima on läsnä kuin pyhä henki jo siinä hetkessä kun ihmisestä tulee ihminen. Ja alkumyyttien kritiikkihän onnistuu Graeberilta onnistuu, onhan hän antropologi. Antropologit ovat, arkeologien ohella, ehkä ainut ihmisryhmä ketä todella kiinnostaa selvittää se, mitä siellä ihmiskunnan alkuhämärissä todellisuudessa tapahtui.

Kovin hyvää yleistä arviota kirjasta en osaa antaa, mutta voin sanoa että lukukokemuksena Debt oli hyvä, kutkuttava ja haastava, paikoin ärsyttäväkin, enimmäkseen hyvällä tavalla.


En tiedä, onko teos varsinaisesti maailmanselitys, mutta aika monia asioita se pyrkii selittämään tästä maailmasta. Jos pitäisi nimetä tämän kirjan määrittävä lause, se olisi "tämä ei ole sattumaa"; lukuisissa kohdissa Graeber esittää kaksi täysin irralliselta vaikuttavaa teemaa tai kehityskulkua, ja sitten lausuu, että näiden esiintyminen samassa ajassa ei ole sattumaa. Ja tätä sitten seuraa oikein vakuuttava perustelu tälle väitteelle.

Tällä p2p foundationin sivulla on listattu kirjan teemoja. Itseäni eniten lukiessa pohdituttivat alkumyytit, asioiden todellinen synty ja niiden merkitys nykypäivässä.


Miksi rahaa on olemassa? Tähän voi vastata ainakin kahdella tavalla, jotka ovat, näin väittäisin, toisilleen täysin vieraita. Taloustieteilijät vastaavat oppikirjoissa tähän kysymykseen oikeuttaen rahan käytön, he selittävät että miten nykyinen kaupallinen elämä olisi vaivalloisempaa ilman rahaa - tarpeiden kaksoissattumus (double coincidence of wants) on niin epätodennäköistä, että vaihdanta olisi hyvin vaikeaa ilman rahaa. Hupaisana esimerkkinä tässä mainitaan usein se, kuinka sotavangit alkoivat käyttää savukkeita rahana leireillä (ks. Bradford 1945 [pdf]). Vastaavia esimerkkejä löytyy vankiloista.

Ongelma on se, että kertoessaan tätä tarinaa oppikirjat eivät näe vaivaa erottaakseen miksi-kysymyksen toisen merkityksen - mikä on se historiallinen kehitys, joka on johtanut tähän asiantilaan? Brittiläinen antropologi Caroline Humphrey kirjoittaa seuraavasti:

No example of a barter economy, pure and simple, has ever been described, let alone the emergence from it of money; all available ethnography suggests that there never has been such a thing.

Raha syntyi emergentisti toisen maailmansodan sotavankileireillä koska nuo sotavangit olivat tottuneet käyttämään rahaa ja toimimaan markkinataloudessa. Raha kiertää vankiloissa koska vangit ovat tottuneet käyttämään rahaa ja toimimaan markkinataloudessa. Vangit, toisin sanoen, osaavat vastata taloustieteilijöiden miksi rahaa on olemassa-kysymykseen.

"His first night in the joint, Andy Dufresne cost me two packs of cigarettes. He never made a sound." Viime vuosina Yhdysvalloissa on lähdetty rajoittamaan tupakointia vankiloissa, minkä seurauksena tupakka on muuttunut yleisestä vaihdannan välineestä kalliiksi kielletyksi hyödykkeeksi. Tupakoinnin rajoittamisen seurauksena vaihdannassa on alettu käyttää mm. postimerkkejä ja makrilleja.

On toki sanottava, että Humphreyn lausunto ei kumoa sitä hypoteesia, etteikö vaihdantatalouksia olisi ollut ja etteivätkö ne olisi sitten kehittäneet rahaa helpottamaan vaihdantaa. Tästä huolimatta se on joka tapauksessa evidenssiä sitä vastaan - miten vahvaa evidenssiä, se riippuu hypoteesin spesifioinnista. Mikäli hypoteesi spesifioidaan niin, että puhdas vaihdantatalous on hyvin epästabiili tasapaino ja rahan synty ja käytön yleistyminen nopea prosessi, on melko epätodennäköistä, että kohtaisimme puhdasta vaihdantataloutta tai rahan syntyä tuosta taloudesta, vaikka sitä tapahtuisikin. On silti huomioitava, että evidenssi Graeberin melko monimutkaisen hypoteesin tueksi tuntuu olevan paljon vahvempaa.

Miten raha sitten historiallisesti syntyi? Tämä ei ole kovin yksinkertainen kysymys, kun ottaa huomioon että raha voidaan käsittää niin vaihdannan kuin tilinpidonkin välineenä ja että "syntyminen" itsessään ei ole kovin eksakti käsite. Joka tapauksessa Graeber argumentoi, että raha ei syntynyt helpottamaan vaihdantaa vapaiden yksilöiden välillä, vaan että rahan juuret ovat velassa, jonka juuret ovat niissä sosiaalisissa siteissä, joiden ympärille muinaiset ihmisyhteisöt rakentuivat. Ja vaikka nämä velat saattoivatkin syntyä vaihdannasta, se ei ollut taloudellista vaihdantaa. Siinä ei vaihdettu tavaraa, vaan pikemminkin järjesteltiin ihmissuhteita - tehtiin naimakauppoja ja soviteltiin rikoksia. Tavaraa vaihdettiin "kommunistisin" periaattein - jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan.


Rahan synty on vain yksi monista teemoista, joita Graeber tarkastelee kriittisesti. Mitä väliä tällä kaikella sitten on? Ilmeisesti paljonkin, mutta kaksi Graeberin pointtia jäi erityisesti mieleeni:

• Jos rahan synty on todellisuudessa oppikirjoissa esitettyä kuvausta monimutkaisempi, taloustieteellä on ongelma.
• Markkinat ja omistusoikeus ovat saastaisia instituutioita.

Yhdellä tapaa ensimmäinen pointti on vain eräänlainen uudelleenmuotoilu tavanomaisesta taloustieteen yhteiskuntatieteellisestä kritiikistä - taloudellisia suhteita ei voi irrottaa muista yhteiskunnallisista ja sosiaalisista suhteista, joten erillisen, taloudellisiin suhteisiin keskittyvän olemassaolo on kyseenalainen. No, tämä on aika iso kysymys ja myönnän, että se kalvaa usein itseänikin. Sanottakoon vaikka näin, että siinä vaiheessa kun muut yhteiskuntatieteilijät alkavat tehdä politiikkarelevanttia kvantitatiivista tutkimusta jolla on ennustavaa voimaa, kysymys on ehkä ajankohtaisempi. On olemassa tarve tietynlaiselle yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle, jota taloustieteessä tehdään ja jota muualla ei ainakaan tällä hetkellä tehdä.

