srmsps 4: Kaksiportainen pankkijärjestelmä

Olen edelleen amatööri. En opiskele tarpeeksi ja rönsyilen. Kommentoikaa!

Talletuspakojen mahdollisuutta käytetään yleensä perusteltaessa valtion tarjoamaa talletussuojaa ja siihen liittyvää sääntelyä. Yritetään nyt vähän venyttää mallia sen verran, että voidaan miettiä kapeita pankkeja.


Yksi mekanismi, joka synnyttää huonoja tasapainoja on pankin saatavien arvon vaihtelu. Kun pankin saatavien arvo laskee, väki alkaa epäillä, onko pankilla varaa maksaa takaisin kaikkia talletuksia, ja tämä pelko itsessään ajaa taloutta huonoon tasapainoon. Mitä enemmän ja useammin saatavien arvo heilahtelee alaspäin, sitä todennäköisempiä ovat talletuspaot. Ja edelleen, vaikka itse tietäisit, että pankkisi on maksukykyinen, sinun kannattaa rynnätä nostamaan talletuksesi, jos ajattelet, että muut ryntäävät sinne.

Tässä on tärkeä epäsuhta. Pankin velkojen arvo ei vaihtele, mutta sen saatavien arvo vaihtelee. Tässä saatavien likviditeetillä ei ole suoranaisesti merkitystä (epäsuorasti kuitenkin sitä kautta, että likviditeetin pitäisi periaatteessa vähentää arvopaperin arvon vaihtelua eli volatiliteettia). Markkinoilla vaihdettavien asuntoluottopakettien hinta vaihtelee kuten kaiken hinta finanssimarkkinoilla aina vaihtelee, mutta vaikka pankki pitäisi itse myöntämänsä asuntoluotot omassa taseessaan, niiden arvo voi silti vaihdella. Asioilla voi olla arvo, vaikka niillä ei olisikaan hintaa. Jos asuntolainan ottanut kaveri menettää työpaikkansa, laki suojaa häntä siihen mittaan, että asuntolainan arvo ei pysy vakaana pankin näkökulmasta. Jos kaveri menettää asuntonsa pankille (kuten Yhdysvalloissa käsittääkseni tehdään), asunnon arvo ei ole välttämättä sama kuin asuntolainan. Jos kaveri joutuu velkavankeuteen (kuten Suomessa käsittääkseni tehdään), ei velan maksaminen takaisin täysimääräisenä ole mitenkään taattua, edes todennäköistä.

Muhammed voi tulla vuoren luokse, tai vuori voi tulla Muhammedin luokse. Toisin sanoen, on kaksi tapaa korjata asiaa. Joko voidaan säännellä sitä, mihin pankit talletuksia sijoittavat tai voidaan antaa talletusten arvon vaihdella saatavien arvon mukaan. Edellisessä on kyse kapeista pankeista, kaksiportaisuudesta, Glass-Stegall-laista ja vähän Liikasen raportistakin, ja jälkimmäisessä on kyse osin kuvitteellisista ja futuristisista sijoitusrahastoista. Puhun tässä postauksessa vain edellisestä.


Ns. kaksiportaisessa pankkijärjestelmässä ensimmäisen portaan muodostavat peruspankit, jotka hoitavat maksuliikennettä, ottavat vastaan talletuksia ja sijoittavat niitä turvallisesti. Toisen portaan  muodostavat sijoituspankit, jotka keräävät varansa jostain muualta kuin tallettajilta ja sijoittavat sen tuottoisampiin ja riskipitoisempiin kohteisiin. Idea on kaiketi se, että peruspankkitoiminta suojataan korkean riskin toiminnoilta.

Sääntely perustuu luokkiin ja kokonaisuuksiin. Sääntelyn kohteena oleva todellisuus kuitenkin on yleensä enemmän tai vähemmän jatkuva. Astutaan hetkeksi sivuun ja mietitään Kyprosta.


