Narratiiveista ja malleista

Tauti iski enkä voi mennä töihin ja olen päättänyt, että olen liian kipeä tehdäkseni gradua. Hyvä hetki kirjoitella, siis.

Olen lukenut hyvin vähän Deirdre McCloskeytä, joka 1980-luvulla tutki taloustieteen retoriikkaa, sitä, miten taloustieteilijät kääntävät mallejaan ja niiden politiikkasuosituksia ihmiskielille. Se perusajatus on kuitenkin ollut vaikuttava, että mallit eivät käänny harhattomasti narratiiveiksi, varsinkaan kun kääntäjinä toimivat eri tavoilla biasoituneet tieteilijät. Tämä tuli mieleeni, kun luin mainiota artikkelia MMT:stä Washington Postin verkkosivuilta. Tässä pari teemaa, joissa ainakin itse olen törmännyt harhaanjohtaviin narratiiveihin. Niihin molempiin liittyy seuraava Scott Sumnerin viisaus, joka pätee varmaan muihinkin juttuihin kuin suhdanteisiin ja rahoitusmarkkinoihin: "When dealing with business cycles and financial markets only conditional forecasts matter".


1. Valtion maksukyvyttömyys. Tosiasiahan on se, että omaa rahaansa liikkeelle laskeva valtio ei voi, määritelmällisesti, olla kyvytön maksamaan velkojaan jos nuo velat on laskettu liikkeelle sen omassa valuutassa (eli valtio ei syyllisty Perisyntiin [pdf]). Joskus velkojen maksamatta jättäminen voi olla kuitenkin parempi vaihtoehto - tai ainakin niin valtiot toimivat! Olisi hauskaa nähdä tästä jonkinlainen analyysi, että mikä määrittää sen, kannattaako velat maksaa pois vai defaultata - ja että miksi sillä on väliä. Valtion budjettirajoite on parempi käsite, koska se ottaa huomioon myös rahapolitiikan ja siitä on olemassa tieteellistä kirjallisuutta. Tosin se on siitä ongelmallinen, että se on vaikeampi ja silkkaa tiedepuhetta, joten se taas pitäisi kääntää ihmiskielille. Varmaan parempi olisi sanoa, että julkinen velkaantuminen on ongelma jos rahapolitiikka on itsenäistä ja keskittyy makrotalouden tasapainoon.

2. Hyperinflaatiot. Tämän opin J.K. Galbraithin Raha-kirjasta. Galbraith kuvasi yleistä hyperinflaatioiden narratiivia, enkä usko että se on täysi olkiukko. Narratiivi pelottelee äänestäjiä (eksplisiittisesti tai implisiittisesti) hyperinflaatiolla, mikäli rahapolitiikasta tehdään vähemmän itsenäistä ja mikäli sillä ryhdytään tavoittelemaan "sosiaalisia" päämääriä. Harva maa on, käsittääkseni, joutunut hyperinflaation kouriin ryhtymällä tavoittelemaan yhtäkkiä jotain tuollaisia saavuttamattomia päämääriä, kuten toiveikkaasti estimoitua täystyöllisyyttä. Eikä inflaatio aina ole huono asia: mikäli valtio joutuu sen selviytymistä uhkaavaan sotaan, sen täytyy mobilisoida valtaisat määrät reaalisia resursseja, ja kätevimmin tämä on yleensä käynyt setelimyllyä pyörittämällä (yhdistettynä isänmaallisiin lainoihin, kultasormukset rautasormuksiksi-kampanjoihin ja sen sellaisiin).

On tietenkin totta, että keskuspankit voivat tehdä politiikkaa, joka pitkällä tähtäimellä johtaisi hyperinflaatioon. Mutta tässä on mielestäni kyse vähän samasta ongelmasta kuin aina jonkin asian kestävyydestä puhuttaessa (relevant xkcd). Jos jokin ei voi jatkua ikuisesti, se loppuu. Ja se todennäköisesti tulee loppumaan ennen kuin sen on aivan pakko loppua, ennen kuin kaikki helvetti on irti.

