Eteenpäin on menty

Koko ihmiskunnan alkutaipaleen edistys loisti poissaolollaan kullakin hetkellä elävien mielenmaisemissa. Teknologia kehittyi ja sadot kasvoivat, mutta niin hitaasti, etteivät sukupolvet ehtineet huomata sitä. Yhteiskunnat romahtivat, pystyttäen kaatuessaan historiaan maamerkkejä menneestä suuruudesta ja hyvinvoinnista. Jokainen oli täällä eläessään matkalla tuonpuoleiseen, mutta lajina emme olleet matkalla yhtään minnekään.

Suomen reaalinen bruttokansantuote ei ole vielä saavuttanut vuoden 2008 suhdannehuippua:

Tällä hetkellä jurnuutetaan vuoden 2006 loppupuolen tasolla. Miksei sitten tunnu siltä että vuosi olisi 2006? Mikä tässä nyt on niin erilaista? Vastaan kuudella kohdalla ja loppukaneetilla.

1. Kulutus on kasvanut.

Kuluttaminenhan se tuo omaan elämään edistystä, ei niinkään se, paljonko tuottaa arvoa muille. Ja kotitalouksien kulutus on jo ylittänyt edellisen suhdannehuipun.

Jos kulutus kasvaa, mutta tulot eivät, kyse on velkaantumisesta. Kotitalouksien velkaantuneisuus onkin kasvanut läpi suhdanteen.

2. Julkinen sektori on ylläpitänyt käytettävissä olevia tuloja.

Osa velkaantumistarinaa on se, että julkinen sektori on ylläpitänyt kotitalouksien käytettävissä olevia tuloja ottamalla itse lainaa ja käyttämällä sitä palkanmaksuun ja tulonsiirtoihin. Kotitalouksien käytettävissä olevat tulot eivät laskeneet suhdanteessa, joskin ne junnasivat lähes paikoillaan vuoden 2012 kolme viimeistä neljännestä.

3. Palkansaaja on mennyt eteenpäin.

Työmarkkinoilla tapahtuu laskusuhdanteissa yleensä niin, että työn tuottavuus laskee, kun työntekijöitä ei irtisanota samaan tahtiin kuin tuotanto laskee. Palkat ovat syystä tai toisesta jäykkiä alaspäin, joten tämä näkyy yritysten kannattavuuden heikkenemisenä. Yritykset siis ikään kuin suojaavat palkansaajia laskusuhdanteelta - ja oletettavasti vastaavasti sitten ottavat omansa takaisin noususuhdanteessa. Tähän liittyy se, että suhdanteet näkyvät työmarkkinoilla viiveellä. Tätä havainnollistanee alla oleva kuvio.

Tietenkin jos kasvua ei ala kuulua, yritykset alkavat sopeutua tilanteeseen irtisanomalla työntekijöitään.

4. Emme osaa laskea inflaatiota

Oli se ennen helppoa, kun syötiin vain leipää ja taloudellista toimeliaisuutta pystyi mittaamaan viljasadoista. Nykyään pitää tilastonikkareiden miettiä, että kuinka paljon tämä tietokone on viimevuotista mallia parempi, kun prosessoriteho on kasvanut niin-ja-niin paljon. Mm. Soininvaara on puhunut jonkin verran tästä aiheesta.

Tämä siis liittyy aiheeseen sitä kautta, että reaalinen bkt, jota ylläkin piirtelin, lasketaan jakamalla nimellinen bkt jollain hintaindeksillä. Nimellisen bkt:n me havaitsemme enemmän tai vähemmän suoraan, sen hintaindeksin kanssa on sitten vähän enemmän pelivaraa.

On tässä pointtinsa. Ainakin se pakottaa pysähtymään ja miettimään koko mittaustouhua. Mihin mittareita käyttää, miten hyvin ne soveltuvat siihen?

Väittäisin kuitenkin, että useimpien tästä huolta kantavien kannattaisi hieman tutkia ja laskea asiaa. Ja ehkä tämä ansaitsisi minultakin oman postauksensa. Laatumuutokset ovat vaikea asia, niihin liittyy paljon epävarmuutta ja niillä on merkittävä vaikutus hintaindekseihin, mutta tuo vaikutus ei todennäköisesti ole mitenkään valtava. Lebow & Rudd (2003) arvioivat artikkelissaan "Measurement Error in the Consumer Price Index: Where Do We Stand" tämän harhaistavan kuluttajahintaindeksiä Yhdysvalloissa 0.4 prosenttiyksikköä, luottamusvälillä -0.1 - 0.8.

On totta, kuten Soininvaara huomioi, että nykytaloudessa laadullinen kasvu on melko silmiinpistävää. Yhdysvalloissa inflaation mittaamisesta vastaavan BLS:n mukaan (pdf) laadullisten muutosten huomioiminen ei ole kuitenkaan mitenkään uusi haaste. Suurin osa laadullisista korjauksista liittyy asumiseen ja pukeutumiseen, ei kulutuselektroniikkaan.

Tähän liittyy se, että talouden osa-alueet, joissa laadullisen muutoksen ajatellaan olevan merkittävää, ovat melko pieni osa talouttamme. Tulot ja kulutus-tilaston ryhmien "A081 Tietoliikenne" ja "A091 Audiovisuaaliset laitteet ja tietokoneet" osuus kotitalouksien kokonaiskulutuksesta oli vuonna 2006, jolta tuorein tieto on, alle viisi prosenttia (mikä oli itse asiassa vielä vähemmän kuin mitä se oli viisi vuotta aiemmin vuonna 2001).

