Kannattaako harmaan talouden torjunta?

Oppositio julkisti perinteensä mukaisesti varjobudjetit, ja varjobudjettien yhteydessä harmaa talous on noussut taas valokeilaan. Haluan tässä yhteydessä yrittää korjata yhden harmaaseen talouteen liittyvän virhekäsityksen. Vihreät sanovat sen suoraan omassa vaihtoehdossaan:

Harmaan talouden torjunta kannattaa, sillä sijoitetut rahat tulevat moninkertaisina takaisin.

Tämä ei vain ole totta. Voi olla totta, että harmaan talouden torjunta kannattaa, mutta se, kuinka paljon veroeuroja harmaan talouden torjuntaan sijoitettu euro tuottaa, ei ole se kriteeri, joka määrää harmaan talouden torjunnan kannattavuuden.

Veronkierron torjunta maksaa. Tämä tarkoittaa sitä, että se vaatii resursseja, jotka olisivat muuten voineet olla hyödyllisessä käytössä jossain muualla. Tätä kutsutaan resurssikustannukseksi. Hyödyllinen käyttö jossain muualla voisi olla vaikkapa päiväkodissa. Mutta veronkierron torjunta tuo myös lisää euroja valtion käyttöön. Jopa niin paljon, että sijoitetut eurot tulevat moninkertaisena takaisin.

On kuitenkin olemassa tapa saada lisää veroeuroja, joka on paljon tehokkaampi: veronkorotus. Verojen korottaminen ei maksa mitään, mutta se tuo lisää euroja valtion käyttöön. Koska veronkorotukseen sijoitetut eurot ovat nolla, sen "tuotto" on ääretön.

Jos tämä on mielestäsi typerä rinnastus, kannattaa jatkaa lukemista.

Tuotto ei ratkaise

Onnistunut veronkierron torjunta on vain tulonsiirto kansalaiselta valtiolle. Se ei "luo mitään uutta", toisin kuin vaikkapa onnistunut t&k-tuki tai koulutus. Tulonsiirrot kansalaisilta valtiolle ovat joskus kannattavia, joskus eivät. Mutta kriteeri, joka ratkaisee niiden kannattavuuden, ei ole se resurssikustannus. Tietenkin se vaikuttaa asiaan, mutta se ei ratkaise sitä. Jos veronkierto aiheuttaa ihmisissä riittävästi epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ja pahaa oloa, veronkierron torjuminen voi kannattaa vaikka siihen sijoitettu euro tulisi pienempänä takaisin. Ei raha ratkaise kaikkea.

Ehkä paras tiivistys asiasta on seuraava kappale Joel Slemrodin artikkelista "Cheating Ourselves: The Economic of Tax Evasion".

Regarding how many resources to devote to enforcing the tax laws, Slemrod and Yitzhaki (1987) show that one superficially intuitive rule—increase the probability of detection until the marginal increase of revenue thus generated equals the marginal resource cost of so doing—is incorrect. Although the cost of hiring more auditors, buying better computers, and the like, is a true resource cost, the revenue brought in does not represent a net gain to the economy, but rather a transfer from private (noncompliant) citizens to the government. The correct rule equates the marginal social benefit of reduced evasion (which is not well measured by the increased revenue) to the marginal resource cost. The distinction suggests that unregulated privatization of tax enforcement, in which profit-maximizing firms would maximize revenue collection net of costs, would lead to socially inefficient overspending on enforcement. Greater enforcement might also entail nonpecuniary costs, such as invasion of privacy (Slemrod, 2006). In Slemrod and Yitzhaki (1987), the social benefit is related to the reduced risk-bearing that comes with reduced tax evasion; more generally, social benefits can accrue via increased efficiency; it would also tend to mitigate the inefficiencies discussed earlier. Cowell (1990, p. 136) suggests another complication: perhaps a specific social welfare discount should apply to the utility of those who are found to be guilty of tax evasion and thus “are known to be antisocial.” In sum, no one has yet compellingly translated the theoretically correct characterization of optimal enforcement into a statement about how much evasion should be tolerated. 

Minusta yllä oleva sitaatti on selkeä ja järkevä. Ja minusta tuntuu, että ihmiset ymmärtävät tämän jo.

Kuuden euron pitsat

Poliisi on joitakin kertoja lähtenyt kömpelösti kampanjoimaan ravintola-alan veronkiertoa vastaan. Muistatte varmasti kuuden euron pitsat.

En itsekään perustanut noista kampanjoista, mutta minun oli vaikea ymmärtää niiden julkista vastustusta. Me, yhteiskuntanta, emme pidä veronkierrosta, ja veronkierto on erityisen yleistä ravintola-alalla. Miksi sitä ei pitäisi torjua?

Joissakin puheenvuoroissa viime vuoden tapauksessa pitsajahti nähtiin irvokkaana erityisesti suhteessa hallituksen koettuun ponnettomuuteen kansainvälisten suuryritysten harjoittaman veronkierron torjumiseksi. Mutta eivät nämä ole kilpailevia tavoitteita, vaan toisiaan tukevia tavoitteita. Jos ravintola-alan veronkierron torjumiseen sijoitettu euro tuo itsensä moninkertaisesti takaisin, ne lisäeurot auttavat myös siirtohinnoittelun syynäystä.

Totuus on se, että vaikka joku kuuden euron pitsoja myyvä yrittäjä olisikin epärehellinen, kukaan heistä ei liene hyväosainen. Ravintola-alan veronkierron torjunnan lisäys vähentäisi valmiiksi pienituloisten, korostuneesti maahanmuuttajataustaisten yrittäjien tuloja.

Tietenkin kampanjat olivat muistakin syistä huonoja. Kampanjat leimasivat julkisesti myös rehellisiä ravintolayrittäjiä, ja tällaista vaikutusta ei tyypillisemmässä "lisää verotarkastajia"-panostuksessa ole. Luulen kuitenkin, että ihmiset ymmärsivät kuuden euron pitsojen kohdalla, että veronkierron torjumisen kannattavuutta ei pidä arvioida vain sen tuoton perusteella. Vaikka pitsajahdilla olisi ollut positiivinen tuotto - mitä sillä ei ilmeisesti ollut - se ei välttämättä olisi ollut yhteiskunnallisesti hyvä kampanja.

Miten pitäisi päättää?

On vaikea sanoa, millä perusteella veronkierron torjunnan kannattavuutta pitäisi arvioida. Ainakaan minulla ei ole siihen vastausta. Ja korostan, että vaikka Vihreiden perustelu lisäpanostuksille harmaan talouden torjuntaan ei ole fiksu, itse toimenpide voi olla hyvä.

On lohduttavaa, että tietämyksemme, joka nyt koostuu lähinnä jokseenkin hyödyttömistä ja epävarmoista harmaan talouden kokoa ja verotarkastusten tuottoa koskevista arvioista, on kasvamassa. Lopetan kirjoituksen lainaukseen Tuomas Kososen aihetta käsittelevästä artikkelista, joka on myös lukemisen arvoinen:

Tähän harmaan talouden empiirisen tutkimuksen nousuun on pääosin syynä uusi tutkimusmenetelmä, kenttäkokeet. Menetelmä on saavuttanut paljon suosiota taloustieteellisessä kirjallisuudessa ja sitä on viime vuosina ruvettu soveltamaan myös harmaan talouden tutkimiseen eri puolilla maailmaa. Kotimaisena esimerkkinä tästä toimikoon Kososen ja Ropposen (2013) tutkimus, jossa havaittiin että jotkin yrittäjät tekevät myös tahattomia virheitä veroilmoituksissaan ja että näitä virheitä voidaan vähentää kohdennetuilla tiedonannoilla verosäännöistä. Lähivuosina on siis odotettavissa maailmalta paljon lisää tietoa siitä missä harmaata taloutta on, mistä se johtuu ja miten siihen voidaan vaikuttaa.

Jos pidät Uudesta Lastensairaalasta, rakastat malariaverkkoja

Ihmiset tekevät lahjoituksia eri kohteiseen tehdäkseen maailmasta paremman paikan. Hyvä niin. Kirjoitan tässä postauksessa lyhyesti siitä, miten jokainen meistä voi helposti tehdä tätä paremmin. Konkretian vuoksi otan verrokiksi Uuden Lastensairaalan kansalaiskeräyksen, koska se on tunnettu esimerkki hyväntekeväisyydestä, johon monet suomalaiset ovat osallistuneet.

Mitä lahjoituksilla Uudelle Lastensairaalalle haluttiin saada aikaan? Oletettavasti sillä haluttiin auttaa lapsia. Yksinkertaistetaan vielä. Sanotaan, että sillä haluttiin pelastaa ihmishenkiä. Lapsi, joka olisi kuollut johonkin vaikeasti hoidettavaan sairauteen, parantuu saadessaan hoitoa Uudessa Lastensairaalassa ja pystyy elämään onnellisen elämän, osittain lahjoituksen ansiosta.

Kuinka vaikuttava lahjoitus on tämän tavoitteen saavuttamiseksi? Tässä on kyse pohjimmiltaan erikoissairaanhoidon vaikuttavuudesta, ja kuten tiedämme, se ei ole yksinkertainen kysymys.

Isossa-Britanniassa ollaan Suomea pidemmällä priorisoinnissa ja siellä julkinen taho on asettanut raja-arvoalueen 20-30 000 puntaa uusien hoitomuotojen vaikuttavuudelle. Haarukan sisällä tehdään harkintaa, eikä itse raja-arvoakaan ole ainoa päätöksenteon kriteeri. Vaikuttavuutta mitataan, menemättä tarkemmin tähän liittyviin haasteisiin, laatuvakioiduilla lisäelinvuosilla.

Jos hoitomuoto tuottaa yhden (laatuvakioidun) lisäelinvuoden, mutta maksaa yli 30 000 puntaa, se ei kannata - rahat kannattaa ohjata muualle terveydenhuoltoon. Implisiittinen oletus tässä on se, että lisäelinvuoden tuottaminen muualla terveydenhuollossa maksaa 20 000-30 000 euroa. Claxton ym. (2015) arvioivat, että tämä raja-arvo on liian korkea, ja että keskimäärin lisäelinvuoden tuottaminen muualla terveydenhuollossa kustantaa noin 13 000 puntaa.

Suomessa tällaista analyysiä ei käsittääkseni tehdä (ks. kuitenkin tämä Duodecimin pääkirjoitus vuodelta 2014). Oletetaan, että brittien arviot ovat hyviä, ja että Suomessa ollaan samassa mittaluokassa. Ajatellaan, että Uusi Lastensairaala tuottaa yhden lisäelinvuoden 15 000 eurolla. Uusi Lastensairaala-keräys tuotti 38 665 030 euroa. Jos käytetään suoraan yhden lisäelinvuoden kustannuksia tämän lahjoituksen vaikuttavuuden arviointiin, saadaan tulos että kansalaisten ponnistukset saivat aikaan 2578 lisäelinvuotta.

Mitä vaihtoehtoisella lahjoituksella olisi voinut saada aikaiseksi? GiveWell - josta lisää alempana - arvioi, että lahjoittamalla Against Malaria Foundationille (AMF) pystyy pelastamaan lapsen elämän 3 500 dollarilla (n. 3178 euroa). Jos käännetään tämä lisäelinvuosiksi käyttäen AMF:n päätoimialueen Malawin tämänhetkistä eliniänodotetta (55 vuotta), voidaan laskea että 38 665 030 euron lahjoitus tuottaisi noin 670 000 lisäelinvuotta.

Lastensairaala- ja malariaverkko-lahjoitusten ero ihmiselämässä mitaten on 260-kertainen. Ketään ei yllättäne, että suomalainen erikoissairaanhoito ei ole kustannustehokkain hyväntekeväisyyskohde, mutta on hyvä ymmärtää asioiden mittakaava. Laskelma on vain suuntaa-antava, mutta mittakaava auttaa laittamaan myös lukuja koskevan epävarmuuden kontekstiin.

Mitä muita asioita ehkä haluat huomioida lahjoituksessasi?

Eivätkö onnellisemmat elämät ole arvokkaampia?

Haluat tehdä maailmasta paremman paikan. Haluat, että maailmassa on vähemmän kärsimystä ja enemmän onnellisuutta. Eikö tällöin ole merkitystä sillä, kenen elämän pelastat? Yllä olevan vertailunkin yhteydessä mainittiin "laatuvakiointi".

AMF toimii Malawissa ja Uusi Lastensairaala Suomessa. Elämä Suomessa lienee odotusarvoisesti parempi ihmisen itsensä kannalta kuin elämä Malawissa. Otetaan esimerkki. World Happiness Reportin sivuilta löytyy dataa onnellisuudesta eri maissa. Onnellisuutta on mitattu asteikolla 1-10*; keskiarvo Malawissa on 3,9 ja Suomessa 7,4. Eikö tämän valossa ole parempi pelastaa elämä Suomessa kuin Malawissa?

Ehkä. Mutta kuinka paljon parempi? Onko vuosi ihmiselämää Suomessa arvokkaampi kuin 260 Malawissa? Ei kai. On hyvä huomioida myös, että onnellisuus tulee todennäköisesti nousemaan nopeammin Malawissa kuin Suomessa lähivuosikymmeninä, ja se, että malariaverkot itsessään nostavat onnellisuutta kun läheiset kuolevat vähäisemmissä määrin.

