Nollakasvupolitiikasta muutama juttu

Tässä tekstissä on kolme pyrkimystä. Ensinnäkin yritän vähän selventää sitä, mistä degrowthissa on puhe. Toinen pyrkimys on läpäistä ideologinen Turing-testi, eli yritän esittää oikein näkemyksen, johon en itse usko mutta jotkut muut uskovat. Kolmanneksi yritän hahmotella sitä, mitä nollakasvupolitiikka voisi olla ja miten siitä puhuttaessa ehkä sekoitetaan kokonaistarjontavaikutukset ja kokonaiskysyntävaikutukset. Eipä tällä kummoista pointtia ole.

Tässä yhdenlainen luokittelu talouskasvuun suhtautumiselle: 1.) Ihmiset, jotka haluavat asettaa taloudelliselle toiminnalle kestävät lainsäädännölliset rajat ja reunaehdot ja antaa talouskasvun määrittyä endogeenisesti noiden lainsäädännöllisten rajojen ja reunaehtojen puitteissa. 2.) Ihmiset, jotka haluavat puuttua suoraan talouskasvuun. Ja sitten on tietysti ihmisiä, jotka vain haluavat nähdä maailman palavan, kuten Alfred sanoo. Samaistun itse ensimmäiseen ryhmään, jonka kannasta on mielestäni hyvä esitys ViNOn talouspoliittisessa ohjelmassa, tosin olen tässä ehkä jäävi oltuani mukana kirjoittamassa tuota. Molemmilla kannoilla on puolensa. Huikatkaa jos esitän mielestänne olkinukkeja.

Pointti degrowthisteilla (tämä on se ideologinen Turing-testi) on kaiketi se, että koska 1.) talouskasvu korreloi positiivisesti ja jokseenkin luotettavasti luonnon kuormituksen kanssa ja 2.) luonnon kuormitus syntyy hyvin monista lähteistä, on parempi tähdätä mahdollisimman tehokkaasti talouskasvuun vaikuttaviin tekijöihin, joita on vähemmän. Eli rajat ja reunaehdot-lähestymistymistavassa joutuisi säätämään erikseen hiilidioksidia, typpeä, eri ympäristöjen monimuotoisuutta ja vaikka mitä, kun taas talouskasvun hillintä suoraan vaatii vain tarpeeksi kovaa työ- ja pääomaverotusta. On helppo nähdä, että jälkimmäinen voisi joissakin tilanteissa olla parempi vaihtoehto. Yksi avainparametri lienee se, miten hyvin ymmärrämme luontoa ja sen toimintaa. Luultavasti täydellisen informaation maailmassa degrowth olisi inferiorinen politiikka muista tekijöistä huolimatta.

Millaista optimaalinen nollakasvupolitiikka olisi? Puhun tässä nollakasvusta, mutta kasvuprosentti voi olla mitä tahansa alle "luonnollisen". Oletetaan myös, että mitään muuta ympäristöpolitiikkaa ei tehdä. Palaan tähän oletukseen alempana. Tällöin ainoa suhteellinen hinta, johon kajotaan on vapaa-ajan hinta. Nostetaan kulutuksen hintaa kautta linjan, jolloin ihmiset valitsevat enemmän vapaa-aikaa. Tässä siis oletetaan myös, että tunti vapaa-aikaa kuormittaa vähemmän ympäristöä kuin tunnin palkan kuluttaminen. Eli periaatteessa kiristetään työn verotusta kovasti. Ja varmaankin myös pääoman verotusta, jos ei haluta vaikuttaa tuotannontekijätulojen jakautumiseen. Talous supistuu ja ympäristön kuormitus vähenee. Tehokkaamminkin voisi toimia, jos tiedettäisiin ympäristön kuormituksen lähteet tarpeeksi hyvin, kuten yllä jo sanottiinkin. Yksi rajoite tässä varmaan on se, että nollakasvupolitiikalle riittävän korkeat verot luultavasti kannustaisivat siirtämään merkittävän osan taloudellisesta toiminnasta pimeälle puolelle. En jaksa nyt ajatella sitä, onko tämä jotenkin erilaista riittävien yksittäisten ympäristöverojen kohdalla.

