Mihin viennin palvontaa tarvitaan?

Vientiä arvostetaan, vienti on kova juttu. Vientituloja käytetään argumenttina poliittisessa keskustelussa. Jos olette eri mieltä tästä premissistä, niin kannattaa sännätä suoraan kommenttiosioon kertomaan se, sillä tässä koetan pohtia syitä tuohon premissiin.

Tiedän, että seuraavan sitaatin esittäminen on epäreilua. Sen esitti ei-puheammattilainen sellaisissa puitteissa, joiden tarkoitus on manata esiin kaikki mahdolliset argumentit aiheesta kuin aiheesta, niin huonot kuin hyvätkin. Siitä paistoi vain arvokas vilpittömyys - vilpittömyys joka ei välttämättä välity kovin hyvin näin tekstinä.

Ja siitä vielä siitä tulosta, joka tulee Sagaforssille niin, 80 prosenttia tulee EU:n ulukopuolelta ja se on hyvin, mun mielestä, tervetullutta rahaa tämän alueen sisäpuolelle, se on sitä ulkoval-, kaukaisempaa valuuttaa, hyvin.

- Turkistarhaaja Lasse Joensuu, A-talk 13.12.2012

Ymmärrän sen, että turkisala työllistää ja sillä on väliä. Ymmärrän sen, että turkisala tuottaa hyödykkeitä, joista ihmiset saavat hyötyä ja sillä on väliä. Sitä vain en ymmärrä, että mitä väliä on sillä, että turkisala tuottaa niin-ja-niin-monta euroa vientituloja.

Eräs tuttavani kertoi, kuinka hänen vientimarkkinoilla yrittäjänä toiminut isänsä puhui "Metsästäjistä" ja "Leiristä", edellinen viitaten niihin talouden toimijoihin, jotka toimivat vientimarkkinoilla ja jälkimmäinen kaikkiin muihin. Ei tarvitse olla kummoinen diskurssianalyytikko tajutakseen, että kumpi näistä on arvostettavampi. Vientiyritykset ovat maskuliinisia niin kvantitatiivisesti tarkastellen (arvelisin että miesten osuus työntekijöistä on keskimääräistä suurempi vientiyrityksissä) kuin diskurssin tasollakin - vientiyritykset ovat ulospäin suuntautuneita, vientimarkkinoilla käydään aggressiivista kilpailua ja markkina-alueita penetroidaan.

Mikäli voidaan hyväksyä se, että vienti on maskuliinisempaa ja maskuliiniset asiat ovat arvostetumpia, jää toki vielä se kysymys, että onko vienti maskuliinista siksi, että se on tärkeää vai onko vienti tärkeää, koska se on maskuliinista.

Miksi vienti sinänsä olisi arvokkaampaa kuin kotimarkkinatuotanto? Arvelen, että tässä on jotain jäänteitä menneestä maailmasta ja sen instituutioista, mutta lähdetään perusasioista. Vienti, kuten Lasse Joensuu hyvin tietää, tuo maahan kaukaista valuuttaa. Tuolla kaukaisella valuutalla voidaan ostaa jotain kaukaista. Kuten vaikkapa öljyä. Fakta on se, että meidän on myytävä tavaraa ulos, että voimme ostaa tavaraa sisään.

Brittien salainen palvelu tietää, mistä on kyse. Myös siinä, että peiteyritys jonka on tarkoitus ilmeisesti toimia ulkomaankaupassa yleisesti, niin viennissä kuin tuonnissa, ottaa nimekseen "Universal Exports", eikä vaikkapa "Universal Imports". Kuva siis elokuvasta Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa.

Mutta tarvitaanko tässä arvoja yhtään mihinkään? Miksi silkat markkinat eivät hoida hommaa kotiin? Miksi yhteiskuntien on pitänyt tuottaa kultti viennin ympärille?

Minun on vaikea nähdä, mihin joustavien valuuttakurssien puitteissa tarvittaisiin viennin kulttia. Jos vienti ei vedä, valuutan ulkoinen arvo sopeuttaa tilanteen ja kaikki on taas hyvin. Ei tarvita Vakavia Miehiä puhumaan kulmat kurtussa palkkamaltista ja muista Välttämättömistä Toimenpiteistä.