Yhdysvalloissa tehtiin 1970-luvulla rahapolitiikkaa, joka olisi jatkuessaan johtanut hyperinflaatioon. Taylorin [pdf] mukaan kyse oli siitä, että ohjauskorko ei reagoinut tarpeeksi voimakkaasti inflaation kasvuun. Orphanideksen [pdf] mukaan kyse oli siitä, että NAIRU estimoitiin väärin ja tahattomasti tähdättiin liian alhaiseen työttömyystasoon, ja hän on varmaankin oikeassa. Olipa syy mikä tahansa, politiikka oli kestämätöntä. Mutta missään vaiheessa ei ollut luultavasti vaaraa siitä, että tilanne olisi riistäytynyt hyperinflaatioksi (tosin helppohan se on jälkeenpäin sanoa). Ennemmin tai myöhemmin syntyisi inflaation vastainen kansanrintama ja esiin nousisi Paul Volckerin kaltainen hahmo.

On siis yhtä aikaa oikein ja väärin sanoa, että jos EKP lähtisi huomenna tähtäämään 2 prosentin työttömyystasoon euroalueella, homma johtaisi hyperinflaatioon. Narratiivina se on ainakin huono, koska ei yleisöä kannata pelotella sellaisella asialla, jota ei tule tapahtumaan. Parempi narratiivi on se, että mikäli rahapolitiikalla tavoitellaan liian korkeaa työllisyystasoa tuloksena on inflaation kiihtyminen ja epävarmuuden lisääntyminen inflaatiotason vaihdellessa (inflaation varianssi yleensä kasvaa sen tason noustessa). Vanhoina aikoina (ehkä joskus ennen 1920-lukua) ei osattu pelätä hyperinflaatioita, mutta kyllä silloinkin ymmärrettiin, että vakaa rahapolitiikka on tärkeää. Eivät hyperinflaatiot ole uhka, vaan epävarmuus rahan arvosta.

Tosin ehkä euroalueella ongelma tällä hetkellä on pikemminkin se, että keskuspankki ottaa liian tosissaan hierarkkisen tehtävänantonsa ja siitä seuraavat leksikografiset preferenssinsä - eli sen, että pidetään inflaatio vain hieman alle kahdessa prosentissa keskipitkällä aikavälillä, kun tällaisessa lamassa olisi varmaan hyvä höllätä vähän inflaatiosta ja helpottaa työllisyystilannetta. Toivotaan että Draghi käyttää epäselvien kirjausten ("keskipitkä aikaväli") ja tilivelvollisuuden puutteen mukanaan tuomia vapauksiaan paremmin kuin Trichet.

Tulipa rönsyiltyä.

P.S. Pari linkkiä vielä, enemmän tai vähemmän näitä juttuja liipaten.

Interfluidity: Restrainging unit labor costs is a right-wing conspiracy.

Sachs: The Bolivian Hyperinflation and Stabilization [pdf]. Mielenkiintoinen kuvaus mielenkiintoisesta hyperinflaatiojaksosta.

De Grauwe & Ji: Mispricing of sovereign risk and multiple equilibria in the Eurozone. Linkkaan tähän, koska en malta olla kommentoimatta sitä ja siksi, että se liippaa tuota ehdolliset vs. ehdottomat ennusteet-teemaa. Blanchard, jonka kommenttiin tuossa viitataan, on yksi parhaista ja kyllähän se valtionvelkamarkkinoiden käyttäytyminen välillä vähän skitsolta vaikuttaa, mutta onko tuota huonompaa analyysiä nähty hetkeen? Ai että D/GDP on ainut "fundamentti", ainut velanmaksun todennäköisyyteen vaikuttava tekijä? Ai että kaikki se vaihtelu velkakirjojen arvossa, jota D/GDP:n vaihtelu ei selitä, on kuplaa? Ai että Kreikan nimellisen BKT:n kasvuodotukset eivät ole fundamentti? Ai että Kreikan nimellisen BKT:n kasvuodotukset eivät muuttuneet kriisin aikana? Se, miten tuon analyysin voisi tulkita on, että ehdollisena sille, että muut fundamentit eivät muuttuneet, markkinoilla on kuplamaista hinnoittelua. Mutta kun ei tuo ehto varmastikaan täyty. Korostan vielä, että en missään nimessä kiellä, etteikö siellä olisi väärin hinnoittelua - tuo analyysi vain ei riitä kovin pitkälle sen todistamisessa.