Friedmanista, kuitenkin

Matt Yglesias kirjoitti niin mainiosti Milton Friedmanista, että ajattelin siteerata sen kokonaan tässä:

The late, great economist Milton Friedman would have been 100 years old if he died today. About a year ago I was in Chicago to record an episode of a retroactive look back at his influential Free to Choose TV series so I got to spend some time scrutinizing his ideas and pondering their legacy. 

But I think it's noteworthy that even though today everyone will be talking about how influential he's been, probably his most historically important argument has never had less influence today. This was a combined analytic argument about the Great Depression and monetary policy, and a kind of canny rhetorical move. The way it went was that after the Great Depression a  conventional wisdom was put in place holding that the Depression was a crisis of unregulated capitalism and that it showed that a prosperous market economy required active management by the government. This was both a rhetorical crisis for proponents of free markets, and a philosophical crisis for opponents of income redistribution. After all, if prosperity relies on active macroeconomic management then it's difficult to see market incomes as reflecting deep pre-political moral entitlements. 

Friedman had a two-part counterattack. Part one was to argue—fairly persuasively—that monetary policy rather than fiscal policy was the key to recovery from the Great Depression. 

Part two has a more complicated legacy. The straightforward reading of Friedman's point about monetary policy and the Depression is that, yes, a propserous market economy does require active public sector management of the demand side of the economy. But Friedman wanted it to be read a different way, as an example of the damage done by the government doing bad things. These characterizations are basically equivalent, but Friedman's way better suited his ideological proclivities regarding income redistribution. But faced with a new depression, Friedman's way of putting this has created two problems. One is that on the right a lot of folks view calls for central banks to adopt appropriate monetary policy as just another form of government activism. Meanwhile on the left thanks to co-branding between a monetary focused view of macroeconomic policy and Friedman's views on other matters, many view it as a kind of sellout to argue that business cycle problems can be cured with monetary policy. 

So we're left with a world in which Friedman is an iconic figure, and yet no major political movement in any of the developed world's major countries is calling for a Friedmanite solution to the dominant policy problem of the moment. 

Friedman puhui paljon rahasta ja sen tarjonnasta. Kuten nobelistitoveri Robert Solow kuuluisasti sanoi:

Everything reminds Milton Friedman of the money supply. Everything reminds me of sex, but I try to keep it out of my papers.

Paleface puhuu eräässä haastattelussa "miltonfriedmanilaisesta vapaasta markkinataloudesta", mikä on typerää parillakin tasolla. Ensinnäkin: miltonfriedmanilainen? Vähän niin kuin johnmaynardkeynesiläinen? Toiseksikin jää vähän epäselväksi, mikä ero on miltonfriedmanilaisen vapaan markkinatalouden ja vapaan markkinatalouden välillä. Friedman puhui paljon vapaasta markkinataloudesta ja vaikutti voimakkaasti sen puolesta, mutta ei hänellä ollut mitään erityistä omaa mallia siinä.

Jos haluaa jotain sanoa miltonfriedmanilaiseksi politiikaksi, niin sopivin kandidaatti olisi rahapolitiikka, jonka ytimessä on rahan tarjonnan vakaa kasvu. Friedmanilta peräisin on toinenkin tunnettu rahapolitiikkasääntö, ns. Friedmanin sääntö, hintateorian (se, mitä nykyään sanottaisiin mikroksi) ihailtava soveltaminen rahan kysyntään ja tarjontaan. Mutta rahan tarjonnan vakaa kasvu, se oli Monetary History:n ja hänen suhdannevaihteluita koskevien näkemystensä keskiössä. Vielä hienommaksi tämän politiikan yhdistämisen Friedmaniin tekee se, että hän muutti mieltään sen suhteen. Kuten nobelistitoveri Robert Barro kertoo [pdf]:

Milton has been very successful with the broad proposition that monetary policy activism tends to be mistaken.  However, his well-known, specific proposal—that a monetary aggregate such as M1 or M2 grow at a pre-specified rate such as 2 or 3% per year—has problems.  In fact, this area is the only one I know of where Milton has pretty much reversed his previous position.  The problem is that the real demand for money is not that stable, most dramatically in the current, high-tech financial environment, but also over the longer history.  Therefore, a constant growth rate for any monetary aggregate does not ensure anything close to inflation stability.  One way or another, a monetary policy aimed at inflation stability has to allow the nominal quantity of money to adjust to shifts in the real quantity of money demanded.

Joka tapauksessa rahalla on erityinen rooli taloudessa. Money matters. Tätä taustaa vasten loppuun pari kuviota euroalueen rahan tarjonnasta parilla mittarilla. Jotain näyttää tapahtuneen viime vuosina.

Omaisuuden ryöstettävyydestä ja sotimisen rahoittamisesta

Tässä on sitten mutuilua ihan huolella. Olen lukenut viime aikoina Jonathan Williamsin toimittamaa opusta Money - A History, joka käsittelee rahan, enimmäkseen kolikkojen historiaa. Ryöstöretkiä ja sotimista harrastettiin vaikkapa Antiikissa paljon enemmän kuin nykyään. Ryöstöretket tuottivat orjia myytäväksi ja usein saatiin saaliiksi myös vastapuolen rahavaranto: kasa kultaa, hopeaa ja muuta arvometallia. Kun Rooman joukot Lucius Aemilus Paulluksen (kuvassa, like a boss) johdolla voittivat Makedonian kuningaskunnan 168 eaa he saivat saaliikseen 50 000 orjaa ja noin puolen miljoonan tonnin edestä hopeaa (75 miljoonaa denariusta). Vaikeahan vanhan ajan summille on antaa perspektiiviä, joten sanotaan nyt vain että se on paljon. Hyvin paljon. Eikä Makedonia ollut suinkaan rikkain Rooman valloittamista alueista.

Varmaan molempien näiden saalisten (orjat ja kassa) suhteellinen hyöty olisi alhaisempi nykyään. Orjien kohdalla ei ole kyse pelkästään siitä, että orjat olivat menneinä päivinä likvidimpää omaisuutta (tosin on huomautettava, että absoluuttisesti tarkastellenhan orjia on nykyään enemmän kuin koskaan). Orjien tuottavuusero suhteessa vapaaseen työhön on luultavasti kasvanut tietotyön (ojankaivuuta ei vitutus suuremmin häiritse, mutta jotenkin copy writer-orja ei kuulosta kauhean tuottavalta) ja vapaus- ja kansallisaatteiden (kasvanut kapina- ja karkaamisriski) myötä. Mutta enemmän minua kiinnostaa tämä rahapuoli.

Metallirahan aikaan valtioilla piti olla kirstuissa kasa metallia, jolla pitää joukot kurissa ja vihollisen kimpussa. Kun päästiin käsiksi vastustajan kirstuun, voitiin tuotakin rahaa käyttää samaan tarkoitukseen. Verrataan tätä sotimiseen nykyaikaisessa rahajärjestelmässä ja katsotaan esimerkiksi kansalaissotaa. Suomi vuonna 1918 ei ehkä ollut missään "nykyaikaisessa rahajärjestelmässä" kovinkaan monessa mielessä mutta tässä esimerkki palvelee tarkoitustaan.