5. Ilmainen ilo on kasvanut.

Viime vuonna ihmiset ympäri maailman käyttivät YouTuben katsomiseen neljä miljardia tuntia kuussa - maksamatta siitä penniäkään. Itse käytän päivittäin Redditiä, saan sieltä pientä iloa pieneen elämääni, enkä maksa siitä mitään. Erään arvion mukaan internetin luoman kuluttajan ylijäämän sisällyttäminen bkt:hen olisi nostanut talouskasvua 0,39 prosenttia vuodessa Yhdysvalloissa. Jälleen: paljon epävarmuutta, varmasti merkittävä, mutta ei kuitenkaan kovin suuri vaikutus.

6. Arvot ja kulttuuri ovat menneet eteenpäin.

Kuten yllä mainitsin, näin toimelias me olimme kansakuntana joskus vuoden 2006 loppupuolella. Noihin aikoihin singlelistan kärjessä keikkuivat mm. Lordi ja Negative, vuoden katsotuin elokuva oli Matti ja väki chättäili fesen sijaan meses. Vuonna 2006 Sauli Niinistö sai presidentinvaalien toisella kierroksella 48,2 % äänistä, vuonna 2012 jo 62,6 %. Vuonna 2006 meillä ei ollut yli 140 000 allekirjoitusta tasa-arvoista avioliittolakia ajavassa kansalaisaloitteessa ja Timo Soini johti pientä puoluetta.

Tämä on varmasti suuri asia aikojen muuttumisessa ja sen havaitsemisessa. Vaikka käyttäisin saman verran rahaa musiikkiin kuin mitä käytin seitsemän vuotta sitten, kuuntelen erilaista musiikkia. Käytän erilaisia vaatteita. Luen lehdistä artikkeleita erilaisista asioista. Kiinaan on rakennettu tässä ajassa ties kuinka monta uutta taloa ja ilmoille on päästetty ties kuinka monta tonnia hiilidioksidia. Asiat muuttuvat, ja kun havaitsee tarpeeksi muutoksia, voi nähdä niillä jonkin yhteisen suunnan.

Loppukaneetti. Vaikka talous ei juurikaan kasva, emme elä nollakasvun aikaa. Otamme velkaa (kohdat 1 ja 2 yllä) ja pidämme kiinni työntekijöistä ja palkoista (kohta 3) kuin kyseessä olisi vain tilapäinen notkahdus. Jos todella eläisimme nollakasvun aikaa, ei kulutus kasvaisi, niin kuin se on nyt kasvanut. Lisäksi monet muutokset ympärillämme eivät suoraan näy bkt-luvuissa (kohta 6).

"Mutta nyt", saattaa joku lukija ottaa vakavan äänenpainon ja lausua kuin Jorma Ollila, "talouden kultakausi on ohi, kakkua ei riitä jaettavaksi entiseen tapaan". Kolme ajatusta:

• Tulojen ja menojen on tottakai oltava tasapainossa. Nyt olemme ottaneet velkaa siihen malliin, että kasvua tulee. Jos kasvua ei ole tulossa, siihen pitää sopeutua. Kuitenkin:
• Nollakasvu ei ole normaalia. Se on luonnotonta. On hienoa, että Suomi, puhumattakaan vaikkapa Kreikasta, selviytyy demokraattisena ja avoimena yhteiskuntana kituisista ajoista. Minua silti turhauttaa, kun kuulen sanottavan, että "Suomellahan menee ihan hyvin". No niinhän meillä menee ja kiitollisuus on hyvästä, mutta ei tämä ole mitään sellaista, mihin pitää tyytyä. Me pystymme parempaan.
• Tulevaisuus on edelleen paikka, jossa me asutamme muita planeettoja ja elämme ikuisesti.

Ehkä vielä muutama lause. Vaikka talous ei ole kasvanutkaan vuoden 2006 tasosta, talouskasvulla on merkitystä. Juurikin talouskasvun ansiosta elintaso on kasvanut näinä vuosina, sen ansiosta, että me olemme luottaneet ja muut ovat luotteneet siihen, että taloutemme kasvaa myös tulevaisuudesta. Toivottavasti olemme tuon luottamuksen arvoisia.

P.S. Eikä sitten unohdeta ilmastonmuutosta. Ja asteroideja.

srmsps 4: Kaksiportainen pankkijärjestelmä

Olen edelleen amatööri. En opiskele tarpeeksi ja rönsyilen. Kommentoikaa!

Talletuspakojen mahdollisuutta käytetään yleensä perusteltaessa valtion tarjoamaa talletussuojaa ja siihen liittyvää sääntelyä. Yritetään nyt vähän venyttää mallia sen verran, että voidaan miettiä kapeita pankkeja.


Yksi mekanismi, joka synnyttää huonoja tasapainoja on pankin saatavien arvon vaihtelu. Kun pankin saatavien arvo laskee, väki alkaa epäillä, onko pankilla varaa maksaa takaisin kaikkia talletuksia, ja tämä pelko itsessään ajaa taloutta huonoon tasapainoon. Mitä enemmän ja useammin saatavien arvo heilahtelee alaspäin, sitä todennäköisempiä ovat talletuspaot. Ja edelleen, vaikka itse tietäisit, että pankkisi on maksukykyinen, sinun kannattaa rynnätä nostamaan talletuksesi, jos ajattelet, että muut ryntäävät sinne.

