Progressiivinen kulutusverotus

Lisäys: lue mieluummin Olli Kärkkäisen "Progressiivisen kulutusverotuksen perusteet"-postaus.


Verotuksen painopistettä on viime vuosina siirretty tuloista kulutukseen, tuloveroista arvonlisäveroon. Monien huoli tämän suhteen on se, että siinä missä tuloverot ovat progressiivisia, arvonlisäverotus ei sitä ole. Näin tulontasaus kevenee ja tuloerot uhkaavat kasvaa. Ratkaisuksi tähän kannatetaan toisinaan eriytettyjä arvonlisäveroasteikkoja. Ajatus on se, että köyhillä menee enemmän rahaa ruokaan, joten alentamalla ruuan arvonlisäverotusta tehdään arvonlisäverotuksesta progressiivista. Tämä on turhan tehotonta ja vaivalloista. On yksinkertaisempikin keino.

Ajatellaan, että ihmisen tietyn vuoden verovelka T on jokin funktio muuttujasta Y, ja joistakin muista tekijöistä, eli T = F(Y,...). Esimerkiksi Y voi olla palkkatulot, ja muita tekijöitä voivat olla esimerkiksi perhe- ja asumistyyppi. Y voi olla mikä tahansa havaittava muuttuja ja veroasteikko voi olla Y:n suhteen mitä tahansa muotoa: progressiivinen, suhteellinen tai regressiivinen.

Yhtenä oikeudenmukaisen verotuksen elementtinä pidetään sitä, että "rikkaat" maksavat suhteellisesti enemmän. 1700- ja 1800-lukujen taitteessa ihmisiä verotettiin ikkunoiden määrän mukaan, koska sen ajateltiin heijastavan maksukykyä. Nykyinen järjestelmä ei kerää enemmän rahaa rikkailta, vaan hyvätuloisilta. Toki rikkaat ovat usein hyvätuloisia ja hyvätuloiset rikkaita. Lisäksi on syytä muistaa, että tässä tulot ovat vain yhden vuoden tuloja - verojärjestelmän progressiivisuus voi olla erilainen tarkasteltaessa yksittäisiä vuosia kuin tarkasteltaessa elinkaaria (esim. Ruotsista ks. Bengtsson et al. 2012). Joka tapauksessa, jos progressiivinen tulovero kelpaa "rikkaiden" verottamisessa, niin luultavasti kelpaisi myös progressiivinen kulutusvero.

Progressiivinen kulutusvero on yksinkertainen. Asetetaan yksinkertaiseksi Y-muuttujaksi kulutus ja tehdään funktiosta progressiivinen. Jos kulutat 25 000 euroa vuodessa, maksat veroja 10 000 euroa vuodessa. Jos kulutat vuodessa 40 000 euroa, maksat veroja 20 000 euroa vuodessa. Ja niin pois päin.

Järjestely vaatii sen, että me voimme havaita yksilön kulutuksen. Tämä olisi tietenkin vaivalloista, jos meidän pitäisi kirjata hänen jokainen ostoksensa vuoden ajalta ja ynnätä ne yhteen. On kuitenkin helpompi keino. Kulutus on tulojen ja säästämisen erotus. Koska verojärjestelmämme perustuu tulojen verottamiseen, järjestelmämme havaitsee ihmisten tulot melko tehokkaasti. Entäpä säästäminen? Tämä ihmisten pitäisi ilmoittaa verottajalle. Progressiivisen kulutusverotuksen puitteissa ihmisillä olisi kannustin ilmoittaa verottajalle kaikki säästämisensä (ja enemmänkin!): mitä enemmän säästät, sen vähemmän maksat veroja. Käytännössä verot voitaisiin pidättää palkasta samalla tavalla kuin nytkin ja tasata tilit myöhemmin palautuksin ja mätkyin lopullisen laskelman mukaan.

Helppoa, eikö vain?


P.S. Progressiivinen kulutusvero olisi myös oikeudenmukainen tapa päästä eroon pääomatuloverosta. En tiedä, missä kirjallisuus nykyään menee sen suhteen, pitäisikö pääomatuloa verottaa vai ei, mutta argumentti nollaveron puolesta on yksinkertainen. Toki progressiivisen kulutusveron päälle voi halutessaan lätkäistä myös positiivisen pääomatuloveron, eiväthän nämä sulje toisiaan pois.
P.P.S. En ole tutustunut ehdotukseen kovin tarkasti, mutta jos en ole väärin ymmärtänyt, Liberan perustili-mallissa veroja maksetaan vasta siinä yhteydessä kun varoja nostetaan perustililtä - oletettavasti kulutusta varten.

Opetusblegi

Opetan tässä vuodenvaihteen ympärillä lukiolaisille yhteiskuntaopin jatkokurssia taloustieteestä. Kurssi rakentuu pitkälti oppikirjana käytettävän Taloustieteen oppikirjan ja siitä jo aiemmin valmennuskurssille tekemieni materiaalien pohjalle, mutta koska kyseessä on sivistyslaitos eikä pääsykoevalmennus, käytettävissäni on enemmän vapausasteita. Ajattelinkin siis kysyä josko tämän blogin lukijoilla olisi joitakin ajatuksia siitä, mitä kurssilla voisi opettaa. Mitä olisit halunnut oppia taloudesta ja taloustieteestä lukioikäisenä? Mitkä ajatukset herättivät kiinnostuksesi talousasioihin ja taloustieteeseen? Mikä kysymys oli sellainen josta ajattelit että hei, tämähän tekee järkeä kun tähän soveltaa kysyntää ja tarjontaa?

Yhden luentokerran kaavailin, mikäli mahdollista, käyttää talouden tietolähteiden parissa. Elämme dataintensiivistä aikaa ja on tärkeää osata etsiä ja löytää tietoja. Esimerkiksi yksi teema voisi olla tuloerot. Mikä ginikerroin on? Minkä arvon se saa Suomessa, entä ulkomailla? Miten muuttuja on kehittynyt aikojen saatossa? Olen pyöritellyt myös teemoja työttömyys ja työllisyys (esim. miksi Tilastokeskuksen ja TEMin luvut eroavat toisistaan, kuinka paljon?), kansantalouden tilinpito (esim. BKT kolmella eri tavalla ynnättynä yhteen) ja raha ja inflaatio (esim. scatterplot kuukauden keskiarvoilla vs. vuoden keskiarvoilla). Mitä muita teemoja keksisitte tällaiseen? Ajattelin siis, että oppilaat pienryhmissä voisivat selvittää valitsemastaan teemasta annettuja kysymyksiä.

Kaikki aktivoivat temput ovat tietenkin kullanarvoisia. 2/3-peli on hauska, mutta kurssiin ei kuulu niin paljoa peliteoriaa, että se sopisi sinne. Netissä on paljon resursseja eri peleihin taloustieteen kurssille, mutta itseäni esimerkit eivät näin luettuna ainakaan innosta niin paljoa, että tohtisin niitä lähteä innostavasti opettamaan. Ehkä jonain päivänä käytössä on kliksuttimia, joita Brad DeLong hyödyntää omassa opetuksessaan.

"Pelle Peloton opettajana", piirrokset Tony Strobl, ensijulkaisu AA 40/61. Tarinassa toistuvat tutut teemat. Pelle tulee opettajaksi kouluun ja hän käyttää hienosti teknologiaa hyödyksi opettamisessa. Rehtori kuitenkin käskee pelleä rakentamaan nerouskoneen, jotta hänen oppilaansa pärjäisivät yliopistosta tullutta pikku-Hessua vastaan tietokilpailussa. Nerouskone ei toimi ja lopulta osoittautuu turhaksi Aidon Oppimisen kannalta, mikä saa Pellen kääntymään kaikkea kehittämäänsä opetusteknologiaa vastaan. Ankkalinnassa kultainen keskitie on aina se, että mikään ei muutu.

Vedän sitten alkukeväästä Tampereella makrotalousteorian maisterikurssin harjoituksia, yhdessä jatko-opiskelijakollegan kanssa. Tähänkin voi antaa ajatuksia. Kurssilla kaiketi käsitellään endogeenista kasvua ja suhdanteita ja suhdannepolitiikkaa IS-MP-IA-mallissa ja sivutaan erilaisia makroteemoja (rationaaliset odotukset, ricardolainen ekvivalenssi, RBC-mallien perusteet).

Miksi aseista on useammin pulaa kuin sotilaista?

Sota on järjetöntä, mutta vielä järjettömämpää on sotiminen ilman aseita. Tässä kuvaus Hengyangin taistelusta Jonathan Fenbyn kirjasta The Penguin History of Modern China: The Fall and Rise of a Great Power 1850 - 2009:

Ten thousand men of the Tenth Army dug in round Henyang, outnumbering the enemy four to one. A US intelligence officer found that malaria was rife, arms were lacking and food was down to two bowls of rice a day. Yet the spirit of the defenders was 'absolutely amazing'. Teddy White reported that only a third of the soldiers had a rifle. A unit he joined had no vehicles, and only two antique French First World War artillery pieces. 'All that flesh and blood could do, the Chinese soldiers were doing', he wrote. 'They were walking up hills and dying in the sun but they had no support, no guns, no direction. They were doomed.

Tämä on tarina, joka toistuu sodankäynnin historiassa. Sotilaat ovat huonosti koulutettuja, huonosti ruokittuja ja huonosti aseistettuja. Harvemmin kerrotaan tarinoita, joissa tykistöä, kivääreitä ja ruokaa olisi niin paljon, etteivät sotilaat ehtisi käyttää niitä tehokkaasti. Miksi armeijat joutuvat taistelemaan niin epäoptimaalisilla työvoima-pääoma-yhdistelmillä? Tässä muutama mahdollinen selitys.

• Sota on pääomaintensiivisempää kuin rauha. Sodan käynnistyessä koko taloudessa on sotimisen kannalta epäoptimaalinen työvoima-pääoma-suhde ja tuon suhteen muuttaminen on hidasta.
• Työvoima on monikäyttöisempi tuotannontekijä kuin pääoma. Minkä tahansa alan työntekijöitä, ainakin miehiä, on helppo muuntaa sotilaiksi: kunhan käskee. Kattilatehtaan muuntaminen sotakäyttöön on jo vähän vaikeampaa, puhumattakaan vaikkapa asuntopääomasta.
• Työvoima on helpompi mobilisoida kuin pääoma. Sodan sytyttyä pääoma katoaa lattialankkujen alle ja rajojen taa, mutta kansalaisten on vaikea päästä käpykaartiin.
• Armeijat, tai niitä käskevät johtajat, eivät saa lainaa rahoitusmarkkinoilta. Sodassa taistellaan resursseista, ja jos sota hävitään, ei ole resursseja, joilla maksaa lainaa takaisin. Sodan lopputulemasta on epävarmuutta ja riskipreemiot korkeita. Pääoman kauppaamisessa sotiville osapuolille voi olla myös ei-taloudellisia rajoitteita. Ei vain haluta sekaantua, vaikka se olisikin taloudellisesti kannattavaa.
• Pääomapula on huutavampi yksittäisten taisteluiden kuin koko sotatalouden osalta. Sotilaita on helpompi liikuttaa paikasta toiseen kuin pääomaa, olkoon se ruokaa tai tykistöä.

Vaikuttaisi siltä, että moderneilla armeijoilla tätä ongelmaa on vähemmän. En myöskään muista, että Homerin Iliaassa olisi suuremmin valitettu keihäiden puutteesta. Mihin historialliseen kehityskauteen tämä ongelma liittyy ja miksi?

Saan varmasti vähän paremman käsityksen asiasta luettuani seuraavaksi pinossani odottavan Adam Toozen kirjan Wages of Destruction, joka kertoo Natsi-Saksan historian talouden näkökulmasta, mutta olisi hauska kuulla, mitä ajatuksia teille tulee.

Viisi väärää ja vaarallista ajatusta rahapolitiikasta

1. Rahapolitiikassa on kyse euron suhteesta muihin valuuttoihin

Mistä ajatuksessa on kyse?

Suomalaiset tapaavat hahmottaa keskuspankin toiminnan valuutan ulkoisen arvon (valuuttakurssien) suhteen. Keskuspankki laskee korkoja, mikä alentaa euron arvoa suhteessa dollariin ja kruunuun ja vienti alkaa vetää. Ajattelutapa on historiallisesti katsottuna luonteva: tätä suomalainen rahapolitiikka on ollut koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan lukuun ottamatta nykyistä, erikoista euroaikaa ja vuosia 1992-1996. Talous ajautui umpisolmuun, valuutta devalvoitiin, vienti alkoi vetää ja kustannusrakenne lähti kehittymään uutta devalvaatiota kohti.

Miksi se on väärä?

Rahapolitiikka toimii monia kanavia pitkin, ja valuuttakurssit ovat vain yksi niistä. Rahapolitiikan vaikutukset tulevat euroalueella enemmän investointien ja yksityisen kulutuksen kuin vientikysynnän kautta, ja sama pätee todennäköisesti Suomenkin kohdalla.

Miksi se on vaarallinen?

Euroopan keskuspankki virallisen kantansa mukaan huomioi valuuttakurssien vaikutuksen varsinaiseen tavoitemuuttujaan eli kuluttajahintoihin, mutta euron matala tai korkea arvo valuuttamarkkinoilla ei ole sen tavoite. Tämä on linjassa G7-maiden julistuksen kanssa, jonka mukaan rahapolitiikalla ei pyritä valuuttakurssimuutoksiin.