Ehkä ainakin osittain siitä syystä, että seteleitä oli jo tuossa vaiheessa pyörinyt taloudessa jo jonkin aikaa, molempien osapuolten sotilaat (ja tarvikkeen myyjät) pystyivät hyväksymään erilaisia oman osapuolen tuottamia velkapapereita palkkioksi. Itse asiassa molemmat osapuolet käyttivät paljolti täysin samoja Suomen pankin seteleitä sotansa rahoittamiseen; vain seteleissä näkyvistä sarjanumeroista pystyi tunnistamaan, kumman osapuolen liikkeelle laskema seteli oli.

Mikä oli siis valkoisten saalis, kun he onnistuivat saamaan punaisten kassan itselleen? Samanlaisia lappuja kuin mitä heillä itsellään jo oli, paitsi että näiden arvon takasi Suomen sosialistinen työväentasavalta. Kaukana olivat jo silloin Paelluksen ajat.

Jos tällä kirjoituksella on jokin pointti, niin ehkä se on tämä: velkaan perustuvien rahajärjestelmien hyvä puoli on se, että ne tekevät sodankäynnistä vähemmän kannattavaa.

P.S. Milton Friedmanin - hienon miehen - syntymästä on tänään kulunut sata vuotta. En jaksanutkaan kirjoittaa mistään suoraan aiheeseen liittyvästä, joskin kaikki mikä liittyy rahaan liittyy kyllä Friedmaniin. David Laidlerilla [pdf] on mainio katsaus hänen kontribuutioistaan makrotaloustieteeseen. Free to Choose-dokumenttisarja ja lukuisat Youtube-videot tarjoavat ehkä matalamman kynnyksen ja populaarimman perspektiivin.
P.P.S. Toisaalta voidaan argumentoida, että nykysodat ja menneet sodat varsinkin rahoitettiin merkittävässä määrin omalla pääomalla (equity): roomalaisen sotilaan juokseva palkka oli kurja, mutta hyvin tärkeä osa palkkaa oli se, että hänellä oli kiinnitys ryöstösaaliiseen. Jos ryöstösaalis oli iso, palkkakin oli isompi (vähän niin kuin nykypäivän yritysjohtajilla, heh). Tässä on varmaan kaikenlaista, jota en osaa miettiä.
P.P.P.S. Joku voisi myös argumentoida, että valkoisten saalis oli oikein bueno: orjia jotka eivät edes tajua olevansa orjia!

Rahapolitiikasta ja sen uudistamisesta

Päädyin kirjoittamaan pitkästi (yli 10 000 merkkiä), joten jos tekee mieli lukea perustavanlaatuisesti rahapolitiikasta, kannattaa varata hetki aikaa. En jaksanut ryhtyä enää pilkkomaan, vaikka onhan tämä blogitekstiksi oksettavan pitkä. Tiistaina on Milton Friedmanin 100-vuotissyntymäpäivä ja ajattelin tehdä sinnekin jotain aihetta liippaavaa, vähän historiallisemmalla ja tiiviimmällä otteella. Puidaan vaikka siihen asti näistä. Tai sitten kirjoitan jotain kevyempää välissä.

0. Kaikista tärkeimmät

Koska raha on erityinen hyödyke ja muutokset sen kysynnässä ja tarjonnassa heilauttelevat asioita, joista välitämme, kuten työpaikkoja ja tuotantoa, vakaat rahaolot ovat tärkeä edellytys taloudellisen toimeliaisuuden kukoistukselle ja kasvulle. Nykymaailmassa valtio on ottanut rahaolojen vakauden kontolleen, kuten se on ottanut monia muitakin asioita. Jotta homma ei mene epävakaaksi, keskuspankilla on hyvä olla jokin nimellinen tavoite, jonka se sanoo ääneen. Se voi olla dollarin hinta kullassa, punnan hinta dollareissa tai kulutuskorin hinnan vuotuinen muutos. Tärkeintä on, että sellainen on. Muitakin mahdollisia tavoitteita on, joista yhtä erityisesti on syytä torjua: valtion menojen rahoittamista.* Tätä hieman lievempi ja nykyaikana todennäköisempi uhka on poliitikkojen halu varmistaa uudelleenvalintansa (ks. esim. Arthur F. Burns ja Richard M. Nixon).

Jos tämä on varmistettu ja (jos näin uskaltaa sanoa) kun tämä on varmistettu ollaan jo pitkällä. Ei tule 1930-luvun kaltaisia romahduksia, ei tule hyperinflaatioita, ei tule pisteostoja. Silkka nimellistavoite ei kuitenkaan luultavasti ole paras mahdollinen. Joidenkin shokkien kohdalla on parempi antaa inflaation nousta hetkellisesti kuin pitää se koko ajan tavoitetasolla.**

Kun ajatellaan, että jonkinlainen keskuspankin itsenäisyys on hyvästä, pitää miettiä, miten keskuspankin tavoitteet kirjataan.

1. Tavoitteiden kirjaaminen

Tästä on puhuttu. Minä haluaisin korostaa sitä, että ei tällä ole niin suuresti väliä. Otetaan kolme datapistettä: Fed, EKP ja Englannin keskuspankki (BoE as in Bank of England) viime vuosina. EKP:lla on hierarkkinen tavoite, jossa inflaatio hoidetaan ensin ruotuun ja sitten katsotaan, josko voitaisiin tehdä jotain työllisyyden ja tuotannon eteen. Jotkut, kuten Soininvaara***, ovat haikailleet inflaatiotavoitteen rinnalle työllisyystavoitetta, kuten Fedillä on. Kaunista ja fiksuakin tahtoa tässä ilmaistaan, mutta ei se välttämättä toimi. Mitenkäs se duaalitavoite toimii Yhdysvalloissa? Scott Sumnerin blogista bongasin taannoin seuraavan sitaatin Fedin kesäkuun kokouksen muistiinpanoista [pdf]:

Looking beyond the temporary effects on inflation of this year’s fluctuations in oil and other commodity prices, almost all participants continued to anticipate that inflation over the medium-term would run at or below the 2 percent rate that the Committee judges to be most consistent with its statutory mandate.  In one participant’s judgment, appropriate monetary policy would lead to inflation modestly greater than 2 percent for a time in order to bring unemployment down somewhat faster.  

Ehkä se on se aidan väri joka saa ruohon näyttämään vihreämmältä? Mitenkäs BoE? Tässä meillä on pankki, jolla on paperilla (Bank of England Act 1998, kohta 11 [pdf]) samanlainen hierarkkinen tavoite kuin EKP:lla. BoE tuntuu kuitenkin tulkitsevan tavoitettaan hieman EKP:ta rennommin. Viime lokakuussa, pääjohtaja Trichet perusteli viimeisessä lehdistötilaisuudessaan korkojen laskematta jättämistä sillä, että inflaatio-odotukset (ns. break-even five-year five-year forward-mittarilla) olivat 1,8 eli just bueno. Sama luku Briteille meni juuri alle 2,5:n ensimmäistä kertaa kolmeen ja puoleen vuoteen.

Rahapolitiikassa on kyse paljon muustakin kuin tavoitekirjauksesta.

2. Mistä muusta on kyse?

Paljon muustakin, mutta otetaan kaksi esimerkkiä: horisontti ja hintaindeksit.