Tässä on tärkeä epäsuhta. Pankin velkojen arvo ei vaihtele, mutta sen saatavien arvo vaihtelee. Tässä saatavien likviditeetillä ei ole suoranaisesti merkitystä (epäsuorasti kuitenkin sitä kautta, että likviditeetin pitäisi periaatteessa vähentää arvopaperin arvon vaihtelua eli volatiliteettia). Markkinoilla vaihdettavien asuntoluottopakettien hinta vaihtelee kuten kaiken hinta finanssimarkkinoilla aina vaihtelee, mutta vaikka pankki pitäisi itse myöntämänsä asuntoluotot omassa taseessaan, niiden arvo voi silti vaihdella. Asioilla voi olla arvo, vaikka niillä ei olisikaan hintaa. Jos asuntolainan ottanut kaveri menettää työpaikkansa, laki suojaa häntä siihen mittaan, että asuntolainan arvo ei pysy vakaana pankin näkökulmasta. Jos kaveri menettää asuntonsa pankille (kuten Yhdysvalloissa käsittääkseni tehdään), asunnon arvo ei ole välttämättä sama kuin asuntolainan. Jos kaveri joutuu velkavankeuteen (kuten Suomessa käsittääkseni tehdään), ei velan maksaminen takaisin täysimääräisenä ole mitenkään taattua, edes todennäköistä.

Muhammed voi tulla vuoren luokse, tai vuori voi tulla Muhammedin luokse. Toisin sanoen, on kaksi tapaa korjata asiaa. Joko voidaan säännellä sitä, mihin pankit talletuksia sijoittavat tai voidaan antaa talletusten arvon vaihdella saatavien arvon mukaan. Edellisessä on kyse kapeista pankeista, kaksiportaisuudesta, Glass-Stegall-laista ja vähän Liikasen raportistakin, ja jälkimmäisessä on kyse osin kuvitteellisista ja futuristisista sijoitusrahastoista. Puhun tässä postauksessa vain edellisestä.


Ns. kaksiportaisessa pankkijärjestelmässä ensimmäisen portaan muodostavat peruspankit, jotka hoitavat maksuliikennettä, ottavat vastaan talletuksia ja sijoittavat niitä turvallisesti. Toisen portaan  muodostavat sijoituspankit, jotka keräävät varansa jostain muualta kuin tallettajilta ja sijoittavat sen tuottoisampiin ja riskipitoisempiin kohteisiin. Idea on kaiketi se, että peruspankkitoiminta suojataan korkean riskin toiminnoilta.

Sääntely perustuu luokkiin ja kokonaisuuksiin. Sääntelyn kohteena oleva todellisuus kuitenkin on yleensä enemmän tai vähemmän jatkuva. Astutaan hetkeksi sivuun ja mietitään Kyprosta.


Yksi käsite, joka nykykäytössään nähdäkseni peittää talouden ymmärrystä on "sijoittaja". Kun puhutaan sijoittajavastuusta ja siitä, että pankin sijoittajien pitäisi kokea tappioita valtion tullessa pelastamaan pankkia, syntyy mielikuva finanssiveijareista jotka ovat pelailleet miljardeilla ja tehneet vääriä päätöksiä. Kielessä ja lainsäädännössä on erotettu yksi sijoittajaryhmä muista, "tallettaja". Tallettaja on yksinkertaisesti sijoittaja, joka sijoittaa tietynlaiseen velkaan. Tallettaja voi vetää rahansa pois koska huvittaa (jos voi), ja hän ansaitsee tästä syystä vähän alhaisempaa korkoa kuin sijoittaja, joka luopuu tästä vapaudesta. Vielä selkeämmin tämä veteen piirretty viiva hämärtyy, kun miettii määräaikaistalletuksia.

Aina, kun on varallisuutta, on sijoitustoimintaa. Jos et vie rahojasi pankkiin, pidät ne käteisenä kukkarossa ja sijoitat käteiseen. Sijoittamiseen liitetään ajatus riskistä, ja tuota kaihdetaan. Valitettava totuus on se, että kaikkeen sijoittamiseen liittyy riski. Kuten muihinkin asioihin. Frank Drebin tiesi tämän:

There is always risk. You take a risk getting up in the morning, crossing the street... or sticking your face in a fan.

Siinä missä monissa muissa maissa pankit keräävät rahoitusta finanssilaitosten välisillä "rahamarkkinoilla", Kyproksella pankit keräävät varansa tallettajilta. Miksi näin on, sitä en tiedä. Joka tapauksessa sijoittajavastuu Kyproksella tarkoittaa talletusten verottamista pois, "pankkiryöstöä". Ei yksinkertaisesti ole muita sijoittajia. Troikka olisi ilmeisesti halunnut, että talletusvero koskisi vain yli 100 000 euron talletuksia, mutta Kyproksen presidentti koki, että kärsimystä pitäisi jakaa tasaisemmin, jotta suurempia sijoituksia tehneet tahot eivät menettäisi luottamustaan Kyprokseen. No, saa nähdä miten käy.


Takaisin kaksiportaiseen finanssijärjestelmään. Tähän liittyy paljon asioita ja kirjallisuutta ja myönnän, etten ole tutustunut siihen suuremmin. Haluan vain korostaa yhtä asiaa siitä.

"Like a midget at a urinal, I was going to have to stay on my toes."