Meneekö raha oikeasti perille?

Monilla on huoli siitä, että kansainväliseen hyväntekeväisyyteen annetut rahat eivät mene perille, vaan jäävät "hallintoon" ja muille "välikäsille". Tätä huolta kannattaa torjua sillä, että katsoo vähän minne rahansa pistää vaikkapa yllä mainitun GiveWellin avulla. GiveWell on metahyväntekeväisyysjärjestö, joka arvioi hyväntekeväisyysjärjestöjä. GiveWell arvioi myös hallinnollisia kustannuksia, mutta tämä ei ole paras kriteeri organisaation valitsemiselle. On hyvä, että järjestöt tarkkailevat toimintansa vaikuttavuutta, ja tämä vaatii resurssien ohjaamista hallintoon.

GiveWell suosittelee tällä hetkellä erityisesti neljää hyväntekeväisyysjärjestöä. Yksi näistä on AMF. Suosittelen käymään järjestön sivuilla ja lukemaan siitä, miten se arvioi hyväntekeväisyyskohteita.

Kun lahjoitan Lastensairaalalle, tiedän "minne raha menee". Voin vaikka käydä katsomassa rakennustyömaata. Lopulta kuitenkin tärkeämpää on se, mitä raha tekee kuin se, minne raha menee. Sanoisin, että vaikuttavuuden osalta tietämyksemme malariaverkoista on parempi kuin erikoissairaanhoidosta.

Uusi Lastensairaala, malariaverkot, muu kulutus

En ole sitä mieltä, että ihmisten ei pitäisi lahjoittaa rahaa Uuteen Lastensairaalaan, tai Pelastusarmeijalle, tai Mannerheimin Lastensuojeluliitolle. Haluan vain vinkata, että kannattaa tutustua myös vaihtoehtoihin. Jos olisin ostamassa housuja kaupasta ja joku sanoisi, että naapurikaupassa housujen hinta on puolet halvempi, siirtyisin sinne äkkiä. Jos olisin pelastamassa ihmisiä ja joku sanoisi, että naapurikaupassa henki on 99,6 % halvempi, miettisin vain miksi en aiemmin tiennyt tästä.

Maailma olisi parempi paikka, jos kaikki Uuteen Lastensairaalaan lahjoitetut rahat olisi laitettu malariaverkkoihin. Huomattavasti parempi. Mutta ei tässä ole kyse vain kannibalisoinnista, jossa yksi apukohde syö toista. Jos ihmiset haluavat antaa rahaa tehdäkseen hyvää ja heille kerrotaan keinoista tehdä enemmän hyvää samalla rahalla, he oletettavasti antavat enemmän rahaa.**

Syrjäytysvaikutukset

Tosiasia on, että julkisella vallalla on tässä maassa tiettyjä vastuita. Uuden Lastensairaalan kansalaiskeräyksen voi hahmottaa niin, että se kevensi julkisen sektorin budjettirajoitetta. On vaikea sanoa, menikö lahjoitus lopulta alentuneisiin kuntaveroihin, korkeampiin muihin sote-palveluihin, vai jonnekin muualle, ja on vaikea sanoa, kuinka kustannustehokkaita nämä ovat.

GiveWell yrittää arvioida myös näitä syrjäytysvaikutuksia. Lahjoituksen vaikuttavuuden kannalta lohdullista on, että hyvästä edistyksestä huolimatta äärimmäistä hätää riittää edelleen maailmassa. Malariaverkkoja tarvitaan edelleen. Jos lahjoituksesi saisi jonkun muun tahon, esimerkiksi Punaisen Ristin, ohjaamaan varojaan jonnekin muualle, olisi tuo "jonnekin muualle" todennäköisesti edelleen suomalaista erikoissairaanhoitoa vaikuttavampi kohde.

Vaikuttava hyväntekeväisyys antaa enemmän

Ehkä on kasvattavaa istua perheen kanssa sohvalla, katsoa Robinia Stadionilla ja soittaa ruudussa näkyvään numeroon. Ehkä on mieltäylentävää pudottaa kolikko Pieni Ele-lippaaseen äänestämisen jälkeen. Ehkä on helpottavaa antaa periksi feissarille.

Ihmiset tekevät rahoillaan mitä haluavat. Toivon kuitenkin, että jokainen kävisi läpi seuraavan prosessin:

1. Mieti, mitä haluat saada aikaan. Mene pohdinnassasi loppuun asti. Älä jää siihen, että haluat auttaa suomalaisia syöpälapsia. Mieti: miksi suomalaisia? Miksi juuri syöpä? Todennäköisesti päädyt siihen, että haluat vähentää pahoinvointia ja lisätä hyvinvointia.
2. Selvitä, miten voit saada sen parhaiten aikaan. Todennäköisesti tehokkainta ei ole lahjoittaa kotimaahan, eikä syövän ehkäisemiseen. Ehkä päädyt malariaverkkoihin, ehkä tehotuotannon vastaiseen kampanjointiin, ehkä asteroidien torjuntaan. Tärkeintä on, että teet päätöksen järkevästi. Niin kuin ostaisit asuntoa (paitsi että tämä päätös on vielä tärkeämpi).
3. Toimi. Tee lahjoittamisesta osa elämääsi ja identiteettiäsi. Lahjoita tietty prosentti tuloistasi - vaikkapa yksi - ja nosta sitä prosenttia jos pystyt.

Ainakin omalta kohdaltani voin sanoa, että tällainen lahjoittaminen on yksi parhaita asioita elämässäni.


Tämä kirjoitus ei ole ajankohtainen siinä mielessä, että Uuden Lastensairaalan keräys oli ja meni. Satuin vain lukemaan Peter Singerin mainion kirjan The Most Good You Can Do viime viikolla, ja halusin kirjoittaa asiasta. Ja onhan lahjoittaminen aina ajankohtaista: voit aina lahjoittaa, ja voit aina tehdä sen fiksusti.

------------------------

*Menemättä tarkemmin onnellisuuden mittaamiseen, World Happiness Reportissa raportoidut arvot ovat vastauksia seuraavaan kysymykseen:

Please imagine a ladder, with steps numbered from 0 at the bottom to 10 at the top. The top of the ladder represents the best possible life for you and the bottom of the ladder represents the worst possible life for you. On which step of the ladder would you say you personally feel you stand at this time?

**Tällä toteamalla haluan enemmänkin muokata todellisuutta paremmaksi kuin kuvata sitä totuudenmukaisesti. Ihmiset eivät oikeasti käyttäydy aina näin, tässä esimerkki Singerin kirjasta:

In one study, people were shown a photo of a child and told her name and age. They were then informed that to save her life, she needed a new, expensive drug that would cost about 300,000 dollars to produce, and a fund was being established in an attempt to raise this sum. They were asked to donate to the fund. Another group was shown photos of eight children, given their names and ages, and told that the same sum, 300,000 dollars, was needed to produce a drug that would save all of their lives. They too were asked to donate. Those shown the single child gave more than those shown the eight children, presumably because they empathized with the individual child but were unable to empathize with the larger number of children.

Sijoituslaskelmat: korjaus ja yhteenveto

Minä.

Kirjoitin viime viikolla sijoituslaskelmista. Olin väärässä. Onneksi kommentaattorit, erityisesti Roger Wessman, jaksoivat kärsivällisesti osoittaa minut oikealle polulle. Anteeksi kaikille aiheuttamastani hämmennyksestä.

Koska myytinmurtamisen perussääntö on se, että myyttiä ei saa toistaa, keskityn tässä siihen, mikä pitää paikkansa.

1. Sijoitushorisontti ja riski

Mitä tapahtuu sijoitukseen liittyvälle riskille, kun sijoitushorisontti kasvaa? Vastaus on: se riippuu. Se riippuu siitä, miten riskin käsittää:

• keskimääräisen vuosituoton (annualized return) keskihajonta alenee
• sijoituksen loppuarvon keskihajonta kasvaa
• todennäköisyys, että sijoituksen loppuarvo jää tietyn arvon (esim. sijoituksen alkuarvo) alapuolelle, alenee

Oma viestini, jonka onnistuin puutteellisella osaamisellani sekoittamaan, on se, että näistä toinen kohta on merkityksellinen. Mitä pidempi on "miljonääriksi eläkkeelle"-sijoituksesi horisontti, sitä epävarmemmaksi tulee se, millainen rahasumma sinua eläkkeellä odottaa. Ei ole yksiselitteistä sanoa, että sijoitushorisontin kasvaessa sijoituksen riski pienenee.

2. Korjaus

Postauksen kommenteissa Roger Wessman ja Nick Nolan esittivät korjaukset, jotka tuottavat hyvin samankaltaiset tulokset. Mikä on korjattu jakauma?

Sijoitusten loppuarvojen mediaani on miljoona euroa. Tämä tarkoittaa sitä, että todennäköisyys, että jäät miljonäärinä eläkkeelle on sen 50 %.

Keskiarvo on mediaania korkeampi. Parina havainnollistuksena todennäköisyys, että saat negatiivista tuottoa on noin 0,4 % ja todennäköisyys, että jäät alle 500 000 euron on noin kolmasosa.

mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa

------

Jätän tämän aiheen toviksi minua viisaammille, mutta seuraan tietenkin mielenkiinnolla jos joku tekee analyysejä esimerkiksi jonkinlaisella oletuksella tuottojen keskiarvoon palautumisesta - saa linkata ja vinkata.

Onnekseni en ole vielä niin kova tekijä, että sanomiseni pääsevät lehtiin asiantuntijan tittelillä. Toivon, että siinä vaiheessa kun olen, olen ehtinyt tehdä mahdollisimman monta virhettä niistä oppiakseni.

Toki jos joku vielä antaa ymmärtää yksioikoisesti, että sijoitukseen liittyvä riski pienenee sijoitushorisontin kasvaessa tai väittää että jokaisesta suomalaisesta saataisiin eläkemiljonääri sijoittamalla lapsilisät, saatan huomauttaa asiasta. Ystävällisesti ja nöyryydellä tällä kertaa.

Keskituottoon perustuvista sijoituslaskelmista: lapsilisät, jakaumat ja riskit

Taas sitä mennään. Nordnetin Martin Paasi kannustaa tänään Talouselämän jutussa kansalaisia sijoittamaan:

"Ihan jokaisesta suomalaisesta tulisi eläkeikään mennessä miljonääri, jos kaikki lapsilisät sijoitettaisiin osakkeisiin, esimerkiksi pienikuluisten indeksirahastojen kautta. Tämä on puhdasta matematiikkaa", kommentoi Nordnet Suomen talousasiantuntija Martin Paasi.

Kirjoitin eilen Paaden aiemmista laskelmista ja siitä, kuinka ne ovat harhaanjohtavia. Tämänpäiväinen väite ei ole vain harhaanjohtava, vaan aivan puhtaasti väärä. Tämä ei ole puhdasta matematiikkaa, vaan realistisia oletuksia sijoittamisen riskeistä. Jos jokin tässä postauksessa jää mietityttämään, suosittelen lukemaan lopussa linkitetyn John Norstadin tekstin ja eilisessä postauksessa linkitetyt tekstit.

Yksinkertaistetaan laskelmaa ja ajatellaan, että lapsilisät saadaan vuoden alussa könttänä ja sijoitetaan kerralla. Tämä hieman liioittelee kokonaistuottoja, mutta havainnollistaa sitä, että keskimääräisen vuosituoton mukaan laskettu potti sijoituskauden lopussa on huomattavasti suurempi kuin mitä keskimääräinen sijoittaja voi odottaa saavansa.

Oletetaan, että vuosituotto on normaalisti jakautunut niin, että keskituotto on 7 % ja keskihajonta 20 %. Luvut perustuvat S&P500-indeksin historiallisiin toteumiin. Oletetaan lisäksi, että vuosituotot ovat toisistaan riippumattomia. Käsittelen näitä oletuksia alla.

Olen tehnyt laskelman simuloimalla 100 000 henkilöä, joiden sijoitusten loppuarvon jakaumaa tarkastelen. Tämä pyrkii havainnollistamaan asiaan liittyvää epävarmuutta. Tämän voi hahmottaa myös niin, että tässä on yhden yksittäisen indeksisijoituksen todennäköisyysjakauma. Kuinka todennäköistä on saavuttaa se miljoona euroa?

Kaukana varmasta: todennäköisyys on vain yksi neljästä. Keskimääräinen sijoittaja eläköityy noin 380 000 euron kanssa. On itse asiassa todennäköisempää päätyä alle 150 000 euron arvoiseen pottiin kuin yli miljoonan arvoiseen pottiin.

Paasi kommentoi eilistä laskelmaani Twitterissä esittämällä, että tuotot eivät ole normaalijakautuneita ja että niissä voi olla negatiivista autokorrelaatiota (ns. mean reversion). Pörssimarkkinoiden historia on verrattain lyhyt. Ainoa tapa analysoida niitä on tehdä jokin malli ja analysoida tuon mallin ominaisuuksia. Tässä ja edellisessä postauksessani olen tehnyt yksinkertaisimman mahdollisen oletuksen: vuosituotot ovat normaalijakautuneita ja toisistaan riippumattomia. Näin mallinnuksessa tavataan edetä: aloitetaan yksinkertaisesta ja edetään tarvittaessa monimutkaisempaan.