Kaikki keskuspankit tunnustavat, etteivät ne voi kontrolloida inflaatiota lyhyellä aikavälillä. Tästä syystä niiden inflaatiotavoitteet viittaavat keskipitkään aikaväliin. Inflaatio voi lyhyellä aikavälillä mennä tavoitetason yli tai ali, kunhan se keskipitkällä aikavälillä on tavoitetasolla. Vaikka inflaatio mylläsi Briteissä viime vuoden lokakuussa viidessä prosentissa, BoE kasvatti osto-ohjelmansa kokoa. Miten se näin voi tehdä? No, koska sen oman arvion mukaan oli todennäköisempää, että 2%:n inflaatiotavoite keskipitkällä alittuisi kuin ylittyisi. Mihin tuo arvio perustui, kun markkinatkin tuntuivat olevan vähän eri mieltä? Ken tietää.

Rahapolitiikan tavoite on hintavakaus. Vakaat hinnat. Mutta mitkä hinnat? Alla on kaksi inflaation mittaria, HICP (suomeksi YKHI eli yhdenmukaistettu kuluttajahintaindeksi) ja BKT-deflaattori.

Vaikka HICP (YKHI) olisikin se juttu, ei välttämättä kannata tuijottaa yleisindeksiä. Useat keskuspankit, joilla on inflaatiotavoite, keskittyvät inflaatiosarjaan, josta on puhdistettu tiettyjä elementtejä, kuten herkästi heilahtelevat ruuan ja energian hinnat ja epäsuorien verojen muutokset (näitä on tosin käytännössä vaikea puhdistaa).

EKP käsittääkseni keskittyy melko voimakkaasti yleisindeksiin. Näitä kuvioita tuijotellessa pitää muistaa se, että rahapolitiikassa on tosiaan kyse enemmänkin odotuksista kuin siitä, missä inflaatio sattuu kullakin hetkellä menemään. Esitin nämä kuviot näin siksi, että halusin näyttää, että hintavakaus voidaan tulkita monen eri mittarin kautta ja että nämä mittarit eivät aina liiku tiukasti yhdessä. Näihin mittareihin liittyvien odotusten mittareita ei valitettavasti ole olemassa (pl. yleisindeksi).

Tutkimuskirjallisuus on käsittääkseni sitä mieltä, että hitaasti liikkuvat indeksit, kuten core-hintaindeksi ja nimellispalkat, ovat nopeasti liikkuvia parempia tavoitteita.****


3. Virkamiesten harkintavalta ja tilivelvollisuus

No, olen toivottavasti argumentoinut vakuuttavasti sen puolesta, että jos uskot että EKP:n rahapolitiikassa on jotain vialla, homma ei välttämättä muutu paremmaksi mandaatin tavoitteita päivittämällä. Pitäisikö sitten EKP:n mandaatissa alkaa säätää sopivasta horisontista ja hintaindeksistä?

Minun on ainakin vaikea kuvitella sitä kansalaiskeskustelua, joka noista voitaisiin käydä. Ja joka tapauksessa hämärät kirjaukset ovat osa tarkoitusta. Me olemme halunneet antaa viisaille keskuspankkiireille hieman vapautta käsiin, jotta he voivat toimia parhaaksi katsomallaan tavalla, kun talouteen tulee ennen kokemattomia shokkeja. Tämän vapauden vastapainoksi keskuspankit on tehty tilivelvollisiksi edustuslaitoksille.

Onhan sellaisiakin rahapolitiikkoja, joissa tuota vapautta on vähemmän ja kirjaukset kertovat (lähes) kaiken. Kiinteiden valuuttakurssien järjestelmä on yksi sellainen. Siinä ainoa epäselvyys on se, että koska devalvoidaan. Mutta on toki muitakin.

Jos nyt pitäisi kannattaa jotain rahapolitiikkatavoitetta pienelle, institutionaalisesti vakaalle maalle (kuten Suomelle) saattaisin hyvinkin kannattaa jotain uudenlaista järjestelyä, kuten Scott Sumnerin rummuttamaa NBKT-futuuritavoitetta - kokeiluja tarvitaan. Mutta en ole niin varma euroalueen suhteen. Ensinnäkin uusissa järjestelyissä on riskinsä, ja tällä alueella useampi ihminen olisi "vaarassa". Toiseksikin euroalue on muutenkin hieman sekaisin ja koska ceteris ei tule olemaan paribus voisi olla vaikeaa tulkita jälkeenpäin, että mikä rahapolitiikkatavoitteen osuus kokonaiskuvassa on ollut. Ajatellaan esim. että NBKT-futuuritavoite on mahtava, mutta että euroalueella homma menee puihin siitä huolimatta ja rahapolitiikka saa syitä niskoilleen, eikä kukaan uskalla vuosiin koskea tuohon kirottuun politiikkaan. Eniveis, olisi hauska nähdä tuo idea käytännössä.

Mikä tämän kirjoituksen pointti sitten on? EKP:n mandaatista puhuminen on tärkeää, mutta siinä helposti missataan tärkeitä juttuja (koska monet tärkeät jutut ovat, no, vähän haastavia juttuja)*****. Minusta kansalaiskeskustelussa olisi tärkeämpää puhua seuraavista asioista:

1. Kuinka vapaat kädet rahapolitiikan toteuttajille halutaan antaa rahapolitiikan tavoitteiden asettamisessa?
2. Miten rahapolitiikan toteuttajien tilivelvollisuus toteutetaan?

Omaa näkemystäni ensimmäiseen kohtaan sivusin jo ylempänä: nyt kun ollaan eurossa, nykyregiimi on varmaan ihan kohtalainen, joskin keskuspankin tavoitteiden muuttaminen voisi ehkä olla helpompaa. Mutta se nyt on yleinen ongelma eurostoliitossa (oi nokkeluus), että perussopimuksia on niin vaikeaa muuttaa. Tilivelvollisuuden suhteen EKP:lla on melko vähäinen tilivelvollisuus suhteessa sen itsenäisyyteen (ks. Paul de Grauwen artikkeli "Independence and accountability of central banks") ja tuota tilivelvollisuutta olisikin hyvä lisätä. Eräitä keinoja ovat kuulemiset edustuslaitoksessa Fedin tapaan ja EKP:n neuvoston kokouspöytäkirjojen julkistaminen, jälleen Fedin tapaan.

Tässä tuli nyt paljon asiaa, mutta laitelkaa ajatusta, ja kysymystä jos jotain jäi epäselväksi.


--------------------------------------------------------------------------------------------------

*Jos tykkäät MMT:stä, funktionaalisesta rahoituksesta, chartalismista ja sen sellaisesta, taisit hajota tuohon virkkeeseen.