Mihin kohtaa riskin ja tuoton ristiaallokkoa vedetään se viiva peruspankkien ja muiden pankkien välille? Lähdetään riskittömimmistä peruspankeista. Ihmisillä on vain käteistä - lähtemättä näille laduille sen kummemmin hiihtämään, voit ajatella myös kultakolikoita - ja "peruspankki" on vain kasa talletuslokeroita ja muutama vartija. On turvallista, mutta tuotto on aika vähäistä. Entä jos sovitaan niin, että kun laitat rahasi sinne talletuslokeroon, pankki ottaa sen, sijoittaa sen valtionvelkaan ja siten sinun rahakasasi kasvaa joka päivä hitusen? Valtionvelkahan on aika riskitön sijoitus. Entä jos annat pankin sijoittaa sen asuntolainoihin - taas se rahakasa siellä lokerossa kasvaisi vähän enemmän? Entäpä yrityslainat, valuuttajohdannaiset, kylmäfuusiotutkimus?

Noh! Eipä nyt unohdeta, että tarkoituksena oli luoda riskittömiä peruspankkeja ja sitä kautta pienempiriskinen rahoitusjärjestelmä. Vedetään viiva vaikkapa valtionvelkaan. No, valtion rahoitus on turvattu, mutta entäpä kaikki muut tahot?

Niiden pitää kerätä rahoitus toisesta portaasta. Me emme halunneet pankkeja, jotka ottavat vastaan talletuksia ja sijoittavat niitä yrityksiin. Yritykset tarvitsevat edelleen pitkäaikaista rahoitusta, ja yleisö ei haluaisi sellaista antaa. Taloudessa on edelleen kysyntää rahoituksen alkemialle, lyhytaikaisen velan muuntamiselle pitkäaikaisiksi saataviksi, ja sitä kautta edelleen huonoja tasapainoja. Näitä huonoja tasapainoja vain ei sanota enää talletuspaoiksi.


Ajatellaan Bear Sternsiä, mädän Wall Streetin mädintä ydintä. Se ei ollut peruspankki, joka otti vastaan talletuksia ja sijoitti niitä pitkäaikaisesti. Se oli investointipankki, joka otti lyhytaikaista lainaa varakkailta yksilöiltä ja muilta pankeilta ja sijoitti sitä pitkäaikaisesti, esimerkiksi asuntoluottoihin. Pankin saatavien, asuntoluottopakettien, hinta heilahti voimakkaasti alaspäin, mutta sen velkojen arvo ei seurannut perässä.

Kapeassa pankkijärjestelmässä on "talletuspakoja" samalla tavalla kuin muissakin rahoitusjärjestelmissä. Sen sijaan, että tallettajat ryntäisivät pankkiin nostamaan rahojaan pois, rahoittajat vain kieltäytyvät lainaamasta rahaa uudelleen saatuaan velkansa takaisin.

Ja kapeassa pankkijärjestelmässä on yhtä vaikeaa sanoa, milloin kyse on likviditeetti- ja milloin maksukykyongelmista.

Hapsburg: Do you gamble?
Drebin: Yes, every time I order out.

On vaikea kuvitella sellaista rahoitusmarkkinasääntelyä, joka ei loisi "portaita" erilaisin vapauksin ja vastuin. Kaksiportaisen rahoitusjärjestelmän pohtiminen antaakin ehkä eväitä ajatella rahoitusmarkkinasääntelyä yleisemmälläkin tasolla.

Onko perusongelma vain se, että lainaa halutaan antaa niin, että rahat saadaan takaisin mahdollisimman nopeasti ja ottaa niin, että se voidaan maksaa takaisin pitkällä aikavälillä ja pienissä erissä? Onko tähän mitään ratkaisua? Itseäni alkaa enemmän ja enemmän viehättää Bengt Holmströmin linja tässä koko sääntelyasiassa. Rahoitukseen liittyy riskiä, ja vaikka sitä kuinka pilkkoo ja jakaa, sitä ei voi kokonaan taikoa pois. Jos sääntely pyrkii vähentämään riskiä ja sanoo sen yleisölle, yleisölle syntyy liiallinen ja valheellinen turvallisuudentunne. Ehkä sen pitäisi olla normi, että tallettajat voivat menettää rahansa. Ei ole turvasatamia. Ehkä silloin kaikki varoisivat enemmän eikä riskin toteutuessa shokki tuntuisi niin pahalta. Opittaisiin elämään riskin kanssa rahoitusmarkkinoilla, niin kuin me ilmeisesti osaamme elää arjessamme muutenkin, autoillessamme ja syödessämme.

Tieliikenteessä kuolee 4-5 ihmistä viikossa Suomessa. Meillä on paljon hyvää sääntelyä, joka vähentää noita kuolemia. Kuoleman riski on kuitenkin olemassa, ja minusta tuntuu, että ihmiset tietävät sen. Kun sattuu vaikkapa hirvikolari, se on tragedia, mutta ei kai sinänsä vääryys. Ihminen on ottanut riskin; mahdollisesti nähnyt hirvivaarakyltit ja antanut mennä.

Ehkä omaisuuden menettäminen on tragediana luonnottomampi kuin kuolema.

srmsps 3: talletussuoja (ja Kypros)

Poikkean hieman suunnitellusta aikataulustani. Aikeissani oli kirjoittaa ensin kapeista ja vapaista pankeista, mutta tämä Kyproksen tilanne tekee talletussuojasta hyvin ajankohtaisen teeman.

Ensin yleisesti Kyproksesta. Siitä on tulossa kokoaan suurempi ongelma se havainnollistaa hyvin euroalueen talouspoliittisen päätöksenteon ongelmia.