Kuten sanottua, pörssimarkkinoiden historia on verrattain lyhyt, ja tuon lyhyen historian perusteella on vaikea erottaa, ovatko vuosituotot normaalijakautuneita . Samaten pitkän aikavälin negatiivisesta autokorrelaatiosat ei ole ilmeisesti juurikaan evidenssiä, mutta tämäkin voi heijastaa vain havaintojemme vähyyttä. Tästä syystä olisikin hyvä tehdä vastaava laskelma myös eri oletuksilla.

Koska Paasi tuntuu olevan sitä mieltä, että hänen väitteensä on totta jollain vaihtoehtoisella jakaumaoletuksella, hän toivottavasti esittää laskelmansa aiheesta. Itse olen kuitenkin melko varma siitä, että millä tahansa järkevillä oletuksilla sijoitusten loppuarvon mediaani tulee olemaan matalampi kuin sijoitusten loppuarvon keskiarvo. Ja olen lähes täysin varma siitä, että millä tahansa järkevillä oletuksilla ihan jokaisesta suomalaisesta ei tulisi eläkeikään mennessä miljonääri, jos kaikki lapsilisät sijoitettaisiin osakkeisiin.

Lopuksi on syytä kerrata muutama asia riskistä ja sijoitushorisontista:

• sijoituksen keskituoton hajonta pienenee sijoitushorisontin kasvaessa
• negatiivisen tuoton todennäköisyys pienenee sijoitushorisontin kasvaessa
• sijoituksen loppuarvon hajonta kasvaa sijoitushorisontin kasvaessa (ks. esim. Alex Tabarrokin postauksen toinen kuvio)

Ongelma on, että sijoittamista tunnutaan myyvän niin, että sijoituksen keskituoton hajonnan alenemisen oletetaan johtavan sijoituksen loppuarvon hajonnan alenamiseen - pitkällä aikavälillä miljonäärinä eläkkeelle on varmuus. Näin ei kuitenkaan ole. Ja jos ihmiset ovat tehneet vaikkapa laskelmansa taloudellisen riippumattomuuden saavuttamisesta tämän oletuksen pohjalta, sääliksi käy.

Kuten eilenkin, löydätte simulaation tuottaneen R-koodini Pastebinistä. Siitä itse löytämään virheitä ja kokeilemaan eri oletuksia. Ja suosittelen lukemaan eilisessä postauksessa linkkaamani John Norstadin tekstin.

Keskituottoon perustuvista sijoituslaskelmista

Lisäys 19.9.2016 kello 13:11: ks. kommentit ja korjaus

Iltasanomat uutisoi eilen Nordnetin Martin Paaden laskelmista, jonka mukaan vastasyntyneestä lapsesta voi tehdä eläkemiljonäärin 13 800 euron sijoituksella. Kyse on yksinkertaisesta kertolaskusta, jossa sijoitus kasvaa korkoa korolle (13800*(1,066)^67) tietyn keskituoton mukaan. Laskelma on kuitenkin harhaanjohtava. Selitän tässä, miksi.

Paasi antaa ymmärtää, että osakesijoittamiseen liittyvä riski pienenee pitkällä aikavälillä:

Todellisessa osakesijoittamisessa pitkä aikaväli edustaa lisäksi kasvavassa määrin ennustettavuutta, kun taas lyhyt aikaväli sattumanvaraisuutta. Mitä pidempi sijoitushorisontti, sitä varmemmin sijoituksesi keskimääräinen vuotuinen tuotto lähenee 6,6 prosenttia.

Se, mitä Paasi sanoo, on totta, mutta harhaanjohtavaa. Tätä kutsutaan nimellä fallacy of time diversification, jonka voisi suomentaa aikadiversifioinnin harhaksi.

Paaden argumentti perustuu sille, mikä sijoituksen arvo on eläköityessä - miljonäärinä eläkkeelle. Sijoituksen loppuarvoon liittyvä riski ei kuitenkaan pienene sijoitushorisontin kasvaessa. Näin on, vaikka sijoituksen keskimääräiseen vuosituottoon liittyvä riski pienenee. Tämä kuulostaa tekniseltä, mutta se on hyvin tärkeää.

Tämän voisi johtaa myös formaalisti, mutta simuloidaan mieluummin. Annetaan 100 000 kuvitteelliselle vastasyntyneelle 13 800 euroa, sijoitetaan rahat osakemarkkinoille joiden vuosituotto noudattaa normaalijakaumaa 6,6 prosentin keskituotolla ja 20 prosentin keskihajonnalla. Millaiset eläkepotit kohorttejamme odottavat? Tuloksena on lognormaali jakauma (kuten odottaa sopii kun normaalijakautuneita muuttujia kerrotaan keskenään).

Eläkepottien keskiarvo on tosiaankin miljoona euroa. Keskimääräinen eläkepotti, eli eläkepottien mediaani, on kuitenkin tätä pienempi: 293 000 euroa. Itse asiassa vastasyntyneen todennäköisyys jäädä miljonäärinä eläkkeelle on vain hieman yli 20 %. Noin 3 prosenttia poteista on jopa pienempiä kuin alkupääoma.

Jos siis Paaden laskelma kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se on sitä. Lastasi odottaa eläkkeellä todennäköisemmin alle sadantuhannen euron salkku kuin yli miljoonan euron salkku.

Jos haluat lukea aiheesta lisää, ks. Alex Tabarrok, John Cochrane, John Norstad. Simulaation R-koodi löytyy Pastebinistä.

Reunahuomautuksia robotisaatiosta

EVAlta ilmestyi juuri raportti "Robotit töihin", joka on nimensä mukaisesti tuore robotteja ja työmarkkinoita käsittelevä puheenvuoro. Ehkä suomalaiselle keskustelulle uutena asiana Mari Kangasniemen ja Cristina Anderssonin artikkelissa tuodaan esille robotisaation mahdollisuuksia hoivatyössä. Esitän tässä postauksessa kuitenkin muutaman yksittäisen kommentin Antti Kauhasen yleistajuisesta -tasoisesta esityksestä, joka on melko tyypillinen taloustieteilijän kommenttipuheenvuoro.

Huomioni ovat kriittisiä, mutta sanottakoon jo nyt, että olen Kauhasen kanssa samaa mieltä lähes kaikesta ja että analyysi on kaiken kaikkiaan hyvä.

Mielikuvituksen puute

Kauhasen mukaan tarjoilijan työ on vaikeasti korvattavissa, ja peruste on tämä:

Tarjoilijan työssä taas korostuvat sekä viestintätehtävät että manuaaliset ei-rutiinitehtävät. Tarjoilijan liikkuminen kahvilassa edellyttää havaitsemista ja kykyä liikkua tilassa, joissa on paljon ihmisiä ja esteitä. Näissä  tehtävissä robotit pärjäävät vielä huonosti, joten koneesta ei ole tarjoilijan työn korvaajaksi. Tietotekniikka ei merkittävästi myöskään nosta tarjoilijan tuottavuutta. Tässä suhteessa tarjoilijan työ eroaa tuotekehittäjästä.

Koska on vaikea kuvitella robottia liikkumaan nykykahvilassa, on siis vaikea nähdä miten robotti voisi korvata tarjoilijan?

Ok. Entä jos kuitenkin ottaisi yhden askeleen eteenpäin ja miettisi, että ei se kahvila-arkkitehtuuri ole kiveen hakattu ja että ei sen robotin tarvitse liikkua siellä kahvilassa samoja reittejä. Vaikka tarjoilijan liikkuminen kahvilassa edellyttää havaitsemista ja kykyä liikkua tilassa, jossa on paljon ihmisiä ja esteitä, itse työsuorite - tilauksen vastaanottaminen, tuotteen liikuttaminen pöytään ja laskutus - ei välttämättä vaadi sitä.

Tämä on vähän sama kuin aikoinaan olisi sanonut, että "auton on vaikea korvata hevosta liikennevälineenä, koska auton on vaikea kulkea nykyisillä hevosteillä, jotka ovat epätasaisia". Tämä oli täysin totta, mutta auto teki kannattavaksi autoteiden rakentamisen. Itse suorite - ihmisen liikuttaminen paikasta toiseen - ei vaatinut kykyä liikkua epätasaisessa maastossa. Maailma muuttui teknologian ympärillä.


Suhteellinen etu tarkoittaa vain ei-nollapalkkaa

Kauhanen kirjoittaa paljon fiksuja suhteellisesta edusta, mutta sitten hän kirjoittaa myös näin:

Robotiikan tuoma automaatio voi luoda uusia työtehtäviä, jossa ihmisellä on suhteellinen etu koneeseen nähden. Näin ihminen siis eroaa hevosesta.

Tässä sitaatissa ymmärretään, minun käsittääkseni, väärin sekä suhteellinen etu että hevosanalogia.

Kaikilla on suhteellinen etu jossain, aina. Kaikilla toimijoilla, alueilla ja tuotannontekijöillä. Vaikka autoilla on absoluuttinen etu eri kuljetuspalveluissa, hevosilla on edelleen jokin suhteellinen etu. Kuten on myös ihmisillä ja sammakoilla. Hevoset ja ihmiset eivät eroa toisistaan tässä suhteessa.

Hevosellakin on siis suhteellinen etu, mutta silti sitä ei kannata käyttää. Hevosen ylläpitokustannus ylittää siitä saatavan palkan.

Samalla tavalla ihmisellä tulee olemaan suhteellinen etu, mutta silti sitä ei välttämättä kannata käyttää, jos hänen ylläpitokustannus ylittää siitä saatavan palkan.

Se missä hevonen ja ihminen eroavat ei ole se, että toisella on suhteellinen etu koneeseen nähden ja toisella ei. Se missä hevonen ja ihminen eroavat on se, että toisen lisääntymistä ja kuolemista me pystymme surutta kontrolloimaan pelkästään taloudellisen kannattavuuden perusteella. Tämä on, ainakin itselleni, hevosanalogian ydin.

Työ ja työttömyys

Kauhanen kirjoittaa (alkuperäisessä sana "työtä" korostettuna):

Työpaikkoja syntyy saman verran tai jopa hieman enemmän kuin niitä tuhoutuu. Tämä johtuu siitä, että kyse on saman prosessin kahdesta eri puolesta: teknologinen kehitys ja innovaatiot synnyttävät ja tuhoavat työpaikkoja, mutta ne eivät tuhoa työtä.

Tämän vakuudeksi Kauhanen esittää myöhemmin seuraavan kuvion:

Mutta jos halutaan torjua pelkoja massatyöttömyydestä, työllisiä kohti tehtyjen työtuntien määrän kehitys menee omasta mielestäni vähän sivuun.

Alla on Suomen työttömyysasteen kehitys. Ehkä on totta, että teknologinen kehitys ja innovaatiot eivät tuhoa työtä, mutta jokin sitä työtä näyttää tuhoavan, ainakin jos käytetään työttömyyttä mittarina. On vaikea katsoa tuota kuviota ja olla näkemättä nousevaa trendiä. Tätä katsoessa on vaikea uskoa siihen, että tulee mitä tulee, työ pysyy.

Yhteiskunnalliset haasteet

Haluan varmistua siitä, että emme puhu tässä toistemme ohi. Olen samaa mieltä Kauhasen kanssa lähes kaikesta ja hänen analyysinsä on hyvä. Haluaisin vain, että taloustieteilijöiden robotisaatiokommenteissa nostettaisiin esille myös yhteiskunnallista näkökulmaa muutenkin kuin kokonaistuottavuuden ja -vaurauden kasvun kautta.

Kun Kauhanen kirjoittaa, että "Yksilötasolla kuljettajien ja taukopaikkojen työntekijöidenkään sopeutuminen robottirekkoihin ei välttämättä ole kivutonta.", minusta tämä on haasteen vähättelyä. Se ei ole kivutonta myöskään yhteiskunnan tasolla. Jos robotisaatio aiheuttaa työmarkkinoille painetta palkkojen alenemiseen ja palkkaerojen kasvuun, kuten Kauhanen toteaa, se tulee olemaan vaikeaa.

Kun Kauhanen kirjoittaa, että  "järkevintä on ottaa vastaan robottien tarjoamat mahdollisuudet ja tukea niitä yksilöitä, joihin robottien tulo kipeimmin vaikuttaa", tämä on jälleen melko yksilökeskeinen näkemys. Robottien tulo ei vaikuta vain yksilöihin, vaan koko yhteiskuntaan.

Robotisaatiokeskustelussa palaan monesti mielessäni 1960- ja 1970-lukujen rakennemuutokseen, joka tuhosi suhteellisen lyhyessä ajassa tuhoutui kokonaisen pienviljelijä-metsätyöntekijä-elinkeinon. Tuloksena tuosta saatiin muun muassa SMP, joka vaati protektionismia, progression kiristämistä, eläkeiän alentamista, työttömyysturvan kohentamista, vanhojen elinkeinojen säilyttämistä ja aluepolitiikkaa.