**Jos silkka inflaationtuijottelu on parasta politiikkaa, on kyseessä ns. jumalallinen yhteensattuma.

***Yritin itse asiassa osallistua keskusteluun ja kommentoida tuonne, mutta kommenttini jotenkin hävisi, tai ei ainakaan mennyt perille. Oh well.
****Ks. esim. Woodford ja Mankiw & Reis [pdf]
*****Muita keskustelussa esillä olleita teemoja ovat inflaatiotavoitteen suuruus sekä lender of last resort-meiningit ynnä muut rahoitusmarkkinoihin ja niiden vakauteen liittyvät kysymykset. Ehkä jossain vaiheessa äidyn kirjoittamaan edellisestä, mutta kannattaa lukea mainio Economistin järjestämä debatti aiheesta. Jälkimmäistä sivusin vähän edellisessä, hieman torsoksi jääneessä mandaattikysymystä käsitelleessä tekstissäni. Noin yleisesti ottaen minua kiinnostavat lähinnä Y,pii,E,L ja i. Toki EKP voi myös huolehtia rahoitusmarkkinoiden vakaudesta, kuten BoE tekee, mutta se on sitten enemmän finanssivalvontaa ja rahoitusmarkkinoiden sääntelyä kuin rahapolitiikkaa, eikä se minua niin suuresti sytytä.
--------------------------------------------------------------------------------------------------

Kuvat: Eka on Suomen Pankin pitkiä aikasarjoja suoraan sivuilta. HICP, HICP-core ja BKT-deflaattori on SDW:stä ja HICP kiintein veroin on Eurostatilta.

--------------------------------------------------------------------------------------------------

Työtä on vähän vaikeaa olla verottamatta

Miksi ihmiset käyvät töissä? Saadakseen rahaa. Miksi ihmiset haluavat rahaa? Ostaakseen sillä asioita.


Ymmärrän, miksi kulutuksen verottaminen voisi olla parempaa kuin tulojen verottaminen. Verotuksen pitäisi olla neutraalia eri hyödykkeiden suhteen, myös ajassa. Kerratakseni Scott Sumnerin esimerkin: Ajatellaan, että ihmiset voivat säästää noin 4 prosentin reaalisella vuosituotolla. Kaksi veljestä tienaa 100 000 tänä vuonna. Ensimmäinen on malttamattomampi, ja päättää syödä 100 000 eurolla mustikoita heti. Toinen on malttavaisempi ja päättää säästää 40 000 euroa vanhoille päiville. Tämän eron takia taloudessa on 40 vuoden päästä tuloeroja: malttavainen veljes realisoi sijoituksensa ja saa 200 000 euroa pääomatuloja, kun taas malttamattomammalla veljeksellä tällaisia säästöjä ei ole.

Ei kai pitäisi olla ainakaan mitään reiluuteen perustuvia argumentteja siitä, miksi noita pääomatuloja pitäisi verottaa? Tai no, kyllähän se varmaan kehtuuttaa kun toinen saa 200 000 eurolla mustikoita ja toinen vain nuolee näppejään ja koittaa lämmittää mahaansa muistoilla nuoruuden mustikoista.

Se, mitä en ymmärrä on se, että miten verotus voitaisiin irrottaa työnteosta. En ymmärrä sitä, miten voisimme siirtyä työn ("hyvä juttu") verottamisesta kuluttamisen ("huono juttu") verottamiseen. Työ ja kulutus ovat niin tiukasti kiinni toisissaan.

Ihmiset enimmäkseen haluavat ostovoimaa, eivät rahaa. Ostovoima on se, mitä rahalla saa ostettua. Kun palkka on W ja hintataso P, ostovoima on W/P. Verotuksen siirtäminen työnteosta kulutukseen nostaa palkkaa, mutta myös P:tä. Ostovoima ei muutu. En vain tajua, mikä sen pointti on.

Se, että verotus irrotettaisiin työnteosta verottamalla kulutusta tarkoittaisi sitä, että työnteko irrotettaisiin kulutuksesta. On vaikeaa nähdä, miten tämä voisi tapahtua mitenkään vapaaehtoisesti. Ei tuonpuoleiseen voi rahaa viedä. Miksi ihminen haluaisi tehdä elämänsä aikana töitä ("tuottaa hyvinvointipalveluita") miljoonan edestä, mutta kuluttaa ("käyttää luonnonvaroja") vain 800 000 euron edestä? Ja mikä tärkeämpää, mikä se pointti olisi kannustaa sellaiseen? Sitaatit eivät sitten ole lainauksia mistään, itselleni vain on joistakin keskusteluista välittynyt sellainen kuva, että työ on hyvää ja sitä tarvitaan yhteisen hyvän ja hyvinvoinnin eteen, mutta kulutus on sitten pahaa ja tuhoaa maapalloa.


Osmo Soininvaara kirjoitti taannoin Hesarin vieraskynän otsikolla "Verotus on kytkettävä irti työnteosta". Kirjoitus on Soininvaaraa omimmillaan: teksti rönsyää pitkälle tulevaisuuteen ja syvälle sosiaaliturvajärjestelmämme ytimeenkin. Yllä oleva liippaa vain jossain määrin tuon tekstin pointteja. Se, mitä Soininvaara erityisesti argumentoi, on tämä:

­­Ve­ro­tuk­sen koh­dis­ta­mi­nen luon­non­va­ro­jen käyt­töön suo­jai­si ve­ro­tu­lot kan­sa­lais­ten ah­ke­ruu­den hii­pu­mi­sel­ta ja oh­jai­si ku­lu­tuk­sen pois raa­ka-ai­nei­ta ja ener­giaa haas­kaa­vis­ta tuot­teis­ta.

Minun on vaikea nähdä sitä, miten verotulot olisivat yhtään paremmin suojassa raaka-aineiden ja energiankäytön verotuksessa. Jotenkin pahemmalta "uhkalta" näyttää se, että raaka-aineiden ja energiankäytön tehokkuus tulevaisuudessa lisääntyy kuin se, että ihmiset alkavat arvostaa entistä enemmän vapaa-aikaa suhteessa kulutukseen. Virkkeenhän voisi kirjoittaa päinvastaisestikin ja se kuulostaisi yhtä järkevältä:

Ve­ro­tuk­sen koh­dis­ta­mi­nen työntekoon suo­jai­si ve­ro­tu­lot raaka-aineiden ja energiankäytön tehostumiselta ja ohjaisi ihmisiä käyttämään enemmän vapaa-aikaa.

On kaksi ongelmaa. Ensinnäkin haluamme politiikan kautta taata tietyt hyvinvointipalvelut. Noiden hyvinvointipalveluiden tuottamiseen tarvittavat tuotannontekijät pitää ostaa markkinoilta. Jos tulevaisuudessa tehdään syystä tai toisesta vähemmän (markkina)työtä, mutta yhä halutaan säilyttää samat hyvinvointipalvelut, pitää nostaa veroastetta (mikä taas osaltaan vähentää työntekoa, enemmän tai vähemmän). Toiseksi käytämme liikaa luonnonvaroja ja niiden hintaa pitää nostaa. Onko tässä sen kummemmasta kyse, ja onko noita kahta syytä liittää toisiinsa?



P.S. Muutin ulkoasua, kuten varmaan huomasittekin. Toivottavasti meni edes parempaan päin.


P.P.S. Koska kuvat piristävät tekstiä ja koska en ole kauhean visuaalinen ihminen ja commons-kuvien etsiminen on vaivalloista, ajattelin että voisin jatkossakin piristää tekstejäni kuvioilla, kuten yllä. Ajattelin, että niiden pointin ei tarvitse olla minkään todistelu, kunhan jotain aihepiiriä liippaavaa. Opettelen samalla datan visualisointia ja R:n plottaus-työkaluja.


Tuossa kuviossa ehkä selkein trendi on kulutusmenojen suhteellisesti palkkoja nopeampi kasvu. Kaipa se heijastelee enimmäkseen pääomatulojen osuuden kasvua kansantulosta, ehkä jossain määrin myös kotitalouksien velkaantumista.