Jos suomalainen pitää EKP:n rahapolitiikkaa liian kireänä, hän kehystää ajatuksen niin, että euron arvo valuuttamarkkinoilla on liian korkea ja että EKP:n pitäisi toimia sen laskemiseksi. EKP:n on helppo torjua tällaiset vaatimukset suoralta kädeltä: itse asiassa näiden vaatimusten torjuminen on sen velvollisuus. Valuuttakursseista puhuminen ei siis johda mihinkään. Pidemmälle päästäisiin, jos asia esitettäisiin investointi- ja kulutuskysynnän ja niiden tuotanto- ja työllisyysvaikutusten kautta. Tälläkään ei päästä kuitenkaan kovin pitkälle, kuten kohdassa 4 nähdään.


Valuuttakurssinäkemyksen lisähaitta on se, että kansainvälinen rahajärjestelmä näyttäytyy siitä katsoen nollasummapelinä. Yhdysvalloissa lasketaan ohjauskorkoa ja eurooppalaiset kärsivät, kun jenkit vievät sijaa vientimarkkinoilla. Todellisuudessa ainakin nykyisenlaisessa taantumassa Fedin koronlasku lisää eurooppalaisten tuotteiden kysyntää Yhdysvalloissa niin, että eurooppalaiset lopulta hyötyvät toimenpiteestä. 1930-luvun lama loppui siihen, että kaikki maat ryhtyivät toteuttamaan ekspansiivista rahapolitiikkaa ja kaikki voittivat.


2. Talous on turvassa, kunhan deflaatiopeikko torjutaan

Mistä ajatuksessa on kyse?

EKP laski torstaina ohjauskorkoa ja useat toimenpiteestä tehdyt jutut kehystivät asian niin, että inflaatiovauhdin hiivuttua 0,7 prosenttiin lokakuussa EKP haluaa torjua deflaation eli yleisen hintatason laskun mahdollisuutta. Ajatus tässä on se, että deflaatiossa on jotain erityistä. Ajatus on se, että jos inflaatioaste muuttuu 0,1 prosentista -0,1 prosenttiin, taloudessa tapahtuu jotain radikaalisti erilaista kuin jos inflaatioaste muuttuu 0,3 prosentista 0,1 prosenttiin. Tämä ei ole edes vain "tavallisen kansalaisen" näkemys: myös taloustieteilijät ja erityisesti keskuspankit käyttävät tätä.

Miksi se on väärä?

Koska kunnioitettavat taloustieteilijätkin puhuvat tästä, en uskalla väittää sen olevan täysin väärä. Ehkä siinä on jotain taustalla. Itse en vain ole ikinä ymmärtänyt sitä. Väitän, että kyse on ensisijaisesti siitä, että toteutuneet hinnat eivät vastaa odotuksia, ja tämän kannalta on aivan sama, onko kyse deflaatiosta (hintatason laskusta) vai disinflaatiosta (inflaation hidastumisesta).

Ensinnäkin ajatus siitä, että deflaatio olisi aina ja kaikkialla talouden turma on yksinkertaisesti väärä. Deflaatiosta nostetaan esille erityisesti kaksi kurjaa episodia: Yhdysvallat (ja osin myös muu maailma) 1930-luvun Suuressa lamassa ja Japani vuosituhannen taitteessa. Kun tarkastellaan historiallista kokemusta laajemmin, deflaation ja taantumien välillä ei näytä olevan mitään yhteyttä. Maat ovat kyenneet reippaaseen kasvuun laskevan hintatasonkin puitteissa.

Toiseksikin jos haittoja katsotaan, enemmän meillä on tuoretta kokemusta disinflaatioista kuin deflaatiosta. Keskuspankit kautta läntisen maailman päättivät 1980-luvun alussa, että ne vakauttavat inflaation ja vakauttavat sen edellisten vuosien keskiarvoa matalammalle tasolle. Seurauksena oli taantumia ja työttömyyttä. Joidenkin tutkijoiden mukaan Euroopan työttömyysongelma syntyi pitkälti noiden disinflaatioiden seurauksena.

Miksi se on vaarallinen?

Ajatus on vaarallinen, koska se päästää keskuspankin liian helpolla. Deflaatio- ja inflaatiopeikkojen pelossa elävä yhteiskunta käytännössä sanoo, että keskuspankki saa tehdä mitä vain nollan ja kahden prosentin inflaatiovauhdin välillä. Tiedämme, että kun inflaatio on pitkään matalalla ja vakaana, hinnoista tulee entistäkin jäykempiä. Tällöin on erityisen haitallista talouden kannalta, jos toteutuneet hinnat eivät vastaa odotuksia.

Kun tehdään tiukka ero disinflaation ja deflaation välillä, vallan vahtikoirat nukkuvat suurimman osan ajasta ja hereillä ollessaan haukkuvat väärää puuta. Se on hassua. Anna inflaation laskea vuoden ajan kokonaistuotannon supistuessa ja kukaan ei räpäytä silmiään, mutta mainitse deflaatio ja kaikki menettävät järkensä. Itse en näe mitään syytä pelätä deflaatiota. EKP on voimakkaasti sitä vastaan ja sillä on tarvittavat välineet. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö rahapolitiikalta pitäisi vaatia enemmän.


3. Kun ohjauskorko on matalalla tasolla, rahapolitiikka on löysää

Mistä ajatuksessa on kyse?

Rahapolitiikasta puhuttaessa mainitaan usein historiallisen matalat ohjauskorot. On totta, että EKP:n ohjauskorko on historiallisen matalalla: se ei ole koskaan ollut 0,5 prosentissa aiemmin. Tämän perusteella usein ajatellaan, että rahapolitiikka on löysää tai jopa "ultralöysää".

Miksi se on väärä?

Vain hölmöt katsovat yksin ohjauskorkoja ja luulevat näkevänsä niissä jotain mielenkiintoista. Erityisesti vain hölmöt voivat päätellä sen perusteella mitään rahapolitiikan tilasta, siitä, onko se löysää vai tiukkaa. Jos milloinkaan, raha on löysää hyperinflaatioiden aikana, ja tuolloin korot nousevat kymmeniin, jopa satoihin prosentteihin.

Tähän liittyy tietenkin se, että rahapolitiikan ohjauskorosta ja markkinakoroista puhuttaessa viitataan nimelliskorkoihin, kun taas taloudellisen toimeliaisuuden määrää enemmänkin reaalikorko. On kuitenkin perimmäisempi syy siihen, miksi ohjauskorkojen tuijottaminen on hölmöä. Ohjauskorko on väline, ja sen tasoa pitäisi arvioida suhteessa siihen, mikä sen "pitäisi" olla. Tällä on syvempi merkitys kuin se, mitkä rahapolitiikan vallitsevat tavoitteet ovat. On vaikea, jopa mahdoton kysymys antaa kriteeri sille, milloin rahapolitiikka on tiukkaa ja milloin se on löysää. Nimelliskorot, reaalikorot tai rahan määrän muutokset ovat epäluotettavia rahapolitiikan tilan indikaattoreita. Parempia ovat inflaation ja nimellisen BKT:n kehitys. Kannattaa siis katsoa tavoitteita, ei välineitä.

Miksi se on vaarallinen?

Ohjauskorkoja tuijottamalla me emme ymmärrä, mitä keskuspankki tekee emmekä siten pysty rakentavasti toteuttamaan velvollisuuttamme tarkkailla, valvoa ja kritisoida sen toimintaa. On vaikea arvioida lääkärin toimintaa, jos katsoo vain sitä, paljonko lääkkeitä potilaalle määrätään eikä sitä, mikä potilaan tila on ja miten se kehittyy.

Lohdullinen puoli yllä käsitellyssä valuuttakurssien tuijottamisessa on se, että niiden kautta kierretään tämä ansa. Sen kautta suomalaiset voivat ymmärtää, että rahapolitiikka voi olla tiukkaa, vaikka ohjauskorot ovat matalalla.


4. Teot ovat kiinnostavampia kuin tavoitteet

Mistä ajatuksessa on kyse?

EKP:n korkopäätöksiä uutisoidaan näkyvästi. Uutisten yhteydessä saatetaan mainita jotain rahapolitiikan tavoitteista, mutta fokus on aina teoissa ja niiden selittämisessä. Miksi EKP päätti laskea ohjauskorkoaan viime torstaina?

Miksi se on väärä?

EKP:n korkopäätösten informaatioarvo on lopulta melko matala. Se, että EKP laskee ohjauskorkoa kertoo meille enemmän talouden heikosta tilasta kuin mistään muusta. Jos talouden heikkoa tilaa haluaa uutisoida, niin sitä voi uutisoida suoraan tuotanto- ja työllisyyslukujen kautta. EKP:n laski ohjauskorkoaan viime torstaina, mutta sen tavoite oli sama perjantaina kuin mikä se oli keskiviikkona. Ja tavoite on se, millä on merkitystä.

Miksi se on vaarallinen?

Se miten lääkäri määrää lääkkeitä on ehkä mielenkiintoinen, mutta lopulta tekninen ongelma. Yhteiskunnallisesti paljon tärkeämpää on se, miksi lääkäri lääkkeitä määrää - potilaan vai lääkeyhtiön edun vuoksi?

EKP on itsenäinen keskuspankki demokraattisessa valtioliitossa. Se toteuttaa parhaansa mukaan sitä tavoitetta, joka sille on annettu ja jota se on itse edelleen tulkinnut tarkemmin. Otan esimerkin. Haluaisin, että EKP toteuttaisi elvyttävämpää politiikkaa. Tarkoittaako tämä sitä, että haluaisin EKP:n laskevan ohjauskorkoa ja ottavan käyttöön negatiivisen talletuskoron? Vastaus lienee kyllä, mutta kysymys esitetään välineiden kautta ja sen takia se on väärä.

Se mitä haluaisin on että rahapolitiikan tavoitetta euroalueella muutettaisiin niin, että siinä otettaisiin nykyistä enemmän huomioon myös tuotannon ja työllisyyden vaihtelut. Väitän, että myös kirjallisuus optimaalisesta rahapolitiikasta tukee tällaista muutosta. Tämä muutos voisi tapahtua muuttamalla EKP:n perussopimuksen artiklaa 127, mutta se vaatisi perussopimuksen muuttamista, mikä on aika vaivalloinen tie. On kuitenkin toinenkin tie. Vaikka EKP ei tätä korosta, sillä itsellään on merkittävä valta oman tehtävänsä määrittelemisessä. Itse asiassa perussopimuksen artiklan 127 kohta 2 mainitsee Euroopan keskuspankkijärjestelmän tehtävistä ensimmäisenä "unionin rahapolitiikan määrittelemisen ja toteuttamisen" (korostus minun). Perussopimus määrittelee vain sen, että rahapolitiikan ensisijaisen tavoitteen on oltava hintavakaus.

Kysymys siitä, minne EKP seuraavaksi ohjauskorkonsa työntää, on akateeminen. Kysymys siitä, mikä rahapolitiikan tavoite on, on yhteiskunnallinen. On vaikeaa keskustella jälkimmäisestä, jos huomio keskittyy edelliseen.


5. Narulla ei voi työntää

Mistä ajatuksessa on kyse?

Kun pääkirjoitustoimittaja tai kolumnisti haluaa kirjoittaa rahapolitiikasta, tarve käyttää raflaavia, tunnettuja ja aihepiirin kannalta relevantteja sananparsia on huutava. Harmillista kyllä vaihtoehdot tässä ovat aika vähäiset, joten narulla työntämisestä joudutaan puhumaan aika usein. Mitä sillä tarkoitetaan?

Narulla työntämiselle voidaan antaa kaksi merkitystä, jotka ovat erilaisia ja jotka ovat syytä pitää erillään. Ensimmäinen on se, että rahapolitiikan instrumenttien vaikutus tavoitemuuttujiin on riippuu talouden tilasta. Ohjauskoron lasku 0,25 prosentilla kiihdyttää taloutta taantumassa vähemmän kuin mitä vastaavankokoinen nosto hidastaa sitä noususuhdanteessa. Todennäköisesti myös rahoitusmarkkinoiden ongelmat heikentävät tietyn kokoisen korkomuutoksen vaikutusta talouteen. Toinen merkitys on se, että rahapolitiikalla ei yksinkertaisesti voida vaikuttaa talouteen.

Miksi se on väärä?

Ensimmäinen merkitys on totta: tietyn korkomuutoksen vaikutus näyttäisi olevan heikompi nykyisenkaltaisessa finanssikriisissä kuin normaaliaikoina. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että jälkimmäinen merkitys olisi totta. Rahapolitiikalla voidaan vaikuttaa reaalitalouteen, nyt ja aina. Jatkaakseni lääkärianalogiaa, se että 400 mg ibuprofeenia ei vie kipua pois ei vielä tarkoita sitä, että särkylääke ei toimi. Sitä vain pitää ottaa enemmän (tai vaihtaa aspiriiniin).

Miksi se on vaarallinen?