Kiinteiden valuuttakurssien maailmassa homma onkin sitten toisin. Jonkin muun kuin valuutan ulkoisen arvon on tasapainotettava tuonti ja vienti. Erityisesti kiinteät valuuttakurssit ovat hyvin epäsymmetrinen regiimi: siinä missä vienti voi olla tuontia suurempi pitkiäkin aikoja aiheuttamatta kriisiä tai huolta, tuonnin ollessa vientiä suurempi keskuspankin valuuttavarantoon ja sitä kautta koko järjestelmään kohdistuu pakottava paine. Kiinteät valuuttakurssit tarvitsevat viennin kulttia. Ja me (kuten muutkin yhteiskunnat) olemme eläneet suurimman osan modernia taloushistoriaamme kiinteiden valuuttakurssien puitteissa, ensin metallikannassa ja sitten Bretton Woods-järjestelmässä. Kiinteille valuuttakursseille tuntuu olevan tyypillistä "pula" ulkovaluutoista, "pula" dollareista.

Ja ehkä tämä puhe on taas tekemässä paluuta. Olemmehan kiinteiden valuuttakurssien järjestelmässä, ja vaikka ollaan ajateltu niin, että vaihtotaseella ei ole väliä tässä järjestelmässä, yksi merkittävä kriisinarratiivi on eurokriisi-maksutasekriisinä. En ole aivan varma siitä, mikä narratiivi on oikein ja missä määrin, mutta tuntuisi siltä, että vaihtotaseen vajeilla olisi jotain merkitystä myös euroalueella, ja sitä kautta viennin kultilla rooli tämän alueen yhteiskunnissa.*

Ymmärrän sen, että vienti on tärkeää. Tätä ei varmaan kukaan kiistä. Meidän tarvitsee ostaa ulkomaailmasta asioita, joten meidän pitää sinne myös myydä asioita. Mutta miksi meidän tarvitsee edistää vientiä? Johtuuko se valuuttaregiimistä? Vai onko taustalla jokin valuuttaregiimeistä riippumaton markkinoiden epäonnistuminen, joka koskee vain vientisektoria?



*"Vaihtotaseilla-ei-merkitystä-yhteisvaluutassa" ks. esim. Pertti Haaparanta ja Heikki Taimio Palkansaajien tutkimuslaitoksen Talous ja Yhteiskunta-lehdessä (pdf) (ss. 56-57). Eurokriisistä maksutasekriisinä ks. esim. Martin Wolf FT:ssä ja Paul Krugman. Vaihtotasehan on kaupan ja palveluiden tase ("vienti ja tuonti") plus tuotannontekijäkorvaukset ja tulonsiirrot. Maksutase taas yhdistää vaihtotaseen, pääomataseen ja rahoitustaseen identiteetinomaisesti, l. maksutase on aina nolla. Näistä termeistä ks. Wikipedia tai Suomen Pankin seloste (pdf).



P.S. Loppuun vielä tynnyrikalastus:

Töitä pitää olla, meillä pitää olla, siihen pitää panostaa että me saahaan töitä, ja teollisuuden töitä, koska viennistähän se tulee se raha sinne valtion kassaan, ei se tuu siitä että me toisiamme hoidetaan. 

- Pääluottamusmies Pirkko Valtanen, A-talk 20.12.2012

Kyllähän minä sen vientisektorin edistämisen erityisen tärkeyden (suhteessa muihin talouden sektoreihin) ymmärtäisin sellaisessa maailmassa, jossa vientisektori on ainoa talouden sektori, joka tuottaa verotuloja. Mutta ei se ole tämä meidän maailmamme. Mitä tulee valtiontalouden kestävyyteen, niin se että miten me toisiamme hoidetaan on erittäin tärkeä kysymys, toisin kuin vienti.

Päivitystä

Rutistan vielä tämän viikon opintoja, minkä jälkeen toivottavasti ehdin blogailla, tai tehdä sitä hyvällä omallatunnolla.

Odotellessa voitte vaikka lukea Olli Kärkkäisen hyvän postauksen siitä, mitä optimaalisen verotuksen tutkimuksessa on meneillään. Kuulostaa hyvin mielenkiintoiselta. Oikeudenmukaisuuskysymyksiäkin miettiessä lienee hyötyä siitä, että on 1) käytännön (politiikka)ongelma, johon oikeudenmukaisuus liittyy ja 2) teoreettinen rakenne, jossa pohtia asiaa analyyttisesti. Kuulostaahan se hankalalta, kaivella ihmisten oikeudenmukaisuuskäsityksiä kyselytutkimuksista, mutta jotenkin asiaa pitää kuitenkin lähestyä. Ehkä hieman samaan tapaan kuin makron puolella vaikkapa ennustamisen suhteen: kun nyt ei satu olemaan mitään käteviä markkinahintoja, joista ennusteita johtaa suoraan, niin käytetään kyselyitä second-best-vaihtoehtona. Mutta joka tapauksessa, mielenkiintoisia asioita tehdään tämän tieteen piirissä.