P.P.P.S. Mietin yhä, että millainenhan Soininvaaran sijoitussalkun koostumus on. Aika varmoja vinkkejä hän latelee:

Öl­jyn, me­tal­lien ja pel­to­alan hu­pe­ne­mi­nen nos­taa ai­ka­naan luon­non­va­ro­jen hin­taa to­del­la pal­jon.

Meta

Tässä postauksessa on vain vähän talousjuttuja ja enemmän henkilökohtaisuuksia. Mutta jos sinua, lukijaa, kiinnostaa se, että mitä minä tänne tulevaisuudessa kirjoittelen tai muutenkin tämä blogi, niin kommentoi! Oon miettiny, tarviin apua.

Minusta on hauska kirjoitella tänne, mutta ajattelin vähän uudistaa juttuja. Olen tehnyt tätä samalla, satunnaisella mallilla jo jonkin tovin ja ajattelin vähän miettiä asiaa uudestaan. Erityisesti ulkoasussa on paljon, mistä en pidä. Tai ehkä parempi olisi sanoa, että siinä on vähän, mistä pidän.

Ihan jos jotakuta kiinnostaa, niin tällä blogilla on jotain vähän alle 500 hittiä kuussa, vaihdellen kuitenkin huomattavasti. Itse asiassa isoin yksittäinen liikenteen lähde on Toukon erääseen satunnaiseen Tuomas Enbusken US-puheenvuoroon laittamassa kommentin kommentissa. Jos jostain olen varma niin siitä, että tuo US ei ole minun paikkani. Nostan kyllä hattua siellä kohteliaasti keskusteleville ja vaikkapa Olli Kärkkäisen erudiitit kirjoitukset taloustieteellisestä näkökulmasta suomalaiseen sosiaaliturvakeskusteluun ovat performansseja, joita seuraan mielenkiinnolla.

No, palatakseni aiheeseen mietiskelin eilen, että mitäs tälle tekis. Mulla on tässä kaksi haastetta.

1. En ole visuaalinen ihminen. Yhtään. Jos joku kysyisi minulta yhtäkkiä että millaiset lamput tai verhot kodissani on niin en osaisi sanoa. En kiinnitä tällaisiin juttuihin huomiota. En ymmärrä väreistä juurikaan, mitä nyt sen verran olen opetellut että vältän pukeutumasta pelleksi epähuomiossa. Huomaan kyllä, jos jonkun blogi näyttää kivalta, mutta en oikein osaa sanoa, mitä tälle pitäisi tehdä. On joitakin ihan teknisiä juttuja, joita pitää fiksailla kuten se, että tämä teksti näyttää ilmeisesti rumalta tihrulta ainakin Google Readerissa. Ehkä muutenkin. Kaikkea tämmöistä. Ehkä pitää jonkinlainen esittelykin kirjoittaa.

2. En tiedä, mitä tällä tekisin, noin yleisemmin ottaen. En ole juurikaan mainostellut tätä, mikä ehkä kertoo jotain siitä, etten ihan tiedä tämän arvoa. Vaikka en koe tänne kirjoittamista mitenkään tuskallisena, olen alkanut kaivata jonkinlaista fokusta ja identiteettiä. Jos jotain, niin ehkä se juttu on se, että jos joku jossain sanoo jotain vähän väärin tai ainakin oudosti jostain talousasiasta, niin minusta on hauska viisastella täällä. Tarkoitukseni ei ole vittuilla ja toivon, ettei se sellaisena ole välittynytkään. On vain vaikeaa jättää käyttämättä tilaisuuksia oppia ja opettaa. Ongelma tässä on se, että pelkkä reaktiivinen kirjoittaminen ei ole hyväksi.

Minä koen nämä jutut oikeasti jännittävinä. Talous, makro, raha. Joskus into vallan tärisyttää kun luen jotain keskuspankki-ihmisen lausuntoa ja näen (tai kuvittelen) siinä sen vuosisatoja kestäneen älyllisen ja institutionaalisen kehityksen, joka on johtanut siihen, että se tyyppi nyt puhuu tästä asiasta ja tällä tavalla. Tai kun pääni pärähtelee lukiessani jotain mahtavaa "Mikä on pankki"-pohdintaa, kuten tämä Interfluidityn tuore kirjoitus. Ja se intoni välittyy niin, että kirjoitan vaikeita tekstejä. Enkä tarkoita tällä sitä, että nämä ajatukset olisivat jotenkin niin hienoja ja teemat niin vaikeita, etteivät maallikot niitä voisi ymmärtää.

Mutta kuten sanottua, kaipaan ehkä jotain identiteettiä tälle. Yritän miettiä sitä tässä. Kaikki kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita! Harvoinhan tänne kukaan kommentoi, mutta minusta se on aina hauskaa, vaikka sitten tuleekin kauheat paineet että pitää sanoa jotain fiksua takaisin. Voi laittaa myös spostina jos siltä tuntuu, etunimi.sukunimi[miumau]uta.fi. Varmaan tässä vaiheessa tiedätte jossain määrin, että mitkä asiat minua kiinnostavat ja mistä minä jotain tiedän. Pitäisikö kirjoittaa enemmän yleisistä asioista vai keskittyä enemmän rahapolitiikkaan ("ECB-watch")? Pitäisikö kirjoittaa pitemmin vai lyhyemmin? Pitäisikö ottaa kantaa vai keskittyä selostelemaan, että mistä on kyse ja että mitä joku ikiaikainen käppänä asiasta tiesi? Oisko kiva jos ois kuvia? Yks hauska juttuhan ois talouspoliittinen fact-check-blogi. Ei se toki kaikkia himoja tyydyttäis, mutta vois olla hauska olla mukana, ja tollasia fact-check-hommia Suomessa on aika vähän, muistaakseni Aamulehdellä ainakin jossain vaiheessa oli sellainen palsta.

Aion joka tapauksessa jatkaa kirjoittelua. Mukavaa puuhaahan tämä on, ja kun täällä avautuu niin ei tarvitse sitten muualla niin puhista.

Millaista finanssipolitiikkaa paremmassa euroalueessa harjoitettaisiin?

Euroalueen finanssipolitiikasta puhuttaessa on muistettava se, että finanssipolitiikan "koordinoinnissa" (josta esim. Jyrki Katainen puhui aikoinaan kansantaloustieteilijöille [pdf]) ei ole kyse siitä, että jäsenmaat heilauttaisivat yhdessä finanssipolitiikalla euroalueen kokonaiskysyntäkäyrää oikealle. Euro on joustava valuutta, ja perusanalyysissä finanssipolitiikka ei oikein toimi joustavien valuuttojen yhteydessä. Euroalueen (tai varmaan myös Niinistön mainitsemassa "EU:n tason") finanssipolitiikassa onkin kyse siitä, että kootaan yhteisiä varoja ja siirretään niitä tarpeen ja sopimusten mukaan eri puolille euroaluetta sen mukaan, missä sitä tarvitaan - samalla tavalla kuin Yhdysvalloissa tehdään. Mutta se ei ole finanssipolitiikkaa sanan perinteisessä merkityksessä.