Tämä oli häviäjien kompensointia par excellence. Tätä voi verrata siihen, että EVA-raportin epilogissa Ilkka Haavisto, Lauri Tähtinen ja Antti Törmänen ehdottavat ratkaisuiksi robotisaation haasteisiin  yritysverotuksen "pitämistä kilpailukykyisenä", ansioturvan leikkausta, tasaveroa, sääntelyn keventämistä ja matalapalkkatukea. Saa nähdä, kuinka kova kannatus tällä ohjelmalla tulee olemaan työttömäksi jääneiden rekkakuskien keskuudessa.

Ehkä minusta on vain lopulta hyvä tunnustaa, että robotisaation aiheuttamat paineet eivät tule tuottamaan vain tuloerojen, yksilöllisten palkanalennusten ja joustavuuden hiljaista hyväksyntää, vaan myös poliittista liikehdintää, joka taloustieteilijöiden silmiin näyttää väärältä koska se entisestään heikentää työmarkkinoiden sopeutumiskykyä.

Työpahoinvoinnin hinnasta

Tampereen yliopiston dosentti Marja-Liisa Manka kertoo Hesarissa, kuinka "työhyvinvoinnin laiminlyönteihin kuluu noin 24 miljardia vuodessa sosiaali- ja terveysministeriön puolueettoman arvion mukaan" (Niku Määttänen vastaa ansiokkaasti tuon arvion käyttöön mielipidesivuilla).

Minäkin olen tehnyt puolueettomia laskelmia virkavastuulla, ja voin omakohtaisesti todistaa ettei puolueettomuus tai virkavastuu ole mikään tae lukujen tolkullisuudesta. Voin myös omakohtaisesti arvioida, että suomalainen virkamieskunta on pääsääntöisesti fiksua, asiantuntevaa ja tunnollista sakkia. Tuo 24 miljardia on kuitenkin yksi huonoimmista luvuista mitä suomalainen virkakoneisto on tuottanut.

Tässä postauksessa on kolme osaa. Ensin nostan esiin muutaman tolkuttomuuden STM:n laskelmasta, ihan vain siltä varalta että joku vielä ajattelee että tuohon lukuun on sosiaalisesti hyväksyttävää viitata muutenkin kuin varoittavana esimerkkinä. Toiseksikin pohdin mitä järkeä on luvuissa, jotka eivät suoranaisesti liity mihinkään politiikkatoimeen tai kustannus-hyöty-analyysiin. Kolmanneksi annan oman ehdotukseni siitä, miten työhyvinvointi nousisi paremmalla keskustelulla paremmin agendalle.

24 miljardia

Arvio 24 miljardista eurosta on niin huono, että on vaikea päättää mistä aloittaa ja mihin lopettaa. Tässä kuitenkin kolme pointtia.

Ensinnäkin laskelmassa oletetaan, että joka ikinen työikäiseen ihmiseen kohdistuva terveydenhuoltomeno johtuu työhyvinvoinnin puutteesta. Joka ikinen lapselta saatu flunssa, joka ikinen divarifutiksessa rikottu polvi ja joka ikinen julmasta sattumasta syntyvä leukemia johtuu työhyvinvoinnin puutteesta. Joskus laskelmiin tulee hassuja asioita, se on välttämätöntä kun yksinkertaistaa. Tämä hassu kohta on kuitenkin kolmasosa kokonaisarviosta. Kirjallisuudesta olisi ehkä löytynyt tähän ykköstä pienempi korjauskerroin.

Toiseksikin laskelmassa tehdään karkea silmänkääntötemppu, jossa 8 miljardin euron työkyvyttömyyseläkkeelle jääneiden potentiaalinen työpanos kääntyy 8 miljardin toteutuneeksi menetykseksi. Tämä harmittaa erityisesti, koska se olisi ollut niin helppo korjata esimerkiksi käyttämällä työkyvyttömyyseläkkeelle jääneistä puhdistettua työllisyysastetta.

Kolmanneksi, sairaana työskentelystä eli presenteeismistä todetaan vain yhden kirjallisuuskatsauksen perusteella, että sen kustannukset ovat vähintään yhtä suuret kuin sairauspoissaolojen. Presenteeismikirjallisuus vaikuttaa kuitenkin hyvin heikolta.

Collins ym. (2005), johon STM:n muistion viittaama kirjallisuuskatsaus viittaa, arvioivat presenteeismin kustannuksia seuraavasti (jos ymmärrän oikein). Rajataan otos niihin, joilla on krooninen sairaus. Otetaan kymmenen kohdan lista työntekoon liittyviä kysymyksiä, joihin vastataan asteikolla 1-5 ("aina",..."ei koskaan"). Kysymyksiä kuten "Pystyitkö saattamaan loppuun vaikeat tehtävät?" ja "Oliko työstressi vaikea kestää?". Näistä muodostetaan indeksi työkyvyttömyydestä (work impairment). Tämän jälkeen tehdään oletus, että tämä indeksi mittaa tuottavuutta (koska miksipä ei). Tämän jälkeen voidaan laskea kunkin kroonisen sairauden kustannukset. Matalimmat kustannukset ovat allergialla. Nämä kustannukset ovat korkeammat kuin sairauspoissaolojen aiheuttamat kustannukset.

Jos siis joskus keskittymiskykysi herpaantuu, tunnet väsymystä tai tarvetta ottaa taukoja työstäsi, muista että tässä on kyse työpahoinvoinnista johtuvan presenteeismin aiheuttamasta tuotoksen menetyksestä. Medikalisaatio kohtaa talouspuheen.

Jeopardy-kysymys

Jeopardy on televisiotietokilpailu, jossa juontaja kertoo vastauksen ja osallistujien on keksittävä tuohon vastaukseen sopiva kysymys. Jos 24 miljardia euroa on vastaus, mikä on kysymys?

Järkevä yhteiskunnallinen kysymys liittyy aina toimenpiteisiin ja vaihtoehtoisin. "Mikä on työpahoinvoinnin kustannus?" ei ole järkevä yhteiskunnallinen kysymys. Sen takia tuon kysymyksen vastaus on järjetön eikä sillä voi tukea politiikkavalmistelua. On hyvä, että kvantitatiivisia arvioita tehdään, mutta ei se riitä että kaivaa lukuja eri lähteistä ja tekee niillä kertolaskua.

Nykyisentasoinen työhyvinvointi on sekä työnantajien että työntekijöiden välisen kustannuksien ja hyötyjen vertailun tulos ja työhyvinvointi on yhteiskunnallisessa mielessä liian matala vain siltä osin, kun työntekijöiden työhyvinvointiin liittyy ulkoisvaikutuksia, jotka kannattaisi korjata.

Jos työpahoinvointi aiheuttaa niin suuria työpanoksen menetyksiä, miksi työnantajat eivät vain nosta työhyvinvointia? Onko niin että yritykset vain ymmärtävät oman etunsa huonommin kuin virkamiehet ja työhyvinvoinnin tutkijat? Ei kai. Joskus kannattaa antaa palkankorotus yksilökohtaisen kunto-ohjelman sijaan. Sekä työnantajan että työntekijän näkökulmasta.

On totta, että työpahoinvoinnilla on haitallisia vaikutuksia kolmansiin osapuoliin. Työpahoinvointi varmasti aiheuttaa pitkiä sairaspoissaolojaksoja ja ennenaikaista eläköitymistä, jotka veronmaksaja tai muut työntekijät ja työnantajat maksavat. Kuitenkin me jo nyt panostamme julkisia varoja työhyvinvointiin. Voi aivan hyvin olla, että panostamme jo nyt liikaa. Näin on ainakin siinä tapauksessa, että nykypanostukset on tehty tuon 24 miljardin euron arvion pohjalta.

Ymmärrän, että työhyvinvoinnin asiantuntijan rooliin kuuluu nostaa esiin työpahoinvointi ongelmana, joka tarvitsee ratkaisua. Se ei kuitenkaan ole sitä aina. Yhteiskunnan kannalta paras sairauspoissaolojen, sairauseläkkeelle jäämisten ja työikäisen väestön terveydenhuoltomenojen määrä ei ole nolla.

Hyviä ja huonoja kysymyksiä

Huonot vastaukset, kuten 24 miljardia, kertovat usein huonoista kysymyksistä. Suosittelen keskittymään hyviin kysymyksiin. Tässä mielestäni yksi sellainen.

Työterveyshuolto on työnantajan lakisääteinen velvollisuus. Kela korvaa työnantajalle työterveyshuollon järjestämisestä syntyviä kustannuksia tiettyjen kriteerien mukaan. Tällä hetkellä ehkäisevän työterveyshuollon etäpalvelut eivät ole Kela-korvattavia. Vuonna 2014 ehkäisevän työterveyshuollon hyväksytyt kustannukset olivat 330 miljoonaa, josta maksettiin 155 miljoonaa euroa korvauksia työnantajille.

Linjauksellaan etäpalvelujen korvattavuudesta julkinen valta aktiivisesti hidastaa digitalisaatiota ja ehkäisee siihen liittyviä tuottavuushyötyjä. Asia kyllä ns. etenee koneistossa, mutta olisi ilo kuulla työhyvinvoinnin asiantuntijoiden näkemyksiä siitä, mikä etäpalvelujen korvausasteen tulisi olla suhteessa vastaanottopalveluihin. Vielä suurempi ilo olisi, jos asiaa tutkittaisiin satunnaiskokeella.

Jos halutaan puhua työhyvinvoinnista, ei puhuta abstraktisti "työpahoinvoinnin kustannuksista" ja tehdä siitä hassuja laskelmia. Puhutaan konkreettisista politiikkakysymyksistä, toimenpiteistä ja niiden vaikuttavuudesta. Ja kun puhutaan vaikuttavuudesta, vältetään kiusausta viitata huonoihin tutkimuksiin, joissa ei ole kunnollista tutkimusasetelmaa.


Lisäys 12.9. 15:22. Sanottakoon, että STM:n laskelma ei suoraan mainitse työhyvinvointia, vaan puhuu yleisesti "menetetyn työpanoksen kustannuksesta", sen kummemmin tarkentamatta. Tässä ei kuitenkaan puhuta vapaa-ajasta, eläkkeestä, opiskelusta, työttömyydestä, perhevapaista tai muista asioista, jotka ovat myös "menetettyä työpanosta", niin jokin rajaus taustalla on oltava. Koska laskelma on STM:n sivuilla otsikon "Työterveyshuolto ja työkyvyn ylläpito" alla, tulkitsin että Mankan tulkinta laskelmasta työhyvinvointiin liittyvänä ei ole väärä.

Työttömyysturvan pitäisi olla anteliaampi nuorille

Vuonna 2013 suomalaiseen työttömyysturvaan tuli ns. työhistoriaporrastus. Ansiosidonnaista maksetaan alennettuna 400 päivän jälkeen, jos työhistoriaa on alle kolme vuotta. Ehkä koska uudistus kosketti vain harvoja, siihen ei juuri kiinnitetty huomiota. En löytänyt toimenpiteelle perusteluja hallituksen esityksestä, enkä juuri keskustelua tästä eduskunnan pöytäkirjoista.

Suomi ei ole tässä yksin. Monessa muussakin maassa työttömyysturvan taso/kesto on sidottu työhistoriaan tai ikään niin, että järjestelmä on avokätisempi vanhoille työntekijöille.

Esitän tässä postauksessa argumentin, että tämän pitäisi olla päinvastoin. Työttömyysturvan pitäisi oikeasti olla anteliaampi nuorille. Pohjana toimii Michelaccin & Ruffon (2015, avoin työpaperi) tutkimus, jota vapaasti tässä popularisoin.

Työttömyysturvan ristiriita

Työttömyysturvan hyvä puoli on, että se mahdollistaa kulutuksen tasoittamisen työttömyysjakson yli. Suurin osa työttömyysjaksoista päättyy siihen, että henkilö työllistyy uudelleen. Olisi hölmöä, jos kulutus vaihtelisi täysin työmarkkinatilanteen mukaan - ensin sisäfileestä ja kolmiosta tonnikalaan ja kaksioon, ja takaisin muutaman kuukauden päästä.

Työttömyysturvan huono puoli on, että siinä maksetaan työttömänä olemisesta. Se heikentää kannustimia työllistyä.

Parhaan mahdollisen työttömyysturvan suunnittelu on näiden kahden vaikutuksen tasapainottelua. Mitä enemmän työttömyysturva turvaa kulutusta ja mitä vähemmän se vaikuttaa työnhakuintoon, sen anteliaampi sen pitää olla.

Nämä kaksi vaikutusta perustelevat sen, miksi työttömyysturvan pitäisi olla anteliaampi nuorille.

Kulutuksen tasoittaminen

Työttömyysturvasta on iloa, jos ihminen ei muuten pysty tasoittamaan kulutustaan. Vanhoilla työntekijöillä on enemmän omia säästöjä kuin nuorilla, ja he pystyvät käyttämään näitä omia säästöjään kulutuksen tasoittamiseen. Koska työttömyysturvasta on enemmän hyötyä nuorille, sitä kannattaa antaa heille enemmän.

Alla olevissa kuviossa Michelacci & Ruffo tarkastelevat sitä, miten ruuan ja päivittäistavaroiden kulutus reagoi työttömyyteen. Kuten odotettua, nuorilla kulutus reagoi voimakkaammin.

