Nollakasvupolitiikasta muutama juttu

Tässä tekstissä on kolme pyrkimystä. Ensinnäkin yritän vähän selventää sitä, mistä degrowthissa on puhe. Toinen pyrkimys on läpäistä ideologinen Turing-testi, eli yritän esittää oikein näkemyksen, johon en itse usko mutta jotkut muut uskovat. Kolmanneksi yritän hahmotella sitä, mitä nollakasvupolitiikka voisi olla ja miten siitä puhuttaessa ehkä sekoitetaan kokonaistarjontavaikutukset ja kokonaiskysyntävaikutukset. Eipä tällä kummoista pointtia ole.

Tässä yhdenlainen luokittelu talouskasvuun suhtautumiselle: 1.) Ihmiset, jotka haluavat asettaa taloudelliselle toiminnalle kestävät lainsäädännölliset rajat ja reunaehdot ja antaa talouskasvun määrittyä endogeenisesti noiden lainsäädännöllisten rajojen ja reunaehtojen puitteissa. 2.) Ihmiset, jotka haluavat puuttua suoraan talouskasvuun. Ja sitten on tietysti ihmisiä, jotka vain haluavat nähdä maailman palavan, kuten Alfred sanoo. Samaistun itse ensimmäiseen ryhmään, jonka kannasta on mielestäni hyvä esitys ViNOn talouspoliittisessa ohjelmassa, tosin olen tässä ehkä jäävi oltuani mukana kirjoittamassa tuota. Molemmilla kannoilla on puolensa. Huikatkaa jos esitän mielestänne olkinukkeja.

Pointti degrowthisteilla (tämä on se ideologinen Turing-testi) on kaiketi se, että koska 1.) talouskasvu korreloi positiivisesti ja jokseenkin luotettavasti luonnon kuormituksen kanssa ja 2.) luonnon kuormitus syntyy hyvin monista lähteistä, on parempi tähdätä mahdollisimman tehokkaasti talouskasvuun vaikuttaviin tekijöihin, joita on vähemmän. Eli rajat ja reunaehdot-lähestymistymistavassa joutuisi säätämään erikseen hiilidioksidia, typpeä, eri ympäristöjen monimuotoisuutta ja vaikka mitä, kun taas talouskasvun hillintä suoraan vaatii vain tarpeeksi kovaa työ- ja pääomaverotusta. On helppo nähdä, että jälkimmäinen voisi joissakin tilanteissa olla parempi vaihtoehto. Yksi avainparametri lienee se, miten hyvin ymmärrämme luontoa ja sen toimintaa. Luultavasti täydellisen informaation maailmassa degrowth olisi inferiorinen politiikka muista tekijöistä huolimatta.

Millaista optimaalinen nollakasvupolitiikka olisi? Puhun tässä nollakasvusta, mutta kasvuprosentti voi olla mitä tahansa alle "luonnollisen". Oletetaan myös, että mitään muuta ympäristöpolitiikkaa ei tehdä. Palaan tähän oletukseen alempana. Tällöin ainoa suhteellinen hinta, johon kajotaan on vapaa-ajan hinta. Nostetaan kulutuksen hintaa kautta linjan, jolloin ihmiset valitsevat enemmän vapaa-aikaa. Tässä siis oletetaan myös, että tunti vapaa-aikaa kuormittaa vähemmän ympäristöä kuin tunnin palkan kuluttaminen. Eli periaatteessa kiristetään työn verotusta kovasti. Ja varmaankin myös pääoman verotusta, jos ei haluta vaikuttaa tuotannontekijätulojen jakautumiseen. Talous supistuu ja ympäristön kuormitus vähenee. Tehokkaamminkin voisi toimia, jos tiedettäisiin ympäristön kuormituksen lähteet tarpeeksi hyvin, kuten yllä jo sanottiinkin. Yksi rajoite tässä varmaan on se, että nollakasvupolitiikalle riittävän korkeat verot luultavasti kannustaisivat siirtämään merkittävän osan taloudellisesta toiminnasta pimeälle puolelle. En jaksa nyt ajatella sitä, onko tämä jotenkin erilaista riittävien yksittäisten ympäristöverojen kohdalla.