Olisi hauska tietää, minkä verran filosofian puolella on tehty tällaista kyselyhommaa ja että miten ne kysymykset on laadittu.

P.S. Vielä matalamman kynnyksen johdanto aiheeseen on Matti Tuomalan ehdotus ikäperusteisesta verotuksesta.

Onko Pareto-tehokkuus oikeudenmukaisuusteoria?

Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki on esittänyt kasan kritiikkiä kasaa ajatuksia ja toimijoita, kuten uusliberalismia, taloustiedettä ja "monia" taloustieteilijöitä, kohtaan. Hänen ajatuksistaan on joskus vaikeaa saada kiinni. Silkasta mielenkiinnosta ja vuoropuhelun arvosta yritän kommentoida vähän. Yritän vähän hakea rakennetta ja tolkkua koko keskusteluun erottamalla joitakin väitteitä, jotka erotettavissa ovat. Ensimmäisen väitteen Patomäki esitti ainakin Politiikkaradion keskustelussa Niku Määttäsen kanssa, loput löytyvät tämän US-kirjoituksen lainauksesta. Käytän sanoja Pareto-periaate, Pareto-tehokkuus ja Pareto-kriteeri synonyymeinä.

Tämä on ehkä vähän erilainen postaus kuin yleensä, ja olisikin hauska kuulla mielipiteitänne siitä, että jaksaako tällaista lukea ja että onko tästä hyötyä kenellekään.

1. Pareto-tehokkuus on oikeudenmukaisuusteoria.

Tästä väitteestä Patomäki ja hänen kanssaan keskustelleet taloustieteilijät (Niku Määttänen, Vesa Kanniainen) olivat hyvin erimielisiä; Patomäki puolesta ja taloustieteilijät vastaan. Minua ihmetyttää se, kuinka aikuiset ihmiset eivät pääse yksimielisyyteen näin selkeästä (ja vieläpä apriorisesta) väitelauseesta. Robert Aumann, haloo? Kannattaisi varmaan miettiä määritelmiä kun keskustelu meinaa mennä jankkaamiseksi. Pareto-tehokkuuden määritelmästä keskustelijat ovat samaa mieltä. Entäpä oikeudenmukaisuusteoria? En löytänyt määritelmää oikeudenmukaisuusteorialle, mutta joka tapauksessa Pareto-tehokkuus on ehkä pikemminkin oikeudenmukaisuuskriteeri kuin oikeudenmukaisuusteoria, että Pareto-tehokkuus on kriteeri jonka taustalla on jonkinlainen ajatus oikeudenmukaisuudesta, jota voidaan parhaassa tapauksessa kutsua teoriaksi (samalla tavalla kuin Rawlsin maximin on kriteeri, päätössääntö, jonka taustalla olevaa ajattelua voidaan kutsua teoriaksi). Ja joka tapauksessa taustalla lienee huonommin määritelty mutta silti ymmärrettävissä oleva kysymys siitä, että onko Pareto-tehokkuudessa kyse oikeudenmukaisuudesta.

Tehdään pieni sivupolku, ja palataan tähän myöhemmin. Otetaan toinen Patomäen väite.


2. Pareto-optimaalisuudella ja sen muunnelmilla ei ole mitään tekemistä panos-tuotos-tehokkuuden kanssa

Minä väittäisin, että on jotain tekemistä. Ajatellaan panosta kasana hyödykkeitä ja tuotosta hyötynä. Ajatellaan, että allokaatio A tuottaa enemmän hyötyä vähintään yhdelle hyödynkokijalle eikä vähempää kenellekään hyödynkokijalle verrattuna johonkin toiseen allokaatioon B. Tuntuu luontevalta ajatella, että A on tehokkaampi kuin B.


Entäpä se oikeudenmukaisuus? Patomäki perustelee väitettään jotakuinkin sillä, että Pareto-tehokkuuden "reunaehdossa" - suljetaan pois mahdollisuus aiheuttaa pahaa kenellekään - on kyse oikeudenmukaisuudesta. Ja tämä vaikuttaa jokseenkin pätevältä perustelulta. Käytän sitaattia erään Jan Narvesonin tekstistä (pdf), koska asia on siinä laitettu niin osuvasti:

There is nothing logically self-evident about this, and it is not morally so either: to accept it, no matter how you understand the evaluations involved, is to go quite far out on a moral limb.