Vaikutus työnhakuintoon

Työttömyysturvan haitta on se, että se vaikuttaa negatiivisesti työnhakuintoon. Palkka ei kuitenkaan ole ainoa asia, mitä työstä saa. Työstä saa myös osaamista ja kokemusta, joka auttaa työllistymään parempiin töihin tulevaisuudessa. Mitä nuorempi olet, sitä pidempi työura sinulla on edessäsi, ja sitä enemmän painoarvoa annat kokemuksen kerryttämiselle suhteessa palkkaan. Tämän vuoksi voisimme odottaa, että nuorilla ns. työn tarjontajousto on pienempi.

Alla olevissa kuvioissa Michelacci & Ruffo estimoivat tämän jouston eri ikäluokille ja näyttäisi siltä, että se on matalampi nuorille.

Vakuutusperiaate?

Olen kuullut tutkijoilta ja tutkijataustaisilta asiantuntijoilta kommentteja, että nuorille anteliaampi työttömyysturva olisi vakuutusperiaatteen vastainen. Miksi ihmisen pitäisi saada enemmän, kun hän on maksanut vähemmän?

Vakuutusperiaatetta on vähän vaikea sijoittaa tavalliseen tehokkuus/oikeudenmukaisuus-koordinaatistoon, mutta se vaikuttaa järkevältä idealta yhtä kaikki.

Vakuutusperiaatteen mukaan etuuksien ja maksun pitäisi vastata riskiä. Jos minulla ja naapurillani on yhtä suuri tulipaloriski, ja maksamme yhtä paljon vakuutuksestamme, meidän pitäisi saada yhtä paljon korvauksia riskin toteutuessa. Kuulostaa järkevältä.

Miten vakuutusperiaate sitten toimii dynaamisesti, yli eliniän? Ajatellaan, että on työttömyysvakuutus, joka on kaikille pakollinen läpi työuran. Onko vakuutusperiaatteen vastaista, että työuran alussa tarkasteltuna maksettavien etuuksien ja vakuutusmaksun nykyarvo vastaa riskin nykyarvoa, mutta maksettavat etuudet ja vakuutusmaksu eivät vastaa riskiä jokaisena ajanhetkenä?

-----

Mitä olet mieltä? Oletko nyt vakuuttunut siitä, että työttömyysturvan pitäisi olla anteliaampi nuorille? Jos et, niin miksi? Ja jos työttömyysturvan pitäisi olla anteliaampi nuorille, miksi homma menee lähes aina päinvastoin?

11 seurausta ansioturvan leikkauksesta

Ansiosidonnaisen leikkaamisen ollessa jälleen pöydällä on hyvä kerrata se, mitä kaikkea vaikutuksia toimenpiteellä voidaan arvioida olevan taloustieteellisen tutkimuksen valossa. Puhun tässä yleisellä tasolla, ottamatta kantaa siihen miten esimerkiksi tason leikkaaminen tai porrastaminen tai keston lyhentäminen saattaisivat erota vaikutuksiltaan.

Listassa on 11 kohtaa. Ensimmäiset 7 koskevat työmarkkinoita, ja loput kohdat tarjoavat muita näkökulmia. Kohdat 1-7 ovat suuntaa-antavassa järjestyksessä sen suhteen, miten merkittävä vaikutus on ja miten vahvaa näyttöä mekanismista on (oman arvioni mukaan). Jotkin vaikutuksista ovat melko teoreettisia.

Laitan tekstiin lähdeviitteet, mutta jos haluat lukea jotain, suosittelisin aloittamaan Tatsiramos & Van Oursin (2014: julkaistu versio; avoin työpaperi) katsauksesta. Paperi on melko yleistajuinen ja kattava esitys siitä miten työttömyysturva hahmotetaan taloustieteessä.

Ja jos tulee muita näkökulmia, tahi olet eri mieltä, laita kommentti. Ihmisiähän tässä ollaan. Postaus on kuiva kuin beduiinin sandaali, mutta elämä on.

Mitä ansiosidonnaisen leikkaaminen siis tekee?

1. Se kannustaa hakemaan ja vastaanottamaan työtä. Harvalle työttömyys on vapaaehtoinen valinta, mutta useimmat pystyvät kuitenkin itse määrittämään sitä, kuinka ponnekkaasti ja mitä töitä hakevat, ja jossain määrin myös sitä mihin työtarjouksiin tarttua. Työttömyysturvan taso määrittää näitä valintoja.

Kirjallisuudesta ks. Tatsiramos & Van Oursin (2014: julkaistu versio; avoin työpaperi). Tämä taitaa olla yksi selkeimmistä tuloksista mitä työn taloustieteessä on: työttömyysturvan taso on positiivisessa yhteydessä työttömyysjaksojen pituuteen. Suomalaisella aineistolla asian ovat todenneet Uusitalo & Verho (2010; julkaistu versio; avoin työpaperi).

--

2. Se kannustaa luomaan uusia työpaikkoja. Kun työttömyysturvan leikkaaminen alentaa palkkatasoa (heikentämällä työntekijöiden neuvotteluvoimaa) ja lisää työnhakijoiden hakuponnisteluja, työpaikat saadaan täyttymään nopeammin ja kannattavammin. Tämä kannustaa luomaan lisää työpaikkoja.

Tästä Niku Määttänen kirjoitti viime viikolla ansiokkaasti Akateemisessa talousblogissa, kannattaa katsoa sieltä lisää.

--

3. Se kannustaa siirtymään pois työmarkkinoilta. Ansiosidonnaisen leikkaaminen vähentää työttömyyttä paitsi lisäämällä työllistymistä, myös lisäämällä siirtymiä pois työmarkkinoilta.

Tästä on melko hyvää evidenssiä Yhdysvalloista (ks. esim. Farber & Valletta 2013, Bradbury 2016). En tiedä, onko vastaavaa analyysiä tehty suomalaisella aineistolla, enkä tiedä, onko tämä mekanismi Suomessa niin voimakas, koska ansiosidonnainen on rahallisesti niin ylivertainen suhteessa muihin työikäisten tulonsiirtoihin. Voi olla että ansiopäivärahakauden päättyessä osa työttömistä (naisista) siirtyy mieluummin kotihoidontuelle kuin työmarkkinatuelle välttääkseen aktivointitoimenpiteet. Jos ansiosidonnaisen kestoa leikattaisiin, tuo siirtymä tapahtuisi aiemmin.

--

4. Se heikentää ei-ansiosidonnaisella olevien työnsaantimahdollisuuksia. Vaikka työpaikkojen määrä ei ole vakio, työntekijät kilpailevat samoista työpaikoista. Jos ansiosidonnaista saavat alkavat hakea ja ottaa vastaan töitä entistä nopeammin, tämä heikentää muiden työnhakijoiden mahdollisuuksia siinä määrin kun he kilpailevat samoista työpaikoista.

Lalive ym. (2015) tarkastelevat tätä ulkoisvaikutusta itävaltalaisella aineistolla. Reformissa työttömyysturvaa parannettiin yhdelle ryhmälle, ja toisen ryhmän työllistyminen parani.

--

5. Ansiosidonnaisella olevat työllistyvät huonompiin töihin. Kun työttömyysjakson aikana on rahasta tiukkaa, on vähemmän kannattavaa jäädä odottelemaan parempaa työtarjousta, jolloin otetaan vastaan vähän huonompia töitä. Huonoudella tässä viitataan siihen, miten hyvin työntekijän ominaisuudet ja työpaikan tarpeet kohtaavat.

Acemoglu & Shimer (2000) argumentoivat että vaikka työttömyysturvan kasvattaminen (tuon ajan Yhdysvalloissa) nostaisi työttömyyttä, se lisäisi tuotantoa ja hyvinvointia. Kuitenkin Tatsiramos & Van Ours (2014) sanovat katsauksessaan, että kaiken kaikkiaan evidenssi on sensuuntaista, että tämä mekanismi on aikalailla nolla.

Vastakkainen mekanismi on se, että ihmisten työkyky heikkenee tavalla, jota he eivät täysin itse sisäistä. Tässä tilanteessa se, että ansiosidonnaisen leikkaaminen patistaisi nopeampaan työllistymiseen olisi hyvä tuottavuuden ja palkkojen kannalta. En tiedä, onko tästä tutkimusta.

--

6. Se heikentää ei-ansiosidonnaista saavien kannustimia hakea ja vastaanottaa työtä. Yksi työssäkäymisen hyödyistä on se, että ansiosidonnaisen työssäoloehto (noin kuusi kuukautta viimeisen 28 kuukauden aikana) täyttyy. Tätä kautta ansiosidonnaisen leikkaaminen vähentää työssäkäymisestä saatavaa hyötyä korkean työttömyysriskin työntekijöille.

Tästä mekanismista ei tietääkseni ole empiiristä tutkimusta, ja on vaikea keksiä tutkimusasetelmaa jossa se voitaisiin erottaa kohdan 4 mekanismista.

--

7. Ei-ansiosidonnaisella olevat työllistyvät parempiin töihin. Työssäoloehdon kanssa ei-ansiosidonnaista saavilla on kannustin ottaa vastaan "huonoja" töitä ja lopettaa työt - teknisesti ottaen henkilö ei voi irtisanoutua, mutta hän voi aina käyttäytyä siten että hänen työsuhdettaan ei jatketa - sitten kun työssäoloehto täyttyy. Kun ansiosidonnaista leikataan, näitä "huonoja" töitä otetaan vähemmän vastaan ja etsitään mieluummin sellainen työ, jossa viihdytään pidempään.

Tästä on vähänlaisesti evidenssiä, mutta esimerkiksi Baker & Rea (1998) havaitsevat kanadalaisella aineistolla että työttömyysjaksoja alkaa poikkeuksellisen paljon siinä kohdassa, kun työssäoloehto on juuri täyttynyt. Suomesta ei ole käsittääkseni mitään julkaistua tutkimusta aiheesta. Muistikuvani ovat sellaiset, että joku olisi tätä katsonut suomalaisella aineistolla löytämättä mitään. Ehkä Suomessa yksittäisen työntekijän irtisanominen on suhteellisen vaikeaa ja karenssia valvotaan melko tiukasti, niin käytännössä täytyy i) keplotella määräaikaisuuksien kanssa, ii) hankkia lääkärintodistus tai iii) kuluttaa karenssi pois äitiysvapaan tai hoitovapaan aikana. Voi olla myös, että työssäoloehdon täyttäminen on mielessä kausityöntekijöillä.

--

8. Työttömyysjaksot vaikuttavat kotitalouksien kulutukseen aiempaa enemmän. Kotitaloudet haluavat tasoittaa kulutustaan työttömyysjaksojen yli. Työttömyysturvan tarkoitus on mahdollistaa tämä, ja perinteisesti työttömyysturvan suunnittelu on nähty tämän hyvän vaikutuksen ja 1)-kohdan huonon vaikutuksen yhteensovittamisena.

En tiedä, onko Suomessa tutkittu sitä, miten työttömäksi jääminen vaikuttaa kulutusmenoihin.

--

9. Kotitaloudet alkavat säästää enemmän. Koska valtio tarjoaa aimpaa vähemmän turvaa työttömyyden varalle, kannattaa säästää enemmän itse. Gruber & Engen (2001) todentavat tätä yhdysvaltalaisella aineistolla.

--

10. On vaikea sanoa mitä tuloeroille loppujen lopuksi käy. Ilman tässä listattuja käyttäytymisvaikutuksia tuloerot varmasti kasvavat, mutta mikäli työllisyys kohenee riittävästi, tuloerot voivat jopa laskea. En tiedä, että tällaista arviota olisi tehty.

--

11. Kokonaiskysyntä alenisi. Kokonaiskysynnän aleneminen vähentää tuotantoa ja työllisyyttä lyhyellä aikavälillä. Se ei kuitenkaan ole suoranaisesti ansiosidonnaisen leikkaamisen vaan raamipäätöksen seuraus. Vaikka jokainen valtion tulo- ja menopäätös vaikuttaa kokonaiskysyntään, ei ole järkevää tehdä jokaisesta valtion tulo- ja menopäätöksestä elvytyskeskustelua. Finanssipolitiikan viritys eli makro päätetään siinä, kun päätetään kokonaistuloista ja -menoista, ja loppu on mikroa.

Ainoa monimutkaisuus tässä on se, että finanssipolitiikan viritys, jos sen haluaa käsittää ymmärtää tolkullisesti, ei riipu pelkästään menoista, tuloista ja näiden erotuksena tapahtuvasta velkaantumisesta vaan myös menojen ja tulojen rakenteesta, eli siitä mikrosta. Zidar (2015) havaitsee että pienituloisille kohdistuvilla veronalennuksilla on voimakkaampia positiivisia vaikutuksia työllisyyskehitykseen kuin suurituloisille kohdistuvilla veronalennuksilla. Mikro vaikuttaa makroon, kun ihmiset ovat erilaisia.

- - - - -

Kiva juttu, kun jaksoit loppuun asti. Alta löydät kommenttilaatikon, jossa voit ojentaa asiantuntijaksi tekeytyvää blogistia, esittää kysymyksiä tai pauhata politiikkaa. Ole kuin kotonasi.

--

Edit 31.8. 5:58. Poistettu kohdasta 6 sitaatteja Markus Jäntin T&Y-haastattelusta Markuksen Twitter-kommentin pohjalta.