Graeber itse, nähdäkseni, torjuu myöhemmin kirjassaan tämän nimenomaisen taloustieteen kritiikin. Ensinnäkin, sama kritiikki - koska "taloutta" tai "markkinoita" ei ole olemassa, "taloustiede" on kyseenalainen käsite - pätee myös "yhteiskuntatieteeseen" yleisesti. Kuten Graeber kirjoittaa:

What makes the concept of a society so deceptive is that we assume the world is organized into a series of compact, modular units called "societies", and that all people know which one they're in. Historically, this is very rarely the case. Imagine I am a Christian Armenian merchant living under the reign of Genghis Khan. What is "society" for me? Is it the city where I grew up, the society of international merchants (with its own elaborate codes of conduct) within which I conduct my daily affairs, other speakers of Armenian, Christendom (or maybe just Orthodox Christendom), or the inhabitants of the Mongol empire itself, which streched itself from the Mediterranean to Korea?

Myöhemmin Graeber kirjoittaa seuraavasti:

The idea that there is something called "the market" is not so very different. Economists will often admit this, if you ask them in the right way. Markets aren't real. They are mathematical models, created by imagining a self-contained world where everyone has exactly the same motivation and the same knowledge and is engaged in the same self-interested calculating exchange. Economists are aware that reality is always more complicated; but they are also aware that to come up with a mathematical model, one always has to make the world into a bit of a cartoon. There's nothing wrong with this. The problem comes when it enables some (often the same economists) to declare that anyone who ignores the dictates of the market shall surely be punished - or that since we live in a market system, everything (except government interference) is based on principles of justice; that our economic system is one vast network of reciprocal relations in which, in the end, the accounts balance and all debts are paid.

Tästä sitaatista voi ehkä poimia pari asiaa mietintämyssyyn. Ensinnäkin se, kuinka sinnikäs onkaan käsitys siitä, että taloustieteelliset mallit ovat kankeita kuin entinen divarifutaaja. Riippuen siitä, mitä termillä "self-contained" tarkoitetaan, kaikki tai lähes kaikki Graeberin markkinamallille antamat määreet ovat vääriä - siinä mielessä, että ne eivät ole välttämättömiä, niitä ei ole kaikissa malleissa.

Toinen on se, että on mahdotonta erottaa tieteenalan ja sen tekijöiden kritiikki. On tieteentekijöiden vastuulla tarkkailla tieteen käyttöä yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Ei ole sopivaa toimia vaikkapa niin, että tutkii kansakuntien kehitystä älykkyysosamäärällä, joka vaihtelee väestöryhmittäin ilman, että ennakoi ja tarvittaessa torjuu joitakin vääriä johtopäätöksiä, joita tutkimuksesta voidaan vetää. Lisäksi yleensä tieteentekijöillä on oma käsityksensä tulostensa merkityksestä, ja se on ihan hyvä kertoa rehellisesti.

Ehkä hedelmällisempi tapa tulkita rahan syntymyytin kritiikki on tämä: älä puhu höpöjä. Jos haluat kirjoittaa taloustieteen oppikirjaan pätkän siitä, miten raha syntyi, kannattaa konsultoida antropologeja, koska he ovat tutkineet asiaa empiirisesti ja heillä on sopivammat metodit asian tutkimiseen. Jos ei kiinnosta konsultoida antropologeja, niin kannattaa varmaan jättää asia sikseen. Kuka tahansa voi keksiä tarinoita. Ja jos olet sitä mieltä, että et ole kirjoittamassa tarinaa siitä, miten raha syntyi, vaan siitä, miten sen olemassaolo helpottaa elämää, niin kannattaa tehdä se selväksi lukijoille.


Alkumyytit tuntuvat olevan tärkeitä vaikkapa itävaltalaisille ja jälkikeynesiläisille (pdf). Ja ehkä ne ovat valtavirran taloustieteilijöillekin. Näin ainakin Graeber sanoo: myytti rahan synnystä on hänen mukaansa "keskeinen taloustieteen diskurssille". Mutta ei sen pitäisi olla. Minusta kysymys rahan synnystä on erittäin mielenkiintoinen, mutta en näe sen olevan kovin relevantti talouspolitiikan kannalta. Tietenkin jos haluaa taloustieteen olevan kaiken tiede, niin sitten. Mutta ei sen tarvitse olla. Älkää käsittäkö väärin, konsilienssi on tottakai hyve. Kun psykologit sanovat, että ei tämä homo oeconomicus kovin hyvin skulaa, niin onhan se noloa. Mallit-approksimaatioina on useinkin kelpo selitys, mutta joskus on ihan hyvä myöntää että huhhuh, ei meidän työkalupakista löydy sellaista mallia, joka selittäisi tätä asiaa. Siinä vaiheessa voidaan keksiä uusi malli tai jättää sen asian selittäminen muille.

The Onion: "Continued Existence of Edible Arrangements Disproves Central Tenets of Capitalism"

Toinen Graeberin pointti on yksinkertaisesti se, että koska markkinat ja omistusoikeus ovat syntyneet sodasta ja orjuudesta, ne ovat moraalisesti saastuneita. Tässä Graeberin esitys markkinoiden ja omistusoikeuden synnystä tuntuu varsin vakuuttavalta. Pienissä ihmisyhteisöissä allokaatio ei tapahtunut markkinoiden kautta ja ulkoinen kauppa oli hyvin vähäistä: vasta laajahkot sotajoukot synnyttivät riittävän ihmisten irtaantumisen sosiaalisista konteksteistaan markkinoiden synnyille. Orjuuden teoriansa Graeber ottaa Orlando Pattersonilta. Tämän mukaan omistusoikeus juridisena käsitteenä kehitettiin antiikin Roomassa tutkimaan ja määrittämään sitä mielenkiintoista suhdetta, joka orjuudessa vallitsee kahden ihmisen välillä, joista toinen on myös asia, res.

Kenties tällaisten pimeiden taustojen ei pitäisi yllättää. Käsitteiden lienee luonnollista syntyä negaatioiden kautta. Ei ole syytä keksiä käsitettä "vapaus", mikäli ei ole olemassa ei-vapautta. Graeber kertoo, että ensimmäinen löydetty vapaudeksi tulkittava sana on sumerin amargi, joka tarkoittaa kirjaimellisesti "paluu äidin luokse". Muinaisen Mesopotamian sivilisaatioissa velkaantuneiden perheiden oli mm. lähetettävä lapsiaan muille tiluksille töihin. Aika ajoin hallitsijat toteuttivat yleisen velkojen anteeksiannon, jonka seurauksena nämä lapset saivat palata perheidensä luokse. Antiikissa yleisesti "vapaa" tarkoitti "ei-orja" - ks. esim. kreikkalaisten kaupunkivaltioiden demokratioiden "vapaat miehet", joiden mahdollisuus käyttää aikaa ja muita resursseja politikointiin perustui kodeissa ja hopeakaivoksissa työskentelevien orjien, ei-vapaiden ihmisten työlle. En kuitenkaan näe, miksi instituutioiden alkuperän pitäisi vaikuttaa siihen, mitä me näistä instituutioista ajattelemme 2000-luvun yhteiskunnissa.