Romer & Romer (pdf) kutsuvat Yhdysvaltain keskuspankin Fedin historian vaarallisimmaksi ajatukseksi sitä, että rahapolitiikalla ei voida vaikuttaa talouden kehitykseen. Samalla tavalla se on koko rahapolitiikan historian, nykypäivän ja tulevaisuudenkin vaarallisin ajatus. Ajateltaessa, että rahapolitiikan keinot on käytetty, altistetaan talous ja kansalaiset jotka sen muodostavat turhalle kärsimykselle, olkoonpa tuo kärsimys työttömyyttä tai epävakaita hintoja. EKP ei pysty saamaan aikaan mitä tahansa työttömyyden tai tuotannon tasoa, mutta se pystyisi halutessaan muuttamaan niitä nykytasoilta


Yhteenveto

Keskustelu rahapolitiikasta erityisesti sanomalehtien pääkirjoitussivuilla näyttäytyy omiin silmiini seuraavanlaiselta. Kansalainen katsoo EKP:n ohjauskorkoja (kohta 4) ja päättelee, että rahapolitiikka on hyvin löysää (kohta 3). Hän näkee rahapolitiikan olevan löysää ja havaitsee talouden olevan tästä huolimatta taantumassa, joten hän ajattelee, ettei rahapolitiikalla ole mitään merkitystä (kohta 5). Tai kansalainen tyytyy siihen, että deflaatiopeikko on torjuttu (kohta 2). Tai sitten hän on tyytymätön toteutettuun rahapolitiikkaan ja marssii Frankfurtiin vaatien euron arvon alentamista, jossa hänen pyyntönsä asianmukaisesti torjutaan (kohta 1). Näin EKP ei muuta politiikkaansa, vaikka se voisi sen tehdä ja vaikka sen, ainakin omasta mielestäni, pitäisi se tehdä.


1553 sanaa.


P.S. Koetin kirjoittaa yleistajuisesti ja yleisöystävällisesti, joten päätin jättää lähteet pois tekstistä. Jos jokin juttu mietityttää, laita kommenttia niin avaan sitä mielelläni. Mahdolliset kysymykset ovat varmaan lähinnä että "Kuka näin ajattelee, eikö tämä ole vain olkiukko?" ja "Miten niin muka tämä on väärin?". Mikäli käykin ilmi että olen ollut väärässä - että minulla ei olekaan kunnon lähteitä tai tulkitsen niitä väärin - muokkaan tekstiä sen mukaisesti. Muutenkin tietenkin kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita.

Hajanaisia ajatuksia työttömyydestä Taloustieteen oppikirjassa

Kysyntä-tarjonta-kehikko taipuu moneen. Myös työttömyyteen, mutta siinä on vähän haasteita. Matti Pohjolan Taloustieteen oppikirjaa käytetään kauppatieteellisen yhteishaun pääsykoekirjana ja ainakin joidenkin ammattikorkeakoulujen kurssikirjana. Työttömyyttä käsittelevään lukuun mennessä opiskelijat ovat oppineet käyttämään kysyntä-tarjonta-kehikkoa ja soveltamaan sitä mm. palkkaerojen selittämiseen työmarkkinoilla. Palkkaerojen ohella työmarkkinoiden näkyvin piirre on työttömyys, ja olisikin suuri puute mikäli sen ymmärtämiseen ei annettaisi ajattelun apuvälineitä.

Kirjassa annetut apuvälineet ovat, ainakin oikein opetettuna, hyödyllisiä ja ymmärrettäviä. Perusoppikirjan kirjoittaminen on varmasti haastavaa, mutta Taloustieteen oppikirja on toimiva tältä osin. Muistan kuitenkin, että opettaessani tätä valmennuskurssilla minulla oli vaikeuksia kahden asian kanssa. Jostain syystä asia palasi mieleeni joitakin päiviä sitten ja päätin laittaa ajatukseni ylös, jäsentääkseni niitä ja muistaakseni ne paremmin myöhemmin. Blogin kuiva kausi on myös hyvä katkaista vastaavasti kuivalla tekstillä. No, toivottavasti edes nörtit arvostavat.


Ensinnäkin kirjassa käytetään termejä "vapaaehtoinen" työttömyys ja "ei-vapaaehtoinen" tai "tahaton" työttömyys, joilla ei mielestäni pitäisi olla mitään sijaa taloustieteessä, millään tasolla. Tai sanotaan näin. Ei-vapaaehtoinen työttömyys on järkevä käsite. On joukko työttömyysilmiöitä, joita voidaan kutsua ei-vapaaehtoiseksi työttömyydeksi. Kun tästä joukosta otetaan komplementti, saadaan vapaaehtoinen työttömyys. Vapaaehtoinen työttömyys ei ole mitään muuta, sitä ei kannata yrittää määritellä mitenkään muuten. Tämä epäsymmetria näkyy myös siinä, että ei-vapaaehtoiselle työttömyydelle on oma artikkelinsa Palgrave Dictionary of Economicsissa, mutta vapaaehtoiselle työttömyydelle ei ole.

Toiseksikin minulla oli vaikeuksia keksiä tarinoita kirjan työttömyysmallien ympärille. Taloustieteessä tällainen tarinoiden keksiminen, tai retoriikka, on tärkeässä osassa. Edellisessä postauksessa käsittelin sitä, kuinka regressioyhtälöt kääntyvät ihmisten kielelle. Toinen tärkeä retoriikan osa-alue taloustieteessä on kääntää yhtälöitä ja niitä kuvaavia käppyröitä ihmisten kielelle. Kysynnän ja tarjonnan yhtälöiden taustalla on valtavasti yleisen tasapainon matikointia, joka ehkä toimii ja jossa ehkä on jotain järkeä, mutta ei opiskelijoille kannata kertoa tarinaa walrasilaisesta huutokaupanpitäjästä. En tietenkään esittäisi työttömyystarinoita niinkään monimutkaisesti kuin mitä alla teen, mutta taloustieteilijän on vakuutettava paitsi yleisönsä, myös itsensä.

Aloitetaan vapaaehtoisesta työttömyydestä. Meillä on nyt kaksi työn tarjontakäyrää, jotka kuvaavat kahtalaista tarjontapuolen päätöstä työmarkkinoilla: työmarkkinoille osallistumista ja työn vastaanottamista työmarkkinoilla. Oletetaan, että yksittäisen työntekijän työtunnit eivät jousta. Työn kysyntäkäyrä on tavanomainen, alenevan rajatuottavuuden myötä laskeva.*

Ensi kerralla niitä Roope-setä-kuvia sitten taas.

Mikä tarina tähän taustalle? On helppo ymmärtää, miksi on hyödyllistä nähdä tarjontapäätös tässä kahtalaisena: työttömyysastehan määritellään työttömien määrän ja työvoiman määrän funktiona, joten on hyvä ottaa mukaan myös työvoiman määrään vaikuttava päätös. Iso kysymys on seuraava: miksi palkalla W* N kappaletta ihmisiä päättää tulla työmarkkinoilla, mutta N-L_N heistä päättää olla ottamatta vastaan työtä? Miksi hakea työtä tietyllä palkalla, jos sitä ei ota vastaan sillä samalla palkalla?

Oppikirjassa viitataan pariin tarinaan, työttömyysturvajärjestelmään ja etsintään.

Valtio tukee työttömiä työnhakijoita. Kannattaa ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi, vaikka ei aikoisikaan ottaa työtä vastaan. Ne työnhakijat, joille työnteko on ikävää ja joille työkkärin kanssa asioiminen on siedettävää, eivät ota vastaan työtä ja ne, joille työnteko on siedettävää ja työkkärin kanssa asioiminen on siedettävää, ottavat työn vastaan. Tätä voisi kutsua 26-vuotias Tatu-teoriaksi.


Työn etsiminen on aikaavievää puuhaa. Tämähän on aivan totta ja etsintämallit ovat "oikea" malli työmarkkinoille. Idea on siis se, että työnhakijat hakevat töitä ja saavat tarjouksia aina välillä, ja päättävät sitten ottaa vastaan jonkin näistä tarjouksista. Tällaisesta puhutaan joskus "kitkatyöttömyytenä".** Kysymys on nyt se, että meillä on jakauma, josta työnhakija vastaanottaa työtarjouksia aina välillä (vaikkapa Poisson-prosessin mukaisesti). Mikä tässä tilanteessa on pystyakselin "palkka"?

Osallistumispäätöksen osalta palkka tässä koordinaatistossa on ehkä paras hahmottaa palkan odotusarvona, koska mitään työtarjouksia tässä mallissa ei tule ennen kuin on päättänyt hakea töitä. Entä tarjontakäyrän? Tässä tuntuisi luontevalta nähdä pystyakselin palkka tietyn työtarjouksen palkkana.*** Tiedän, että jos haen töitä, palkkatarjousten odotusarvo on 2500 euroa. Osa on tätä matalampia, osa korkeampia. Jos saan 2500 euron palkkatarjouksen, otanko sen vastaan? En välttämättä: ehkä haluan odottaa parempia tarjouksia.

Näin voidaan ymmärtää erotus osallistumiskäyrän ja tarjontakäyrän erotuksena tietyllä palkkatasolla - eli työttömyys tässä mallissa. Mikä määrittää sen, kuka ottaa tietyn työtarjouksen vastaan ja kuka ei? Tähän on kudottava tarinaa siitä, miten työntekijät ovat erilaisia keskenään. Ehkä toiset ovat malttavaisempia kuin toiset. Ehkä toisten palkkatarjousten varianssi on suurempi kuin toisten.


Ei-vapaaehtoiselle työttömyydelle kirjassa esitetään kaksi mallia, "klassinen" ja "keynesiläinen". Klassinen malli perustuu johonkin ulkoiseen rajoitteeseen palkanasetannassa, kuten minimipalkkaan. Keynesiläinen malli, Yleistä teoriaa lukeneiden ainaiseksi harmiksi, perustuu markkinoilla "luonnollisesti" vallitsevaan hintojen jäykkyyteen alaspäin.

Vaikka perusoppikirjan on oltava tiivis, olisin iloinen jos tässä esitettäisiin myös tarina tehokkuuspalkoista. Vaikkapa näin: "Toisinaan työnantajat maksavat korkeampia palkkoja kuin mitä kysyntä ja tarjonta edellyttäisivät. Tämä johtuu siitä, että työntekijöiden etsiminen aiheuttaa kustannuksia yritykselle. Tarjoamalla korkeampaa palkkaa yritys houkuttelee enemmän päteviä hakijoita, jolloin se saa täytettyä pestin nopeasti. Toisaalta korkeampi palkka saa työntekijän sitoutumaan yritykseen pidemmäksi aikaa. Tätä kutsutaan tehokkuuspalkkamalliksi. Tehokkuuspalkkojen vaikutus on sama kuin minimipalkkalainsäädännön, mutta niitä syntyy työmarkkinoilla ilman mitään lainsäädäntöä."

Työttömyys on moninainen ilmiö: on piilotyöttömyyttä, pitkäaikaistyöttömyyttä, alityöllistymistä, suhdanneluonteista työttömyyttä ja taustalla voi olla minimipalkkoja, tehokkuuspalkkoja, etsintää, yksilöpsykologiasta kumpuavia palkkajäykkyyksiä ja sopimuskäytännöistä kumpuavia palkkajäykkyyksiä. Eikä perusoppikirjoissa päästä edes empiiriseen tutkimukseen, jossa varsinainen hupi sitten vasta alkaa (ja valitettavan usein siihen se hupi myös loppuu!).

Mitä olette mieltä? Ovatko yllä olevat tarinat vakuuttavia? Olisiko jokin muu tarina vielä vakuuttavampi ja voisiko sen esittää kysyntä-tarjonta-kehikossa?


*Ei tämäkään aivan mutkatonta ole. Taloustieteen oppikirjassa alla mainittavat mutkat väistetään sillä, että aleneva rajatuottavuus määritellään sen kautta, että pidetään muut tuotannontekijät vakioina, mutta koko tuotantofunktion rajatuottavuuteen - eli kun pitkällä aikavälillä voidaan muuttaa sekä pääoman että työvoiman määrää - ei oteta suoranaisesti kantaa. Luultavasti fiksu veto. Ajakaamme nyt kuitenkin rohkeasti noihin mutkiin.

Nick Rowe esittää yrityksen tarjontakäyrien nelikentän, ja samanlaisen jaottelun voisi tehdä tässä, tuleehan yrityksen tarjontakäyrä ja sen työn kysyntäkäyrä samasta paikasta, tuotantofunktiosta. Lyhyellä aikavälillä yksittäisen yrityksen kysyntäkäyrä on laskeva. Miksi? Koska työllä on aleneva rajatuottavuus, kun pääoman määrä pidetään vakiona. Tämä on se kysyntäkäyrä, joka Taloustieteen oppikirjan lukijoilla on luultavasti mielessä aina, kun tekstissä puhutaan työn kysynnästä. Oppikirjassa opetetaan, että markkinakysyntäkäyrä on yksittäisten kysyntäkäyrien summa, ei siitä sen enempää. Pitkällä aikavälillä taloustieteessä tyypillisesti oletetaan vakioinen rajatuottavuus, jolloin yksittäisen yrityksen pitkän aikavälin työn kysyntäkäyrä on vaakasuora. Entä pitkän aikavälin työn markkinakysyntäkäyrä? Rowen esimerkki yllä on siitä hyvin rakennettu, että hän puhuu maatiloista ja pystyy argumentoimaan, että pitkälläkin aikavälillä yhden tuotannontekijän tarjonta kansantalouden tasolla on vakio, jolloin myös pitkän aikavälin markkinakysyntäkäyrä laskee alaspäin. Voidaanko sama argumentti esittää pääoman suhteen? Kyllä voidaan. Pääoman tarjonta ei ole joustamatonta, mutta se ei ole äärettömän joustavaakaan: pääoman kysynnän kasvaessa sen hinta (korko) nousee, luoden näin nousevat rajakustannukset/alenevan työn kysyntäkäyrän.
**Se, että oppikirja maalaa tarinaa kitkatyöttömyydestä vapaaehtoisen työttömyyden mallin ympärille on hassua siinä mielessä, että kappaletta myöhemmin vapaaehtoinen työttömyys nimetään rakenteelliseksi työttömyydeksi. Ainakin silloin kun minä olin lukiossa, kitkatyöttömyys ja rakenteellinen työttömyys olivat erillisiä ilmiöitä (muistaakseni noita käsitteitä juurikin käytettiin lukion oppikirjassa).
***Matemaatikot voivat sitten kertoa, onko väärin kuvata samalla akselilla sekä satunnaismuuttujan toteutumia että odotusarvoja.