Asiaa liipaten, Ville Niinistö kirjoittaa seuraavasti Yhdysvalloista:

Yhdysvallat selviää omasta raskaasta budjettialijäämästään sillä, että keskuspankki Federal Reserve on riittävän vahva ja sillä on laaja mandaatti pitää huolta paitsi inflaation kurissa pysymisestä myös talouskasvusta. Yhdysvaltain liittovaltion budjetti on monikymmenkertainen verrattuna Euroopan Unioniin. Se takaa sellaiset muskelit, että liittovaltion valuutta on uskottava.

Onhan tässä hyviä pointteja. Talouskasvu helpottaa velanmaksua. Itsenäinen keskuspankki auttaa sijoittajia luottamaan siihen, että valtio ei turvaudu setelirahoitukseen. Tärkein syy siihen, että Yhdysvallat "selviää raskaasta budjettialijäämästään" tai pystyy elämään jatkuvien budjettivajeiden kanssa lienee kuitenkin se, että dollari on reservivaluutta. Tästä seuraa se politiikkasuositusvaroitus, että kaikki valuutat maailmassa eivät voi olla reservivaluuttoja. Luultavasti EKP:sta voisi tulla jonkinlainen reservivaluutta jonain päivänä, mutta todennäköisesti budjettialijäämien kanssa selviämiseen ei kannata ottaa mallia Yhdysvalloista. Parempaa politiikkaa olisi se, että valtion budjeteista päättävät tahot pitäisivät valtion budjetit tasapainossa (pitkällä aikavälillä).

P.S. Olin kirjoittamassa tuosta Niinistön tekstistä inspiroituneena yhtä kirjoitusta, mutta sitten se paisui, joten ajattelin pilkkoa sen; lyhyitä postauksia on usein mukavampi lukea kuin pitkiä. Tästä siis johtuu se, että viittailen siihen useammassa perättäisessä blogauksessa.

EKP:n mandaatista

Kriisin aikana EKP:n toiminta on politisoitunut ja mandaattia käsittelevä puhe on lisääntynyt. EKP:n nykyinen mandaattihan löytyy täältä. Ville Niinistö mainitsee viimeisimmässä kirjoituksessaan tässä yhteydessä lender of last resort-funktion (LOLR) ja tulkitsee sitä valtion velan suhteen, mutta ei LOLR:ssa ole perinteisesti ollut kyse siitä, että taataan valtion velka viime kädessä.


Paul de Grauwe argumentoi sen puolesta, että keskuspankin pitäisi toimia myös valtion velan viimekätisenä takaajana. Hän myöntää, että tässä on selkeä moraalikadon paikka. Hän argumentoi kuitenkin, että moraalikato ei ole riittävä peruste pankkisektorin viimekätistä takaamista vastaan, eikä se ole myöskään riittävä peruste valtion velan viimekätistä takaamista vastaan. On vain luotava järjestelmä, jossa valtion velkaa valvotaan ja kontrolloidaan. Ehkä jos kyettäisiin luomaan tällainen järjestelmä, niin keskuspankki voisi taata valtion velkaa eksplisiittisesti. Kyllähän valtio valvoo valtion toimintaa monilla tavoilla jo nyt; miksi se ei voisi tehdä sitä budjetin suhteen? Ehkä.


Jotenkin minä olen mandaatin suhteen miettinyt enemmän keskuspankin tavoitteita ja niiden kirjaamista. Eihän nykyistäkään pankkisektorin viimekäden takaamistakaan ole kirjattu minnekään mandaatiksi ja eri keskuspankkiirit tulkitsevat eri tavoin sitä, mitä Bagehotin sääntö heidän mielestään kussakin tilanteessa tarkoittaa. Työllisyystavoite voitaisiin kirjata inflaatiotavoitteen rinnalle tasavertaisena partnerina, mutta ei duaalimandaattikaan takaa työllisyyden kannalta hyvää politiikkaa. Yhdysvalloissakin on duaalimandaatti.


Toisaalta mandaatti voitaisiin määritellä tarkemmin ja kasvattaa keskuspankin tilivelvollisuutta tuosta tavoitteesta. Haaste tässä on tietysti se, että siinä missä inflaatiotavoitteen on hyvä yli ajan, luonnollinen työttömyysaste vaihtelee. Tästä syystä työllisyysasteelle on hyvin vaikea määritellä eksplisiittistä tavoitetasoa. Tällöin eksakti numeerinen tavoite tarkoittaa helposti pelkkää inflaation tuijottamista. Luonteva vaihtoehto näiden haasteiden valossa on nimelliseen BKT:hen perustuva tavoite.


Myös mandaatin metatason tarkastelu on minusta tärkeää: minne mandaatti kirjataan ja kenen toimesta? EKP:n mandaatti on kirjattu niin, että sitä on melko vaikea muuttaa; tavoitteiden hierarkia on kirjoitettu perussopimukseen ja inflaatiotavoitteen tarkempi tulkinta on jätetty keskuspankille itselleen. Englannissa taas valtiovarainministeri (Chancellor of the Exchequer) asettaa keskuspankin inflaatiotavoitteen joka vuosi. Inflaatiotavoitetta ei tietenkään ole hyvä vaihdella kovin usein, eikä niin ole Englannissa tehtykään, mutta ehkä jonkinlainen järjestely, jossa EKP:n tavoitetta olisi nykyistä helpompi muuttaa, voisi olla paikallaan.

Setelirahoituksesta ja QE:sta

Ajattelin kommentoida kahden Niinistön viimeaikaisia puheita ja kirjoituksia yleisemminkin, mutta katsoin, että setelirahoitus-teema ansaitsee oman keskustelunsa. Kaksi väitettä: "quantitative easing" on eri asia kuin setelirahoitus, ja EKP ei ole ainakaan vielä harrastanut setelirahoitusta. Kommentoikaa varsinkin jos ootte eri mieltä!


V. Niinistö kirjoittaa (mainiossa puheenvuorossaan) "quantitative easing"-politiikasta, mutta samassa lauseessa myös setelirahoituksesta toteutettavana tosiasiana. S. Niinistö puhuu setelirahoituksesta ei-ihanteellisena, mutta todennäköisesti kriisin ratkaisevana kehityskulkuna. Quantitative easing taipuu suomen kieleen melko heikosti - englanninkielisenä terminäkin se on aika kehno - ja monesti se käännetäänkin setelirahoitukseksi (itse asiassa QE:n englanninkielisen Wikipedia-artikkelin Suomi-linkki lähettää lukijan Setelirahoitus-artikkeliin). Mutta ei QE ole setelirahoitusta (välttämättä). QE viittaa instrumenttiin, setelirahoitus tavoitteeseen. Ehkä jaksan korjata tuon Wikipedia-linkin jossain vaiheessa, mutta siinä vaiheessa ehkä pitäisi keksiä suomennos QE:lle. Toimisiko taseen laajennus?


QE:ssa rahapolitiikkaa harjoitetaan niin, että keskuspankki ostaa tietyllä rahamäärällä arvopapereita markkinoilta, kun tavanomaisessa rahapolitiikassa se tähtää tiettyyn ohjauskorkotasoon. Tavanomaisessa rahapolitiikassa keskuspankin luoma (tai tuhoama) rahamäärä ja sitä kautta keskuspankin tase on endogeeninen muuttuja; se määräytyy markkinoilla, sen kautta mitä vaaditaan että saadaan ohjauskorko tavoitetasolle (eksogeeninen). QE:ssa rahamäärä ja keskuspankin tase (tai niiden muutos) määrätään eksogeenisesti: keskuspankki päättää ostaa arvopapereita vaikkapa triljoonalla dollarilla (näin yksinkertaistaen).