Itselleni tuli mieleen eräänlainen ontologinen argumentti. Otetaan oikeudenmukaisuuden oppaaksi John Rawls ja A Theory of Justice-opuksen klassikkoalku:

Justice is the first virtue of social institutions, as truth is of systems of thought. A theory however elegant and economical must be rejected or revised if it is untrue; likewise laws and institutions no matter how efficient and well-arranged must be reformed or abolished if they are unjust.

Oikeudenmukaisuus on Rawlsin mukaan kriteeri, ja vieläpä yhteiskunnallisten (social) instituutioiden ensimmäinen kriteeri (sanotaan tällaisia yhteiskunnallisiksi kriteereiksi), tarkoittaen että oikeudenmukaisuus on jotenkin ratkaiseva kriteeri. Ajatellaan, että Rawlsin lausuma voidaan venyttää lakien ja instituutioiden lisäksi allokaatioihin (sitä voi vaikka ajatella, että nämä allokaatiot tuotetaan lakien ja instituutioiden avulla). Koska Pareto-kriteeri on yhteiskunnallinen kriteeri ja koska siinä kehikossa ei ole muita kriteereitä (tarkoittaen että Pareto ratkaisee) ja koska oikeudenmukaisuus on ensimmäinen yhteiskunnallinen kriteeri, Pareto-kriteeri on oikeudenmukaisuuskriteeri. TADAA.


3. Pareto-optimaalisuus ja sen muunnelmat perustuvat yksityisen hyvän summan maksimoimiseen

Niin kai, tosin on muistettava että maksimointiongelma on voimakkaasti rajoitettu, kuten yllä mainittiin. Tähän toki liittyy myös kysymys ordinaalisesta ja kardinaalisesta hyödystä, joiden puitteissa maksimointi on aika erilaista.


4. Pareto-kriteeri on ideologinen

Vaikka nautinkin suuresti Russell Kirkin poliittisen ideologian käsitteen määritelmästä ja analyysistä, turvaudutaan tässä Wikipediaan, jonka mukaan "[a]n ideology is a set of ideas that constitute one's goals, expectations, and actions.". Vaikuttaa aika selvältä, että Pareto-kriteeri on ideologinen - lähtien vaikkapa siitä, että siinä rajataan mahdollisten toimien (actions) joukkoa.


Lopuksi: kannattaa lukea Amartya Seniä. Varsinkin, jos kiinnostaa seilata etiikan ja taloustieteen ristiaallokossa. Mutta muutenkin. Sen itse ei valitettavasti pääse osallistumaan tähän keskusteluun kielimuurin vuoksi, joten lainaan loppuun hänen opustaan Collective Choice and Social Welfare. Jätin alaviitteet pois, korostukset alkuperäistekstissä. Ensin Pareto-periaatteen arvovapaudesta, mikä liittynee vahvasti kysymykseen oikeudenmukaisuudesta. Tämän voinee lukea myös kommentaarina Pareto-periaatteen ideologisuudesta, eli neloskohdasta yllä.

It is for this reason that the Pareto principle has been often taken to be free from value judgments. On the negative side, Robbins’ celebrated attack on the use of value judgments in economics concentrated exclusively on the difficulties of interpersonal comparisons (Robbins (1932)). The Hicksian comment on the “objectivity” of the compensation test quoted above is also based on the idea that if compensations are paid, everyone is better off, and there is no interpersonal conflict. It is remarkable that even Samuelson concluded in his definitive article on New Welfare Economics by asserting that “the only consistent and ethics-free definition of an increase in potential real income of a group is that based upon a uniform shift of the utility possibility function for that group.” We have chosen to comment on the stalwarts; other illustrations of the same assumption are easy to find throughout the literature on welfare economics.

While the view under discussion is analytically objectionable, its commonsense rationale is quite clear. If everyone agrees on a certain value judgment, the fact that it cannot be verified may not cause any great commotion. There is a clear difference between value judgments that everyone accepts and those that some do and some do not. What is, however, odd in all this is the fact that people should be at all moved to look for “value-free” or “ethics-free” welfare criteria. Unanimous value judgments may provide the basis of a great deal of welfare economics, but this is not so because these are not value judgments, but because these value judgments are acceptable to all. This banality would not be worth stating had the opposite been asserted or implied in much of the literature. (ss. 57-58)

Kirjan lopussa Sen viittaa Pareto-periaatteen ja liberaalien arvojen mahdolliseen yhteensovittamattomuuteen (ks. myös artikkeli "The Impossibility of the Paretian Liberal" (pdf).

