Omaisuuden ryöstettävyydestä ja sotimisen rahoittamisesta

Tässä on sitten mutuilua ihan huolella. Olen lukenut viime aikoina Jonathan Williamsin toimittamaa opusta Money - A History, joka käsittelee rahan, enimmäkseen kolikkojen historiaa. Ryöstöretkiä ja sotimista harrastettiin vaikkapa Antiikissa paljon enemmän kuin nykyään. Ryöstöretket tuottivat orjia myytäväksi ja usein saatiin saaliiksi myös vastapuolen rahavaranto: kasa kultaa, hopeaa ja muuta arvometallia. Kun Rooman joukot Lucius Aemilus Paulluksen (kuvassa, like a boss) johdolla voittivat Makedonian kuningaskunnan 168 eaa he saivat saaliikseen 50 000 orjaa ja noin puolen miljoonan tonnin edestä hopeaa (75 miljoonaa denariusta). Vaikeahan vanhan ajan summille on antaa perspektiiviä, joten sanotaan nyt vain että se on paljon. Hyvin paljon. Eikä Makedonia ollut suinkaan rikkain Rooman valloittamista alueista.

Varmaan molempien näiden saalisten (orjat ja kassa) suhteellinen hyöty olisi alhaisempi nykyään. Orjien kohdalla ei ole kyse pelkästään siitä, että orjat olivat menneinä päivinä likvidimpää omaisuutta (tosin on huomautettava, että absoluuttisesti tarkastellenhan orjia on nykyään enemmän kuin koskaan). Orjien tuottavuusero suhteessa vapaaseen työhön on luultavasti kasvanut tietotyön (ojankaivuuta ei vitutus suuremmin häiritse, mutta jotenkin copy writer-orja ei kuulosta kauhean tuottavalta) ja vapaus- ja kansallisaatteiden (kasvanut kapina- ja karkaamisriski) myötä. Mutta enemmän minua kiinnostaa tämä rahapuoli.

Metallirahan aikaan valtioilla piti olla kirstuissa kasa metallia, jolla pitää joukot kurissa ja vihollisen kimpussa. Kun päästiin käsiksi vastustajan kirstuun, voitiin tuotakin rahaa käyttää samaan tarkoitukseen. Verrataan tätä sotimiseen nykyaikaisessa rahajärjestelmässä ja katsotaan esimerkiksi kansalaissotaa. Suomi vuonna 1918 ei ehkä ollut missään "nykyaikaisessa rahajärjestelmässä" kovinkaan monessa mielessä mutta tässä esimerkki palvelee tarkoitustaan.

Ehkä ainakin osittain siitä syystä, että seteleitä oli jo tuossa vaiheessa pyörinyt taloudessa jo jonkin aikaa, molempien osapuolten sotilaat (ja tarvikkeen myyjät) pystyivät hyväksymään erilaisia oman osapuolen tuottamia velkapapereita palkkioksi. Itse asiassa molemmat osapuolet käyttivät paljolti täysin samoja Suomen pankin seteleitä sotansa rahoittamiseen; vain seteleissä näkyvistä sarjanumeroista pystyi tunnistamaan, kumman osapuolen liikkeelle laskema seteli oli.

Mikä oli siis valkoisten saalis, kun he onnistuivat saamaan punaisten kassan itselleen? Samanlaisia lappuja kuin mitä heillä itsellään jo oli, paitsi että näiden arvon takasi Suomen sosialistinen työväentasavalta. Kaukana olivat jo silloin Paelluksen ajat.

Jos tällä kirjoituksella on jokin pointti, niin ehkä se on tämä: velkaan perustuvien rahajärjestelmien hyvä puoli on se, että ne tekevät sodankäynnistä vähemmän kannattavaa.

P.S. Milton Friedmanin - hienon miehen - syntymästä on tänään kulunut sata vuotta. En jaksanutkaan kirjoittaa mistään suoraan aiheeseen liittyvästä, joskin kaikki mikä liittyy rahaan liittyy kyllä Friedmaniin. David Laidlerilla [pdf] on mainio katsaus hänen kontribuutioistaan makrotaloustieteeseen. Free to Choose-dokumenttisarja ja lukuisat Youtube-videot tarjoavat ehkä matalamman kynnyksen ja populaarimman perspektiivin.
P.P.S. Toisaalta voidaan argumentoida, että nykysodat ja menneet sodat varsinkin rahoitettiin merkittävässä määrin omalla pääomalla (equity): roomalaisen sotilaan juokseva palkka oli kurja, mutta hyvin tärkeä osa palkkaa oli se, että hänellä oli kiinnitys ryöstösaaliiseen. Jos ryöstösaalis oli iso, palkkakin oli isompi (vähän niin kuin nykypäivän yritysjohtajilla, heh). Tässä on varmaan kaikenlaista, jota en osaa miettiä.
P.P.P.S. Joku voisi myös argumentoida, että valkoisten saalis oli oikein bueno: orjia jotka eivät edes tajua olevansa orjia!