Yksi käsite, joka nykykäytössään nähdäkseni peittää talouden ymmärrystä on "sijoittaja". Kun puhutaan sijoittajavastuusta ja siitä, että pankin sijoittajien pitäisi kokea tappioita valtion tullessa pelastamaan pankkia, syntyy mielikuva finanssiveijareista jotka ovat pelailleet miljardeilla ja tehneet vääriä päätöksiä. Kielessä ja lainsäädännössä on erotettu yksi sijoittajaryhmä muista, "tallettaja". Tallettaja on yksinkertaisesti sijoittaja, joka sijoittaa tietynlaiseen velkaan. Tallettaja voi vetää rahansa pois koska huvittaa (jos voi), ja hän ansaitsee tästä syystä vähän alhaisempaa korkoa kuin sijoittaja, joka luopuu tästä vapaudesta. Vielä selkeämmin tämä veteen piirretty viiva hämärtyy, kun miettii määräaikaistalletuksia.

Aina, kun on varallisuutta, on sijoitustoimintaa. Jos et vie rahojasi pankkiin, pidät ne käteisenä kukkarossa ja sijoitat käteiseen. Sijoittamiseen liitetään ajatus riskistä, ja tuota kaihdetaan. Valitettava totuus on se, että kaikkeen sijoittamiseen liittyy riski. Kuten muihinkin asioihin. Frank Drebin tiesi tämän:

There is always risk. You take a risk getting up in the morning, crossing the street... or sticking your face in a fan.

Siinä missä monissa muissa maissa pankit keräävät rahoitusta finanssilaitosten välisillä "rahamarkkinoilla", Kyproksella pankit keräävät varansa tallettajilta. Miksi näin on, sitä en tiedä. Joka tapauksessa sijoittajavastuu Kyproksella tarkoittaa talletusten verottamista pois, "pankkiryöstöä". Ei yksinkertaisesti ole muita sijoittajia. Troikka olisi ilmeisesti halunnut, että talletusvero koskisi vain yli 100 000 euron talletuksia, mutta Kyproksen presidentti koki, että kärsimystä pitäisi jakaa tasaisemmin, jotta suurempia sijoituksia tehneet tahot eivät menettäisi luottamustaan Kyprokseen. No, saa nähdä miten käy.


Takaisin kaksiportaiseen finanssijärjestelmään. Tähän liittyy paljon asioita ja kirjallisuutta ja myönnän, etten ole tutustunut siihen suuremmin. Haluan vain korostaa yhtä asiaa siitä.

"Like a midget at a urinal, I was going to have to stay on my toes."

Mihin kohtaa riskin ja tuoton ristiaallokkoa vedetään se viiva peruspankkien ja muiden pankkien välille? Lähdetään riskittömimmistä peruspankeista. Ihmisillä on vain käteistä - lähtemättä näille laduille sen kummemmin hiihtämään, voit ajatella myös kultakolikoita - ja "peruspankki" on vain kasa talletuslokeroita ja muutama vartija. On turvallista, mutta tuotto on aika vähäistä. Entä jos sovitaan niin, että kun laitat rahasi sinne talletuslokeroon, pankki ottaa sen, sijoittaa sen valtionvelkaan ja siten sinun rahakasasi kasvaa joka päivä hitusen? Valtionvelkahan on aika riskitön sijoitus. Entä jos annat pankin sijoittaa sen asuntolainoihin - taas se rahakasa siellä lokerossa kasvaisi vähän enemmän? Entäpä yrityslainat, valuuttajohdannaiset, kylmäfuusiotutkimus?

Noh! Eipä nyt unohdeta, että tarkoituksena oli luoda riskittömiä peruspankkeja ja sitä kautta pienempiriskinen rahoitusjärjestelmä. Vedetään viiva vaikkapa valtionvelkaan. No, valtion rahoitus on turvattu, mutta entäpä kaikki muut tahot?