Politiikan metataso

Timo Harakka luki Milton Friedmanin klassikon Capitalism and Freedom ja yllättyi monista asioista. Hän kirjoittaa muun muassa:

 Friedman onkin eniten huolissaan perustulon ”poliittisista seurauksista”. Systeemi, jossa suuri enemmistö auttaa vapaaehtoisesti vähäosaista vähemmistöä, uhkaa muuttua irvikuvakseen: edunsaajien enemmistö äänestää itselleen aina vain kohtuuttomampaa hyötyä vähenevien veronmaksajien kustannuksella.
   Friedmanin vastaus on lopulta yllättävä.
   ”En näe muuta ratkaisua tähän ongelmaan paitsi luottaa äänestäjäkunnan itsehillintään ja hyvään tahtoon.”
   On rohkaisevaa, että myös uusliberaali ajattelu voi kunnioittaa edustuksellista demokratiaa. Politiikka, joka on jatkuvien kompromissien taidetta, noudattaa lopulta eri logiikkaa kuin keskenään kilpailevien yritysten liiketoiminta.

Nämä ovat isoja kysymyksiä ja tämä pala on ehkä hieman liian iso minulle. Mutta, kirjoitan ja toivon että minua kommentoidaan ja korjataan.

James M. Buchanan kuoli muutama päivä sitten. Hänelle myönnettiin vuonna 1986 taloustieteen Nobel-muistopalkinto "taloudellisen ja poliittisen päätöksenteon sopimuksellisen ja perustuslaillisen perustan kehittämisestä".

Alussa esitetystä sitaatista ei käy ilmi, mitä Harakka tarkoittaa sillä, että politiikka noudattaa eri logiikkaa kuin keskenään kilpailevien yritysten liiketoiminta. Buchanan esittää oman näkemyksensä selkeästi Nobel-luennossaan:

The differences in the predicted results stemming from market and political interaction stem from differences in the structures of these two institutional settings rather than from any switch in the motives of persons as they move between institutional roles.

Tulkitsisin Harakan näkevän eron yksilöiden tasolla, koska hän viittaa myöhemmässä lauseessa aatehistorioitsija Frank Ankersmitiin, joka ainakin artikkelissaan "Political Representation and Political Experience: An Essay on Political Philosophy" [pdf] kritisoi valtavirtaista näkemystä yksilöstä politiikan perusyksikkönä.

Taloustieteessä on paljon vaivaannuttavia asioita. Yksi niistä on se, että me tiedämme valtavasti siitä, millainen vaikkapa optimaalinen verojärjestelmä on suhteessa siihen, mitä me tiedämme siitä, millaisen mahdollisen poliittisen prosessin kautta sellainen verojärjestelmä voitaisiin toteuttaa. Miten ne samat yksilöt, joiden hyödyn optimaalinen verojärjestelmä maksimoi, kykenevät valitsemaan kyseisen järjestelmän kollektiivisesti? Ennen Buchanania tämä epäsuhta oli paljon suurempi. Kuten Buchanan kertoo Nobel-luennossaan:

In a preliminary paper, I called upon my fellow economists to postulate some model of the state, of politics, before proceeding to analyse the effects of alternative policy measures. I urged economists to look at the "constitution of economic polity," to examine the rules, the constraints within which political agents act. Like Wicksell, my purpose was ultimately normative rather than antiseptically scientific. I sought to make economic sense out of the relationship between the individual and the state before proceeding to advance policy nostrums.

Ja niin syntyi mm. julkisen valinnan teoria. Julkisen valinnan teoria on, muuten, vähän niin kuin evoluutiopsykologia. Samalla tavalla kuin jotkut vetoavat evoluutiopsykologiaan selittäessään kaiken miehiin ja naisiin liittyvän parentaalisen investoinnin teorian kautta toiset vetoavat julkiseen valintaan selittäessään kaiken politiikkaan liittyvän yksilöiden hyödynmaksimoinnin kautta. Eikä siinä sinänsä ole mitään väärää, vaikka hieman yksisilmäistä touhua onkin, ongelma on lähinnä se, että molemmissa tapauksissa varsinaisesti luetun tutkimuksen määrä tuppaa olemaan melko vähäinen. On syy siihen, miksi tarvitaan tiedettä ja tieteenaloja ja se syy on se, että asiat ovat niin monimutkaisia että niiden tutkimiseen tarvitaan systemaattista lähestymistapaa.

Muuten: eikö olekin huvittavan surullista, että suosituin arkeologisia ja antropologisia menetelmiä esittävä tv-sarja on JIMilläkin näytettävä Ancient Aliens eli Muinaiset avaruusoliot?

Joka tapauksessa, Buchanan arvosti yksimielisyyttä kollektiivisessa päätöksenteossa. Buchanan ymmärsi, että kollektiivisessa päätöksenteossa on (ainakin) kaksi tasoa: se, mitä päätämme ja se, mitä päätämme siitä, miten päätämme - on politiikka ja sitten on perustuslaki. Hayek, joka pohti paljon liberalismin ja demokratian suhdetta, näki vastaavan kaksitasoisuuden - on lainsäädäntö ja sitten on laki.

Ehkä luen Harakkaa liikaa omiin tarkoituksiini, mutta minua kalvaa tuo ilmaus "kunnioittaa edustuksellista demokratiaa". Politiikan metataso, se, miten päätämme siitä, mistä päätämme on tärkeä kysymys. Kunnioittavatko suoran demokratian kannattajat edustuksellista demokratiaa? Kunnioittavatko Buchanan ja Hayek edustuksellista demokratiaa? En näkisi, että kyse on kunnioituksesta ja jos onkin, ei edustuksellisen demokratian kunnioittaminen ole erityisen kunniakasta.

Poliittisissa kysymyksissä on niin helppoa unohtaa metataso, eräänlainen kolmas vaihtoehto. Otetaan esimerkiksi kysymys siitä, pitäisikö armeijan johtajakoulutuksesta myöntää pisteitä yliopistoissa ja ammattikorkeakoulussa (ks. esim tämä KSML:n uutinen kolmen vuoden takaa). Oman kokemukseni mukaan ne, jotka tykkäävät armeijasta ja ovat kyseisen koulutuksen käyneet ovat sitä yleensä sitä mieltä että tottakai pitää ja ne, jotka eivät tykkää armeijasta eivätkä ole sitä käyneet ovat sitä mieltä, että ei pidä. Onko ajatus siitä, että yliopistot tai jopa tutkinto-ohjelmista vastaavat yksiköt saisivat itse päättää tästä asiasta niin absurdi ja huono, ettei sitä kannata ottaa mukaan vaihtoehdoksi? Tai ehkä tästä pitäisi päättää EU:ssa?