Se, että mitään muuta ympäristöpolitiikkaa ei nollakasvupolitiikan puitteissa tehtäisi on epäreilu pointti siinä mielessä, että nollakasvupolitiikan kannattajat eivät kannata sellaista. Mutta jos haluaa molemmat politiikat, pitää varmaan selittää se, mihin nollakasvupolitiikkaa sitten tarvitaan, jos se kerran on inferiorinen. Selitys lienee se, että nollakasvupolitiikka itsessään mahdollistaisi ympäristöpolitiikkaa. Onko näin? Selväähän on se, että kasvun pitäminen tärkeänä rajoittaa ympäristöpolitiikan mahdollisuuksia. Mutta en näe mitään syytä, miksi rajat ja reunaehdot-lähestymistavassa kasvua tarvitsisi pitää sen tärkeämpänä kuin degrowth-lähestymistavassakaan. Ainakin retoriikan tasolla tuntuu siltä, että degrowth-lähestymistapa on fiksoituneempi talouskasvuun. Varmaan ideana on se, että nollakasvu tavoitteena syrjäyttää talouskasvun asettaman poliittisen rajoitteen paremmin kuin rajat ja reunaehdot. Voi olla, en ole tässä puhunut poliittisesta realismista enkä aloita nytkään.

Puhutaan jostain mielenkiintoisemmasta, kuten makrosta. Tämä on hyvin spekulatiivista ja kokeellista, sanokaa jos teen virheitä. Makrossa ei olla suuremmin mustetta haaskattu kasvun rajoittamisen tutkimiselle, joten mutuilen. Yksi pointti, jonka monet degrowth-kriitikot (esim. Lasse Männistö) esittävät on se, että degrowth lisäisi työttömyyttä. On totta, että kun puhutaan kokonaiskysynnästä, tuotannon lasku on yhteydessä työllisyyden laskuun. Se on itse asiassa niin selkeä suhde, että sitä kutsutaan laiksi. Okunin laki on empiirinen relaatio, yksi pitävimmistä makrorelaatioista (tosin kilpailu ei tällä saralla ole kovin kovaa). Tämä on varmaan mielessä degrowth-kriitikoilla.

Mutta nollakasvupolitiikassa ei ole ideana masinoida laskusuhdanne häiritsemällä kokonaiskysyntää, vaan viedä talous uudelle, pienemmälle kasvu-uralle vaikuttamalla vapaa-ajan suhteelliseen hintaan. Kyse ei siis ole jäykistä palkoista ja hinnoista, Okunin laista yms. kokonaiskysyntätouhusta vaan kokonaistarjonnasta. Mitä vaikutuksia nollakasvupolitiikalla sitten olisi työllisyyteen? Mieleen tulee seuraavia asioita: 1.) Tuntirajoitteet. Jos tavoitteena on saada kaikki tekemään neljä tuntia vähemmän töitä päivässä, voikin käydä niin, että toiset tekevät kahdeksan tuntia vähemmän eivätkä toiset tee lainkaan vähemmän. Jargonilla: painottuisivatko tarvittavan suuren veromuutoksen vaikutukset ekstensiiviselle vai intensiiviselle marginaalille? Tuntirajoitteetkin ovat tosin endogeenisia, ja noin suuri muutos varmaan muuttaisi standardeja. 2.) Vaikuttaako tehdyn työn määrä jotenkin työmarkkinoiden tehokkuuteen? Tulee mieleen siis etsintäkustannukset yms. à la Diamond-Mortensen-Pissarides. 3.) Avoin kysymys degrowthissa yleisemminkin on hyvinvointipolitiikan rahoitus, ja hyvinvointipolitiikalla on vaikutuksensa myös työmarkkinoiden toimintaan. Yleisesti ottaen siinä työttömyys-argumentissa sekoitetaan kokonaistarjontavaikutukset ja kokonaiskysyntävaikutukset ja olen ehkä siinä suhteessa vähemmän pessimistinen nollakasvupolitiikan suhteen. On tosin sanottava, että kun mutuni perustuu yllä esitetyn tasoiseen spekulointiin, niin en voi olla kovin varma.