Se, että mitään muuta ympäristöpolitiikkaa ei nollakasvupolitiikan puitteissa tehtäisi on epäreilu pointti siinä mielessä, että nollakasvupolitiikan kannattajat eivät kannata sellaista. Mutta jos haluaa molemmat politiikat, pitää varmaan selittää se, mihin nollakasvupolitiikkaa sitten tarvitaan, jos se kerran on inferiorinen. Selitys lienee se, että nollakasvupolitiikka itsessään mahdollistaisi ympäristöpolitiikkaa. Onko näin? Selväähän on se, että kasvun pitäminen tärkeänä rajoittaa ympäristöpolitiikan mahdollisuuksia. Mutta en näe mitään syytä, miksi rajat ja reunaehdot-lähestymistavassa kasvua tarvitsisi pitää sen tärkeämpänä kuin degrowth-lähestymistavassakaan. Ainakin retoriikan tasolla tuntuu siltä, että degrowth-lähestymistapa on fiksoituneempi talouskasvuun. Varmaan ideana on se, että nollakasvu tavoitteena syrjäyttää talouskasvun asettaman poliittisen rajoitteen paremmin kuin rajat ja reunaehdot. Voi olla, en ole tässä puhunut poliittisesta realismista enkä aloita nytkään.

Puhutaan jostain mielenkiintoisemmasta, kuten makrosta. Tämä on hyvin spekulatiivista ja kokeellista, sanokaa jos teen virheitä. Makrossa ei olla suuremmin mustetta haaskattu kasvun rajoittamisen tutkimiselle, joten mutuilen. Yksi pointti, jonka monet degrowth-kriitikot (esim. Lasse Männistö) esittävät on se, että degrowth lisäisi työttömyyttä. On totta, että kun puhutaan kokonaiskysynnästä, tuotannon lasku on yhteydessä työllisyyden laskuun. Se on itse asiassa niin selkeä suhde, että sitä kutsutaan laiksi. Okunin laki on empiirinen relaatio, yksi pitävimmistä makrorelaatioista (tosin kilpailu ei tällä saralla ole kovin kovaa). Tämä on varmaan mielessä degrowth-kriitikoilla.

Mutta nollakasvupolitiikassa ei ole ideana masinoida laskusuhdanne häiritsemällä kokonaiskysyntää, vaan viedä talous uudelle, pienemmälle kasvu-uralle vaikuttamalla vapaa-ajan suhteelliseen hintaan. Kyse ei siis ole jäykistä palkoista ja hinnoista, Okunin laista yms. kokonaiskysyntätouhusta vaan kokonaistarjonnasta. Mitä vaikutuksia nollakasvupolitiikalla sitten olisi työllisyyteen? Mieleen tulee seuraavia asioita: 1.) Tuntirajoitteet. Jos tavoitteena on saada kaikki tekemään neljä tuntia vähemmän töitä päivässä, voikin käydä niin, että toiset tekevät kahdeksan tuntia vähemmän eivätkä toiset tee lainkaan vähemmän. Jargonilla: painottuisivatko tarvittavan suuren veromuutoksen vaikutukset ekstensiiviselle vai intensiiviselle marginaalille? Tuntirajoitteetkin ovat tosin endogeenisia, ja noin suuri muutos varmaan muuttaisi standardeja. 2.) Vaikuttaako tehdyn työn määrä jotenkin työmarkkinoiden tehokkuuteen? Tulee mieleen siis etsintäkustannukset yms. à la Diamond-Mortensen-Pissarides. 3.) Avoin kysymys degrowthissa yleisemminkin on hyvinvointipolitiikan rahoitus, ja hyvinvointipolitiikalla on vaikutuksensa myös työmarkkinoiden toimintaan. Yleisesti ottaen siinä työttömyys-argumentissa sekoitetaan kokonaistarjontavaikutukset ja kokonaiskysyntävaikutukset ja olen ehkä siinä suhteessa vähemmän pessimistinen nollakasvupolitiikan suhteen. On tosin sanottava, että kun mutuni perustuu yllä esitetyn tasoiseen spekulointiin, niin en voi olla kovin varma.

Yleisesti ottaen degrowthin pointti varmaan oli ja on kasvun kyseenalaistaminen politiikan tavoitteena, ja se on ihan hyvä, tosin olen samaa mieltä Heikin kanssa siitä että joidenkin degrowthistien maalaama BKT-uskovaisuus on olkinukke. Lisäksi minusta olisi hauska kuulla ajatuksia siitä, miksi talouskasvusta puhutaan niin paljon. Oma selitykseni tälle on hyvinvointivaltiomme sukupolvien välinen ulottuvuus; että olemme suunnitelleet eläkkeemme ja palvelumme tietylle talouden kasvulle.