Korjatkaa jos olen väärässä, mutta jotakuinkin näin se meni. Kyproksella oli edessään tilanne, jossa se ei saa lainaa markkinoilta ja päätti anoa lainaa muilta euroalueen mailta. Euroalueen maat haluavat, että myös IMF ja EKP ovat tällaisissa jotenkin mukana, ja troikka (IMF, EU ja EKP) päätti liittää lainaehtoihin tavanomaisten julkisen talouden sopeuttamistoimenpiteiden lisäksi kiistanalaisen vaatimuksen sijoittajavastuusta, joka vielä kiistanalaisemmin ulotetaan myös alle 100 000 euron talletuksiin, joiden periaatteessa pitäisi olla talletussuojan alaisia.

Eilen Kyproksen parlamentti hylkäsi troikan tarjouksen. Pankit Kyproksella varmasti pysyvät kiinni siihen asti, kun ratkaisu saadaan aikaan.

Troikan ajama sijoittajavastuu vaikuttaa tässä hölmöltä. Suhteellisen pienen rahamäärän tähden luodaan merkittävä ennakkotapaus siitä, että kenenkään talletukset kriisimaissa eivät ole turvassa. Kriisimaissa tämä lisää talletuspakojen todennäköisyyttä ja voi heikentää rahapolitiikan välitysmekanismia, joka ei ole vieläkään aivan priimakunnossa.

Ehkä jossain vaiheessa euroalueella on pankkisektorin ratkaisumekanismi (bank resolution mechanism), jonka kautta nämä asiat hoidetaan ennustettavasti. Ei yli-yön-kokouksia, ei pattitilanteita, ei mielivaltaa. Sitä odotellessa, epävarmuutta.


Talletussuoja suojaa tallettajien rahoja. Tämä aspekti kuluttajansuojasta on kuitenkin nähdäkseni toissijainen. Tärkeämpää on se, että sillä pyritään ehkäisemään talletuspakoja, jotka ovat huonoja tasapainoja. Talletussuojan pystyttäminen vähentää sijoittajien (tallettajien) kannustimia tarkkailla pankin riskinottoa, joten valtion pitää tulla tarkkailemaan riskiä. Onnistuuko valtio tässä? Ehkä, ehkä ei. Talletussuoja siis toisaalta vähentää riskiä ja toisaalta lisää sitä. Onkin hyvä vilkaista vähän aiheen empiiristä tutkimusta.

Yksi hyvin viitattu, tuoreehko artikkeli on Demirgüç-Kunt & Detragiache: "Does Deposit Insurance Increase Banking System Stability? An Empirical Investigation". Yksi working paper-versio löytyy täältä (pdf). He tutkivat 61 maata ajanjaksolla 1980-1997 ja havaitsevat, että talletussuoja lisää pankkikriisien todennäköisyyttä. Tätä vaikutusta pahentavat heikot instituutiot, korkosäännöstelyn puuttuminen ja talletussuojan kattavuus (suuremmat suojat, suuremmat riskit).

Gropp & Vesala esittävät kuitenkin artikkelissaan "Deposit Insurance and Moral Hazard: Does the Counterfactual Matter?" (working paper-versio) mielestäni hyvän pointin. Talletussuojan luomisen voi nähdä myös niin, että siinä tehdään eksplisiittiseksi se turvaverkko, joka rahoitusmarkkinoilla joka tapauksessa on. Jos maalla ei ole talletussuojaa, kukaan ei tiedä, mitä valtio tulee tekemään kriisin sattuessa. Tiedetään kuitenkin, että se tulee tekemään jotain tukeakseen pankkisektoria. Talletussuoja selkeyttää pelisääntöjä ja luo ennustettavuutta.

Tässäkin valossa troikan Kypros-ehdot tuntuvat hieman kummallisilta. Toivotaan että pulma ratkeaa hyväksi pian.

Suomen Pankista kumpuaa viisautta

Kävin perjantaina käristyttämässä silmiäni laserilla ja olen vielä toipumisvaiheessa, joten lukeminen ja kirjoittaminen on hieman haastavaa.Pahoittelen tekstissä mahdollisesti esiintyviä typoja.

Jos ette vielä ole lukeneet Suomen Pankin Tuomas Saarenheimon blogausta "Säästääkö Eurooppa itsensä hengiltä?", lukekaa se. On muuten hyvä teksti, erityisesti viimeinen, julkisen talouden säästötoimenpiteiden vaihtoehtoja käsittelevän osion sävyn ja lähestymistavan soisin yleistyvän tässä keskustelussa,

Viime aikoina suomeksi käytävä eurokriisiin liittyvä keskustelu on henkilöitynyt kahteen ihmiseen, Paul Krugmaniin ja Olli Rehniin. Krugman on kiistämättä älykäs taloustieteilijä, mutta joko häntä ei kiinnosta Euroopan poliittis-institutionaalinen analyysi tai hän ei osaa sitä. Rehniä taas rajoittavat keskustelijana sekä hänen virkansa että hänen osaamisensa (todennäköisesti kuitenkin enemmän edellinen).

Olisi hienoa, jos Saarenheimo osallistuisi keskuteluun myös jatkossa ja että hänen kaltaisistaan fiksuista suomalaisista makrotaloustieteilijöistä kaikki eivät ajautuisi töihin Suomen pankkiin, jonka työntekijät ovat - ymmärrettävistä syistä - haluttomampia ja kyvyttömämpiä osallistumaan julkiseen keskusteluun ja tätä kautta edistämään yleisön ymärrystä näistä aiheista kuin vaikkapa yliopiston palkkalistoilla olevat tutkijat.