Yleisesti ottaen degrowthin pointti varmaan oli ja on kasvun kyseenalaistaminen politiikan tavoitteena, ja se on ihan hyvä, tosin olen samaa mieltä Heikin kanssa siitä että joidenkin degrowthistien maalaama BKT-uskovaisuus on olkinukke. Lisäksi minusta olisi hauska kuulla ajatuksia siitä, miksi talouskasvusta puhutaan niin paljon. Oma selitykseni tälle on hyvinvointivaltiomme sukupolvien välinen ulottuvuus; että olemme suunnitelleet eläkkeemme ja palvelumme tietylle talouden kasvulle.

8 kommenttia:

Touko Apajalahti kirjoitti...

"1.) Ihmiset, jotka haluavat asettaa taloudelliselle toiminnalle kestävät lainsäädännölliset rajat ja reunaehdot ja antaa talouskasvun määrittyä endogeenisesti noiden lainsäädännöllisten rajojen ja reunaehtojen puitteissa."

Minusta moni degrowth-tyyppikin kuuluu kategoriaan yksi, mutta ei usko, että näissä rajoissa syntyy talouskasvua. Tästä he sitten vetävät johtopäätöksen, että pitäisi suunnitella systeemi, joka toimii sosiaalisesti kestävästi, vaikka talous ei kasvaisikaan.

Allan Seuri kirjoitti...

Tänks, hyvä pointti. Onhan se totta että jos ne rajat laitettais tarpeeks tiukoiks niin monia systeemejä pitäis muuttaa. Ensimmäisenä nyt tulee mieleen se eläkejärjestelmä. Siinä mielessä sitten toi tekninen toteutus onkin aika turha pohdinta. Kiitti tarkennuksesta, tuo kuulostaa ainakin omiin korviini maalaamaani fiksummalta kannalta.

heikkikorpela kirjoitti...

Jos jengi tekee vähemmän töitä ja saa vähemmän palkkaa, heillä on vähemmän rahaa ostaa siivousta, ravintolaillallisia jne. Ne ihmiset, joilla on lyhyemmän työpäivän johdosta aikaa perheen kanssa kokata itse ruokansa ja syödä se kotona, tuskin olisivat kauhean paljon aiempaa onnettomampia, todennäköisemmin päinvastoin.

Todennäköisesti ekaksi karsitaan kuitenkin sellaisten hyödykkeiden ostamista, joista muutenkin maksetaan vähän työtuntia kohden. Aiempaa onnettomampia voivatkin olla ne ihmiset, joiden työlle ei supistuvan kokonaiskysynnän oloissa löydy ostajaa. Se, että myös työn tarjonta supistuu, ei kauheasti auta matalatuottoisaa väkeä, jos tarjonta supistuu painottaen tuottavampia töitä.

Rakenteellinen työttömyys ei, jotakuinkin määritelmän mukaan, poistu talouskasvulla. Sen vähentämiseksi, tai edes kasvun hillitsemiseksi, tarvitaan ihan muita keinoja. Nollakasvu ei kuitenkaan ainakaan helpota hommaa, vaan pikemminkin edellyttää keinojen järeyttämistä.