We found difficulties with even a very limited use of Pareto optimality, viz., treating it as a necessary but not a sufficient condition of overall optimality. In this case, Pareto optimality is usually thought to have compelling appeal. But it turns out that even the weak version of the Pareto relation conflicts (Theorem 6*3) with a very weak condition of individual liberty, which gives individuals the freedom to do certain personal things (e.g. choosing what one should read). … Hence, Pareto optimality even as a necessary but not sufficient condition is open to some question. That Pareto optimality is not easily achievable in the presence of externalities is widely known (see Koopmans (1957)), but what emerges from the analysis of Chapter 6 is serious doubt about its merit as a goal in the presence of some types of externalities. (ss. 197-198)

Kehityksestä ja globalisaatiosta

Pidin tässä taannoin Vihreiden nuorten väentapaamisessa pienen luennon kehitysyhteistyöstä. Esitys taisi olla melko faktapitoinen, mutta ehkä nuorten aktiivien on hyvä tietää niistäkin jotain. Opin esitystä valmistellessani paljon uusia asioita, ja ajattelin jakaa joitakin mielenkiintoisimpina ja tärkeimpinä pitämiäni tiedonjyväsiä.

• Amboista, jotka muodostavat noin puolet Namibian väestöstä, joka viidennellä on suomalaisperäinen nimi. Taustalla on Suomen ja suomalaisten näkyminen alueella vuonna 1870 alkaneen lähetystyön ja Martti Ahtisaaren 1990-luvun alussa johtaman itsenäistymisprosessin kautta. [lähde]
• Yleisesti ottaen köyhien määrä ja köyhyysasteet ovat laskeneet viimeisten vuosikymmenten aikana maailmassa. Paljon tästä on Kiinan ansiota, mutta kehitys kehittyy muuallakin.

[lähde]

• Myös Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa, joka on ollut pitkään surullinen paikka kehityksen kannalta, köyhyysasteet ovat laskussa. Köyhien määrän suhteen on vähän vaikeampi sanoa.
• Globaali epätasa-arvo on laskenut keskipitkällä aikavälillä, joskin se on noussut viime vuosina, syystä tai toisesta (ei, vastaus ei taida olla finanssikriisi, kun tämä kehitys alkoi jo 2005).
• Vuosituhattavoitteissakin on paljon positiivista kehitystä - esimerkiksi köyhyystavoite on jo saavutettu, kolme vuotta etuajassa - mutta vaikkapa nälän suhteen on paljon tehtävää. Lisää tutkimusta ja ymmärrystä vaatisi varmaan se, että miten tulot ovat kasvussa mutta tämä ei näy nälän vähentymisenä. Vuosituhattavoitteiden suhteen tämä tuore raportti (pdf) on ehkä kätevin tapa tutustua aiheeseen.
• OECD/DAC on OECD:n jäsenmaiden kehitysapua koordinoiva, suunnitteleva ja tutkiva elin ja heillä on paljon mielenkiintoista materiaalia ja agendaa. Erityisen tärkeitä ovat avoimuuden, vaikuttavuuden arvioimisen ja keskittyneisyyden ajaminen. Viimeinen näistä liittyy siihen ongelmaan, että apu virtaa tällä hetkellä liian pieniä puroja pitkin.

Vielä lopuksi yksi huomio, joka liippaa tätä kysymystä.


Joskus 2000-luvun alussa globalisaatio oli Iso Juttu. Nykyään siitä puhutaan paljon vähemmän (Google Trends menee vain vuoteen 2004 asti, valitettavasti). Sitä toistellaan tyhjänä fraasina jos jonkinlaisten mietintöjen johdannoissa ("globalisaation haasteet..."), mutta sitä ei analysoida enää. Sitä ei problematisoida. Se ei ole enää poliittinen kysymys. Nykyään puhutaan vain siitä, kuinka globalisaatio asettaa meidän reunaehtomme eikä siitä, millaiset reunaehdot meidän pitäisi asettaa globalisaatiolle.

Mitä tapahtui?

Ehkä yhdellä tasolla uusliberalismin vastustajat vain hävisivät ideoiden kamppailun. Ainakin itse olen sitä mieltä, että ansaitusti. Toisaalta toisella tasolla ne ongelmat, joista haastavat ideat kumpusivat, katosivat jossain määrin itsestään. Kiinan kasvu lähti käyntiin eikä globaalissa talousjärjestelmässä ollut enää kyse läntisestä hegemoniasta. Noin spesifisempänä kysymyksenä Aasian maat tekivät itsestään vähemmän alttiita riskeille ja täten IMF:n hallinnalle kehittämällä talouksiaan ja keräämällä valtavat määrät dollareita varastoon. Velanhoitoon menee merkittävästi vähemmän rahaa kuin männävuosina. Ehkä tässä kiitoksen ansaitsee myös globalisaatiokriittiseen liikkeeseen liittynyt velkojen anteeksianto-idea.