Setelirahoituksessa rahapolitiikkaa käytetään valtion velanhoidon instrumenttina. Tavanomaisen rahapolitiikan tavoitteet liittyvät inflaatioon ja usein myös työllisyyteen/tuotantoon, kun taas setelirahoituksessa rahapolitiikan tavoitteeksi tulee (joskus edellä mainittujen rinnalle, joskus syrjäyttäen ne täysin) valtion velan reaaliarvon laskeminen.


Kumpaa EKP:n harjoittama politiikka sitten on? Jos haluaa lähteä halkomaan hiuksia, niin voi väittää että LTRO ei ole oikeasti QE:tä (ks. tämä lyhyt Economistin juttu). Oikeastaan Fedin politiikkakaan ei ole QE:tä, vaan Credit Easingia (ks. myös Bernanken puhe aiheesta). Mutta pointti on se, että onko EKP käyttänyt epätavanomaisia keinoja tavanomaisiin tarkoituksiin vai epätavanomaisia keinoja epätavanomaisiin tarkoituksiin?


Keskuspankit ostavat aina valtion velkakirjoja. Miksi näin on? Kaiketi kyse on siitä, että valtion velkaa on markkinoilla niin paljon, että sillä on kätevää tehdä kauppaa. Mutta ehkä kyse on jostain muustakin, pitää miettiä asiaa tarkemmin. 


Joka tapauksessa kun EKP ostelee ja myy tavanomaisissa operaatioissaan valtion velkaa, ei se pyri muuttamaan valtion velan reaaliarvoa. Se pyrkii muuttamaan rahan määrää taloudessa vaikuttaakseen inflaatio-odotuksiin ja tuotantoon.


Jos EKP vaihtaisi tavoitettaan inflaatiosta valtion (tai valtioiden) velan reaaliarvon laskemiseen, inflaatio kasvaisi (niinhän se velan reaaliarvon laskeminen toimii). Mutta näin ei ole käynyt eivätkä inflaatio-odotukset anna ymmärtää, että niin kävisi tulevaisuudessa. Voidaan siis kaiketi todeta, että EKP ei ole tehnyt setelirahoitusta (sama pätee Fediin). Se on vain tehnyt toimia, joita se on katsonut tarvittavaksi inflaatio-odotusten pitämiseksi tavoitetasolla. Vaikka keskuspankilla ei olisikaan eksplisiittistä vastuuta finanssisektorin vakaudesta, taloudessa jossa pankit ovat mukana rahanluomisessa ja finanssimarkkinat ovat epätäydellisiä keskuspankin on välitettävä myös finanssimarkkinoiden toiminnasta.


Tässä kaikessa on paljon, jota en ymmärrä. Monet asiat ovat sotkuisempia kuin tavallisissa malleissa. Uskon kuitenkin, että kyseessä ei ole yksinkertainen tarina setelirahoituksesta, jossa keskuspankkia käytetään pelastamaan valtio (ja muut ylivelkaantuneet tahot).

Eurohommista vielä, hieman

Alla pari teemaa, joiden ainakin itse huomaan hankaloittavan positiivisten ratkaisujen kuvittelemista ja kannattamista euroalueen ongelmiin. Lopussa haave.

1. Tarvittavat toimenpiteet ja niiden ketjuttaminen

Euroalueen taloudellis-poliittis-hallinnollinen järjestelmä on jokseenkin kaukana siitä, missä sen pitäisi olla, että se toimisi. Miten päästään tästä sinne? Esimerkiksi minä suhtaudun lähtökohtaisesti positiivisesti euroalueen yhteisvastuullisuuden lisäämiseen, mutta ei se yksinään toimisi. Se luultavasti pahentaisi tilannetta.

Kyse ei ole pelkästään siitä, että pelisääntöjä rikkoneita tahoja, kuten liiallisesti velkaantunutta Kreikkaa ja pankkivalvonnassaan epäonnistunutta Espanjaa, pitäisi rankaista - niitä/heitä pitäisi. Ei siksi, että kipu on hyvästä, vaan politiikan johdonmukaisuuden vuoksi. Politiikka ennen kriisiä oli se, että pankkijärjestelmät ovat kansallisvaltioiden vastuulla. Vanha kunnon Kydland-Prescott-tulos: jos joka hetkessä tekee niin kuin siinä hetkessä on parasta tehdä, homma ei ole optimaalista. On osattava sitoutua.

Vaikka ei pitäisikään politiikan johdonmukaisuutta ratkaisevan tärkeänä tässä asiassa, kysymys on myös moraalikadon (moral hazard) luomisesta tulevaan järjestelmään. Pelkkä yhteisvastuiden lisääminen ilman jonkinlaista yhteistä tarkkailu- ja rangaistusjärjestelmää johtaisi ongelmiin tulevaisuudessa. Pankkeja ei pidä pelastaa ylikansallisesti ilman, että niitä aletaan ylikansallisesti valvoa (ja mahdollisesti rangaista). Valtioita ei pidä pelastaa ylikansallisesti ilman, että niitä aletaan ylikansallisesti valvoa (ja mahdollisesti rangaista).

Kun tarvittavia toimenpiteitä on paljon ja jokainen niistä yksinäänkin on monimutkainen kokonaisuus, on vaikeaa esittää uskottavaa vaihtoehtoa ja kannattaa sitä. Sitä sitten helposti ajatuu keskittymään oman lemppariratkaisunsa kehumiseen: eurobondit, pankkiunioni, mikälie. Ainakin itselleni "pehmeiden" toimenpiteiden (yhteisvastuullisuuden, "solidaarisuuden", "tukemisen") käytännön toteuttamisen ajatteleminen tuntuu olevan helpompaa kuin "kovien" toimenpiteiden (tarkkailu, rankaiseminen, päätäntävallan keskittäminen) miettiminen. Tämä on ikävä ja haitallinen jako, mutta se tuntuu vaikuttavan monien mielissä.

2. Uskottavuus ja kohina

Tähän viittasin jo taannoin. Euroalueella on epävarmuutta siitä, mitä kansalaiset oikeastaan haluavat. On helppo tehdä yksittäisiä gallup-kysymyksiä kuten "Kannatatko Suomen euro-jäsenyyttä", mutta kyse on myös hinnasta ja laadusta; millä ehdoilla, millaista jäsenyyttä? Tästä on vaikeaa kenenkään olla perillä, varsinkin kun kansalaisten käsitykset asioista muuttuvat jatkuvasti.

Euroalueen johtajat yrittävät lähettää markkinoille signaalia, mutta signaali kohisee, kuten Suomen ja Italian viimeaikaisista ministeritason draamailuista käy ilmi. Minä voin sanoa mitä huvittaa eikä se tuohon markkinoiden signaalinkäsittelyyn vaikuta tippaakaan. Mutta ministereiden (ja oppositiojohtajien) on oltava varovaisempia. Mitä heiltä kannattaisi toivoa? Millaisia politiikkaohjeita heille voisi antaa?