Jos nollakasvu olisi vain kysymys siitä, tulenko mä henkilökohtaisesti toimeen nykyisellä tai sitä pienemmällä reaalisella kulutustasolla, niin herttinen sentään, totta kai. Mutta näihin päiviin asti nollakasvutyyppien ehdotukset siitä, miten nollakasvun oloissa hoidetaan a) työllisyys b) julkinen talous c) tulonjako, eivät ole kauheasti vakuuttaneet. Talouskasvu ei takaa sitä, että kysymykset a-c) hoidetaan asiallisesti, ja epäilen, ettei nollakasvukaan mitenkään väistämättä estäisi niiden hoitamista, mutta vastaus näihin kysymyksiin ei musta voi jäädä sille tasolle, että talous ei hei voi kasvaa loputtomiin, koska termodynamiikan lait.

Artturi kirjoitti...

Tää on nyt vähän aiheen vierestä, mutta miks nollakasvuun ei mentäs nostamalla alvia? Ei menis tuotantotekijättulotkaan sekasin...

Mä oon yllättynyt, että nollakasvuliikkeessä ei oliskaan kyse nollakasvuun pyrkimisestä vaan siitä, että annettas talouden kasvaa ihan miten paljon tahansa, kunhan se on kestävää. Mä oonkin paljon lähempänä nollakasvujengiä ku mitä luulin.

Mä luulin myös, että nollakasvumeiningissä olis ollu aimo annos sitä, että rajalliset resurssit = rajaton kasvu ei oo mahdollista.

Allan Seuri kirjoitti...

Heikki: Oon samaa mieltä nollakasvutyyppien kritiikistäs, hyviä ajatuksia muutenkin. Mä vain mietin sitä, että kyllähän kulutusrakenne muuttuu myös kasvavassa taloudessa johtaen siihen, että joidenkin työntekijöiden osaamisesta tulee tarpeetonta (näin mä laittaisin rakennetyöttömyyden) ja siihen, että jonkinlainen työvoimapolitiikka on kannattavaa. Mut onko tässä jotain epäsymmetriaa siinä, että nollakasvutaloudessa kulutusrakenne muuttuu nopeammin, rakennetyöttömyyttä tulee enemmän ja työvoimapolitiikkaa tarvitaan enemmän? Toki siirtymävaiheessa nollakasvu-uralle kaikkien pitäis vähän laskea odotuksiaan siitä, paljonko ne tienaa tulevaisuudessa ja sitä kautta paljonko ne voi kuluttaa nyt, mutta noin intuitiivisesti tuntuisi siltä että pitkällä aikavälillä nollakasvutalous olisi staattisempi kuin kasvutalous.

Artturi: Toi on hyvä pointti, alvi ois varmaan parempi. Keskityin siihen työn verotukseen sen takia, että kun aattelin kyse on vapaa-ajan suhteellisen hinnan säätämisestä, aattelin että se on helpompi tajuta työn verotuksen kautta. Mutta varmaan ei-markkinahyödykkeiden (tää on varmaan oxymoron, mutta eniveis) ja markkinahyödykkeiden suhteellinen hinta ois kans hyvä tapa käsittää asia.

Mäkin vähän yllätyin, mutta positiivisesti, koska haluan ajatella että jengin pointeissa on jotain itua ja tolla tavalla tulkittuna se on hedelmällisempi. Tosin onhan se retoriikka siinä mielessä vähän outoa, kun puhutaan että pitää luopua tai harkita luopumista ikuisen kasvun tavoitteesta taimistälie, jos todellisuudessa ollaan sitä mieltä että pitää laskea arvioita kasvun mahdollisuuksista. Vaikka kuinka positiivisesti sitä liikettä kattois, niin onhan siellä kaikkea hölmöäkin, mutta ehkä on mahdollista että jos avaa jotain keskusteluyhteyksiä niin sitten sieltä voi löytää ne hyvät jutut ja vaieta kuoliaaks ne hölmöt.

Artturi kirjoitti...