Viime vuosina Dani Rodrik on esittänyt järkevän kuuloista kritiikkiä uusliberalismia ja Washingtonin konsensusta kohtaan. Ja ehkä uusliberalismi oli aikansa tuote, jota tarvittiin tietyssä kontekstissa. Ei sillä, kyllähän vaikkapa vapaakaupan saavutuksia on hyvä olla valmis puolustamaan. Mutta viime vuosikymmenet edennyt kaupan ja pääoman vapauttaminen on jo tullut aika pitkälle. Ehkä meidän pitäisi puhua seuraavaksi tosissaan ihmisten vapaasta liikkuvuudesta. Eikä tässä ole kyse mistään rajat auki, kaikki tänne-uhasta tai -mahdollisuudesta. Ei kauppa ja pääoman liikkuvuuskaan ole täysin vapaata. Vapaus ei ole kaikki-tai-ei-mitään-kysymys. Uskon, että ihmiskunnalla olisi paljon saavutettavissa sillä, että annettaisiin enemmän tilaa, edes vähän enemmän, niille voimille, jotka ajavat köyhiä ja vähemmän köyhiä ympäri maailman parantamaan omaa osaansa ja lastensa tulevaisuutta. Ne ovat hyviä voimia ne.

Budjetin tasapainottaminen ynnä muut ei-todellakaan-sellaiset

Yritän tässä lukea välitentteihin, joten linkitystä ja tiivistetympää ajatusta väliin.

Jos ette ole vielä lukeneet Timo Harakan blogausta Suomesta ja Ruotsista, niin lukekaa. Ja jos olette jo lukeneet, niin kannattaa lukea uudestaan. On varmasti vaikeaa kirjoittaa talouskysymyksistä tekstiä, joka ei saa maallikoita haukottelemaan tai tutkimusta ja sen käsitteistöä tuntevia irvistelemään. Eivätkä talouskysymykset varmaankaan mitenkään poikkeuksellisia ole tässä suhteessa. Mutta tuo teksti, olen lähes sanaton. Se on niin hyvä.

Kataisen ehdotuksesta ja palkkatasa-arvonäkökulmasta kirjoittaa myös Salla Valtari THL:n Yhteiskuntablogiikka-blogissa. Palkkaepätasa-arvo kaiketi juontaa juurensa pitkälti alavalintaan, mutta voisi kuvitella, että naiset ovat rationaalisia olentoja ja alavalintaa miettiessään pohtivat myös niitä valintoja, joita he tulevat tekemään työuransa aikana - tietyt demokraattisesti päätetyt kannustimet huomioon ottaen.

Osa-aikatyöstä ks. myös Olli Kärkkäisen kirjoitus osa-aikatyön tukemisesta noin yleisesti.

Jaakko kirjoittaa Koijärvi-yhteisöblogiin asumisen tukemisesta ja siitä, että suurin osa siitä ei suinkaan ole tarpeessa olevien tukemista. Itselleni yllätys ja opetus oli se, että asuntolainan korkovähennys on (valtion budjetin näkökulmasta) paljon pienempi menoerä kuin oman asunnon myyntivoiton verovapaus, vaikka edellisestä paljon enemmän näissä keskusteluissa puhutaan.

Lopuksi, Raimo Sailas tuotti ilmeisesti journalismin vaikutuksen alaisena väitelauseen:

Sailaksen mukaan veronkiristykset jarruttaisivat taloutta enemmän kuin menoleikkaukset.

Tämä on tietysti vaikea kysymys selvittää empiirisesti. Yksi pätevän oloinen empiirinen tutkimus on Guajardo, Leigh & Pescaroti (IMF WP 11/158) [pdf], jotka syynäävät aineistoa ja toteavat, että kyllä, budjetin tasapainottaminen menoja leikkaamalla on vähemmän haitallista kasvulle kuin veroja korottamalla. Artikkelissa tämän eron spekuloidaan johtuvan keskuspankin toiminnasta, mikä kuulostaa järkevältä. Keskuspankki ikään kuin "palkitsee" menoleikkaukset löysäämällä politiikkaa.