Ymmärrän toki tasavertaisuus-ulottuvuuden. Mikäli halutaan samanlaiset käytännöt kaikkialle, tämä on helpointa taata päättämällä näistä käytännöistä mahdollisimman korkealla tasolla. Onko tässä kyse sitten vain uskosta vapauteen itseensä? Eikä siinäkään sinänsä mitään vikaa, on olemassa hyviä perusteita olla uskomatta vapauteen itseensä.

Lisäys: Käykää toki lukemassa, mitä Jaakko kirjoitti Tampereesta ja sen pormestarimallista, ilmeisesti tämän tekstin innoittamana.

Mikä on optimaalinen palkkataso ja miksi minulla pitäisi olla siitä mielipide

En tiedä teistä, mutta ainakin itseäni on hämmentänyt viimeaikainen keskustelu palkka-alesta ja sensellaisesta. Koetan tällä vähän selventää asioita itselleni, ehkä teillekin. Ja kertokaa ihmeessä oma näkemyksenne aiheesta ja vaikkapa oma keskimääräinen palkankorotustoiveenne jos sellainen löytyy.

EK on jo kuukausia ollut aktiivinen suomalaisten työntekijöiden palkankorotusmahdollisuuksien kehystämisessä. Kuukausi sitten tämä aktiivisuus muuten tuotti mahtavan otsikon: "EK:n Kokkila olisi valmis alentamaan palkkoja". Kuka olisi uskonut? Joka tapauksessa, en tunne kolmikantaa niin hyvin, että osaisin sanoa, mistä tässä kaikessa on kyse. Raamisopimuksen on käsitykseni mukaan tarkoitus kestää tämän vuoden loppuun, joten kehystetäänkö tässä jo noita neuvotteluja vai pyrkiikö EK luomaan mielipideilmastoa, jossa sopimukset neuvotellaan uudelleen jo ennen raamisopimuksen päättymistä? Olisi mukava tietää, mistä on kyse.


Entäpä itse palkankorotustarve? Aivan aluksi haluan kiittää markkinamekanismia ja sen laajaa soveltamista resurssien allokoinnissa. Olisi melko raskasta jos kaikesta päätettäisiin näin, kollektiivisesti. Olisi melko raskasta, jos "meidän" pitäisi päättää muistakin asioista samalla tavalla kuin "meidän" tulee päättää palkankorotuksista, koska ainakaan minulla (joka olen, mikäli osaan oikein tulkita, osa "meitä") ei ole kovinkaan monesta asiasta harmainta aavistusta, että miten sen kannattaisi mennä, jotta "meillä" menisi hyvin. En tiedä, olenko taas yksi osoitus siitä, kuinka taloustiede on demokraattisen vapauden antiteesi, mutta minun on myönnettävä, että kollektiivisen valinnan soveltaminen vaivaannuttaa minua monissa kysymyksissä.


Miksi me sitten päätämme palkankorotuksista kolmikannassa ja kannattaisiko niistä päättää mieluummin liitto- tai yritys- tai jopa työntekijäkohtaisesti? Minulla ei ole vastausta kumpaankaan kysymykseen, mutta jälkimmäistä miettiessä kannattaa pitää mielessä second-best-teoria ja työmarkkinainstituutioiden yhteisvaikutukset (jälkimmäisistä ks. tämä lyhyt esitys Richard Layardin ja Stephen Nickellin kontribuutioista [pdf]). Suomalaisilla työmarkkinoilla kun on muitakin instituutioita kuin kolmikanta, kuten työttömyysturva ja työsuojelulait. Kuten yllä olevassa esityksessä kerrotaan,

Layard and Nickell point out that labor market institutions not only work in one direction, but can have diverging effects in different contexts as they interact with each other. Under certain conditions – such as effective active labor market policies and activation as well as sufficient flexibility in coordinated wage bargaining – a reliable social security safety net can be compatible with good employment performance and low structural unemployment. As a consequence, societies have some leeway in choosing between different institutional arrangements that may bring about similar levels of employment, but the distributional effects will be different.

Jos siis luopuisimme kolmikannasta, muitakin asioita pitäisi luultavasti muuttaa samalla.

Toisin kuin kolmikannan ja kilpailukyvyn miettiminen, punapandan kuvan katselu saa aikaan hyvää mieltä.

Yksi turhauttavimmista asioista itselleni on ollut keskustelu kilpailukyvystä ja sen tämänhetkisestä tilasta. Miksi tästä on erimielisyyttä? Ehdotan debattia aiheesta, toisella puolella Pertti Haaparanta ja toisella Vesa Vihriälä. Jos tämän debatin jälkeen käsitykset kilpailukyvystä eivät olisi yhdentyneet niin jonkin seuraavista asioista pitäisi tapahtua: i) meidän kansakuntana pitäisi lakata puhumasta kilpailukyvystä ii) tilastotieteilijöiden, sosiologien ja minkälie pitäisi tulla ratkomaan kysymystä, jos taloustieteilijöistä ei ole siihen iii) jomman kumman tai kummankin keskustelijan olisi ns. mentävä itseensä ja mietittävä bayesilaista rationaalisuutta. Minua ainakin nolottaa, että profession, jonka alaa kilpailukyky ilmeisesti on, edustajat ovat tästä erimielisiä ja, mikä pahempaa, eivät ratko erimielisyyttään keskustelemalla toistensa kanssa julkisesti.* Myös henkilökohtaisesti kaipaisin jonkinlaista ajatusta siihen, että missä määrin kansalliset, ei-koordinoidut kilpailukykypolitiikat ovat hyvä asia valuuttaunionissa.

Sitten voitaisiin puhua myös siitä, mikä olisi optimaalinen palkkataso. Ja siitä, että minkä prosessin kautta me löydämme ja toteutamme sen.

Tämä oli ehkä näitä postauksia, jotka kirjoitetaan itseä varten, mutta toivottavasti sitä oli teillekin iloa. Kiitos kuuntelusta ja kommentit erittäin tervetulleita!


*Vesa Vihriälä viittaa tekstissään ilmeisesti Haaparantaan ilmaisussaan "useissa puheenvuoroissa". On hienoa, että hän ottaa kritiikin huomioon, joskin _keskustelun_ vuoksi kaipaisin sitä, että hän kirjoittaisi HS Vieraskynän lisäksi aiheesta blogauksen. Ainakin omasta mielestäni tuollaiset HS Vieraskynän tapaiset tekstit pyrkivät sulkemaan kirjoittajan puolella jo olevien mielen, eikä Vihriälän teksti ole nähdäkseni poikkeus.

Haaparanta ja Mika Maliranta keskustelivat tämän Haaparannan ATB-blogauksen kommenttiosiossa, mutta varmaan on reilua arvioida että tuo keskustelu pitkälti epäonnistui, syystä tai toisesta. Syy siihen, että ehdotin Vihriälää debattiin Malirannan sijaan on yksinkertaisesti se, että Vihriälä tuntuu olevan voimakkaammin asiasta mieltä - eikä tämä ole mikään kritiikki Malirantaa kohtaan, eihän itsellänikään ole kovin vahvaa näkemystä suuntaan tai toiseen.