Niiden pitää kerätä rahoitus toisesta portaasta. Me emme halunneet pankkeja, jotka ottavat vastaan talletuksia ja sijoittavat niitä yrityksiin. Yritykset tarvitsevat edelleen pitkäaikaista rahoitusta, ja yleisö ei haluaisi sellaista antaa. Taloudessa on edelleen kysyntää rahoituksen alkemialle, lyhytaikaisen velan muuntamiselle pitkäaikaisiksi saataviksi, ja sitä kautta edelleen huonoja tasapainoja. Näitä huonoja tasapainoja vain ei sanota enää talletuspaoiksi.


Ajatellaan Bear Sternsiä, mädän Wall Streetin mädintä ydintä. Se ei ollut peruspankki, joka otti vastaan talletuksia ja sijoitti niitä pitkäaikaisesti. Se oli investointipankki, joka otti lyhytaikaista lainaa varakkailta yksilöiltä ja muilta pankeilta ja sijoitti sitä pitkäaikaisesti, esimerkiksi asuntoluottoihin. Pankin saatavien, asuntoluottopakettien, hinta heilahti voimakkaasti alaspäin, mutta sen velkojen arvo ei seurannut perässä.

Kapeassa pankkijärjestelmässä on "talletuspakoja" samalla tavalla kuin muissakin rahoitusjärjestelmissä. Sen sijaan, että tallettajat ryntäisivät pankkiin nostamaan rahojaan pois, rahoittajat vain kieltäytyvät lainaamasta rahaa uudelleen saatuaan velkansa takaisin.

Ja kapeassa pankkijärjestelmässä on yhtä vaikeaa sanoa, milloin kyse on likviditeetti- ja milloin maksukykyongelmista.

Hapsburg: Do you gamble?
Drebin: Yes, every time I order out.

On vaikea kuvitella sellaista rahoitusmarkkinasääntelyä, joka ei loisi "portaita" erilaisin vapauksin ja vastuin. Kaksiportaisen rahoitusjärjestelmän pohtiminen antaakin ehkä eväitä ajatella rahoitusmarkkinasääntelyä yleisemmälläkin tasolla.

Onko perusongelma vain se, että lainaa halutaan antaa niin, että rahat saadaan takaisin mahdollisimman nopeasti ja ottaa niin, että se voidaan maksaa takaisin pitkällä aikavälillä ja pienissä erissä? Onko tähän mitään ratkaisua? Itseäni alkaa enemmän ja enemmän viehättää Bengt Holmströmin linja tässä koko sääntelyasiassa. Rahoitukseen liittyy riskiä, ja vaikka sitä kuinka pilkkoo ja jakaa, sitä ei voi kokonaan taikoa pois. Jos sääntely pyrkii vähentämään riskiä ja sanoo sen yleisölle, yleisölle syntyy liiallinen ja valheellinen turvallisuudentunne. Ehkä sen pitäisi olla normi, että tallettajat voivat menettää rahansa. Ei ole turvasatamia. Ehkä silloin kaikki varoisivat enemmän eikä riskin toteutuessa shokki tuntuisi niin pahalta. Opittaisiin elämään riskin kanssa rahoitusmarkkinoilla, niin kuin me ilmeisesti osaamme elää arjessamme muutenkin, autoillessamme ja syödessämme.

Tieliikenteessä kuolee 4-5 ihmistä viikossa Suomessa. Meillä on paljon hyvää sääntelyä, joka vähentää noita kuolemia. Kuoleman riski on kuitenkin olemassa, ja minusta tuntuu, että ihmiset tietävät sen. Kun sattuu vaikkapa hirvikolari, se on tragedia, mutta ei kai sinänsä vääryys. Ihminen on ottanut riskin; mahdollisesti nähnyt hirvivaarakyltit ja antanut mennä.

Ehkä omaisuuden menettäminen on tragediana luonnottomampi kuin kuolema.