Dialogi taloustieteen poliittisuudesta

Kutsutaan heitä nimillä Ester ja Lydia.

Ester: Haluan puhua hetken taloustieteen poliittisuudesta.
Lydia: Eikö voitaisi vain tehdä tutkimusta?
Ester: Tämä on tärkeää.
Lydia: Miksi?
Ester: Se menee blogiin.
Lydia: No siinä tapauksessa.
Ester: Eikö koko "ihmiset reagoivat kannustimiin"-asia ole vähän...oikeistolainen?
Lydia: Älä nyt sinäkin jaksa. Taloustieteitä syytetään aina poliittisuudesta ja se on väsyttävää.
Ester: Jos nyt unohtaisit Heikki Patomäki-traumasi ja kuuntelisit.
Lydia: Kuuntelen sinua vain jotta osaisin selittää sinulle miksi olet väärässä.
Ester: Sitä, kuinka voimakkaasti ihmiset reagoivat kannustimiin kuvataan joustoilla. Joustojen suuruus on vasemmisto-oikeisto-kysymys.
Lydia: Mitä tarkoitat sillä, että joustojen suuruus on vasemmisto-oikeisto-kysymys? Ne ovat mitä ovat.
Ester: Tarkoitan sitä, että joustot ovat yhteydessä johonkin, jota voidaan kuvata sanoilla "vasemmisto" ja "oikeisto". Vasemmistolaiset uskovat joustojen olevan pienempiä, ja oikeistolaiset uskovat joustojen olevan suurempia.
Lydia: Kuka niin sanoo?
Ester: Greg Mankiw. Se Harvardin proffa, joka kirjoittaa suosituimmat oppikirjat. Tämä on ensimmäinen kohta hänen listallaan asioista, jotka erottavat vasemmistolaisia ja oikeistolaisia taloustieteilijöitä.
Lydia: Ai. Miksi näin on? Jos on. En suostu vielä uskomaan.
Ester: En tiedä miksi. Ja tietenkin voit kirjoittaa oman blogipostauksen siitä, mitä oikeistolaisuus on tai ei ole ja mitä taloustiede on tai ei ole ja yrittää tällä muuttaa näiden kahden asian yhteyttä. Sitä postausta odotellessa voidaan kuitenkin todeta että asia vain on näin.
Lydia: Vaikka näin olisikin, niin mitä merkitystä sillä on? Joustot ovat mitä ovat ja kasautuva tutkimus paljastaa ne. Sitten jos maailma osoittautuu vasemmistolaiseksi tai oikeistolaiseksi, niin se vain on hyväksyttävä.
Ester: Periaatteessa. Minua kuitenkin huolestuttaa. Entä jos tämä touhumme on harhaista? Että emme lähesty villakoiran ydintä vaan menemme siitä sivuun? Tai jos lähestymmekin niin lähestymme sitä harhaisesti? Että emme mene siksakkia sitä päin vaan kaarramme oikealta puolelta?
Lydia: Jos nyt unohtaisit nuo kielikuvat ja menisit asiaan.
Ester: Kaksi pointtia. Ensinnäkin: taloustieteilijät koettavat empiirisessä työssään arvioida näiden kannustinten vaikutuksia kvantitatiivisesti, eikö?
Lydia: Kyllä. On itse asiassa merkittävä harhaluulo että taloustieteilijät vain päivät pitkät olettelisivat homo economicusta ja tekisivät suhdanne-ennusteita. Tosiasiassa -
Ester: Tiedän tiedän, mutta ei nyt mennä tähän. On tiedossa, että tiedettä yleisesti ottaen vaivaa ns. julkaisuharha. Positiiviset tulokset - "löysimme vaikutuksen" - pääsevät paremmin lehtiin kuin negatiiviset.
Lydia: Mikään ei ole kauniimpaa tilastollisen merkitsevyyden tähdet. Kun niitä saa kolme peräkkäin, olo on kuin olisi voittanut hedelmäpelissä.
Ester: Jep. Laitetaan nämä kaksi asiaa yhteen. Isot kannustinvaikutukset liittyvät oikeistolaisuuteen ja julkaisuharha tuottaa todellisuuteen nähden liian isoja kannustinvaikutuksia. Kun laitat nämä kaksi asiaa yhteen...
Lydia: Odotas nyt hetki, en pidä siitä mihin tämä on menossa. Miksi se että ihmiset reagoivat kannustimiin on muka oikeistolaista?
Ester: Luulin että hyväksyit tämän lähtökohdaksi. En tiedä. Puhutaan siitä toiste. Haluan kertoa toisen pointtini. Palataan Greg Mankiwiin. Hänen oppikirjassaan on taloustiede kymmeneen kohtaan tiivistettynä. Mankiwin neljäs kohta on: "Ihmiset reagoivat kannustimiin".
Lydia: Niin ne tekevät. Eikö tässä oikeisto-vasemmisto-hässäkässä ollut kyse siitä, kuinka paljon he reagoivat?
Ester: Etkö ole sitä mieltä, että tuollaisen lauseen mielekkyys edellyttää sitä, että ihmiset reagoivat kannustimiin riittävästi?
Lydia: Se on vain lähtökohta tutkimukselle.
Ester: Etkö ole sitä mieltä että se on jotenkin...poliittisesti värittynyt lähtökohta?
Lydia: Sama se mitä lähtökohta on. Tulokset sitten ratkaisevat.
Ester: Okei, yritän toisesta kulmasta. Tiedätkö tämän käppyrän?

Lähde: Olli Kärkkäinen, ks. myös Reija Lilja. Muuten: miksei sinisissä käppyröissä ole piikkiä 39 ikävuoden kohdalla, vaikka siihen oli kannustimet ennen vuoden 1990 uudistusta?

Lydia: Klassikko. Ihmisten avioituvuus iän mukaan. Valtava piikki siinä kohdalla, jossa viimeistään on mentävä naimisiin jotta on oikeutettu leskeneläkkeeseen. Tämä on todella hauska esimerkki siitä, miten taloudelliset kannustimet vaikuttavat jopa naimisiinmenoon.
Ester: Olisiko se yhtä hauska kuvio jos tuota piikkiä ei juuri olisi, että sen hädintuskin näkisi?
Lydia: Ei tietenkään. Olisiko mies liukastumassa banaaniin yhtä hauskaa ilman banaania?
Ester: Sinä siis iloitset siitä, että ihmiset reagoivat voimakkaasti kannustimiin? Tiesitkö että ihmisten reagoimista kannustimiin pidetään oikeistolaisena?
Lydia: Älä yritä pilata tämän kuvion hauskuutta.
Ester: Miksi se olisi pilalla? Ei kai oikeistolaisuudessa mitään vikaa ole.
Lydia: On siinä, ja vasemmistolaisuudessa yhtä lailla. Politiikka sotkee kaiken. Minulla ei ainakaan ole poliittisia mielipiteitä ja vaikka olisikin, ne on turvallisinta pitää salassa. Ennen kuin kirjoitan blogipostaukseni siitä miten Mankiwin vasemmisto-oikeisto-listan ensimmäinen kohta on väärä ja karkotan tämän politiikan demoonin pois rakkaan tieteeni liepeiltä, minullakin on sinulle harha.
Ester: Anna tulla.
Lydia: Tiedätkö, me emme kauheasti pidä siitä ääntä, mutta asioita on monesti aika vaikea mitata.
Ester: Kuten minun työtuntini tai Suomen bruttokansantuote?
Lydia: Jep. Näihin liittyy mittavirhettä. Siinä ympärillä pyöritään, mutta joskus osutaan vähän yli ja joskus vähän ali. Ja muistathan mitä tapahtuu kun selittävässä muuttujassa on tällainen klassinen mittavirhe?
Ester: Vaikutuksia mittaavat regressiokertoimet ovat harhaisia nollaan kohti.
Lydia: Jep. Ja jos mittavirhe on selitettävässä muuttujassa?
Ester: En tiedä kiinnostaako tämä lukijoita, mutta estimaateista tulee epätarkempia emmekä voi rajallisilla otoksilla niin hyvin hylätä nollahypoteesia siitä, että vaikutusta ei ole.
Lydia: Oletko nyt sitä mieltä, että taloustieteeseen liittyy vasemmistolainen harha, että asioiden mittaamisen vaikeudesta johtuen emme havaitse ihmisten reagoivan kannustimiin?
Ester: Olen vakuuttunut.
Lydia: Eli olitko väärässä aiemmin kun puhuit oikeistolaisista harhoista?
Ester: En. Tässä on vastakkaisia vaikutuksia. Kuka tietää, mihin ne nettona asettuvat. Olisi kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että ne tasan tarkkaan kumoaisivat toisensa. Ja minä olen iloinen, että sain sinut mukaan tähän leikkiin.
Lydia: Minä en. Tämä kaikki on mielenkiintoista, mutta onko meidän pakko puhua tästä blogissa? Se hämmentää ihmisiä ja me tahraamme hyvien tutkijoiden ja hyvän tieteenalan kuvaa.
Ester: Minusta tämä dialogi tuo mukavaa moniäänisyyttä. Sitäpaitsi ehkä tällä saa klikkejä. Jos ei niin hautaamme tämän ilmaisumuodon.
Lydia: Voitko ensi kerralla vain kirjoittaa siitä että joku poliitikko on sanonut jotain tyhmää?
Ester: Minun pitää odottaa että niin tapahtuu, mutta luultavasti en joudu odottamaan kovin pitkään.

Myytti pääomaköyhästä maasta

Juha Sipilä avasi valtion uutta omistajaohjauspolitiikkaa HS:n haastattelussa, ja lausui siinä yhteydessä seuraavasti:

Pääomaköyhässä maassa tarvitaan myös valtion omistajuutta.

Suomen pääomaköyhyys on myytti. Myytillä tässä en tarkoita asiaa, joka on todellisuudenvastainen, vain asiaa jonka olemassaolo ei perustu todellisuuteen. Suomi voi olla pääomaköyhä maa tai ei, mutta se että pääministeri sanoo Suomen olevan pääomaköyhä maa perustuu enemmän siihen, että näin on sanottu iät ja ajat kuin siihen, miten asiat todellisuudessa ovat.

Mitä pääomaköyhyys edes tarkoittaa? Jollain tasolla sen on tarkoitettava sitä, että Suomessa on vähänlaisesti pääomaa. Mutta vähänlaisesti suhteessa mihin?

Lisäksi myyttiä pääomaköyhästä maasta käytetään pönkittämään toissijaista politiikkaa. Jos Suomessa tosiaan olisi vähän pääomaa, niin parempi olisi tuoda ulkomailta pääomaa kuin kiristää vyötä kotimaassa.

Onko Suomi pääomaköyhä?

Mitä sitten tarkoittaa, että Suomi on pääomaköyhä? On vaikea sanoa, kuinka paljon Suomella "pitäisi" olla pääomaa. Enemmän ei ole aina parempi, pääomaa voi olla liikaakin. Optimaalinen pääoman määrä on luultavasti monimutkainen yhdistelmä väestön mieltymyksiä, ikärakennetta, maan teknologian tasoa ja tuotantorakennetta. Jos pääministerillä on tästä laskelma, niin jakoon vain.

Sekin on vaikea sanoa, kuinka paljon Suomella on pääomaa. Menemättä yksityiskohtiin, pääoman mittaaminen on vaikeampaa kuin vaikkapa esimerkiksi BKT:n. Tästä syystä tätä tietoa on vaikeasti saatavilla kansainvälisesti yhdenmukaisessa mitassa. Eurostatilla on vuodelle 2013 luvut seitsemän maan kiinteän pääoman nettokannasta (ks. määritelmä TK:n sivuilla). Seuraavassa on kuvattu kiinteän pääoman nettokanta suhteessa BKT:hen ja BKT/capita (euroina).

Suomella on tässä vertailussa suhteellisen vähän pääomaa - mutta niin on Ruotsillakin, josta Suomessa usein halutaan ottaa esimerkkiä. Lisäksi jos Isolla-Britannialla ja Ranskalla, joiden BKT/capita on hyvin samantasoinen, on huomattavan erilainen "pääomarikkaus", on vaikea sanoa mikä se optimaalinen taso on.

Jälleen on syytä korostaa, että en sano etteikö Suomi olisi pääomaköyhä maa. Sanon vain, että tuo käsite on kovin epämääräinen ollakseen hyödyllinen, ja sitä käytetään kovin paljon ollakseen niin kevyesti todellisuuteen kiinnittyvä.

Ja sanottakoon vielä, että on olemassa esimerkkejä todellisesta pääomaköyhyydestä. Jos oletetaan, että maalla on ollut lähtökohtaisesti jotakuinkin optimaalinen määrä pääomaa ja yhtäkkiä osa pääomakannasta katoaa, niin silloin "pääomaköyhä" lienee hyvä kuvaus maan tilanteesta. Esimerkki on Länsi-Eurooppa ja Japani toisen maailmansodan jälkeen. Jo ennen sotaa investoinnit oli suunnattu sotateollisuuteen ja sota oli tuhonnut valtavasti pääomaa. Toki ihmisiäkin, mutta suhteessa vähemmän: esimerkiksi Japanissa sodassa kuoli 3-5 prosenttia väestöstä, mutta pommituksissa tuhoutui noin 40 prosenttia niistä 66 kaupungista, joita pommitettiin.