Kustannukset, hyödyt ja työpaikat

VATTin Heikki Pursiaisella oli muutama viikko sitten hyvä kolumni valtiohallinnon alueellistamista pohtineen ATVA-työryhmän kehittämän kustannus-hyöty-kehikon ongelmista. Kustannus-hyöty-analyysi on jännä juttu. Luin maisteriksi taloustieteestä enkä muista, että minulle millään kurssilla olisi opetettu tekemään sellaista. Ehkä liiketaloustieteen puolella olisi opetettu.

Ymmärrän kuitenkin periaatteen, onhan kustannus-hyöty-analyysi periaatteessa tärkeä taloustieteessä. Minun on vain hieman hankalaa hahmottaa sen tarkkaa roolia tässä tieteessä. Se on tärkeä osa identiteettiä, ulottuen aina Frédéric Bastiat'sta Steven Landsburgiin. Taloustieteilijät näkevät kaiken piiloihin, kustannukset ja hyödyt joita muut eivät näe blaa blaa. Mutta että oikeasti tekisi kustannus-hyöty-analyysin? Ainakin kolme haastetta tulee mieleen:

1. Kontrafaktuaalin hyötyjen ja kustannusten hahmottaminen. Tämä on ensisijaisena Pursiaisen kritiikin kohteena yllä, mikäli tulkitsen oikein.
2. Kustannusten ja hyötyjen muuttaminen euroiksi (tai muuksi vastaavaksi). ATVA-työryhmän kehikossa tämä tapahtuu kyselemällä ihmisiltä. En tiedä, miten kysely on toteutettu (tai ajateltu toteuttaa), mutta vastaajilla on tällaisissa luonnollisesti kannustin valehdella suuntaan tai toiseen eikä suurempia pidäkkeitä valehteluun. Jos ei halua alueellistamista, kannattaa sanoa että aivan hirveää olisi jos joutuisi muuttamaan, huolimatta siitä, kuinka intensiivinen tuo tunne todellisuudessa on. Ja jos kyse on vaikkapa ihmishengistä, niin sitten käytetään jotain tilastollisen elämän arvon estimaattia.
3. Eri ihmisten kokemien kustannusten ja hyötyjen vertaaminen, mikä on jokseenkin vaivaannuttavaa.

Enkä siis sano sitä, etteikö tämä voisi olla vaivan arvoista. On vain syytä muistaa aina, että epävarmuus on jokaisella askeleella kasautunut ja sitä voi olla suurikin kasa loppuvaiheessa.


Jostain syystä minulle tuli Pursiaisen kolumista mieleen yksi omista inhokeistani, työllistämisluvut. Tiedättehän, tällaiset:

• Turkistalouden työllistävän vaikutuksen lasketaan olevan kokonaisuudessaan peräti noin 22 000 työpaikkaa. [lähde, pdf]
• Tutkimus: Panimo- ja virvoitusjuomateollisuus työllistää Suomessa lähes 30 000 [lähde, pdf]
• Metsäteollisuus työllistää suoraan noin 50 000 henkilöä Suomessa, joista 23 000 toimii paperiteollisuudessa ja 27 000 puutuoteteollisuudessa. Lisäksi vajaa 10 000 henkilöä saa toimentulonsa huonekalujen valmistuksesta. [lähde]

Inhokkeja nämä olivat ehkä siksi, että luulin ymmärtäväni jotain työmarkkinoista enkä tajunnut, miten tällaisia voi laskea. Onneksi yllä Panimoliiton raportin lopussa on raportin tehneen Ernst & Youngin kelpo selvitys tästä metodologiasta, minkä sitten luin. Suora työllisyys nyt on melko yksinkertaista: katsotaan vain paljonko ihmisiä on töissä kyseisellä alalla. Epäsuora työllisyys on sitten vähän monimutkaisempaa, mutta ei paljon.

Jos vaikkapa halutaan tutkia panimoalan työllistämistä ravintoloissa, katsotaan mikä on panimoalan tuotteiden myynti ravintoloissa ja jaetaan tämä liikevaihdolla työntekijää kohti. Ja tämä on vasta "ensimmäisen kierroksen vaikutus", joka pitää kertoa jollain taikaluvulla (yllä 100/65) jotta saadaan lopullinen epäsuora työllisyysvaikutus. Ilmeisesti siis panimoalan tuotannon lasku vähentäisi väkeä baareissa, mikä taasen vähentäisi väkeä panimoalalla jne. Tällaisen prujun (pdf) löysin aiheesta, jos jotakuta kiinnostaa input-output-analyysi enemmän.

Periaatteessa tässä siis on ajatusta taustalla, joskin pitää huomioida että

• tekemällä tämän analyysin kullekin toimialalle erikseen ja summaamalla saataisiin luku, joka ylittää työpaikkojen määrän Suomessa. Jos ravintola-ala tekisi yllä esiteltyä vastaavan selvityksen kävisikin ilmi, että he työllistävät itsensä lisäksi myös paljon panimoalan väkeä.

• tässä ei huomioida, ovatko tuotannontekijät substituutteja vai komplementteja, ja missä määrin. Tuntuu järkevältä ajatella, että ravintola-alalla viina ja sitä tiskin takaa kaatava työntekijä ovat komplementteja, ts. niitä tarvitaan yhdessä tuottamaan asiakkaalle tämän havittelema elämys. Mutta kuvitellaan vaihtoehtoinen tilanne. Ojaa voi kaivaa työintensiivisesti (käsin) tai pääomainteinsiivisesti (koneella). Ajatellaan, että molempia keinoja käytetään alalla. Traktoriteollisuuden tuotteita, koneita, käytetään ojankaivuualalla 10 miljoonan euron edestä ja liikevaihto työntekijää kohti on ojankaivuualalla 100 000 euroa, joten voidaan laskea että traktoriteollisuus työllistää ojankaivuualalla 100 ihmistä. Mutta traktoriteollisuushan tuhoaa työpaikkoja ojankaivuualalta! Jos traktoriteollisuus kiellettäisiin, ojankaivuualan työllisyys nousisi (sanotaan nyt vielä ääneen se oletus, että ojia nyt vain on kaivettava kustannuksista viis).
• blogistinne ei tajua mistä tuo ensimmäisen kierroksen osuus kokonaisvaikutuksesta 65 % tulee. Ei vaikka luin, että se päätellään input output-matriisista tai jotain.