Baseline-regressio ja tutkimustulokset

Tyypillisessä empiirisessä artikkelissa on ns. baseline-regressio, josta tulevat artikkelin päätulokset, ja lisäregressiot, joilla pyritään varmistamaan päätulokset.* Lisäregressiot vastaavat kysymyksiin "Mitä jos käytettäisiin eri mittaria tälle muuttujalle?", "Mitä jos ei tehtäisi tätä baseline-regression oletusta funktiomuodosta?", "Mitä jos otettaisiin huomioon myös nämä ja nämä asiat?". Hyvässä artikkelissa on paljon lisäregressioita.**

Haaste tutkimuksen ja sen raportoinnin kannalta on se, että tutkijalla on käytettävissään vapauksia baseline-regression valinnassa. Jos tutkija tekee kaksi regressiota, ei ole aina selvää, miksi toisen pitäisi olla baseline-regressio ja toisen lisäregressio. Jos tarkastellaan regressioiden joukkoa ja tutkimuskysymysten joukkoa, niiden välillä ei ole injektiota. Kun tutkija ajaa regression, hän ei voi olla varma siitä, mihin tutkimuskysymykseen se vastaa. Jos taas tutkijalla on mielessään tutkimuskysymys, johon vastaa täydellisesti yksi, tietty regressio, tutkimuskysymys on todennäköisesti joko epämielenkiintoinen tai mahdoton tutkia.

Otetaan esimerkki. VATTin Tuomas Kosonen ja Jarkko Harju tutkivat ravintoloiden alv-alen vaikutuksia hintoihin, kysyntään ja työllisyyteen. Tutkijat eivät käytä tätä termiä, mutta heidän baseline-analyysinsä mukaan arvonlisäveroalennus laski kuluttajahintoja 2 prosenttia. Tämän lisäksi he ajavat lisäregression, jossa ravintoloita painotetaan liikevaihdolla, jolloin he saavat suuremman hintavaikutuksen, 4 prosenttia. Suuremmat ravintolat siis laskivat hintojaan enemmän kuin pienemmät.

Tutkijat tekevät mielestäni selkeän virheen siinä, että esittävät baseline-regression tuloksen kuluttajahintojen laskuna. Kuluttajahinnat eivät ole vain joukko hintoja, vaan kotitalouksien kulutusosuuksilla painotettu indeksi, joka mittaa elinkustannuksia. Jos puhuu kuluttajahinnoista, pitää painottaa kulutusosuuksilla, ja liikevaihto on parempi painotus kuin ei painotusta ollenkaan.

Noin muuten ei ole selvää, kumman regression pitäisi olla baseline-regressio ja kumman lisäregressio. Oma intuitioni sanoo, että jos mielenkiinnon kohteena on ensisijaisesti politiikkatoimenpide ja sen vaikutukset, liikevaihdolla painotetun regression pitäisi olla baseline-regressio. Jos taas mielenkiinnon kohteena on yleisempi näkökulma siitä, miten tyypillinen yritys reagoi veronalennukseen, painottamattoman regression pitäisi olla baseline-regressio. Huomionarvoista on, että "alv-alen vaikutukset hintoihin" on sen verran epämääräinen tutkimuskysymys, että molemmat regressiot vastaavat siihen.***

Otan vielä toisen esimerkin, havainnollistaakseni asiaa ja laimentaakseni sitä vaikutelmaa, että tässä olisi erityisesti kysymys yllä mainitusta tutkimuksesta. OECD:n Migration Outlook 2013 piti sisällään mm. laskelmia maahanmuuton fiskaalisista vaikutuksista. Taulukossa 3.7 esitetään baseline-regression ja kolmen lisäregression tulokset. Tulokset liittyvät siis maassa olevien maahanmuuttajien vaikutukseen, ja ne esitetään prosentteina bruttokansantuotteesta. Baseline-regressiossa sisällytetään arvioidut vaikutukset välittömiin veroihin, tulonsiirtoihin, eläkkeisiin ja julkisesti rahoitettuihin terveys- ja koulutuspalveluihin (OECD keskiarvo 0,3; Suomi 0,16). Ensimmäisessä lisäregressiossa poistetaan eläkkeet tarkastelusta (0,49; 0,12). Toisessa lisäregressiossa otetaan muut julkiset menot, pl. valtionvelan korkomenot ja puolustusmenot, ja jyvitetään ne per capita-periaatteella (-0,12; -0,08). Kolmannessa lisäregressiossa otetaan mukaan vielä valtionvelan korkomenot (-0,31; -0,13).

Ei ole yksiselitteistä, minkä regression pitäisi olla baseline-regressio. Baseline-regression voima näkyy kuitenkin uutisoinnissa, joka pohjautui Suomen osalta tuohon lukuun 0,16.

Sanottakoon vielä, että baseline-regressiota ei pidä valita sen perusteella, mikä on yksinkertaisin. Tämä olisi tietenkin luonteva lähestymistapa: opetammehan teoriaakin yksinkertaisilla "perusmalleilla", joihin sitten lisäämme erilaisia kitkoja ja instituutioita. Teoria pyrkii kuitenkin antamaan ajattelun välineitä, kun taas empiirinen työ pyrkii antamaan vastauksia. Teoriassa "väärä" malli voi olla hyödyllinen, empiriassa "väärä" tulos on aina hyödytön. Yksinkertaisuusperiaate ei myöskään vastaa täysin käytäntöä - yllä mainitun OECD:n tutkimuksen ensimmäinen lisäregressio on yksinkertaisin.

Miksi tutkijoiden kannattaa siis miettiä baseline-regressionsa valintaa?

• Baseline-regressio on viestinnän kärki. Tutkijalla on vastuunsa siinä, että hänen tuloksensa tulkitaan oikein.
• Baseline-regression valinnassa on mielivaltaisuutta. Jos asiaa ei aktiivisesti pohdi, valinnan määräävät helposti omat ennakkokäsitykset, poliittiset ja henkilökohtaiset intressit. Tutkimus julkaistaan todennäköisemmin, jos siinä esitetään "uusia" tuloksia. Tutkijalla on tällöin taipumus valita baseline-regressioksi se, josta tulee "uusin" tulos, tyypillisesti se, missä on suurin merkitsevyys ja kerroin.
• Baseline-regression valinta auttaa miettimään sitä, mikä tutkimusaiheessa oikeasti kiinnostaa.

Lisäksi, jos mahdollista, abstraktiin on hyvä nostaa huomio lisäregressioista, jopa jokin vaihtoehtoinen luku. Näin tehdään yllä mainitussa VATT-tutkimuksessa. Epävarmuus ja tulkinnanvaraisuus kuuluu tieteeseen, sitä ei ole syytä peitellä.

*Tämä pätee artikkeleihin, jotka pyrkivät löytämään jonkin tuloksen käyttäen uutta aineistoa tai teoriaa. On sitten artikkeleita, jotka pyrkivät kumoamaan jonkin aiemmin saadun tuloksen. Tällöin tutkijat uusintavat baseline-regressiossaan aiemman tuloksen, minkä jälkeen he tekevät lisäregressioita, jotka ovat parannuksia suhteessa baseline-regressioon ja antavat erilaisia tuloksia. Viestin kärki on tällöin päinvastainen: "Baseline-regressio on väärä".
**Usein nämä lisäregressiot jätetään kuitenkin pois lopullisesta versiosta. Lopullisessa versiossa on sitten viite working paper-versioon, josta nämä löytyvät.
***Korostan vielä sitä, että epämääräisyys ei ole tässä moite. Tutkimuskysymys antaa tutkijalle fokuksen, ja fokus voi olla liian terävä. Hyvä tutkimuskysymys on sopivan epämääräinen.

Hyvinvointivaltio numeroina

Opi tosiasiat. Se ei riitä, mutta opi ne.

Evan mainiosta tietojulkaisusta Hyvinvointivaltio numeroina on pari viikkoa sitten tullut uusi, päivitetty versio [pdf]. Suosittelen lukemaan, 30 sivua käppyröitä.

Tärkeimpinä:

• Julkisten menojen kasvu* 1980-luvulta lähtien on tullut yksinomaan tulonsiirtojen kasvusta, muiden menojen kehittyessä bkt:n tahtiin. Vuonna 2011 julkiset menot olivat 55 % bruttokansantuotteesta, julkisten tulonsiirtojen ollessa 21,5 %, eli noin 40 % julkisista menoista.

• Julkisen sektorin työllisyys kasvoi voimakkaasti 1990-luvun alkuun/puoliväliin saakka, minkä jälkeen se on i) lukumäärällisesti pysynyt ennallaan ja ii) osuutena kokonaistyöllisyydestä laskenut tasaisesti. Vuonna 2011 julkisyhteisöissä oli töissä 614 100 ihmistä, noin neljännes työllisistä.

• Mitä julkisten peruspalvelujen kulutusmenoihin tulee, kasvu on tullut sosiaalipalveluiden kasvusta. Terveydenhuollon menot ovat kasvaneet aikalailla bkt:n kasvun tahtiin. Tämä oli itselleni uutta, ja ehkä kaikissa yhteyksissä ei pitäisi puhua "sotesta" yhtenä palikkana.

Muutamassa kohdassa Evan käppyrät saattavat johtaa varomatonta lukijaa harhaan:

• Puhutuin aikasarja, julkisten menojen bkt-osuuden kehitys, esitetään jostain syystä vain yksittäisten vuosien (1980, 1990, 2000, 2011) kautta, mikä peittää alleen esimerkiksi sen, miten tuo osuus laski vuoden 1993 huipusta 64,9 % vuoden 2007 nadiiriin 47,4 % (samalla maksettiin pois kasapäin julkista velkaa).

• Kotitalouksien tulojen rakenteen kuvaajan (s.27) yhteydessä kerrotaan, että "[k]ahteen ylimpään tuloluokkaan kuuluvat kotitaloudet maksoivat vuonna 2011 noin puolet kaikista kotitalouksien maksamista veroista ja sosiaaliturvamaksuista", vaikka itse kuviosta viittaa vain välittömiin veroihin. Alemmissa desiileissä olevathan kuluttavat suuremman osan tuloistaan kuin korkeammissa desiileissä majaileva väestö.**

• Sivulla 32 esitetään, että "Suomessa julkisten menojen osuus bruttokansantuotteesta kohosi poikkeuksellisen paljon", kun taas "Ruotsi ja Itävalta onnistuivat alentamaan julkisten menojen osuutta bruttokansantuotteesta". Siitä voi olla montaa mieltä, onko julkisten menojen alentaminen aina onnistuminen, mutta julkisten menojen kehitystä näin lyhyillä aikaväleillä ajaa enemmän bkt:n muutos kuin mikään niihin suoraan kohdistuva toiminta ja siinä onnistuminen. Alla olen käppyröinyt tämän suhteen EU-maiden (datasyistä pl. Latvia ja Kroatia) osalta. Eihän BKT:n muutos kaikkea selitä: Evan mainitsemista maista Itävalta käyttäytyy mallin mukaisesti, kun taas Suomessa julkisen sektorin osuus on kasvanut enemmän, ja Ruotsissa vähemmän kuin mitä malli ennustaa.***

*Kun puhun tässä julkisten menojen kasvusta, puhun tyypillisesti näiden menojen bkt-osuuden kasvusta.

**Tästä ks. Hetemäen työryhmän loppuraportti [pdf], liite 2.2. Tämähän ei, sivumennen sanoen, vielä tarkoita sitä että säästämisaste nousisi tulojen kasvaessa pysyväisluontoisemmin.
***Huom. myös että Evan aineisto loppuu jo vuoteen 2011, kun taas itselläni on havaintoja vuoteen 2012 asti.

Keskuspankki ja valtion velanhallinta

Historiaa

Vuosina 1942-1951 Yhdysvaltain keskuspankin rahapolitiikan tavoite oli ylläpitää maan valtionvelkakirjojen korko matalalla tavoitetasolla. Siinä missä nykyään keskuspankki säätää rahan määrää taloudessa saavuttaakseen tietyn korkotason, jonka se itse katsoo olevan sopusoinnussa hintatavoitteen ja mahdollisten muiden tavoitteiden kanssa, tuolloin rahan määrä taloudessa määrittyi siitä, paljonko valtiovarainministeriö sitä halusi. Fedille annettiin rahapoliittinen itsenäisyys maaliskuun 1951 sopimuksessa (Accord). Richmondin Fedin, yhden Yhdysvaltain keskuspankin aluekonttorin, Economic Quarterly-lehti julkaisi vuonna 2001 erikoisnumeron tuon sopimuksen tiimoilta. Erityisen hieno on Robert Hetzelin ja Ralph Leachin noita aikoja koskeva narratiivi, johon nojaan vahvasti alla.

Japanin hyökättyä Pearl Harboriin 7.12.1942 Yhdysvallat liittyi toiseen maailmansotaan. Sotaponnistelut lähtivät hiljalleen toden teolla käyntiin, ja niiden tukemiseksi maan keskuspankki lupasi pitää valtion korkotason matalana. Sodan päätyttyä pelättiin, että sotatoimien vauhdittama talous ei pysyisi liikkeessä eivätkä kotiin palaavat sotilaat löytäisi töitä. Huoli osoittautui turhaksi, ja ongelmaksi muodostui korkea inflaatio.