Allan: Joo siis ehdottomasti kannattaa ajatella positiivisesti. Ei siitä oo hirveesti hyötyä oman ajattelun kehittämisessä, että ajattelis vaan, et muut on hölmöjä vaan on hyvä yrittää kaivaa niitä kaikkein järkevimpiä argumentteja.

Mulle tuli suihkussa tässä just mieleen se, että miks degrowthissa pitäs huolestua verotulojen vähäisyydestä? Tai siis meneeks se silleen, että yksityinen kulutus ei oo kestävällä pohjalla, mutta julkinen kulutus on? Kai julkisen sektorin kulutus on ihan yhtä kestävällä / kestämättömällä pohjalla ku yksityisen sektorinkin kulutus.

Jotenkin tää tuntuu vähän epäsymmetriseltä ajatuksela ja pistää miettimään, että onks tässä oikeesti kyse jostain muusta ku kulutuksen kestävyydestä?

Vähän samalla tavalla ku mitä Nick Rowe kirjotti vähän aikaa sitten stimuluksesta, et jos kannattaa fiscal stimulusta, niin miks aina haluu kasvattaa julkisia menoja ku ihan yhtä hyvää stimulusta olis luvata vähentää menoja tulevaisuudessa tai siirtää tulevaisuuden menoja eteen päin.

Allan Seuri kirjoitti...

Artturi: Ihan hyvä pointti. Noin yleisesti ottaen kuitenkin ainakin Suomen kaltaisissa talouksissa julkinen kulutus varmaan rasittaa ympäristöä yksityistä vähemmän niin absoluuttisesti kuin suhteellisestikin (per euro).

[tossa on esim. yks raportti, jonka mukaan 80% ghg-päästöistä Ruotsissa tulee yksityisestä kulutuksesta ja 20% julkisesta kuvio3/s.27 http://www.naturvardsverket.se/Documents/publikationer/978-91-620-5992-7.pdf . Noi numerot on tietysti niinku tollaset päästöarviot yleensä hyvin epävarmoja. Noin kaks kolmasosaa kansantalouden kulutusmenoista on yksityisiä kulutusmenoja ja kolmasosa julkisia kulutusmenoja, jos osasin ruotsalaisia taulukoita tulkita oikein. Ja kun noita vähän matikoi niin näkee että päästöt/kruunu on yksityisessä kulutuksessa yli kaksinkertainen. Suomessa julkisen ja yksityisen kulutuksen suhde on 30/70, sen näkee ihan tilastokeskuksen kansantalouden tilinpidosta.]

Mut eihän se mikään syy ole kasvattaa julkista kulutusta suhteessa bkt:hen, jos puhutaan puhtaasta nollakasvupolitiikasta, jossa halutaan pitää menorakenne ennallaan, ml. julkisten menojen suhde bkt:hen. Siinä ois vaan kyse siitä, että ajateltais että kyllä me osataankin ohjata kulutusta kestävämpään suuntaan, mutta että sitä ei osata tehdä muuten kuin ohjaamalla yksityiseen kulutukseen käytettyjä resursseja keskimäärin vähemmän rasittaviin julkisen sektorin tuottamiin hyödykkeisiin. No, kai joku voi noinkin ajatella, mutta hölmöltähän se kuulostaa. Ja oikeastihan pitäisi puhua marginaalisesta rasittavuudesta eikä keskimääräisistä, mut en tiedä miten se muuttais asiaa.

Artturi kirjoitti...

Allan: Nii ja sit pitäs tietää, että mikä on julkisen kulutuksen marginaalihyöty verrattuna yksityisen kulutuksen marginaalihyötyyn...

Mut mä lähinnä ajattelin sitä niin, että marginaalilla sekä julkinen kulutus, että yksityinen kulutus kuluttaa luonnonvaroja ja tästä sit ihmettelin, että miks kuitenkin aina halutaan vähentää vaan yksityistä kulutusta.

Lähetä kommentti

Kommentti

Blogiarkisto