Itse näkisin, ja näin myös lukisin artikkelin kirjoittajien spekulointia, että tässä on kaksi mekanismia. Ensinnäkin välillisten verojen, kuten arvonlisäveron, korottaminen nostaa hintatasoa ja tätä kautta kertaluonteisesti myös inflaatiota, mistä keskuspankit eivät luonnollisestikaan pidä. Mutta itse pitäisin toista syytä tärkeämpänä, ja tämän artikkelin kirjoittajatkin mainitsevat ensin.

Keskuspankit pelaavat hallitusten kanssa peliä itsenäisyydestään. Itsenäisyyttä uhkaa valtion velkaantuminen ja keskuspankit, syystä tai toisesta, pitävät menoleikkauksia voimakkaampana sitoutumisena budjettikuriin hallitusten taholta. En tiedä, mikä tässä on taustalla tai onko siinä järkeä, mutta niin siellä tunnutaan ajattelevan. Ks. esim. EKP:n pääjohtaja Mario Draghi, joka toistaa Sailaksen väitteen. Se, että väitteen esittää keskuspankin pääjohtaja tekee siitä luonnollisesti erityisen jännän, koska keskuspankin pääjohtajan jos kenen puheet ovat puheakteja. Se on vähän kuin kaappaaja, joka sanoo panttivangilleen, että "no yleensä ihmisille sinun tilanteessa on käynyt paremmin, jos on jätetty pullikoinnit vähemmälle ja kaivettu kuvetta, mut sähän teet sun päätökset ihan itte".

Tämä analogia tosin ontuu siinä, että siinä missä kaappaaja kaappaa uhrin vasten tämän tahtoa on EKP:sta tullut kaappaaja vasten omaa tahtoaan. Uskon vilpittömästi, että euroalueen keskuspankkiirit olisivat tyytyväisempiä jos he saisivat vain miettiä rakasta inflaatiotavoitettaan ja sen toteuttamista sen sijaan, että joutuvat pohtimaan ääneen omaa rooliaan Euroopan institutionaalisessa kehityksessä ja kriisin ratkaisemisessa.

Käteistä vastaan

EKP ja eurojärjestelmän kansalliset keskuspankit valmistautuvat itse ja valmistavat yleisöä uuden eurosetelisarjan käyttöönottoon. Olisiko syytä antaa tämän setelisarjan olla viimeinen lajiaan?

Keskuspankin liikkeellelaskemasta käteisestä ei ole enää suuremmin hyötyä taloudelle ja sen toimijoille, mutta sen haitat ovat edelleen merkittävät. Aloitan haitoista.


Kaikki ovat varmaan kuulleet likviditeettiansasta, tarkemmin ja teknisemmin puhuen rahapolitiikan nollakorkorajoitteesta. Siinä ei ole kyse mistään muusta kuin käteisestä.

Vaikka rahapolitiikka ei suinkaan ole voimatonta "likviditeettiansassa", nollakorko on mörkö, joka sekoittaa monien fiksujenkin ihmisten päät ja näyttää vaikuttavan keskuspankkiirienkin toimintaan haitallisesti (ja totta puhuen rahapolitiikka oikeasti on vaikeampaa niissä oloissa). Nollakorkorajoitteessa on kaksi puolta: joskus keskuspankin ohjauskoron pitäisi olla negatiivinen, ja nykyjärjestelmässä se ei voi sitä olla. Käyn nämä kaksi puolta nyt läpi.


Mikään ei takaa, etteivätkö olosuhteet toisinaan vaatisi negatiivista ohjauskorkoa. Voidaan lisäksi hyvin argumentoida, että tuollaisia olosuhteita on historiassa ollut ja kyvyttömyys asettaa negatiivinen ohjauskorko on aiheuttanut suurta inhimillistä kärsimystä.

Sehän on selvää, että ohjauskoron taso sinänsä ei kerro mitään rahapolitiikasta. Zimbabwessa korot alkoivat nousta voimakkaasti 00-luvun loppupuolella, mutta ei siitä voida päätellä, että rahapolitiikka hypertiukkeni. Yksi yksinkertainen tapa hahmottaa rahapolitiikkaa on Taylor-sääntö, joka on lineaarinen relaatio ohjauskoron, inflaation ja tuotantokuilun (tai työllisyyden) välillä. Taylor-sääntöjä voidaan käyttää niin deskriptiivisesti (millaista politiikkaa on toteutettu), preskriptiivisesti (millaista politiikkaa pitäisi toteuttaa) ja ennustavasti (millaista politiikkaa keskuspankki tulee toteuttamaan). Jos siis estimoidaan Taylor-sääntö menneestä datasta, saadaan jonkinlainen kuva siitä, millaista keskuspankin rahapolitiikka on (tai on ollut ainakin aiemmin, mikä on yleensä aika hyvä estimaatti sille, mitä se on nyt). Ja jos tuotanto on tarpeeksi alamaissa ja inflaatio ei ole korkealla, kuten nyt kriisin aikoihin on ollut, Taylor-säännön mukaan ohjauskorkojen pitäisi olla negatiivisia. Yhdysvaltojen suhteen ks. Mankiw ja häntä kommentoiva Krugman. EKP:n suhteen en tiedä vastaavista laskelmista, mutta luulisin että täällä nollakorkorajoite on ollut vähemmän pitävä (joskin nollakorkorajoite vaikuttaa rahapolitiikkaan myös nollan yläpuolella).