Jos haluaa esimerkin mikropuolelta niistä vaikeuksista ja epämukavuuksista, joita virka-asema aiheuttaa julkiselle keskustelijalle, kannattaa kuunnella Vattin ylijohtajan Juhana Vartiaisen haastattelu Ylen Mikä maksaa-ohjelmassa. Vartiaisen talousteeseihin liittyen, Palkansaajien tutkimuslaitoksen blogissa tutkimusjohtaja Reija Lilja esitti mielenkiintoisen puheenvuoron valtioneuvoston tilaamaan matalapalkkatyö-raporttiin liittyen.

Vaikeaahan se on. Niille, jotka käyttävät virkansa puolesta valtaa ja kantavat siihen liittyvää vastuuta totuuden löytäminen on toissijaista ja ne, jotka eivät käytä virkansa puolesta valtaa ja jotka eivät joudu kantamaan siihen liittyvää vastuuta eivät tahdo sitä myöskään ymmärtää.

Merkintöjä EKP:n neuvoston kokouksesta

Uskokaa pois, minä yrittämällä yritin keksiä vetävän otsikon.

Euroopan keskuspankki on mantereemme tärkein talouspoliittinen instituutio. Kansalaisten olisi hyvä ymmärtää sen toimintaa. Parhaiten tämä onnistuu lukemalla EKP:n institutionaaliseen perustaan liittyviä asiakirjoja ja EKPJ:n johtajien lausuntoja. Noissa lausunnoissa on oma kielensä täynnä piilotettuja merkityksiä eivätkä ne välttämättä aukea kovin helposti valveutuneellekaan kansalaiselle.

Tätä taustaa vasten tykkään aina välillä repostella keskuspankkiirien sanoja. EKP:n neuvosto kokoontui viime torstaina, jonka jälkeen pääjohtaja Draghi piti tuttuun tapaansa lehdistötilaisuuden. Kysymykset ja kommentit ovat, kuten aina, tervetulleita.


Yleisesti ottaen lehdistötilaisuudessa käsiteltiin tuttuja teemoja. Finanssipolitiikan tasapainottaminen on tärkeää, rahapolitiikan välitysmekanismia pidetään silmällä, vaaleja ja valuuttakursseja ei kommentoida. Yhden asian haluaisin nostaa esille.

Kuten kaikki tiedämme, yhteisen rahapolitiikkamme ylitsekäyvä tavoite on alle-mutta-lähelle 2 prosentin vuosi-inflaatio keskipitkällä aikavälillä. Inflaatio-odotukset euroalueella ovat laskeneet jo tovin. Keskuspankin väliennusteet inflaatiolle ovat 1,2-2,0% ja 0,6-2,0 % vuosille 2013 ja 2014 vastaavasti. Piste-ennusteet ovat 1,6 ja 1,3 prosenttia vuosille 2013 ja 2014 vastaavasti. Riskit inflaation nousulle ja laskulle ovat EKP:n mukaan tasapainossa.

Kysyttäessä aiheesta pääjohtaja sanoi, että inflaatio-odotukset ovat linjassa keskuspankin tavoitteen kanssa. Tämä ei sinänsä ole mikään yllätys - ainahan ne ovat. Ainakin itsestäni tuntuu kuitenkin todennäköiseltä, että vaikkapa tuo vuoden 2014 piste-ennuste 1,3 prosenttia ei ole tarpeeksi lähellä kahta prosenttia ollakseen aivan tavoitteessa. Miksi sitten emme sitten nähneet koronlaskua? Eräs EKP:n käyttäytymistä selittävä tekijä lienee varovaisuus epävarmuuden edessä.

EKP:n ensimmäinen pääjohtaja Wim Duisenberg lausui tämän periaatteen selkeästi heinäkuun 2002 lehdistötilaisuudessa:

As far as the balance between upside and downside risks is concerned, we believe that the risks are still somewhat on the upside, but uncertainties are too great to come to decisions at this stage.

Annetaan siis tulevaisuuden paljastaa itsensä ensin. Varovaisuus on väärä sana, mutten keksinyt parempaakaan. Tarkemmin ottaen kyse on instrumentin - tässä ohjauskoron - liikkeiden vaimentamisesta epävarmuuden edessä. Näin EKP toimii, mutta onko se oikein? Ehkä on, ehkä ei. Tuntuu intuitiiviselta olla hötkyilemättä, kun ei ole varma, mutta toisinaan hötkyily voi olla parempi ratkaisu juurikin epävarmuuden vuoksi. Vaikkapa ilmastonmuutoksen suhteen epävarmuuden, eli "paksujen häntien" pitäisi motivoida tekemään enemmän ilmiön ehkäisemiseksi, ei vähemmän.*

Draghi kertoi kysyttäessä, että myös koronlaskusta keskusteltiin, joten vaikka riskit inflaation nousulle ja laskulle ovat tasapainossa, paineet korkojen nostamiselle ja laskemiselle eivät ole.


Pari loppukevennystä vielä tuosta lehdistötilaisuudesta. Ehkä se on se ympäristön kuivuus, joka saa kitukasvuisimmankin kaktuksen näyttämään vehrevältä huumorin kukalta tälle aavikolle eksyneen tarkkailijan silmissä.

Puhuessaan rahapolitiikan välitysmekanismista iso-D heitti seuraavan läpyskän:

... this is certainly an issue that is very close to the Governing Council’s heart – if I can use that word in relation to central bankers.