Länsi-Eurooppa ja Japani olivat toisen maailmansodan jälkeen pääomaköyhiä, ja ne ratkaisivat asian osin kansallisella säästämisellä, mutta paljolti lainaamalla (ja vastaanottamalla apua) Yhdysvalloista, joka oli nyt maailman mittapuulla pääomarikas.

Mitä tehdä, jos Suomi olisikin pääomaköyhä?

Perinteinen vastaus pääomaköyhyyteen on lisätä kotimaista säästämistä ja sitä kautta investointeja. Tähän vastaukseen Sipiläkin on päätynyt. Solidiumin tuottoja aiotaan tulouttaa aiempaa vähemmän.

Sipilän mukaan nyt tarkoituksena on lisätä Solidiumin aktiivisuutta sijoittajana. ”Jatkossa sijoituksista vapautuvia pääomia voitaisiin pyörittää Solidiumissa. Niitä ei enää otettaisi valtion budjetin tilkkeeksi”, Sipilä sanoo.

Sipilän linjaa nyt, että Suomen tulee säästää enemmän, jotta tänne saadaan lisää pääomaa. Mutta miksi emme vain lainaisi sitä pääomaa ulkomailta?

Kuten Mika Maliranta Twitterissä näytti, maittainen yhteys säästämisasteen ja investointiasteen välillä on heikentynyt 60- ja 70-luvulta 90- ja 2000-luvulle.

Tämä on kuten saattaa odottaa, kun pääoman liikkuvuus on vapautunut.


Ehkä Suomi oli toisen maailmansodan jälkeen pääomaköyhä. Ehkä Bretton-Woods-maailmassa, jossa pääoma ei liikkunut vapaasti rajojen yli, vastaus pääomaköyhyyteen oli kansallinen säästäminen. 2000-luvun Suomi ei kuitenkaan ole välttämättä pääomaköyhä, ja vaikka olisikin, niin ei vastaus pääomaköyhyyteen ole valtion säästäminen. Ehkä Solidiumista kannattaisikin ottaa varoja ulos budjetin tilkkeeksi sen sijaan että korjaisi väärällä työkalulla ongelmaa jota ei välttämättä ole olemassa.

Rahapoliittinen suvereniteetti ja valtionvelka

Heikki Pursiainen on kirjoittanut asiapitoisen postauksen , jossa hän sanoo väitteiden

rahapoliittisesti suvereeni valtio selviää aina veloistaan

ja

rahapoliittisesti suvereeni valtio ei yksinkertaisesti voi ajautua maksukyvyttömäksi vastentahtoisesti

olevan epäkiinnostavia ja älyllisesti steriilejä. Jussi Ahokas ja Lauri Holappa, joihin Heikkikin viittasi postauksessaan, kirjoittavat Heikille toivottavasti oman vastauksensa (lisäys: tässä), mutta ottamatta puolia ajattelin esittää joitakin huomioita.

Haluaisin kutsua tätä postausta nörtähtäväksi, mutta tosiasia on, että tämä on vain tylsä.

Kaksi eri asiaa

Heikki kirjoittaa:

Se, että se on maksukykyinen sanan jossakin teknisessä merkityksessä on herttaisen yhdentekevää.

Sana "jossakin" vaikuttaisi olevan lauseen väitteen kannalta tarpeeton, ja tuo sana vaikuttaa vähättelevän sanojen teknisiä merkityksiä ylipäätään. Tällaista en voi sivuuttaa.

Huoneentauluni.

Lyön pöytään talouskeskustelun arvovaltaan vetoamispelin valtin: nobelistikortin. Chris Sims, älyllisesti viriili jos mikä, vuoden 2013 AEA-puheessaan:

Economists and journalists sometimes treat inflation as a form of default, but it is not.

Vaikka on totta, että velanmaksun mahdollistaminen rahapohjaa laajentamalla heikentää "yleisön" ostovoimaa samalla tavalla kuin velkojen maksamatta jättäminen, on näillä kahdella eroja. Velkojen maksamatta jättämisen seuraukset ovat epävarmemmat, ja tällä on negatiivisia vaikutuksia rahoitusmarkkinoilla. Se, keneen ostovoiman heikentyminen kohdentuu luultavasti on erilainen kahdessa tapauksessa. Ehkä poliitikot eivät ymmärrä Heikin pointtia ja ajattelevat, että nämä ovat kaksi eri asiaa. Kaikella tällä on merkitystä.

Minusta tämä on tämä on kiinnostavaa, mutta ei siinä ole mitään vikaa jos jostakusta muusta se on epäkiinnostavaa. Ensisijainen kysymys ei tässä kuitenkaan ole "Onko tämä kiinnostavaa?" vaan "Onko tämä politiikkarelevanttia?". Oma intuitioni jälkimmäiseen olisi ei.

Rahapoliittinen suvereniteetti on tietenkin tärkeä politiikkakysymys. Sillä, että Suomi liittyi euroon oli vaikutus suomalaisten hyvinvointiin. Vaikea kuitenkin nähdä, miten tämä liittyisi suoranaisesti siihen, että Suomi luopui mahdollisuudesta inflatoida valtionvelka pois, koska euro vaikuttaa suomalaisten kannalta ensisijaisesti valuuttakurssikysymykseltä. Muutenkin vaikka myös valtionvelka on tärkeä puoli rahapoliittisessa suvereniteetissa, intuitioni on että se on paljon vähemmän tärkeä kuin suhdannepolitiikka, tai jopa rahoitusmarkkinaintegraatio.

Heikki itse tuntuu lupailevan postausta aiheesta:

Rahan painaminen valtion menojen rahoittamiseksi ei itse asiassa yleisesti ottaen ole järkevää, mutta jätetään tämä oman bloginsa aiheeksi.

Sims yllä mainitussa paperissaan rakentaa mallin, jossa hän tarkastelee millä keinoilla valtion kannattaa pysyä budjettirajoitteessaan kun julkiset menot yhtäkkiä kasvavat: ottamalla lainaa, kiristämällä verotusta vai painamalla rahaa. Heikki luultavasti tekee hieman yleisöystävällisemmän mallin, ja hyvä niin. Tässä kuitenkin esimauksi Simsin summausta. Nobelistimies tuntuu sanovan, että olisi ollut hyvä jos Etelä-Euroopan maat olisivat voineet käyttää inflaatiota finanssikriisin aiheuttamasta julkisen talouden sokista selviämiseen.

When only distorting taxes are available, there is a benefit to keeping tax rates stable. A highly variable time path of tax rates produces higher dead-weight loss than a more stable path that delivers the same cumulative revenue. With nominal debt, flexible prices, and costless inflation, it is optimal to keep revenue very stable, allowing inflation to absorb most of any fiscal shocks. While this result is well known, Siu (2004) and Schmitt-Grohé and Uribe (2001) have shown that when nominal rigidities are present, variation in inflation becomes costly, and that this leads to very little use of inflation to smooth tax rates except (as Siu shows) when fiscal disturbances are very large. The model in section III.3 below argues that this conclusion is sensitive to those papers having allowed only for one-period debt. With longer debt, the costs of tax smoothing via surprise inflation can be much lower. In any case, the economic situation in the southern-tier European countries probably reflects the “very large fiscal shock” case.

Emulaatioiden aika

Robin Hansonin Age of Em on ilmestynyt. Se on epätavanomainen, kiehtova ja huolellinen kirja, jota voisi kutsua spekulatiiviseksi nonfiktioksi. Hanson ottaa lähtökohdakseen yksittäisen teknologian, ja hän pyrkii kuvittelemaan miten tuon teknologian käyttöönotto muuttaa sitä miten elämme, yksilöinä ja yhteisöinä. Muutos on verrattavissa niihin kumouksiin, joita ihmislaji ja maapallo kokivat maatalouden synnyn ja teollisen vallankumouksen yhteydessä.

Robin Hanson on George Mason Universityn apulaisprofessori (associate professor) ja Overcoming Bias-blogin kirjoittaja. Hanson on taloustieteilijä, mutta myös teknologianörtti, joka 1980-luvulla lopetti fysiikan tohtoriopinnot ja lähti useaksi vuodeksi töihin Lockheedille tekoälytutkimuksen pariin. Hän on tähän mennessä ehkä tunnetuin ennustemarkkinoita koskevasta työstään.

Tiedän, että internetissä on paljon tätä parempia kirjoituksia ja paljon minua parempia kirjoittajia, mutta toimikoon tämä nyt suomenkielisenä esittelynä ja johdatuksena kirjan pariin. En ehkä sanonut sitä, mutta suosittelen kirjan lukemista. Suomeksi samoja teemoja käsitellään Kaj Sotalan Kehittyvä ihmiskunta-kirjassa, jossa käydään läpi hyvin esimerkiksi tässä vähemmälle huomiolle jääviä yksityiskohtia teknologiasta.

Teknologinen lähtökohta: aivoemulaatiot

Aivoemulaatio tarkoittaa ohjelmistoa ja laitteistoa, joka enemmän tai vähemmän tarkasti toisintaa aivojen toiminnan. Aivot ovat vain solujen ja hiukkasten välistä vuorovaikutusta, ja jos (jatkossa: kun) tuo vuorovaikutus opitaan mallintamaan, aivot ja ihminen voivat jatkaa elämäänsä ilman nyt käytössä olevaa hermokudosta.

Aivoemulaatiot vaativat sen, että aivot pystytään kuvantamaan, mallintamaan ja simuloimaan taloudellisesti kannattavalla tavalla. On vaikea nähdä, miksi tähän ei ennen pitkää pystyttäisi - Hansonin arvion mukaan tässä kestää enintään tuhat vuotta, mutta myös seuraavan sadan vuoden aikana voidaan hyvin nähdä riittävää kehitystä.

Mitä tapahtuu, kun aivoemulaatioista tulee riittävän hyviä ja riittävän halpoja? Monia erilaisia asioita. Pohjimmiltaan kyse on, omasta mielestäni, siitä että työkykyisiä ihmisiä voidaan nykyiseen verrattuna tuottaa huomattavasti nopeammin ja ylläpitää halvemmin. Ja on tärkeä ymmärtää, että tässä on kyse ihmisistä. Emulaatiot ovat ihmisiä. Vaikka kuinka kummalliseksi maailma menee, sen keskiössä on ihmisiä. Erilaisia kuin me, ehkä, mutta toisaalta niin olivat metsästäjä-keräilijätkin.

Katsotaan seuraavaksi, millaisia emulaatiot ovat.

Millaisia emulaatiot ovat?

Emulaatiot ovat valikoitunut joukko ihmisiä. Koska emulaatioteknologia luultavasti kehittyy niin, että aivot opitaan emuloimaan ensin vain niin, että aivot tuhoutuvat tässä prosessissa, ensimmäiset emuloidut ihmiset ovat luultavasti hyvin riskihalukkaita, epätoivoisia, tai jo kuolleita (syväjäädytetyt).

Uusien aivojen emulointiin ja emulaatioiden ylläpitoon liittyy kustannuksia, ja nuo kustannukset on katettava joko alkupääomalla tai tulevan työn synnyttämällä lisäarvolla. Emulaatiot ovat siis joko rikkaita tai tuottavia ihmisiä. Tämä määrittää sen, miten emulaatiot poikkeavat nykyisestä ihmiskunnasta. Periaatteessa kaikki tekijät, jotka ovat korreloituneita tuottavuuden kanssa, korostuvat emulaatiopopulaatiossa.

Emulaatiot elävät virtuaalitodellisuudessa. Emulaatiot vaativat elääkseen rautaa ja energiaa, ja joidenkin yksilöiden tulee elää fyysisessä todellisuudessa ylläpitämässä näitä edellytyksiä. Useimmat kuitenkin voivat yhtä hyvin elää virtuaalitodellisuudessa. Tästä tulee valtava elämänlaadun paraneminen. Virtuaalitodellisuudessa ei tarvitse tehdä kotitöitä tai tuntea nälkää - ellei erityisesti halua.

Emulaatiot elävät eri vauhtia. Kuten tietokoneita nykyään, emulaatioiden käyttämää signaalinkäsittelylaitteistoa on saatavilla nopeampina ja hitaampina versioina. Tästä syystä emulaatiot tulevat elämään suuresti erivauhtisina, ja aika on vahvasti subjektiivista. On yksilöitä, jotka elävät vuosia kun maapallo pyörähtää akselinsa ympäri, kun taas toiset yksilöt ehtivät elää samassa ajassa vain tunteja. Nykyihmistenkin aika ilmeisesti vaihtelee - toisten aivot vain toimivat nopeammin - mutta paljon pienemmässä mittakaavassa.

Emulaatioita voi muokata. Emulaatioiden idea on se, että aivojen toiminta voi edelleen olla "musta laatikko", jonka toimintaa ei mallintamisesta huolimatta täysin ymmärretä. Koko ajatus siitä, että emulaatiot tulevat ennen keinoälyä perustuu siihen, että on helpompi mallintaa jo nykyisin toimivat aivot kuin rakentaa tyhjästä uudet. Tästä huolimatta emulaatioita ymmärretään luultavasti riittävän hyvin, että niitä voidaan muokata. Emulaatioista voidaan esimerkiksi ahkerampia tai keskittyneempiä. Jälleen on huomionarvoista se, että tämä on mahdollista nykyäänkin (ks. yliopisto-opiskelijoiden Adderallin käyttö Yhdysvalloissa).