Näitä metodologisia mielenkiintoisuuksia huomattavasti paljon vaarallisempaa lienee se, että metodologia ohitetaan (tai ainakin jätetään pois loppuraporteista) ja pamautetaan vain lukuja pöytään. Esimerkiksi yllä linkitetyn MTT:n tutkimuksen mukaan "[T]urkistalouden työllistävän vaikutuksen lasketaan olevan kokonaisuudessaan peräti noin 22 000 tuhatta työpaikkaa", mutta tuota lukua ei löydy mistään muualta raportista eikä sen laskemista näy missään.

Itse asiassa osiossa "Johtopäätökset" kerrotaan että "[A]lkutuotannon työllistävän vaikutuksen lisäksi alalla on välillisiä työllistäviä vaikutuksia, sillä kokonaisuudessaan elinkeino työllistävää [sic] 6000-7000 henkilöä." Erityisesti pidän tuon virkkeen loogisesta rakenteesta, jossa kokonaistyöllistävyydestä johdetaan epäsuoran työllistävän vaikutuksen olemassaolo. Ja kuten arvata saattaa, tuo 6000-7000 henkilöä on raportin lukijan silmiin yhtä hatusta vedetty kuin alussa johdannossa mainittu 22 000 henkilöä. Joka tapauksessa turkisalan välillinen epäsuora työllisyysvaikutus on melko suuri, kun raportissa mainitun yritysrekisterin mukaan turkistilat työllistävät suoraan 1700 ihmistä (jos nyt tulkitsen sivua 12 oikein, mistä en ole aivan varma).

Joten varokaa.

P.S. En malta olla suosittelematta paria aiheeseen liittymätöntä tekstiä. Ensinnäkin Nick Rowella on hieno postaus makrotaloustieteen vaikeudesta, asia jota olen viime viikkoina suuresti pohtinut kun taas pitäisi kirjoitella tutkimussuunnitelmaa. Rowe tosin puhuu otsikossaan erimielisyydestä, kun taas itse postaus puhuu nähdäkseni epävarmuudesta. Nämä kaksi ovat eri asioita. Toiseksi lievitän tuskaa, jota tunnen empirian ja tuoreen tutkimuksen keveydestä omassa blogissani linkittämällä Olli Kärkkäisen mielenkiintoiseen onnellisuus-ja-verot-postaukseen.

Mihin viennin palvontaa tarvitaan?

Vientiä arvostetaan, vienti on kova juttu. Vientituloja käytetään argumenttina poliittisessa keskustelussa. Jos olette eri mieltä tästä premissistä, niin kannattaa sännätä suoraan kommenttiosioon kertomaan se, sillä tässä koetan pohtia syitä tuohon premissiin.

Tiedän, että seuraavan sitaatin esittäminen on epäreilua. Sen esitti ei-puheammattilainen sellaisissa puitteissa, joiden tarkoitus on manata esiin kaikki mahdolliset argumentit aiheesta kuin aiheesta, niin huonot kuin hyvätkin. Siitä paistoi vain arvokas vilpittömyys - vilpittömyys joka ei välttämättä välity kovin hyvin näin tekstinä.

Ja siitä vielä siitä tulosta, joka tulee Sagaforssille niin, 80 prosenttia tulee EU:n ulukopuolelta ja se on hyvin, mun mielestä, tervetullutta rahaa tämän alueen sisäpuolelle, se on sitä ulkoval-, kaukaisempaa valuuttaa, hyvin.

- Turkistarhaaja Lasse Joensuu, A-talk 13.12.2012

Ymmärrän sen, että turkisala työllistää ja sillä on väliä. Ymmärrän sen, että turkisala tuottaa hyödykkeitä, joista ihmiset saavat hyötyä ja sillä on väliä. Sitä vain en ymmärrä, että mitä väliä on sillä, että turkisala tuottaa niin-ja-niin-monta euroa vientituloja.

Eräs tuttavani kertoi, kuinka hänen vientimarkkinoilla yrittäjänä toiminut isänsä puhui "Metsästäjistä" ja "Leiristä", edellinen viitaten niihin talouden toimijoihin, jotka toimivat vientimarkkinoilla ja jälkimmäinen kaikkiin muihin. Ei tarvitse olla kummoinen diskurssianalyytikko tajutakseen, että kumpi näistä on arvostettavampi. Vientiyritykset ovat maskuliinisia niin kvantitatiivisesti tarkastellen (arvelisin että miesten osuus työntekijöistä on keskimääräistä suurempi vientiyrityksissä) kuin diskurssin tasollakin - vientiyritykset ovat ulospäin suuntautuneita, vientimarkkinoilla käydään aggressiivista kilpailua ja markkina-alueita penetroidaan.

Mikäli voidaan hyväksyä se, että vienti on maskuliinisempaa ja maskuliiniset asiat ovat arvostetumpia, jää toki vielä se kysymys, että onko vienti maskuliinista siksi, että se on tärkeää vai onko vienti tärkeää, koska se on maskuliinista.

Miksi vienti sinänsä olisi arvokkaampaa kuin kotimarkkinatuotanto? Arvelen, että tässä on jotain jäänteitä menneestä maailmasta ja sen instituutioista, mutta lähdetään perusasioista. Vienti, kuten Lasse Joensuu hyvin tietää, tuo maahan kaukaista valuuttaa. Tuolla kaukaisella valuutalla voidaan ostaa jotain kaukaista. Kuten vaikkapa öljyä. Fakta on se, että meidän on myytävä tavaraa ulos, että voimme ostaa tavaraa sisään.

Brittien salainen palvelu tietää, mistä on kyse. Myös siinä, että peiteyritys jonka on tarkoitus ilmeisesti toimia ulkomaankaupassa yleisesti, niin viennissä kuin tuonnissa, ottaa nimekseen "Universal Exports", eikä vaikkapa "Universal Imports". Kuva siis elokuvasta Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa.

Mutta tarvitaanko tässä arvoja yhtään mihinkään? Miksi silkat markkinat eivät hoida hommaa kotiin? Miksi yhteiskuntien on pitänyt tuottaa kultti viennin ympärille?

Minun on vaikea nähdä, mihin joustavien valuuttakurssien puitteissa tarvittaisiin viennin kulttia. Jos vienti ei vedä, valuutan ulkoinen arvo sopeuttaa tilanteen ja kaikki on taas hyvin. Ei tarvita Vakavia Miehiä puhumaan kulmat kurtussa palkkamaltista ja muista Välttämättömistä Toimenpiteistä.

Kiinteiden valuuttakurssien maailmassa homma onkin sitten toisin. Jonkin muun kuin valuutan ulkoisen arvon on tasapainotettava tuonti ja vienti. Erityisesti kiinteät valuuttakurssit ovat hyvin epäsymmetrinen regiimi: siinä missä vienti voi olla tuontia suurempi pitkiäkin aikoja aiheuttamatta kriisiä tai huolta, tuonnin ollessa vientiä suurempi keskuspankin valuuttavarantoon ja sitä kautta koko järjestelmään kohdistuu pakottava paine. Kiinteät valuuttakurssit tarvitsevat viennin kulttia. Ja me (kuten muutkin yhteiskunnat) olemme eläneet suurimman osan modernia taloushistoriaamme kiinteiden valuuttakurssien puitteissa, ensin metallikannassa ja sitten Bretton Woods-järjestelmässä. Kiinteille valuuttakursseille tuntuu olevan tyypillistä "pula" ulkovaluutoista, "pula" dollareista.