Keskuspankki halusi palata entiseen rooliinsa ja ottaa vastuulleen makrotaloudellisen vakauden, mukaan lukien hintavakauden. Presidentti Truman koki, että antamalla valtionvelkakirjojen korkojen nousta (arvon laskea), Yhdysvallat pettäisi ne kansalaiset, jotka olivat tukeneet sotaponnisteluja lainaamalla valtiolle rahaa. Presidentti halusi siis puolustaa velkakirjojen arvoa, keskuspankki valuutan arvoa.

Lokakuun 25. ja 26. päivänä vuonna 1951 300 000 kiinalaisen sotilaan armeija ylitti Jalu-joen Kiinan ja Pohjois-Korean rajalla. Tämä muutti Korean sodan luonnetta merkittävästi ja uhkana oli laajamittainen sota YK:n mandaatilla Koreassa sotineiden Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä. Suurempi sota tarkoitti suurempia menoja. Suuremmat menot tarkoittivat suurempaa lainanottoa. Suurempi lainanotto tarkoitti taas suurempaa inflaatiota.

Tilanne oli kestämätön. Keskuspankille oli annettu tehtäväksi pitää yllä hintavakautta, mutta sille ei oltu annettu tarvittavia välineitä siihen. Lopulta keskuspankki antoi korkojen nousta ja presidentti antoi sen tapahtua, pitkälti kai siksi että hänen asemansa oli heikentynyt muiden sisä- ja ulkopoliittisten kriisien vuoksi.


Vastuu makrotaloudesta

Käytännössä vuosien 1942-1951 kaltainen järjestely tarkoittaa, että finanssipolitiikka lopulta vastaa makrotaloudellisesta vakaudesta. Rahapolitiikan rooli on mahdollistaa finanssipolitiikan liikkumavara. Onko tämä hyvä järjestely? Se riippuu. On olemassa hyviä teoreettisia analyysejä makrovakauspolitiikan järjestämisvastuusta (ks. esim. Mankiw & Weinzielr 2011, Gnocchi 2013). Talouspoliittista keskustelua aiheesta käydään lähinnä kahden näkökulman kautta. Laitan kommenttipalluroihin omat ajatukseni aiheista.

1. Valtiovarainministeriö peräsimessä on tehokkaampi. Finanssipolitiikka toimii paremmin kuin rahapolitiikka.
• Tätä en ole valitettavasti ikinä ymmärtänyt kovin hyvin. Itse uskon rahapolitiikan kykyyn vaikuttaa yleiseen hintatasoon ja tuotantoon.
2. Valtiovarainministeriön suunta peräsimessä on parempi. Tyypillisesti ajatellaan, että hallitukset painottavat enemmän työllisyystavoitteita hintavakauden kustannuksella ja keskuspankit taas päinvastoin.
• Keskuspankeille voidaan antaa kaikenlaisia tehtäviä. Euroalue voisi antaa EKP:lle halutessaan vaikkapa puhtaan työllisyystavoitteen.

Nyt kun olen päässyt listojen ja kommentoinnin makuun, esitän että valtiovarainministeriön tavoitteen paremmuuteen liittyy usein seuraavia uskomuksia:

1. Taloudessa on hystereettisiä ominaisuuksia, joiden kautta väliaikaiset tuotannon ja työpaikkojen menetykset kääntyvät pysyviksi tai lähes pysyviksi tuotannon ja työpaikkojen menetyksiksi. Jos keskuspankki antaa työttömyyden nousta korkealle, sitä on vaikea saada enää alas.
• Tämä menee sen verran lähelle omaa tutkimusta, että minun on vaikea sanoa siitä mitään varmaa, muuta kuin että se todennäköisesti riippuu työmarkkinainstituutioista.
2. Inflaatio alkaa kiihtyä vasta, kun päästään täystyöllisyyteen, jossa työttömyysaste on matala, 3-5 prosenttia.
• Tämä ainakin riippuu työmarkkinainstituutioista, erityisesti ammattiliittojen vaikutusvallasta palkanasetannassa.
3. Inflaation kustannukset ovat hyvin pieniä.
• Kysymys inflaation kustannuksista on tunnetusti niitä, joiden suhteen taloustieteilijät ja tavalliset kansalaiset ovat erimielisiä, kansan kokiessa inflaation paljon suuremmaksi haitaksi. Onko kyse siitä, että kansa on väärässä vai siitä, että kylmän uusklassisen taloustieteen ihmiskuva ei osaa ottaa huomioon kaikkia niitä kärsimyksiä, joita inflaatio kansalaiselle aiheuttaa? Homo economicus ei osta taskulaskimia, joilla muuntaa eurot markoiksi.
4. Kokonaistuotannon vaihtelut johtuvat täysin tai lähes täysin kysyntätekijöistä, joten niissä on aina kyse resurssien tehottomasta vajaakäytöstä.
• Mitä tulee suhdannevaihteluihin, niin todennäköisesti ne ovat johtuvat enimmäkseen kokonaiskysynnän vaihteluista, mutta on varmasti haasteellistaa erottaa reaaliajassa kysynnän notkahdus pitemmän aikavälin kasvutrendin hiipumisesta.
5. Koska hallitus on "lähempänä kansaa", se kykenee edustamaan kansan preferenssejä paremmin kuin kansasta etäällä toimiva keskuspankki.
• Tämä riippuu tietenkin poliittisesta järjestelmästä ja edustuksellisen demokratian toimivuudesta. Ennen aikaanhan kansan etu saattoi mennä enemmän yhteen kuninkaan kuin yläluokkaa edustavan parlamentin kanssa. Nykyisessä järjestelyssä ei ole kyse niinkään siitä, että keskuspankin preferenssit olisivat edustavammat kuin hallitusten, vaan siitä että ne kykenevät tekemään pitkäjänteisempää politiikkaa.
6. Kuudenneksi, luultavasti, optimaalisen politiikan dynaamista epäjohdonmukaisuutta (time inconsistency of optimal plans) katsotaan olevan toissijaisia. Kuvittelen näin olevan siksi, että tätä ongelmaa pidetään tärkeänä perusteena itsenäiselle keskuspankille, mutta sitä harvoin käsitellään kun vaaditaan finanssipolitiikkaa vetovastuuseen.
• Itse koen tämän yhdeksi politiikan tärkeimmäksi kysymykseksi, ja toivoisin että siitä puhuttaisiin makrovakauden lisäksi muidenkin poliittisten kysymysten yhteydessä.

Kysymys

Ajatellaan, että nykyinen järjestely, jossa keskuspankki säätää rahan määrää taloudessa toteuttaakseen ohjauskoron kautta tavoitteitaan hintavakauden ja työllisyyden suhteen, on hyvä. Ajatellaan vielä yksinkertaisuuden vuoksi, että keskuspankki toteuttaa rahapolitiikkaa pelkästään diskonttoikkunan kautta. Diskonttoikkunan kautta keskuspankki on valmis lainaamaan pankeille rahaa diskonttokorolla niin paljon kuin ne haluavat, kunhan ne antavat keskuspankille tarvittavat vakuudet. Vakuudethan toimivat niin, että jos lainanottaja ei maksakaan takaisin, lainanantaja saa pitää vakuuden. Tyypillinen vakuus on valtion velkakirja.

Nykyisessä järjestelmässä vain pankit saavat käydä diskonttoikkunalla. Valtio ei saa. Miksi näin on? Valtiohan voi helposti loihtia esiin tarvittavat vakuudet valtion velkakirjojen muodossa. Keskuspankki olisi edelleen itsenäinen: se voisi milloin tahansa nostaa diskonttokorkoa, jos valtion liiallinen velanotto kasvattaa rahan määrää taloudessa.

Hitto, mennään demokraattiseksi. Miksi tavalliset kansalaiset eivät saa lainaa keskuspankista, tietenkin tarvittavia vakuuksia vastaan?

Diskonttoikkunahan on nykyään toissijainen rahapolitiikan instrumentti, mutta saman argumentin voisi varmasti esittää myös ohjauskoron suhteen.


Kiitos vielä Teemulle kysymyksistä, joita miettimällä sain katkaistua parin viikon blogitauon.

Työmarkkinakysymykset ja peruskurssi

Olli Kärkkäinen kirjoitti hyvin ja ilmeisen valaisevasti minimipalkan työllisyysvaikutuksista tutkimuksen näkökulmasta. Henkilökohtaisesti suhtaudun hieman skeptisesti koko minimipalkkakeskusteluun. Myönnän, etten tunne kirjallisuutta kovin hyvin, mutta minun on vaikea nähdä maltillista minimipalkkaa merkittävänä työmarkkinakysymyksenä. Mitä työntekijöihin tulee, useimpien maiden sosiaalijärjestelmissä on jonkinlaisia ansiotukijärjestelmiä, jotka nostavat matalapalkkaisten tuloa verohelpotuksin. Mitä minimipalkan kautta menetettyihin työpaikkoihin tulee, niin ne ovat matalan tuottavuuden työpaikkoja, eivätkä siis kovin arvokkaita. Huoleni liittyvät lähinnä siihen, mitkä ovat minimipalkan dynaamiset vaikutukset ja siihen, miten minimipalkka osattaisiin asettaa sopivalle tasolle.

Kommentoidakseni vielä Ollin postausta, minusta siinä tulee hyvin esiin pari asiaa.

• Todellisuudessa empiria on vaikeaa. Uskokaa pois, ei ole helppoa selvittää, mikä minimipalkan vaikutus työllisyyteen on. Ja tyypillisesti mitä paremman politiikkatoimenpiteen löydät tutkimuksen näkökulmasta, sen vaikeampi tutkimuksen tuloksia on yleistää muihin aikoihin ja paikkoihin.
• Todellisuudessa teoria on sotkuista. Kun lähdetään monimutkaistamaan peruskurssin mallia sisällyttämällä siihen empiirisiä havaintoja ja olemassaolevia instituutioita, malleista tulee helposti epäintuitiivisia ja hauraita. Otetaan esimerkkinä postauksen kommenttiosiossa linkitetty David Leen ja Emmanuel Saezin ihailtavan selkeä normatiivinen minimipalkka-analyysi (pdf). Mitä epäintuitiivisuuteen tulee, analyysissä minimipalkka tulonsiirtojärjestelmän yhteydessä on hyvä juttu koska se vähentää matalapalkkaisten työpaikkojen määrää. Mitä haurauteen tulee, mallin tulos minimipalkan optimaalisuudesta vaatii tuekseen ammattikohtaisen verotuksen jos myönnetään mahdollisuus työn määrän joustamiseen työtuntien kautta.

Taloustieteilijät ovat teoriansa kanssa liukkaita pirulaisia. Jos kritisoit peruskurssin malleja, me sanomme, että "ei kukaan niitä tutkimuksessa käytä". Jos kritisoit tutkimuksen malleja, me sanomme, että "mainitsemasi mallit ovat vain pieni osa tutkimusta, on paljon malleja joissa otetaan huomioon juuri se asia, jonka puutetta kritisoit".

Haluan nostaa esille yhden asian peruskurssilta, joka on hyödyllinen työmarkkinoiden, tai ainakin niitä koskevan poliittisen keskustelun ymmärtämiseksi.

Yrityksen valitessa työn määrän optimaalisesti työn rajatuottavuus vastaa palkkaa, eli peruskurssin käyneille

MP_L=W,

jossa MP_L tulee sanoista Marginal Productivity of Labour ja W sanasta Wage.* Itse asiassa on helpompi kirjoittaa yllä oleva epäyhtälönä ja sanoa, että palkka voi olla korkeintaan rajatuottavuuden suuruinen, eli

MP_L=>W.

Tämän pitäisi olla intuitiivinen, ainakin jos uskoo yritysten tavoittelevan voittoa. Jos palkka (mitä työntekijä vie yrityksestä) olisi suurempi kuin työntekijän rajatuottavuus (mitä palkattava työntekijä tuo yritykseen), yritys tekisi hyväntekeväisyyttä. On varmasti tällaisiakin yritys-työntekijä-pareja, mutta noin keskimäärin yritykset palkkaavat työntekijöitä kasvattaakseen voittoaan.

Aku-tarinassa "Akun joululahja" (Vicar, AA 02/73) Roope tulee antaneeksi vahingossa Akulle omat joulubonuksensa. Tuloksena on hupaisa tutkielma työn ja pääoman ristiriidasta, joka päättyy siihen että Aku palauttaa rahat kokonaisuudessaan ja omasta aloitteestaan Roopelle, lisäten vielä kuinka "on niin hauskaa saada käteensä oma, laiha palkkapussi".

Suomessa on työttömyyttä, etenkin matalasti koulutettujen keskuudessa. Näiden kansalaisten kohdalla yritykset eivät koe, että heidän rajatuottavuutensa vastaisi sitä palkkaa, mitä heille pitäisi maksaa. Epäyhtälö ei päde, MP_L < W.


Oikeistolainen vaihtoehto on katsoa yhtälön oikeaa puolta, laskea palkkaa: mahdollistamalla matalapalkkatyöt tehdään Suomesta piikayhteiskunta. Eivät kaikki voi olla huippuosaajia. Vasemmistolainen vaihtoehto on katsoa yhtälön vasenta puolta, nostaa rajatuottavuutta: tarjoamalla koulutusta annetaan jokaiselle mahdollisuus löytää itsestään huippuosaaja. Eihän Suomella ole muita valtteja kuin osaaminen.