Ei ainakaan "puhu rehellisesti ja sano, miten asiat sinusta ovat ja miten niiden pitäisi olla". Jos pitäisin politiikkapakettia x parhaana Suomen tai koko euroalueen hyvinvoinnin kannalta, niin ei optimaalinen politiikkaohje luultavasti olisi "Mene ja julista, että kannatat x:ää.". Entä "Käytä retorisia jippoja, höynäytystä ja sumutusta edistääksesi x:ää", tai toisin sanottuna "Taivuta kansa x:n kannalle"? Kyllähän päättäjiltä voi (ja sopiikin) toivoa sitä, että he toimisivat mielipidejohtajina, eivätkä vain kansan kuuntelijoina. Mutta pitää varoa, ettei toivo päättäjiltä liikoja: sitä ajattelee liian helposti, että oma kanta on paras, ja ihmiset kyllä omaksuvat sen, kun heitä vähän siihen kannustaa.

Jottei teksti olisi silkkaa negatiivisuutta ja hankaluuksien miettimistä, iloinen ajatus loppuun. Finanssimarkkinat! Ne eivät ole täydelliset, mutta niillä muodostuu parhaita todennäköisyysarvioita monien eri asioiden suhteen. Eli ainakin kannattaa katsella markkinareaktioita; millaisiin toimenpiteisiin markkinat ovat suhtautuneet positiivisesti? Tässä tosin pitää muistaa se, että hinnat liikkuvat yllätysten ja epävarmuuden poistumisen yhteydessä. Jos europäättäjät julistavat, että "Nyt tehdään x." ja korot eivät liiku, kyse voi olla vain siitä, että markkinat tiesivät jo sen varmaksi etukäteen, eikä siitä, että x ei olisi oleellinen parannus. Eihän se helppoa ole, mutta ei meillä paljoa parempaakaan ole.

Parempaa olisi, jos olisi kattavat ennustemarkkinat.

Ympäristönsuojelun tavoite ei ole teollisuuden (tasainen) kuritus

Talouskeskustelussa on yleistä kutsua eri mieltä olevia ihmisiä taloutta ymmärtämättömiksi. Toiset tekevät sen nimeämättä syyllisiä, toiset hyökkäävät henkilöitä kohtaan ihan kuvan kera. Ihmiset eivät ymmärrä moniakaan asioita kovin hyvin, eikä minusta talous ole siinä mitenkään erityinen. Tästä esimerkkinä toimii SAK:n työ- ja elinkeinojohtajan Matti Tukiaisen kirjoitus rikkidirektiivistä:

Tavoite rikkipäästöjen alentamiseksi on sinänsä oikea. Ongelma tulee siitä, että valmistumassa olevan direktiivin mukaan rikkipäästöjen tulee laskea Euroopan pohjoisilla merialueilla (Itämeri ja Pohjanmeri) nykyisestä 1 prosentista 0,1 prosenttiin vuodesta 2015 alkaen. Sen sijaan Euroopan eteläisillä (Välimeri) merialueilla päästöjen tulee laskea nykyisestä 5 prosentista 0,5 prosenttiin vuodesta 2020 alkaen.
---
Erikoista tässä on se, että päästörajat ovat jo nyt ja olisivat tulevaisuudessakin erilaiset Itämerellä kuin Välimerellä.

Tuntuu siltä, että kirjoittaja ei ole sisäistänyt kovin hyvin sitä, mikä rikkidirektiivin, tai yleensäkään ympäristönsuojelun idea on. Ei ympäristönsuojelussa ole kyse siitä, että vähennetään päästöjä aina ja kaikkialla niin paljon kuin mahdollista. Ei ympäristönsuojelussa ole kyse siitä, että "vihreät" tavat tuottaa, investoida ja kuluttaa ovat jotenkin itseisarvoisesti parempia kuin vaikkapa "savupiipputeollisuus".


Maailmassa on paljon asioita, joita emme myy tai osta, mutta joista kuitenkin hyödymme - ja joihin monen asian myyminen ja ostaminen perustuu. Monet näistä asioista ovat prosesseja luonnossa. Joidenkin asioiden myyminen ja ostaminen vaikuttaa noihin prosesseihin. Ymmärrämme noita prosesseja enemmän tai vähemmän, ja sen perusteella mitä ymmärrämme, taloudellinen toimintamme vaikuttaa niihin usein negatiivisesti. Haluamme luonnollisesti kontrolloida noita negatiivisia vaikutuksia.


Jos sanon, että rikkipäästöissä ei ole sinänsä mitään vikaa, se kuulostaa varmaan tyhmemmältä kuin sen sanominen, että aseet eivät sinänsä tapa ihmisiä, mutta hear me out. Rikkipäästöjen vika on se, mitä ne tekevät: järvissämme, merissämme ja keuhkoissamme. Kaikki järvet ja meret eivät ole samanlaisia, joten sama rikkimäärä yhdessä paikassa (esim. Itämeri) voi olla haitallisempi kuin sama rikkimäärä toisessa paikassa (esim. Välimeri). Jos ajattelee, että ympäristönsuojelussa on kyse vain päästöistä ja niiden vähentämisestä, voi olla vaikeaa ymmärtää, miksi jossain paikassa (esim. Itämeri) päästöjen pitää olla pienemmät kuin toisessa (esim. Välimeri). Mars-planeetalla on hirveästi rikkiä, eikä se meitä haittaa.


Lopuksi vielä huomio yhdestä asiasta, jota olen miettinyt. Huomio siitä, miten teollisuus on aina aliarvioinut (tai ainakin esittänyt aliarvioivansa) kykynsä innovoida ja kehittää substituutteja, tyydyttää tarpeitamme uusilla tavoilla, on mielenkiintoinen, ja Satu Hassin esittämänä hauskakin. Sortuuko ympäristöväki samanlaiseen virheeseen korostaessaan ekosysteemipalveluita ja sitä, kuinka ihmisen toiminta nyt uhkaa näitä? Olemmeko vain mielikuvituksettomia sen suhteen, mitä vaihtoehtoja voisimme keksiä luonnon pölyttäjille? Miten tämä on erilainen asia? Tämä varmaan vaatisi oman postauksen, mutta alla joitakin vaihtoehtoja, miksi se on:

1. Luonnon teknologiat ovat yksinkertaisesti jotenkin perustavalla tavalla erilaisia.
2. Pölyttäminen on hyvinvoinnille tärkeämpää kuin moderni elintarvikkeiden jäähdytysteknologia.
3. Tiedämme vähemmän ekosysteemeistä verrattuna talouteen, ja meidän on vaikeampaa arvioida ekosysteemipalveluiden muutosten kerrannaisvaikutuksia.
4. Jokin muu, mikä?

P.S. Tämä postaus sai alkunsa siitä ärtyneestä hämmennyksestä, jonka tuo Tukiaisen kirjoitus sai minussa aikaan. Halusin vain möläyttää sen ja huutaa "Kattokaa ny tätäkin jätkää!". Vedin henkeä ja kuvittelin mielessäni sen ryhmärunkkauksen, joka tällaisten statusten ympärille Facebookissa syntyy ja ajattelin, että ehkä voin tyydyttää tarpeeni siteerata jotenkin harmonisemmin.
P.P.S. Jos ryhmärunkkaus ei aukea, niin viittaan sillä circlejerkkiin, à la Reddit.