Emulaatioiden elinkaaret vaihtelevat. Nykyihmisille syntyminen ja kasvaminen on hidasta ja kuolema tuskallista. Useimmat emulaatiot ovat juuri senikäisiä mitä tarvitaan siihen työhön mitä varten ne luodaan. Runoilijat tyypillisesti tuottavat parhaat työnsä nuorempina kuin romaanikirjailijat (lähde).

Käsitys kuolemasta voi olla erilainen. Jos teet itsestäsi kopion, joka elää vain muutaman tunnin, onko tässä kyse kuolemasta? Kysymys ei ehkä ole niinkään siitä, että lopetanko itseni vaan siitä, että haluanko muistaa sen, mitä olen kokenut.

Millaisia emulaatioiden yhteiskunnat ovat?

Talouskasvu on nopeaa. Talouskasvu syntyy tuotannontekijöiden määrän kasvusta ja teknologian kehityksestä. Ihmistyö on tärkein tuotannontekijä ja teknologisen kehityksen lähde. Emulaatiot mahdollistavat ihmistyön määrän valtavan kasvun ja sitä kautta talouskasvun kiihtymisen. Tällä hetkellä maailmantalous kaksinkertaistuu noin kerran 15 vuodessa, mutta emulaatioiden myötä tuo luku voisi olla esimerkiksi 18 kuukautta. Tämä todennäköisesti tarkoittaa sitä, että myös reaalikorot nousevat.

Kilpailu on voimakasta. Täydellisen kilpailun markkinoilla toimijat ottavat hinnat annettuina. Se on määritelmä. Jos sitten mietit hetken sitä, kuinka paljon työmarkkinoilla kaiken kaikkiaan käydään palkkaneuvotteluja, ymmärrät miten kaukana olemme kovimmasta mahdollisesta kilpailusta.

Jos minä pystyisin kopioimaan itseäni rajattomasti, pystyisin disruptoimaan aika isolla tavalla suomalaisia työmarkkinoita. Ottaisin ensin tietenkin haltuun ekonomistien työmarkkinat. Olen 28-vuotias ja voisin hyvin vielä kouluttautua muihin ammatteihin. On itse asiassa melko vähän ammatteja, joita en olisi valmis tekemään. Joku voisi jopa suuttua, jos sanoisin, että maatalouslomittajan elämä ei ole elämisen arvoista. Ja tuosta valinnastahan siinä olisi kyse.

Jos minä en haluaisi tehdä itsestäni lisää kopioita, niin ei haittaa. Luultavasti joku jossain haluaisi. Lopputulos olisi joka tapauksessa sama.

[Omaa spekulaatiota:] Kilpailua luultavasti rajoittaa myös sosiaaliturvan puute. Nykyihmisisten oikeudenmukaisuuskäsitykseen kuuluu, että jos kaksi ihmistä tekevät uuden ihmisen, josta ne eivät pysty huolehtimaan, muiden ihmisten tulee huolehtia tuosta uudesta ihmisestä. Entä jos minä teen itsestäni virtuaalisen kopion, jonka ylläpidosta en voi huolehtia (esimerkiksi en pysty maksamaan serverivuokraa)? Vaikea sanoa, miten tulevat ihmiset tämän ajattelevat, mutta ainakin itse veikkaisin että yhteiskunta olisi valmis antamaan tuon kopion kuolla, koska se ei ole ainutlaatuinen siinä mielessä missä uusi syntynyt lapsi on.

Voimakkaan kilpailun tuloksena palkat laskisivat. On syytä muistaa, että virtuaalitodellisuus poistaa jo merkittävän osan ikävistä kokemuksista, mikä parantaa elintasoa. Emulaatioiden palkan voi hahmottaa seuraavasti. Emulaatio käyttää elääkseen laitteistoa ja energiaa, ja mitään muuta se ei oikeastaan tarvitse, pois lukien mahdolliset maksulliset, tekijänoikeussuojatut virtuaalitodellisuuden elementit. Emulaatio tekee töitä ostaakseen itselleen vapaa-aikaa, ja emulaation palkka on se, kuinka monta tuntia vapaa-aikaa se pystyy ostamaan yhdellä tunnilla työtä.

Jälleen, jos kysyisit minulta kuinka monta tuntia töitä olisin valmis tekemään jotta saisin yhden tunnin vapaa-aikaa virtuaalitodellisuudessa, niin luultavasti aika monta. Ja jos minä en olisi valmis, niin joku muu olisi.

Klaanit ovat tärkeä yhteisö. Emulaatiot ovat kopioita. Jos loisin itsestäni tuhat kopioita, niin olisi luonnollista, että nuo tuhat kopiota muodostaisivat jonkinlaisen yhteisön, klaanin. Ensinnäkin kaikkien kopioiden kannalta olisi hyvä, jos brändiarvoani suojeltaisiin - jos yksi kopioni tekisi jotain hölmöä, se alentaisi muiden palkkoja. Rahoitusmarkkinat voitaisiin järjestää pitkälti klaanien pohjalta. Pankki ei ehkä tiedä, onko minulle kannattavaa lainata rahaa liikeideaa varten, mutta kopioni tietävät.

Lopuksi

Age of Em esittää maailman, jota et välttämättä itse koskaan koe ja joka ei suoranaisesti kosketa sinua, mutta sellaisia maailmojahan kirjat yleensäkin esittävät. Kirja ja sen kuvaama maailma on yhtä aikaa hyvin uskomaton ja niin kovin tolkullinen.

Mitä epäuskottavampana, epätodennäköisempänä ja epäeettisempänä pidät edellä esitettyä skenaariota, sitä suositeltavampi kirja on.

Jos jokin jäi askarruttamaan, voin koettaa vastata kommenttikentässä. Toki en itsekään ymmärtänyt aivan kaikkea lukemaani, mutta sellaista se on.


P.S. Opetin alkuvuodesta makrotalousteorian jatkokurssilla kasvuosuutta, ja kun luin Hansonin valmistelevan tällaista kirjaa, halusin ottaa sen viimeisen luennon aiheeksi. Pyysin Hansonilta senhetkisen käsikirjoituksen, ja sain, eli mies on paitsi fiksu niin mahdottoman mukava. Ilokseni huomasin että opiskelijoilla oli hyvä taloustieteen intuitio ja he keksivät monia puolia siitä, millainen emulaatioiden talous ehkä tulisi olemaan.

Valtio varakkaaksi

I

Nordnetin Martin Paasi on kirjoittanut (ja puhunut) ehdotuksestaan, jossa Suomen valtio voisi suhteellisen pienellä omistustensa uudelleenallokaatiolla saada aikaan kehityksen, jossa sadan vuoden päästä Suomesta voitaisiin poistaa verotus, koska omistusten tuotto riittäisi kattamaan valtion menot. Yllä linkitetyssä podcastissa toivottiin asiasta keskustelua, tai kuten Paasi sanoi:

Sitä nyt on turha todistella toiseksi, koska se nyt vain on noin, mutta voihan tuosta asiasta totta kai esittää omia mielipiteitä.

Paasin ajatus lähtee Hannu Leinosen EVA-analyysissä "Laiska jättiläinen" esittämästä luvusta 20 miljardia. 20 miljardia euroa on niiden omistusten arvo, joista Suomen valtion tulisi Leinosen mukaan luopua. Sijoittamalla 20 miljardia euroa osakemarkkinoille valtio saisi tälle 6,6 prosentin reaalituoton, minkä myötä omistuksen arvo 100 vuoden päästä olisi nykyrahassa 12 000 miljardia euroa ja sen reaalituotto noin 800 miljoonaa euroa. Valtion menot ovat Paasin laskelmassa tällä hetkellä noin 55 miljardia euroa, ja jos nämä kasvaisivat 1,4 prosentin inflaatiovauhtia nämä olisivat 100 vuoden päästä nimellisesti noin 220 miljardia euroa.

Menemättä vielä syvemmälle laskelman oletuksiin ja oikeellisuuteen, minua mietitytti seuraavat laskelmassa tehdyt ratkaisut:

• Miksi puhutaan vain valtion menoista, kun tarkoitus on "poistaa verot Suomesta kokonaan"? Luulisi että tässä utopiassa ei olisi myöskään kunnallisveroa tai muita vastaavia maksuja.
• Miksi omistusten arvoa ja kehitystä arvioidaan reaalisesti (nykyrahassa) ja menojen kehitystä nimellisesti (käyvässä rahassa)?
• Miksi inflaatio-oletus otetaan Yhdysvaltain dollarin sisäisen arvon kehityksestä 1802-2012?
• Miksi laskelman T on 100 vuotta? Havainnollistavampaa olisi minusta laskea se vuosi, jona omistusten tuotto riittää kattamaan menot.

Syvemmällä tasolla laskelmassa on mielestäni kaksi ongelmallista oletusta:

• 20 miljardin tuotto perusuralla on nolla.
• Julkisten menojen oletetaan kasvavan inflaatiovauhtia.

Ensimmäinen näistä on tietenkin epärealistinen. Leinosen 20 miljardia koostuu pörssiomistuksista (11 miljardia), joistakin ns. erityistehtäviä hoitavista yhtiöistä (kuten Veikkaus, tämä potti yhteensä 6,2 miljardia) ja joistakin listaamattomista yhtiöistä (kuten VR ja Posti, tämä potti yhteensä 2,7 miljardia). Kyllähän näistä rahaa tulee, eli järkevä reaalituotto-oletus suhteessa perusuraan ei ole 6,6 prosenttia.

Toinen oletus implikoi, että julkisten menojen BKT-osuus laskee tasaisesti. Oletetaan, että inflaatio on 1,7 % ja reaalikasvu 1,5 % vuodessa. Paasin skenaariossa julkisten (valtion) menojen BKT-osuus laskee alle neljännekseen nykyisestä sadassa vuodessa. Tämä ei ole nähdäkseni todennäköistä, tai ainakin tätä oletusta pitäisi hieman perustella.

Lopuksi voidaan kysyä monestakin näkökulmasta, miksi meidän pitäisi näin tehdä ja miten markkinatoimijat tähän reagoisivat. Yksi näkökulma on se, että ehdotuksessa tietyllä ajanhetkellä kokonaisveroaste putoaa nykyiseltä tasoltaan (n. 45 %) nollaan. Tästä seuraa äkillinen nousu kotitalouksien käytettävissä olevissa tuloissa. Kotitaloudet haluavat tasoittaa kulutustaan, mikä tarkoittaa sitä että ne velkaantuvat voimakkaasti tuohon ajanhetkeen asti.

Jos kotitaloudet eivät voi velkaantua dynastioina - ts. minä en voi ottaa isoa lainaa ja jättää sitä jälkeläisteni maksettavaksi - tästä seuraa se, että kulutusmahdollisuuksien erot sukupolvien välillä kasvavat. En tiedä, miksi nykyinen tilanne olisi tehoton siinä mielessä että tällainen muutos olisi toivottava.

II

Tässä yksi liittyvä asia, jota olen pohtinut jo tovin.

Valtion 30 vuoden velkakirjan (nimellinen) korko on nyt prosentin luokkaa. Eläketurvakeskus arvioi eläkevarojen nimellistuoton vuosina 2016-2080 olevan keskimäärin 5,3 % vuodessa (taulukot 3.3 ja 3.4).

Unohdetaan elvytyskeskustelu. Miksi valtion ei nyt kannattaisi ottaa lainaa prosentin korolla ja sijoittaa se takaisin rahoitusmarkkinoille, josta se saisi oman arvionsa mukaan 5,3 prosentin tuoton?

Taloustiede on saanut minut epäilemään ilmaisia lounaita aina ja kaikkialla. Tämä tuntuu ilmaiselta lounaalta, ja siksi se tuntuu väärältä. En kuitenkaan osaa sanoa, miksi se on väärin. Haluaisin kuulla sen.

Ilmiselvä vastalause hintojen reagointi: mitä suuremmalla summalla tämän tekee, sitä enemmän hinnat reagoivat: valtion korot nousevat ja (huomattavasti vähäisemmässä määrin) rahoitusmarkkinoiden tuotto alenee.

Taloustiede on kuitenkin myös opettanut minut ajattelemaan marginaalisesti. Jos jäätelö maksaa euron ja minä olen valmis maksamaan jäätelöstä kaksi euroa, en ajattele loogisen johtopäätöksen olevan se, että minun tulisi syödä jäätelöä niin paljon että menen vararikkoon tai kuolen diabetekseen. Jos valtion olisi nyt kannattavaa lainata rahaa ja sijoittaa se eteenpäin rahoitusmarkkinoille, en ajattele loogisen johtopäätöksen olevan se, että meidän tulisi siirtyä valtiokapitalistiseen dystopiaan.

Miksi valtion ei siis nyt kannattaisi ottaa marginaalinen summa (esimerkiksi miljona euroa) lainaa rahoitusmarkkinoilta ja sijoittaa se eteenpäin?

Muokkaus 10.4. 12:04: toisesta kappaleesta korjattu 220 miljardia (aiemmin virheellisesti 220 miljoonaa)