Yllä oleva oli yrityksen, työvoiman ostajan, näkökulma. Työvoiman myyjän eli työntekijän optimiehto näyttää seuraavalta:

MRS_l,C=W,

jossa MRS_l,C on vapaa-ajan (leisure) ja kulutuksen (Consumption) rajasubstituutiosuhde (Marginal Rate of Substitution) eli vapaa-ajan rajahyödyn ja kulutuksen rajahyödyn suhde. Tämä puhuu yksinkertaisesti siitä, että miten paljon ihminen vaatii palkkaa vaivautuakseen töihin riippuu toisaalta siitä, kuinka paljon hän arvostaa työnteon myötä menettämäänsä vapaa-aikaa ja toisaalta siitä, kuinka paljon hän arvostaa niitä kulutushyödykkeitä, joiden ostamisen palkka mahdollistaa.

On mahdollista, että ongelma syntyy tältä puolelta työmarkkinaa ja palkka on yksinkertaisesti liian matala houkutellakseen ihmisiä töihin, MRS_l,C>W. Vasemmistolainen vaihtoehtomme on yksinkertaisesti nostaa palkkaa, vaikkapa säätämällä minimipalkka. Toisella puolella yhtälöä meillä on parikin oikeistolaista vaihtoehtoa. Ensinnäkin on keppi, jolla vapaa-ajasta tehdään vähemmän houkuttelevaa esimerkiksi vähentämällä tukia, joita saa nauttia, jos ei ole töissä. Vapaa-aika on vähemmän mukavaa, jos ei ole varaa tehdä muuta kuin istua kirjastossa ja lukea niksi-Pirkkaa. Toiseksikin on konsumeristinen ideologia, joka nostaa kulutuksen rajahyötyä ja näin ajaa ihmisiä töihin ansaitsemaan. Pommitetaan kansaa kiiltokuvilla, jotka saavat vetelehtijöissä aikaan tunteen, että heistä ei ole mihinkään jos he eivät osta uusimpia rytkyjä.

Ainakin näin hahmotettuna ja opetettuna peruskurssi voi antaa hyviä eväitä ajatella työttömyysongelmaa ja ymmärtää sitä koskevaa poliittista keskustelua palkkasääntelyn puitteissa.

Minimipalkan hyviä vaikutuksia voi muuten loihtia esiin jo peruskurssin välineillä, jos haluaa, kunhan jaksaa vääntää työmarkkinamonopsonimallin taululle ja väritellä vähän kolmioita, neliöitä ja puolisuunnikkaita. Peruskurssissakin on kyse aika paljon siitä, miten opettaa - mitä esimerkkejä ja sovelluksia käyttää.

*Tämähän tulee ottamalla maksimoitavasta voiton funktiosta derivaatta työn suhteen. Tässä voi olla notaatioeroja, mutta ainakin itse hahmotan tämän niin, että rajatuottavuus on (tuotoksen hinta) x (lisää kappaletta fyysistä tuotosta), jolloin tuloksena on euromääräinen suure, kuten toisellakin puolella yhtälöä. Jotkut puhuvat rajatuottavuudesta fyysisenä, insinöörimuuttujana, joka sitten kerrotaan rajatulolla, joka on vakiohinta täydellisen kilpailun markkinoilla, jolloin saadaan "marginal revenue product" tjsp.

Rahapolitiikka on muutakin kuin valuuttakursseja ja vientiä

Kun Suomessa puhutaan elvyttävästä rahapolitiikasta, puhutaan edelleen devalvaatiosta ja viennistä. Vaikka rahapolitiikka vaikuttaa rahan ulkoiseen arvoon, paljon tärkeämpi on sen vaikutus rahan sisäiseen arvoon. Vaikka rahapolitiikka vaikuttaa vientikysyntään, paljon tärkeämpi on sen vaikutus kulutus- ja investointikysyntään. Meillä ja muualla.


Annan esimerkiksi mainitusta vientikeskeisestä ajattelutavasta pari sitaattia tunnetuilta suomalaisilta taloustietäjiltä.

Osmo Soininvaara:

Kun keskuspankki on vielä julkistanut rahapolitiikkansa säännöt, se tekee kovin helpoksi muille hyötymisen Euroopan kustannuksella. Ne harjoittavat äärimmäisen ekspansiivista rahapolitiikkaa devalvoidakseen valuuttansa arvoa ja saadakseen näin hyötyä vientiteollisuudelleen.

Björn Wahlroosin haastattelusta:

Euron arvo suhteessa euromaiden kilpailukykyyn on liian korkea. Koko vanha Eurooppa on menettänyt valtavasti kilpailukykyä. Koska työmarkkinat eivät jousta, on valuuttakurssin joustettava.

Huomautettakoon, että jälkimmäinen ei ole suora sitaatti. Valitettavasti en pääse käsiksi alkuperäiseen haastatteluun. Luulisi, että hän on jotain sen suuntaista toimittajalle sanonut, kun otsikoksi on valittu "Devalvoikaa euro, vaatii Björn Wahlroos".


On ymmärrettävää, että etenkin vanhemman ikäpolven suomalaiset keskittyvät rahapolitiikkaa miettiessään valuutan ulkoiseen arvoon. Sitä suomalainen rahapolitiikka on ollut toisen maailmansodan jälkeen lukuunottamatta nykyistä euroaikaa ja vuosia 1992-1996.

Ekspansiivisen rahapolitiikan vaikutusten hahmottaminen valuutan ulkoisen arvon muutosten kautta on kuitenkin nykyoloissa paitsi merkittäviltä osin väärin, myös haitallista rahapoliittisen keskustelun kannalta. Lisäksi se näyttää ainakin yllä esitettyjen sitaattien perusteella vinouttavan talousajattelua muiltakin osin.


Vientikeskeinen näkemys on väärin, koska rahapolitiikka toimii enimmäkseen kulutuksen ja investointien kautta. Empiirinen tutkimus tästä aiheesta erityisesti on hyvin vähäistä, mutta se tukee teoreettisen tutkimuksen keskittymistä kulutus- ja investointivaikutuksiin.*


Vientikeskeinen näkemys on haitallinen talouspoliittisen keskustelun kannalta, koska valuuttakursseilla ei ole roolia keskuspankkien päätöksenteossa. EKP:n Suomen-konttorin johtaja Erkki Liikanen havainnollistaa tätä HS:n haastattelussa, jossa viitataan Wahlroosin yllä esitettyyn lausuntoon.

Valuuttakursseista puhuttaessa Liikanen vetoaa G7-maiden helmikuussa antamaan julistukseen. Siinä linjataan, että rahapolitiikalla ei pyritä valuuttakurssimuutoksiin, ja että kaikki tällaiset pyrkimykset ovat vahingollisia talouden kehitykselle. 

Enempää EKP:n jäsenet eivät valuuttakursseista puhua pukahda.

On yleisesti ottaen vaikeaa saada EKP:n neuvoston jäseniä vastaamaan rahapolitiikan viritystä koskevaan kritiikkiin, mutta mahdotonta se on jos se kritiikki esitetään valuuttakurssien näkökulmasta.


G7-maiden julistuksen taustalla on ilmeisesti "valuuttasotien" ehkäiseminen. Valuuttasodissa, näin sanotaan, maat laskevat rahapoliittisin keinoin valuutan ulkoista arvoa viedäkseen toisiltaan vientiosuuksia kansainvälisessä kaupassa. Barry Eichengreenin mukaan valuuttasodista puhuminen on huono tapa freimata rahapolitiikka kansainvälisessä kontekstissa, ja olen samaa mieltä.

On toki hyvä, jos keskuspankit eivät kilpaile valuuttakursseilla keskenään ja koordinoivat toimintaansa globaalien haasteiden edessä. Valuuttasotien pelko voi kuitenkin estää sellaisen elvyttävän rahapolitiikan toteuttamista, jota maailma (ainakin tällä hetkellä) tarvitsee. Kun katsoo rahapolitiikkaa viennin näkökulmasta, näkee sen helposti globaalilla tasolla nollasummapelinä. 30-luvun Suuri lama loppui siihen, että maat devalvoivat valuuttansa yksi kerrallaan luopuessaan kultakannasta. Kaikki voittivat. Tätä on vaikea ymmärtää, jos katsoo rahapolitiikkaa viennin näkökulmasta.


En tiedä, mihin keskuspankkeihin Osmo Soininvaara viittaa yllä esitetyssä sitaatissa. Jos hän viittaa Yhdysvaltain ja Japanin keskuspankkeihin - ja miksipä ei viittaisi, ovathan ne EKP:n ohella tärkeimmät keskuspankit maailmantaloudessa - hän on väärässä kahdellakin tavalla. Ensinnäkin näiden maiden keskuspankit eivät harjoita ekspansiivista rahapolitiikkaa "devalvoidakseen valuuttansa arvoa ja saadakseen näin hyötyä vientiteollisuudelleen". Ne harjoittavat ekspansiivista rahapolitiikkaa lisätäkseen maidensa kulutus- ja investointikysyntää.

Toiseksikin tämä ei todennäköisesti tapahtu Euroopan kustannuksella, ainakaan mitä Yhdysvaltoihin tulee. Euroopassa pörssikurssit näyttäisivät laskevan Fedin puhuessa rahapolitiikan kiristämisestä. Eikä kyse ole vain poikkeuksellisista olosuhteista ja kauppalehtimäisestä halusta keksiä tarinoita pörssin liikkeille. Kim havaitsee artikkelissaan "International Transmission of U.S. Monetary Policy Shocks: Evidence from VAR's" (JME 2001 48(2): 339-372), että ekspansiivinen rahapolitiikka Yhdysvalloissa saa aikaan noususuhdanteita muissa G6-maissa. Yhdysvallat on niin tärkeä toimija maailmantaloudessa, että sen ekspansiivinen rahapolitiikka saa aikaan reaalikoron laskun globaalilla tasolla, mikä sitten kiihdyttää toimeliaisuutta kaikkialla.


Mitä Wahlroosiin tulee, en oikein hahmota, mistä hän puhuu. Jos katsoo euroalueen reaalisen valuuttakurssin kehitystä tuoreimmasta Komission hintakilpailukykyraportista [pdf], on vaikea nähdä, että olisimme menettäneet kilpailukykyä. Ja miksi euroalueen pitäisi huolehtia hintakilpailukyvystä? Luottamusta markkinamekanismiin, Nalle, kyllä valuuttakurssi joustaa jos sen tarvitsee! On totta, että Wahlroosin peräänkuuluttama kepeämpi rahapolitiikka vähentäisi työttömyyttä, mutta jälleen se tapahtuisi enimmäkseen kulutuksen ja investointien, ei viennin kautta.


Ymmärrän, että suomalaisten on luontevaa ajatella rahapolitiikkaa valuuttakurssien kautta. Ymmärrän myös sen, että rahapolitiikan vaikutukset on ehkä helpompi hahmottaa valuuttakurssien kautta. Rahapolitiikka on kuitenkin enemmän investointeja ja yksityistä kulutusta kuin vientiä.


*Rahapolitiikan vaikutusta dekomponoituun tuotantoon on tutkittu hyvin vähän, ja niissäkin vähissä papereissa tutkitaan kysymystä kulutus vs. investoinnit, ja laitetaan nettovienti ja julkinen kulutus yhdeksi "muu kysyntä"-komponentiksi. Tämä johtunee siitä ennakkoajatuksesta, että tutkimuksen kohteina olevissa suurissa maissa (Yhdysvallat, Japani) kulutus ja investoinnit ovat tärkeimmät kanavat rahapolitiikan välittymisen kannalta, koska ne ovat suurimmat kysynnän lähteet muutenkin. Olen löytänyt yhden ainoan työpaperin [pdf], jossa vienti on mukana. Paperi tutkii rahapolitiikan vaikutuksia Australiassa ja havaitsee, että investoinnit vastaavat yli 50 prosentista tuotannon muutosta rahapolitiikkasokin seurauksena millä tahansa aikavälillä. Artikkelin taulukko 3, jossa näitä vaikutuksia listataan, on muuten virheellinen - olin asiasta yhteydessä kirjoittajaan ja voin näyttää hänen minulle lähettämän korjatun version, jos kovasti kiinnostaa. Joka tapauksessa se vähä tutkimus, joka asiasta on, korostaa investointeja ja kulutusta. Asiaa voisi helposti simuloida jossain open economy-makromallissa, mutta en löytänyt asiaa käsitteleviä papereita enkä jaksanut lähteä ajamaan mitään malleja itse. Vähän noloahan tämä tutkimuksen puute on kieltämättä.

Kestävyysvajeesta

Koska kestävyysvajeesta puhutaan paljon, mutta aiheesta ei ole mitään kattavaa, tiivistä ja yleistajuista suomenkielistä esitystä, lähdin itse kirjoittamaan sellaista. Tulos oli magnum blogus joka luultavasti epäonnistuu kaikilla kolmella mittarilla, mutta toivottavasti onnistuu viemään tietämystä ja keskustelua piirun verran eteenpäin.

Aloitan yleisellä ja vapaamuotoisella pohdinnalla julkisen vallan tulojen ja menojen tasapainosta. Tämän jälkeen selitän parhaani mukaan sen, mikä kestävyysvaje on ja mitä epävarmuuksia sen arvioimiseen liittyy. Lopun postauksesta käytän Suomen kestävyysvajeen arvioiden, taustojen ja paikkauskeinojen esittelyyn.

Korjaukset, huomiot ja muut kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita.