Heh. Jos sanaa "sydän" ei voi käyttää keskuspankkiirien yhteydessä, sanaa "absurdi" voi käyttää senkin edestä. Kysyttäessä valtionvelkojen osto-ohjelma OMT:stä ja sen säännöistä Draghi aloitti vastauksensa seuraavasti:

I am not sure I understand your question. I think, by now, that you have in fact stopped asking questions about how the OMT works because you understand how it works.

"Se, että en enää kuule kysymyksiä asiasta, josta juuri kuulin kysymyksen tarkoittaa, että ymmärrätte asian." Niin, ja tuo oli kolmas OMT:n sääntöihin viittaava kysymys samassa lehdistötilaisuudessa.



*Taloustieteellisessä kirjallisuudessa instrumentin liikkeiden vaimentaminen epävarmuuden edessä on jonkinasteinen conventional wisdom (ks. Brainard (1967): Uncertainty and the Effectiveness of Policy), mutta muitakin näkemyksiä on esitetty (ks. Giannoni (2002): Does Model Uncertainty Justify Caution? Robust Optimal Monetary Policy in a Forward-Looking Model).

Työttömyys kolmikantaan

Osmo Soininvaaran ja Juhana Vartiaisen "Lisää matalapalkkatyötä"-raportissa/pamfletissa esitetään keinoja, joilla erityisesti matalasti koulutettujen työttömyyttä saataisiin laskettua. Aihe on tärkeä ja raportti ansaitsee tulla keskustelluksi. Yhtä lukuunottamatta suositukset liittyvät yksittäisten työntekijöiden ja työnantajien kannustimiin työmarkkinoilla. En ole kovin hyvä arvioimaan noita, mutta ainakin omaan silmääni ne näyttivät järkeviltä.

Eräänlaisena kädenojennuksena työttömyyden yhteiskunnallisuudelle esitetään viimeisenä suosituksena työttömyyden tuominen kolmikannan keskiöön:

Esitämme, että työmarkkinajärjestöt asettavat itselleen työttömyystavoitteen ja sitoutuvat solmimaan nollatason tulosopimuksia tai pelkästään hintojen nousun kompensoivia työehtosopimuksia aina, kun Tilastokeskuksen mittaama työttömyys ylittää tämän tavoitteen. Esitämme, että valtiovalta tämän tavoitteenasettelun vastapainoksi sitoutuu aina työttömyystavoitteen ylittyessä esittämään suunnitelman siitä, miten tavoitetasolle päästään takaisin ekspansiivisen budjettipolitiikan avulla. 

Olen koettanut miettiä, miten tämä toimisi, jos toimisi, enkä ole päässyt kovin pitkälle. Toivonkin saavani kommentteja. Ehkä myös Soininvaara itse avaa tätä blogissaan myöhemmin. Laitan alle vähän omaa pohdintaani.

Ensinnäkin on hyvä miettiä, mitä kukin osapuoli haluaa. Työnantajapuoli maksimoi voittoja, työntekijäpuoli toisaalta minimoi työttömyyttä mutta toisaalta maksimoi palkkatasoa, ja valtio minimoi työttömyyttä. Työmarkkinaosapuolia rajoittaa se, että niiden on hyväksyttävä sama tavoite ja valtiota rajoittaa budjettirajoite.

Malliahan tässä tarvittaisiin. Yritän kuitenkin esittää joitakin intuitioita siitä.

Ajatellaan, että työnantajat haluavat aina nollakorotuksia ja työntekijät aina jonkin positiivisen korotuksen - tämä positiivinen korotus on eräänlainen ay-väen palkka- ja työttömyystavoitteiden välinen kompromissi. Jos työttömyystavoite asetetaan aina yli nykytason, työmarkkinaosapuolet vain neuvottelevat keskenään kakun jakamisesta. Osapuolet voivat kuitenkin kasvattaa kakkuaan asettamalla tavoitteen ainakin toisinaan alle nykytason. Työnantajat voisivat tehdä vaikkapa seuraavan tarjouksen: "Mennään nollakorotuksilla nyt, niin valtio antaa meille veronalennuksia, joista voimme molemmat hyötyä. Saatte sitten ensi kerralla vähän tuntuvammat palkankorotukset. Sitten vain toistetaan tätä." Tai jotain vastaavaa. Joka tapauksessa työmarkkinaosapuolten kannattaa siis vähän diilailla veronmaksajien kustannuksella.

Mutta eikö kolmikannassa ole aina kyse tällaisesta diilailusta? Valtio ostaa yhteiskunta- ja työrauhaa. Ehkä tämän suosituksen voisi tulkita niin, että siinä valtio luo kannustimia diilailla työttömiä töihin - tähän mennessä kannustimet ovat kaiketi keskittyneet vain siihen, että työehtosopimus ylipäänsä syntyy. Eräällä tavalla sen voisi ajatella niin, että nähdään ay-liikkeen keskittyvän liikaa palkankorotuksiin suhteessa työttömyyteen, ja halutaan korjata tuota.* Osaltaan tähän liittynee myös ns. nuorisopalkka, josta kohistiin jo ennen raportin julkaisua.

