Vähän hitaasti lähtee käyntiin tämä päivä, kun tulee pyörittyä YouTubessa. Katsoin Jaren ja VilleGallen pari videota, kun luin Hesarin pikku-uutisen. Tämä lainaus jäi mieleen:
"Me avaamme uuden oven suomiräpissä. Biisejämme soitetaan jo monissa pukukopeissa ennen treenien alkua. Ne ovat syrjäyttäneet tutun perusrokin. Suomiräpin pitäisi kiittää meitä", Galle sanoo.
Onko tämä laskelmoivaa? Onko paheksuttavaa tehdä musiikkia tiettyjä tilanteita ja tunnelmia varten? Onko sillä väliä, mitä nuo tilanteet ovat? Tietynlainen musiikki parantaa tiettyjä tilanteita korostamalla niitä. Cheek (ja monet muut) tekevät klubeille biisejä itsevarmuudesta ja klubeilla käymisestä. Onko bängereiden tekeminen itsessään jotenkin epäilyttävää? Linkin Park tekee (tai teki, en ole hetkeen kuunnellut) biisejä angstisille ihmisille, erityisesti nuorille. Jare ja VilleGalle tekevät biisejä pukukoppeihin, joukkuehengen nostattamiseen ja urheilusuoritukseen valmistautumiseen.
Ja ihan käsittämättömän paljon tehdään biisejä rakkaudesta ja sydänsärystä, miksi? Miksi tiettyjä taiteen muotoja käytetään enemmän joidenkin tunteiden välittämiseen kuin toisia? Eli vaikkapa miksi popissa ja rokissa on enemmän rakkauslauluja kuin räpissä. Vai onko oikeasti, olenkohan vain havainnoinut huonosti?
Tietysti pitäisi myös miettiä tarjontapuolta, eli millaisista asioista artistit haluavat kertoa ja miksi. Vastaako taiteessa välitetty tunneskaala oikeassa elämässä tunnettua tunneskaalaa? Taiteilijat viestivät samalla tavalla kuin muutkin, ja mieluummin he varmasti kertovat siitä, että ovat rakkaudenkaipuun (tai räpissä menestyksen) vallassa kuin siitä, että he tuntevat itseinhoa, kateutta ja muuta hävettävää. Ja ehkä musiikissa vaikuttaa se, että artisti on persoonallaan niin voimakkaasti läsnä. Kirjailija ja runoilija voi kirjoittaa hävettävistä tunteidesta hahmojensa kautta. Muusikoilla harvemmin on useita hahmoja, ja silloinkin kun on, he edustavat jotain ihanteellista.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti
Kommentti