Julkisen vallan tulojen ja menojen tasapaino

Julkinen valta tekee tulonsiirtoja ja tuottaa hyödykkeitä. Hyödykkeiden - kuten lonkkaleikkausten - tuottaminen vaatii resurssien ostamista yksityiseltä sektorilta: kotitalouksilta ja yrityksiltä. Nämä ostot ja tulonsiirrot tehdään käyttämällä euroja. Julkisella vallalla on kolme tapaa hankkia käyttöönsä euroja: verottaa tai lainata yksityisen sektorin hallussa olevaa rahaa tai luoda sitä itse tyhjästä. Näistä viimeistä käytetään nykyisessä talouspoliittisessa järjestelmässä keskuspankeille asetettujen inflaatio- ja työllisyystavoitteiden toteuttamiseksi, joten se ei ole käytettävissä valtion budjetin tasapainottamiseksi.

Julkisen vallan tulojen ja menojen on oltava jollain tavalla tasapainossa. Ei samalla tavalla kuin kotitalouksien, mutta kuitenkin. Avainmuuttuja julkisen vallan tasapainon kannalta on velan suhde bruttokansantuotteeseen. Mitä korkeampi bruttokansantuote, sitä helpompi valtion on kerätä verottamalla tuloja velanmaksuun. Mitä korkeampi velan määrä, sitä enemmän valtion pitäisi siirtää euroja veronmaksajilta velkojilleen, mikä ei todennäköisesti miellytä mediaaniäänestäjää.

Mitä korkeampi velka/bkt-suhde on, sitä todennäköisemmin joku hallitus, jossain vaiheessa, kokee kannattavaksi jättää velkojaan maksamatta. Mitä todennäköisempää tämä on, sitä kalliimpaa velanotto on valtiolle. Mitä kalliimpaa velanotto on valtiolle, sitä todennäköisemmin joku hallitus, jossain vaiheessa, kokee kannattavaksi jättää velkojaan maksamatta. Ja niin edelleen.

On kuitenkin tosiasia, ettei velka/bkt-suhde ole ainoa tekijä. Ainakin itselleni tulee mieleen seuraavat tekijät:

• Valtion varallisuus. Nettovelka/bkt on periaatteessa järkevämpi mittari, ja kyllähän siitä puhutaankin, mutta valtion omaisuuden mittaaminen on melko haastavaa. Ovatko työeläkerahastot valtion omaisuutta? Ovatko ne sitä aina? Niitä voi varmasti käyttää työeläkkeiden maksamiseen, mutta voiko niitä käyttää lonkkaleikkausten tai velan maksamiseen? Ja jos valtio voi takavarikoida työeläkerahastot muuhun käyttöön, mikä on ero siihen, että valtio takavarikoisi yksityistä omaisuutta omaan käyttöönsä?
• Kuka omistaa velan? Mitä enemmän velka on ulkomaisessa omistuksessa, sitä kannattavampaa velan maksamatta jättäminen on mediaaniäänestäjän kannalta. Kotimaisesta velasta ja sen maksamatta jättämisestä ks. Reinhart & Rogoff: "The Forgotten History of Domestic Debt".
• Voiko valtio halutessaan maksaa velan pois painamalla rahaa? Talouskeskustelua seuranneille eurokansalaisille tämä tuntunee selviöltä, mutta siinä on monimutkaisuutta. Mitä kehittyviin maihin tulee, velan laskeminen liikkeelle ulkomaisessa valuutassa on yleensä pakon sanelema valinta. Maat, joissa on paremmat instituutiot voivat laskea liikkeelle ulkomaista velkaa omassa valuutassaan. On vaikea erottaa, missä määrin korko määräytyy instituutioista ja missä määrin valuutasta käsin. Mitä kehittyneisiin maihin tulee, meillä on hyvin vähän dataa aiheesta. Teoreettisesti ainakin itsestäni tuntuu todennäköiseltä, että velan maksaminen pois rahaa painamalla olisi velkojien kannalta usein parempi vaihtoehto kuin suoranainen maksamatta jättäminen. Rahaa painamalla saadaan, inflaation lisäksi, tuotantohyötyjä ja vaikutus rahoitusmarkkinoihin ei ole niin negatiivinen, koska toimenpide näkyy molemmilla puolilla tasetta. On kuitenkin syytä muistaa, että toisinaan valtiot, aivan omasta tahdostaan, mieluummin jättävät maksamatta velkojaan kuin painavat rahaa niiden maksamiseen (tästä ks. osio III yllä linkitetystä R&R-paperista).
• Velan kysyntään liittyvät erityisyydet. Yhdysvallat hyötyy "ylettömästä etuoikeudesta" saadessaan painaa maailman reservivaluuttaa. Tämä näkyy myös valtionvelan kysynnässä. Toisaalta valtio voi lisätä oman velkansa kysyntää rahoitusmarkkinasääntelyllä. Termi tälle on financial repression.

Olen kuullut Yhdysvaltain halvoille korkomenoille sellaisenkin perustelun, että koska siellä veroaste on verrattain alhainen, sitä on helposti varaa nostaa, jos velanmaksu sitä vaatii, toisin kuin vaikkapa Euroopassa. Voi tässä olla perääkin, mutta ainakin näin satunnaisen tarkkailijan silmiin veronkorotukset näyttävät olevan helpompia toteuttaa korkean veroasteen Suomessa kuin Yhdysvalloissa.

Tämä oli johdannoksi melko pitkä, mutta halusin antaa kuvan siitä, miksi velka/bkt-suhde on julkisen vallan tasapainon kannalta tärkeä muuttuja, ja toisaalta antaa joitakin varoituksen sanoja siitä, mitä kaikkea julkisen vallan tasapainon kannalta tärkeitä asioita se jättää huomiotta. Kestävyysvajemittarit kun liittyvät juurikin velka/bkt-suhteeseen.

On myös hyvä pitää mielessä, että siirtyessämme yleisestä ("julkisen vallan tasapaino") erityiseen ("S2-kestävyysvajeindikaattori"), jätetään aina pois joitakin politiikkatoimenpiteitä, jotka eivät kuulu nykyisen valtiovarainministeriön työkalupakkiin. Rahanluonti valtion rahoituksen lähteenä jätettiin pois jo ensimmäisessä kappaleessa. Vaikka rahoitusmarkkinasääntelyä uudistettaessa todennäköisesti tehdään säädöksiä, jotka lisäävät valtionvelan kysyntää, tämä tehdään rahoitusmarkkinoiden vakauden eikä niinkään valtion budjetin vuoksi. Ja niin edelleen. Tämä on hyvä pitää mielessä, koska monesti poliittisen poseerauksen ja kiistelyn lähde on se, että yhdet puhuvat toimenpiteistä nykyisessä talouspoliittisessa kehikossa ja toiset puhuvat kehikon muuttamisesta, ilman että kumpikaan osapuoli tekee selväksi sitä, kummasta puhuu. Tästä eteenpäin tämä postaus koskee toimenpiteitä nykyisessä talouspoliittisessa kehikossa.

Mikä kestävyysvaje on?

Kun lähdetään viemään ideaa julkisen talouden kestävyydestä käytännön politiikan tasolle, sitä on yksinkertaistettava. Parasta olisi saada mittari, yksi luku, joka kuvaisi mahdollisimman hyvin julkisen talouden kestävyyttä. Tähän tarkoitukseen käytetään kestävyysvajetta, ja yleisemmin käytetty kestävyysvajeesta puhuttaessa puhutaan Euroopan komission kestävyysvajeindikaattorista S2. Käytän itsekin niitä tässä postauksessa synonyymeinä, mutta on muistettava, että kestävyysvaje sinänsä on S2:ta epämääräisempi ja laajempi käsite, ja sille on olemassa muitakin mittareita, kuten S1.

S2 kertoo sen, kuinka paljon valtion vuosittaisia menoja pitäisi laskea tai vuosittaisia tuloja nostaa, jotta julkisen vallan pitkän aikavälin budjettirajoite olisi tyydytetty. En lähde lätkimään tähän yhtälöitä, mutta jos ne kiinnostavat, ks. yhtälöt 31 ja 32 artikkelista Escolano: "A Practical Guide to Public Debt Dynamics, Fiscal Sustainability, and Cyclical Adjustment of Budgetary Aggregates" [pdf] ja yhtälö 7 artikkelista Blanchard et al.: "The Sustainability of Fiscal Policy: New Answers to an Old Question" [pdf]. Tämä jälkimmäinen artikkeli on ilmeisesti näiden nykyisten kestävyysvajemittareiden alkulähde.

Tiiviisti asian voisi ilmaista seuraavasti. Julkisen vallan budjettirajoite kertoo, että pitkällä aikavälillä sen tulojen on jollain tavalla vastattava sen menoja. Kestävyysvaje on se ero, mikä muodostuu tulojen ja menojen välille, kun otetaan huomioon nykyinen velkatilanne, nykyinen veroaste ja arvioitu tuleva menokehitys. Kestävyysvaje voidaan ilmaista euromääräisenä tai osuutena bruttokansantuotteesta. Esimerkiksi 10 miljardin euron kestävyysvajeen voi paikata i) keräämällä vuosittain 10 miljardia euroa enemmän verotuloja tästä ikuisuuteen, ii) laskemalla menokehitystä 10 miljardia alaspäin tästä ikuisuuteen, tai iii) millä tahansa näiden kahden yhdistelmällä. Tämä on tulo- ja menosopeutusta. Rakenneuudistukset taas pyrkivät nostamaan talouden kasvua, mikä tekee mistä tahansa velkamäärästä siedettävämmän. Yksinkertaistaen kai voisi sanoa, että tulo- ja menosopeutus vaikuttaa velka/bkt-suhteen osoittajaan, rakenneuudistukset nimittäjään.


Kestävyysvajeen arvioiminen

Kolme tärkeintä kestävyysvajeen laskemisessa käytettävää tekijää ovat nykyinen valtionvelan taso, rakenteellinen jäämä ja ikääntymisen vaikutukset valtion menoihin ja tuloihin. Kun kerran on päästy jo yli siitä, että käytetään nettovelan suhteen bruttovelkaa, ensimmäisessä ei ole mitään ongelmaa. Toisessa ja kolmannessa tarvitaan sitten vähän arviointikykyä. Tässä kappaleessa pyrin antamaan hieman taustaa sille, miksi eri tahojen tekemät kestävyysvajearviot voivat erota toisistaan suurestikin.

Lyhyellä aikavälillä valtio ottaa lainaa ja maksaa sitä takaisin suhdanteiden mukaan. Kestävyysvaje ottaa pidemmän näkökulman. Kestävyysvajeen laskemisessa käytettävä rakenteellinen jäämä on julkisen vallan rahoitusjäämä ("budjettivaje"), josta on puhdistettu kertaluontoiset erät ja suhdanteiden vaikutus. Suhdanteiden vaikutusten poistaminen ei ole helppo laskelma. Suomen verotulot ovat niin-ja-niin monta miljardia. Kuinka suuret ne olisivat "ilman suhdanteita", tai suhdanteiden yli otettuna keskiarvona? Sama menoille. Miten matalalle työttömyys painuu, kun suhdanne taittuu? Vaikeita kysymyksiä.

Väestön ikääntyminen on se tekijä, joka hallitsee julkisen velan kehitystä keskipitkällä aikavälillä kaikissa teollisuusmaissa, myös Suomessa. Ikääntyvä väestö näkyy kasvavien sote-menojen kautta budjetin menopuolella ja työn määrän supistumisen myötä laskevien verotulojen kautta budjetin tulopuolella. Tässäkin on tietenkin suuria epävarmuustekijöitä. Miten elinikä kehittyy tulevaisuudessa? Miten hyvin työkykyiset vuodet kehittyvät eliniän kasvun kanssa? Miten syntyvyys kehittyy, entä maahanmuutto? Entä terveydenhuollon kustannuskehitys? Erityisesti viimeiset elinvuodet ovat tunnetusti erittäin kalliita.

Kaiken taustalla on tietenkin myös yleinen kasvu, jonka pitkällä aikavälillä syntyy lähes yksinomaan tuottavuuden kehityksestä. Tuottavuuden kehitys osaltaan liittyy ikääntymiseen, mutta osaltaan se on siitä irrallinen. Tässä vasta epävarmuutta onkin. Ovatko kasvun vuodet takanapäin vai häämöttääkö nanoteknologian vallankumous kulman takana?

Kestävyysvaje Suomessa: miten suuri se on?

Tässä kappaleessa käyn läpi sitä, miltä kestävyysvaje näyttää Suomessa. Ensin käydään läpi yleisiä arvioita kestävyysvajeesta, minkä jälkeen katsotaan tarkemmin sitä, mikä kestävyysvajeen taustalla on ja miten sitä voitaisiin supistaa.

Arvioita Suomen kestävyysvajeesta tekevät käsittääkseni VM (vuosittain vakausohjelman puitteissa), Suomen Pankki, komissio (vuosittain vakausohjelman puitteissa), OECD (joka toinen vuosi maaraporttien puitteissa) ja IMF (vuoden-parin välein artikkeli IV-konsultaatioiden puitteissa). Näiden lisäksi tutkimuslaitokset tekevät toisinaan omia laskelmiaan. Luottoluokittajista Standard & Poor's laskee kestävyysvajeita.

Kokosin alla olevaan taulukkoon löytämiäni kestävyysvajelaskelmia viimeisen vuoden ajalta.