Ja ehkä tämä puhe on taas tekemässä paluuta. Olemmehan kiinteiden valuuttakurssien järjestelmässä, ja vaikka ollaan ajateltu niin, että vaihtotaseella ei ole väliä tässä järjestelmässä, yksi merkittävä kriisinarratiivi on eurokriisi-maksutasekriisinä. En ole aivan varma siitä, mikä narratiivi on oikein ja missä määrin, mutta tuntuisi siltä, että vaihtotaseen vajeilla olisi jotain merkitystä myös euroalueella, ja sitä kautta viennin kultilla rooli tämän alueen yhteiskunnissa.*

Ymmärrän sen, että vienti on tärkeää. Tätä ei varmaan kukaan kiistä. Meidän tarvitsee ostaa ulkomaailmasta asioita, joten meidän pitää sinne myös myydä asioita. Mutta miksi meidän tarvitsee edistää vientiä? Johtuuko se valuuttaregiimistä? Vai onko taustalla jokin valuuttaregiimeistä riippumaton markkinoiden epäonnistuminen, joka koskee vain vientisektoria?



*"Vaihtotaseilla-ei-merkitystä-yhteisvaluutassa" ks. esim. Pertti Haaparanta ja Heikki Taimio Palkansaajien tutkimuslaitoksen Talous ja Yhteiskunta-lehdessä (pdf) (ss. 56-57). Eurokriisistä maksutasekriisinä ks. esim. Martin Wolf FT:ssä ja Paul Krugman. Vaihtotasehan on kaupan ja palveluiden tase ("vienti ja tuonti") plus tuotannontekijäkorvaukset ja tulonsiirrot. Maksutase taas yhdistää vaihtotaseen, pääomataseen ja rahoitustaseen identiteetinomaisesti, l. maksutase on aina nolla. Näistä termeistä ks. Wikipedia tai Suomen Pankin seloste (pdf).



P.S. Loppuun vielä tynnyrikalastus:

Töitä pitää olla, meillä pitää olla, siihen pitää panostaa että me saahaan töitä, ja teollisuuden töitä, koska viennistähän se tulee se raha sinne valtion kassaan, ei se tuu siitä että me toisiamme hoidetaan. 

- Pääluottamusmies Pirkko Valtanen, A-talk 20.12.2012

Kyllähän minä sen vientisektorin edistämisen erityisen tärkeyden (suhteessa muihin talouden sektoreihin) ymmärtäisin sellaisessa maailmassa, jossa vientisektori on ainoa talouden sektori, joka tuottaa verotuloja. Mutta ei se ole tämä meidän maailmamme. Mitä tulee valtiontalouden kestävyyteen, niin se että miten me toisiamme hoidetaan on erittäin tärkeä kysymys, toisin kuin vienti.

Päivitystä

Rutistan vielä tämän viikon opintoja, minkä jälkeen toivottavasti ehdin blogailla, tai tehdä sitä hyvällä omallatunnolla.

Odotellessa voitte vaikka lukea Olli Kärkkäisen hyvän postauksen siitä, mitä optimaalisen verotuksen tutkimuksessa on meneillään. Kuulostaa hyvin mielenkiintoiselta. Oikeudenmukaisuuskysymyksiäkin miettiessä lienee hyötyä siitä, että on 1) käytännön (politiikka)ongelma, johon oikeudenmukaisuus liittyy ja 2) teoreettinen rakenne, jossa pohtia asiaa analyyttisesti. Kuulostaahan se hankalalta, kaivella ihmisten oikeudenmukaisuuskäsityksiä kyselytutkimuksista, mutta jotenkin asiaa pitää kuitenkin lähestyä. Ehkä hieman samaan tapaan kuin makron puolella vaikkapa ennustamisen suhteen: kun nyt ei satu olemaan mitään käteviä markkinahintoja, joista ennusteita johtaa suoraan, niin käytetään kyselyitä second-best-vaihtoehtona. Mutta joka tapauksessa, mielenkiintoisia asioita tehdään tämän tieteen piirissä.

Olisi hauska tietää, minkä verran filosofian puolella on tehty tällaista kyselyhommaa ja että miten ne kysymykset on laadittu.

P.S. Vielä matalamman kynnyksen johdanto aiheeseen on Matti Tuomalan ehdotus ikäperusteisesta verotuksesta.

Onko Pareto-tehokkuus oikeudenmukaisuusteoria?

Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki on esittänyt kasan kritiikkiä kasaa ajatuksia ja toimijoita, kuten uusliberalismia, taloustiedettä ja "monia" taloustieteilijöitä, kohtaan. Hänen ajatuksistaan on joskus vaikeaa saada kiinni. Silkasta mielenkiinnosta ja vuoropuhelun arvosta yritän kommentoida vähän. Yritän vähän hakea rakennetta ja tolkkua koko keskusteluun erottamalla joitakin väitteitä, jotka erotettavissa ovat. Ensimmäisen väitteen Patomäki esitti ainakin Politiikkaradion keskustelussa Niku Määttäsen kanssa, loput löytyvät tämän US-kirjoituksen lainauksesta. Käytän sanoja Pareto-periaate, Pareto-tehokkuus ja Pareto-kriteeri synonyymeinä.

Tämä on ehkä vähän erilainen postaus kuin yleensä, ja olisikin hauska kuulla mielipiteitänne siitä, että jaksaako tällaista lukea ja että onko tästä hyötyä kenellekään.

1. Pareto-tehokkuus on oikeudenmukaisuusteoria.

Tästä väitteestä Patomäki ja hänen kanssaan keskustelleet taloustieteilijät (Niku Määttänen, Vesa Kanniainen) olivat hyvin erimielisiä; Patomäki puolesta ja taloustieteilijät vastaan. Minua ihmetyttää se, kuinka aikuiset ihmiset eivät pääse yksimielisyyteen näin selkeästä (ja vieläpä apriorisesta) väitelauseesta. Robert Aumann, haloo? Kannattaisi varmaan miettiä määritelmiä kun keskustelu meinaa mennä jankkaamiseksi. Pareto-tehokkuuden määritelmästä keskustelijat ovat samaa mieltä. Entäpä oikeudenmukaisuusteoria? En löytänyt määritelmää oikeudenmukaisuusteorialle, mutta joka tapauksessa Pareto-tehokkuus on ehkä pikemminkin oikeudenmukaisuuskriteeri kuin oikeudenmukaisuusteoria, että Pareto-tehokkuus on kriteeri jonka taustalla on jonkinlainen ajatus oikeudenmukaisuudesta, jota voidaan parhaassa tapauksessa kutsua teoriaksi (samalla tavalla kuin Rawlsin maximin on kriteeri, päätössääntö, jonka taustalla olevaa ajattelua voidaan kutsua teoriaksi). Ja joka tapauksessa taustalla lienee huonommin määritelty mutta silti ymmärrettävissä oleva kysymys siitä, että onko Pareto-tehokkuudessa kyse oikeudenmukaisuudesta.