Metakommenttina loppuun. Ennen Soininvaaran ja Vartiaisen pamflettiosuutta on raportissa kirjallisuuskatsaus (Kanninen & Böckerman). Masentavaa kaikkien kannalta lienee se, että tutkimukset eivät ole havainneet juuri mitään vaikutuksia viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tehdyillä uudistuksilla ja kokeiluilla. Kirjoittajat itse kommentoivat tätä seuraavasti:

Yhteistä luotettavasti tutkituille uudistuksille oli niiden tilapäisyys. Saattaa olla, että uudistukset olivat yksinkertaisesti liian lyhytkestoisia ja/tai liian pieniä, jotta niiden vaikutukset näkyisivät. Tutkimuskirjallisuus ei pysty antamaan tarkkaa vastausta siihen, miksi tulokset eivät ole tämän vahvempia. Eräs mahdollinen hypoteesi on, että työvoimakustannusten alennukset kasvattavat ainoastaan työntekijöiden palkkoja ja yritysten voittoja, mutta eivät lainkaan paranna työllisyyttä. Koko kuvan ymmärrys vaatisi jatkotyötä.

Mm. tätä kommentoi myös Olli Kärkkäinen muutama päivä sitten blogissaan. Hän, kuten Kanninen & Böckermankin, korostavat että uudistukset ja kokeilut on suunniteltava niin, että niiden vaikutukset voidaan luotettavasti todentaa jälkikäteen. Tämä todennäköisesti vaatii kannustinvaikutuksiltaan suurempia ja alueellisesti (tai jotenkin muuten) rajattuja kokeiluja. Tätä, ja monia muitakin asioita, pohtivat Soininvaara ja Roope Mokka viime perjantaina Ylen Ajantasassa.


*Tutkimuspuolella tämä liittyy ns. työttömyyden insider-outsider-teoriaan, joskin insider-outsider-malleja voidaan hyvin kehittää myös ilman ammattiliittoja. Suomeen sovellettuna tutkimus siis lähtisi siitä kysymyksestä, että miksi vähän koulutetut työttömät eivät pysty tarjoamaan työtään niin matalalla palkkatasolla, että työnantaja kokisi sen kannattavaksi. Tähän voitaisiin sitten vastata vaikka niin, että työehtosopimuksista neuvottelevissa ammattiliitoissa valtaa ja ääntä pitävät suhteettoman paljon työssä olevat, ja työttömät ovat syrjässä. Näin yksinkertaistaen. 

Yhteishyvä yhteisen hyvän asialla

Uusimmassa Yhteishyvä-lehdessä (3/2013) on artikkeli "Taloustermit haltuun", jossa selitetään uutisissa esiintyviä taloustermejä. Jotta oppi ei kävisi liian raskaaksi, jutun kuvittaja Kalle Talonen on tehnyt jutun yhteyteen hauskoja ja havainnollistavia piirrustuksia.

Yksi selitettävistä termeistä on Euroopan vakausmekanismi, EVM. Tästä kerrotaan muun muassa että "[V]akausmekanismia voi hieman kärjistäen luonnehtia taloudenpidossaan epäonnistuneiden valtioiden vippikassaksi."* Tätä kuvittaja on tahtonut havainnollistaa seuraavalla kuvalla:

Kuvassa siis Italian valtion maantieteellisestä muodosta on luotu viiksekäs hahmo, joka iloitsee ottaessaan kännykällään "vippiä" EVM:ltä. Vaihtoehtoinen tulkinta on se, että teksti "Vipit nyt EVM:ltä!" on tämän hahmon kännykkään tullut mainosviesti, josta tämä hahmo iloitsee.

Mamma mia näitä italiaanoja, tutti frutti mitä veijareita! Vielä kun kuvittaja olisi tiennyt että EVM ei ole "vipannut" Italialle euroakaan ja että Italia on itse asiassa EVM:n kolmanneksi suurin rahoittajamaa noin 18 prosentin rahoitusosuudella. No, sattuuhan näitä! Niitä etelä-eurooppalaisia on niin vaikea erottaa toisistaan. Niin kuin tämä Espanja, kopeloimassa Suomea Keski-Pohjanmaan tienoilta rahan toivossa:

Qué cojones! Kuvalla havainnollistetaan siis termiä "EU:n nettomaksaja". Tässä onneksi menee se oikein, että Suomi on EU:n budjetin nettomaksaja ja Espanja EU:n budjetin nettosaaja. Siinä on Espanjalla aihetta hymyyn, muuten voi olla vähän vaikeaa löytää iloa 26,2 prosentin työttömyysasteen kanssa.

Onneksi Espanjan kopeloinnista huolimatta Suomella on aihetta ylpeyteen:

Kuvalla havainnollistetaan termiä "luottoluokitus". Huomionarvoisia seikkoja ovat hahmon valpas katse ja säröt, joita luottoluokituskyltin ripustaminen on aiheuttanut muuten eheään maahamme.

Siitähän tässä on kyse, me ja meidän luottoluokitus. Koeta tässä sitten saada aikaiseksi talouskasvua unionissa, tai edes kotona.





*Kokonaisuudessaan tekstit ovat melko järkeviä ja neutraaleja, ja lieneekin reilua että esitän tämän selityksen kokonaisuudessaan:

Rahoituslaitos EVM myöntää lainaa vaikeuksissa olevilla euromaille, jotka eivät enää saa kohtuullisella korolla lainaa tavallisilta rahamarkkinoilta. Vakausmekanismia voi hieman kärjistäen luonnehtia taloudenpidossaan epäonnistuneiden valtioiden vippikassaksi. Vakausmekanismin rahat kootaan EU:n jäsenmailta. EVM:n tavoitteena on turvata euroalueen rahoitusmarkkinoiden vakaus ja sitä kautta estää uusien eurokriisien syntyminen.