Tekijä	Arvio kestävyysvajeesta (% BKT:sta)	Koska tehty?	Lähde
VM	4,2	4/2013	Suomen vakausohjelma 2013 [pdf]
S&P	5,1	3/2013	Global Aging 2013: Rising to the Challenge
Etla	1-2,5	1/2013	Julkisen talouden rahoituksellinen kestävyys Suomessa
Komissio	5,8	12/2012	Fiscal Sustainability Report 2012 [pdf]
Suomen Pankki	4,2	12/2012	Suomen julkisen talouden kestävyystarkasteluja [pdf]
IMF	4,25	8/2012	Staff Report for the 2012 Article IV consultation [pdf]

Jos haluaa kääntää nämä euroiksi, BKT vuonna 2012 oli 192,5 miljardia euroa, eli viiden prosentin kestävyysvaje olisi siis reilut yhdeksän ja puoli miljardia euroa. Lukuunottamatta Etlan arviota luvut ovat melko lähellä toisiaan. Etlan julkaisussa ystävällisesti käydäänkin läpi sitä, mitkä erot missäkin oletuksissa saavat aikaan heidän Suomen pankkia ja komissiota matalammat arviot.


Käsittelen seuraavaksi Suomen kestävyysvajetta tarkemmin. Mitä sen taustalla on? Miten sitä voitaisiin supistaa. Tässä nojaudun yksinomaan VM:n julkaisuihin ja niissä esitettyihin arvioihin, koska kyseinen ministeriö on käsittääkseni ainut tällaisia Suomea koskevia analyysejä tekevä taho. Erityisen rikas lähde on "Julkisen talouden kestävyys ja rakenneuudistukset" [pdf] kuluvan vuoden toukokuulta.


Kestävyysvaje Suomessa: mistä se tulee?

Väestön ikäjakaumaa voidaan kuvata vanhushuoltosuhteella, joka on yli 65-vuotiaiden suhde työikäisiin. Vuonna 2008 tuo luku oli 24,8; vuonna 2030 sen arvioidaan olevan 43,9 ja vuonna 2060 49,3 prosenttia. Suomi siis kulkee tilanteesta, jossa yhtä eläkeläistä kohtaan on neljä työikäistä ihmistä, tilanteeseen jossa yhtä eläkeläistä kohtaan on enää kaksi työikäistä ihmistä. Ikääntymisestä ja siihen liittyvistä erityiskysymyksistä - eliniän pidentyminen vs. epätasaiset ikäluokat, sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus - suosittelen lukua 3 VM:n julkaisusta "Julkinen talous tienhaarassa" [pdf] vuodelta 2012.

Kestävyysvaje auttaa ymmärtämään, miksi sote- ja kuntauudistukset ovat tärkeitä. Alla on Julkisen talouden kestävyys ja rakenneuudistukset-julkaisun taulukko 3 riisuttuna versiona.

Kestävyysvajeen jaottelut eri julkisen talouden sektoreille

Työeläkerahastot	Valtio	Kunnat	Yhteensä
-0,8	2,0	3,0	4,2

Luvut ovat ilmaistu prosentteina bruttokansantuotteesta. Kuten nähdään, suomalainen eläkejärjestelmä on varautunut ikääntymiseen hyvin. Eläkejärjestelmään kohdistuvat paineet tulevatkin enemmän valtion verotulojen ja oikeudenmukaisuuden lisäämisen tarpeesta.

Ikäperusteisten menojen kasvu on pitkälti sote-menojen kasvua, ja sote-sektorista Suomessa vastaavat pitkälti kunnat. Tämä näkyy yllä olevassa taulukossa.


Kestävyysvaje Suomessa: millä se voitaisiin paikata?

Kestävyysvajetta voidaan paikata sekä meno- ja tulosopeutuksella että rakenneuudistuksilla. Rakennuudistuksethan ovat politiikkatoimenpiteitä, joilla pyritään nostamaan työn tarjontaa tai tuottavuutta. Keskustelussa on esiintynyt melko voimakkaita näkemyksiä näistä kahdesta. Joidenkin mukaan rakenneuudistuksilla ja leikkauksilla ei ole mitään eroa, kun taas toisten mukaan rakenneuudistukset ovat lähtökohtaisesti kivuttomampi menetelmä. Tuottavuuden kasvattaminen on tietenkin mannaa taivaasta, mutta työn tarjonnan kasvattaminen on usein kivuliasta, eikä ole mitään syytä pitää rakenneuudistuksia a priori meno- tai tulosopeutusta parempana vaihtoehtona.

Joka tapauksessa, alla esitän taulukot 4 ja taulukot 5 samaisesta julkaisusta. Taulukon tietoja voi pitää jonkinlaisena herkkyystarkasteluna ja erilaisten politiikkatoimenpiteiden vaikutusmahdollisuuksina.

Tuottavuuden kasvun ja sijoitusvarojen tuoton vaikutukset kestävyysvajeeseen

Muuttuja	Perusura	Muutos	Vaikutus kestävyysvajeeseen
Koko talouden tuottavuuden kasvu	1,5 %	0,25 %/vuosi	-0,3 %-yks.
Julkisten palveluiden tuottavuuden kasvu	0 %	0,25 %/vuosi	-0,7 %-yks.
Julkisten varojen reaaliset sijoitustuotot	3,5 %	0,5 %	-0,5 %-yks.

Tehdyn työn määrää* lisäävien toimenpiteiden vaikutuksia työllisyyteen ja kestävyysvajeeseen

Muuttuja	Oletusmuutos	Työllisten muutos	Vaikutus kestävyysvajeeseen
Työurien pidentäminen	+ 1 vuosi	+ 60 000	-0,7 %-yks.
Rakenteellinen työttömyysaste	-1 %-yks.	+ 26 000	-0,3 %-yks.

*Alkuperäisessä taulukossa tämä on "Työvoiman tarjontaa", mutta ei markkinatasapaino synny yksin tarjonnasta. Toki pitkällä aikavälillä tarjonta on tärkeämpi primus motor.

Rakenneuudistuskeskustelussa on keskitytty työurien pidentämiseen. Jos lasketaan (muuttujan vaikuttavuus kestävyysvajeeseen) x (poliittisten toimenpiteiden mahdollisuus vaikuttaa muuttujaan), se onkin ehkä korkeimmalla sijalla. Tuottavuuden, erityisesti julkisten palvelujen tuottavuuden, kehittäminen olisi tietenkin hyvin vaikuttavaa ja erityisen houkuttelevaa sen suhteellisen kivuttomuuden vuoksi, mutta se on vaikeaa. Joitakin ehdotuksiahan esitti Osmo Soininvaara Julkisen sektorin tuottavuus-julkaisussaan [pdf].

Rakenteellisesta työttömyysasteesta on paljon tutkimusta, jota olen vieläpä lukenut viime aikoina, joten ehkä käyn tulevaisuudessa läpi joitakin vinkkejä siihen liittyen. Työttömyysturvan keston lyhentäminen nuorilta on askel oikeaan suuntaan, ja sitä pitäisikin oikeudenmukaisuuden ja tehokkuuden nimissä lyhentää kaikilta muiltakin.

Lopuksi taulukossa on julkisten varojen reaaliset sijoitustuotot. Itse näkisin, että poliittisten toimenpiteiden mahdollisuus vaikuttaa muuttujaan lähentelee nollaa. Tietenkin jos valtio tekee tuoton kannalta epäoptimaalisia päätöksiä poliittisin perustein (Talvivaara), niin sellaista touhua voi ja pitää karsia. Mutta muuten markkinatuotto määräytyy kansainvälisen kehityksen perusteella ja markkinoita korkeampaa tuottoa on vaikea saada.


Lopuksi

Hallitus julkisti muutama päivä sitten "rakennepoliittisen ohjelman talouden kasvuedellytysten vahvistamiseksi ja julkisen talouden kestävyysvajeen umpeen kuromiseksi" [pdf]. Olli Kärkkäinen ja Roope Uusitalo analysoivat ohjelman esityksiä työn tarjonnan kasvattamiseksi, ja Soininvaara esittelee ohjelmaa omassa blogissaan. En ole seurannut asiaa kovin tarkkaan, mutta käsittääkseni hallituksen ohjelma on paljolti kuntasektorin vastuuttamista kestävyysvajeesta. Ohjelmassa on paljon epämääräisyyttä ja epävarmuutta, mutta näkisin sen hyvänä alkuna.

Kiitos siitä, että jaksoit lukea tänne asti! Toivon, että opit jotain ja sain herätettyä kysymyksiä, ajatuksia ja näkemystä. Keskustelua voi jatkaa kommenttiosiossa, omassa blogissa, kahvipöydässä tai ihan oman pään sisällä. Ainakin itse koen, että aihe on tärkeä ja mielenkiintoinen.

Finanssikriisin menestystarinoita

Kun talouspolitiikan suunnasta vallitsee erimielisyyttä ja epävarmuutta, haetaan usein mallia ulkomailta. On puhuttu ainakin Virosta ja Ruotsista, ja viimeksi reilu pari viikkoa sitten Tommi Uschanov kirjoitti Itävallasta otsikolla "Talouden yllättävä mallimaa".

Ajattelin tehdä hieman muodollisemman, mutta erittäin kevyen tarkastelun siitä, miten eri maat ovat pärjänneet finanssikriisissä. Tarkoituksenani oli alunperin katsoa työttömyyden lisäksi bkt-lukuja, mutta tuoreita (2012) per capita-kiinteähintaisia lukuja ei ollut helposti saatavissa kaikille maille. Lisäksi bkt-luvuista olisi jotenkin pitänyt puhdistaa trendi, ja sehän olisi ollut taas muutama minuutti lisätyötä. Keskitytään siis työttömyyteen. Maita tuli mukaan nelisenkymmentä.

On pari tapaa tunnistaa menestystarina.

1. Paremmin menee!

Tässä vertasin työttömyyden kehitystä vuodesta 2007 vuoteen 2012 - eli siis suhdannehuipusta nykypäivään. Tässä maat, joiden työttömyys on laskenut vuodesta 2007.

Ylivoimainen ykkönen tässä tarkastelussa on Saksa. Euroalueelta mukaan pääsee Saksan lisäksi yllä mainittu Itävalta. Muuten joukko on melko moninainen. Tässäpä pulmatehtävä lukijoille: selitä kaikkien seitsemän maan positiivinen työttömyyskehitys finanssikriisin mainingeissa. Lisäpisteitä saa siitä, että käyttää vain yhtä selitystä/mallia. Vastaukset kommenttiosioon.

Tein myös kevyen robustisuustarkastelun käyttämällä vuoden 2007 sijaan vuosien 2005-2007 keskiarvoa. Tässä mukaan menestyjäkerhoon pääsevät luonnollisesti vielä ne maat, joiden työttömyys laski voimakkaasti 2005-2007. Suuruusjärjestyksessä työttömyyden pudotuksen mukaan: Puola, Belgia, Norja ja Suomi. Puolassa työttömyys laski vuodesta 2005 vuoteen 2007 käsittämättömät kahdeksan prosenttiyksikköä.

Kurjuustarinoiden top5 on seuraava: Espanja (noin 17 prosenttiyksikön nousu työttömyydessä suhteessa vuoteen 2007), Kreikka (+16 %-yks.), Irlanti (+10 %-yks.), Portugali (+8 %-yks.) ja Viro (+5 %-yks.).

2. Noustaan ja kohinalla!

Tässä vertasin työttömyyden kehitystä huippukohdasta nykypäivään.

Seuraavat maat (13 kpl) elivät vielä vuonna 2012 työttömyyshuippuaan: Ranska, Kreikka, Irlanti, Italia, Luxemburg, Alankomaat, Uusi-Seelanti, Puola, Portugali, Slovenia, Espanja, Yhdistynyt Kuningaskunta, Etelä-Afrikka.

Tässä menestystarinat. Top 5-maat sen suhteen, kuinka paljon työttömyys on laskenut huippukohdastaan.

Lukuunottamatta Viroa lista on yllättävänkin samanlainen kuin aiempi tarkastelu. Viro onkin mielenkiintoinen tapaus. Siitä puhutaan menestystarinana, ja tässä mielessä se onkin sitä, vaikka työttömyys suhteessa kriisiä edeltäneeseen aikaan tilanne onkin vielä korkealla.

Itävalta on tässä tarkastelussa suhteellisen kaukana kärjestä, jossain sijalla 15. On syytä huomauttaa, että tästä ei voida vetää sitä johtopäätöstä, että helppohan Itävallan on olla matalan työttömyyden maa, kun ei se sokkikaan ollut niin iso kuin Virossa. Ehkä he politiikkatoimillaan estivät työttömyyden nousun alun alkaenkin.*

En tiedä, oliko tällä postauksella pointtia: välillä on vain mukava vähän pyöritellä aineistoa. Ja jos työmarkkinakysymykset kiinnostavat, kannattaa katsoa tuoreehko OECD:n Employment Outlook. Tuon linkin takaa löytyy myös hyvin helppokäyttöinen ja hauska työkalu eri maiden työttömyyslukujen tarkasteluun, niin kokonaisuutena kuin iän ja sukupuolen suhteen.

Ja sanokaa ihmeessä, jos heräsi ajatuksia.

*Koetin yllä linkitetyn Tommi Uschanovin HS-jutun luettuani googlettaa vähän asian taustoja, kun en ollut aiemmin kuullut tätä menestystarinaa ja itse juttuhan oli aika lyhyt. Opin vain sen, että Itävallan finanssipolitiikkaa on vaikea googlettaa, kun sanoja "austrian" "keynesian" ja "stimulus" käytetään vähän muissakin yhteyksissä.