Tehdään pieni sivupolku, ja palataan tähän myöhemmin. Otetaan toinen Patomäen väite.


2. Pareto-optimaalisuudella ja sen muunnelmilla ei ole mitään tekemistä panos-tuotos-tehokkuuden kanssa

Minä väittäisin, että on jotain tekemistä. Ajatellaan panosta kasana hyödykkeitä ja tuotosta hyötynä. Ajatellaan, että allokaatio A tuottaa enemmän hyötyä vähintään yhdelle hyödynkokijalle eikä vähempää kenellekään hyödynkokijalle verrattuna johonkin toiseen allokaatioon B. Tuntuu luontevalta ajatella, että A on tehokkaampi kuin B.


Entäpä se oikeudenmukaisuus? Patomäki perustelee väitettään jotakuinkin sillä, että Pareto-tehokkuuden "reunaehdossa" - suljetaan pois mahdollisuus aiheuttaa pahaa kenellekään - on kyse oikeudenmukaisuudesta. Ja tämä vaikuttaa jokseenkin pätevältä perustelulta. Käytän sitaattia erään Jan Narvesonin tekstistä (pdf), koska asia on siinä laitettu niin osuvasti:

There is nothing logically self-evident about this, and it is not morally so either: to accept it, no matter how you understand the evaluations involved, is to go quite far out on a moral limb.

Itselleni tuli mieleen eräänlainen ontologinen argumentti. Otetaan oikeudenmukaisuuden oppaaksi John Rawls ja A Theory of Justice-opuksen klassikkoalku:

Justice is the first virtue of social institutions, as truth is of systems of thought. A theory however elegant and economical must be rejected or revised if it is untrue; likewise laws and institutions no matter how efficient and well-arranged must be reformed or abolished if they are unjust.

Oikeudenmukaisuus on Rawlsin mukaan kriteeri, ja vieläpä yhteiskunnallisten (social) instituutioiden ensimmäinen kriteeri (sanotaan tällaisia yhteiskunnallisiksi kriteereiksi), tarkoittaen että oikeudenmukaisuus on jotenkin ratkaiseva kriteeri. Ajatellaan, että Rawlsin lausuma voidaan venyttää lakien ja instituutioiden lisäksi allokaatioihin (sitä voi vaikka ajatella, että nämä allokaatiot tuotetaan lakien ja instituutioiden avulla). Koska Pareto-kriteeri on yhteiskunnallinen kriteeri ja koska siinä kehikossa ei ole muita kriteereitä (tarkoittaen että Pareto ratkaisee) ja koska oikeudenmukaisuus on ensimmäinen yhteiskunnallinen kriteeri, Pareto-kriteeri on oikeudenmukaisuuskriteeri. TADAA.


3. Pareto-optimaalisuus ja sen muunnelmat perustuvat yksityisen hyvän summan maksimoimiseen

Niin kai, tosin on muistettava että maksimointiongelma on voimakkaasti rajoitettu, kuten yllä mainittiin. Tähän toki liittyy myös kysymys ordinaalisesta ja kardinaalisesta hyödystä, joiden puitteissa maksimointi on aika erilaista.


4. Pareto-kriteeri on ideologinen

Vaikka nautinkin suuresti Russell Kirkin poliittisen ideologian käsitteen määritelmästä ja analyysistä, turvaudutaan tässä Wikipediaan, jonka mukaan "[a]n ideology is a set of ideas that constitute one's goals, expectations, and actions.". Vaikuttaa aika selvältä, että Pareto-kriteeri on ideologinen - lähtien vaikkapa siitä, että siinä rajataan mahdollisten toimien (actions) joukkoa.


Lopuksi: kannattaa lukea Amartya Seniä. Varsinkin, jos kiinnostaa seilata etiikan ja taloustieteen ristiaallokossa. Mutta muutenkin. Sen itse ei valitettavasti pääse osallistumaan tähän keskusteluun kielimuurin vuoksi, joten lainaan loppuun hänen opustaan Collective Choice and Social Welfare. Jätin alaviitteet pois, korostukset alkuperäistekstissä. Ensin Pareto-periaatteen arvovapaudesta, mikä liittynee vahvasti kysymykseen oikeudenmukaisuudesta. Tämän voinee lukea myös kommentaarina Pareto-periaatteen ideologisuudesta, eli neloskohdasta yllä.

It is for this reason that the Pareto principle has been often taken to be free from value judgments. On the negative side, Robbins’ celebrated attack on the use of value judgments in economics concentrated exclusively on the difficulties of interpersonal comparisons (Robbins (1932)). The Hicksian comment on the “objectivity” of the compensation test quoted above is also based on the idea that if compensations are paid, everyone is better off, and there is no interpersonal conflict. It is remarkable that even Samuelson concluded in his definitive article on New Welfare Economics by asserting that “the only consistent and ethics-free definition of an increase in potential real income of a group is that based upon a uniform shift of the utility possibility function for that group.” We have chosen to comment on the stalwarts; other illustrations of the same assumption are easy to find throughout the literature on welfare economics.

While the view under discussion is analytically objectionable, its commonsense rationale is quite clear. If everyone agrees on a certain value judgment, the fact that it cannot be verified may not cause any great commotion. There is a clear difference between value judgments that everyone accepts and those that some do and some do not. What is, however, odd in all this is the fact that people should be at all moved to look for “value-free” or “ethics-free” welfare criteria. Unanimous value judgments may provide the basis of a great deal of welfare economics, but this is not so because these are not value judgments, but because these value judgments are acceptable to all. This banality would not be worth stating had the opposite been asserted or implied in much of the literature. (ss. 57-58)

Kirjan lopussa Sen viittaa Pareto-periaatteen ja liberaalien arvojen mahdolliseen yhteensovittamattomuuteen (ks. myös artikkeli "The Impossibility of the Paretian Liberal" (pdf).

We found difficulties with even a very limited use of Pareto optimality, viz., treating it as a necessary but not a sufficient condition of overall optimality. In this case, Pareto optimality is usually thought to have compelling appeal. But it turns out that even the weak version of the Pareto relation conflicts (Theorem 6*3) with a very weak condition of individual liberty, which gives individuals the freedom to do certain personal things (e.g. choosing what one should read). … Hence, Pareto optimality even as a necessary but not sufficient condition is open to some question. That Pareto optimality is not easily achievable in the presence of externalities is widely known (see Koopmans (1957)), but what emerges from the analysis of Chapter 6 is serious doubt about its merit as a goal in the presence of some types of externalities. (ss. 197-198)