Miksi keskuspankki ei voi asettaa ohjauskorkoaan negatiiviseksi? Siitä yksinkertaisesta syystä, että se tuottaa myös hyödykettä, joka tuottaa aina nollakorkoa, nimittäin käteistä. EKP:n ohjauskorko liittyy siihen korkotasoon, jolla talletuksiaan eurojärjestelmän keskuspankeissa pitävät pankit lainaavat tätä rahaa toisilleen. EKP pyrkii ohjaamaan tätä korkotasoa säätelemällä likviditeetin (rahan) määrää järjestelmässä: kun se haluaa laskea ohjauskorkoa, se lisää likviditeettiä antamalla pankeille lainaa halvemmalla. Ongelma ei nähdäkseni ole se, etteikö pankeille maistuisi raha negatiivisella korolla vaan se, että pankit sijoittavat tuon rahan tavalla, joka ei tuota hyvinvointia kenellekään, nimittäin käteiseen.


Inflaatiolla on kustannuksia. Hintatason jatkuva kasvu on vaiva, mutta se on vaiva, jonka kanssa olemme oppineet elämään. Jos metri kasvaisi vuodessa kahdella sentillä, oppisimme elämään senkin kanssa - kun joku kertoisi isoisänsä olleen kuollessaan metrin pituinen, ymmärtäisimme, että metri oli siihen aikaan aika pitkä, joskaan emme aivan tarkkaan sitä, kuinka pitkä. Ongelmallisempaa on ehkä se, että hintoja päivitetään eri tahtiin. Kullakin hetkellä toisen metri on hieman pidempi kuin toisen.

Miksi sitten haluamme hintatason kasvavan 2 prosenttia vuodessa sen sijaan, että hintataso olisi aidosti vakaa? Tärkein syy tähän lienee ensimmäinen kohta, nollakorkorajoite (esim. EKP:n perusteluissa tämä on ykköskohta). Positiivinen inflaatiotavoite antaa keskuspankille tilaa toimia. Mikäli inflaatiotavoite olisi nolla, ohjauskoron olisi kuljettava paljon nykyistä lähempänä nollatasoa. Mikäli talous kohtaisi negatiivisen shokin ja keskuspankin olisi laskettava korkoa, laskunvaraa ei olisi niin paljoa. Korkea inflaation tavoitetaso on siis vaihtoehtoinen keino välttää nollakorkorajoite (ja tätä on ehdottanut mm. IMF:n pääekonomisti, yleisesti kova makroäijä Olivier Blanchard).


Tällä hetkellä keskuspankit, etenkin Fed ja EKP ja näistä etenkin EKP, tuottavat rikollisille tärkeää palvelua. Ne tuottavat finanssihyödykkeitä, joiden anonyymius ja yleinen hyväksyttävyys helpottavat hämärähommia. Elokuvissa rikolliset yleensä kauppoja hieroessaan napsauttavat auki salkun, jossa on miljoona dollaria käteistä sen sijaan, että annettaisiin vain tilinumero. Toki varmastikaan suurimmat rikolliset liikuttelevat niin suuria rahamääriä, että käteistä ei vain kannata käyttää, mutta käteisellä on merkittävä rooli rikollisuudessa. Tästä syystä pankit Yhdistyneessä kuningaskunnassa eivät anna asiakkaille 500 euron seteleitä. Tästä syystä Espanjassa on suhteettoman paljon 500 euron seteleitä. Ymmärrän kuinka laajemmista käteisen karsimisen ehdotuksista voi olla montaa mieltä. Mutta tämä 500 euron seteli, se on suurta typeryyttä. Mitä hyötyä tuosta setelistä on tavalliselle kansalaiselle? Ja jos lähtee miettimään, niin miksi 200 euron seteli? Toisaalta, jos 500 euron seteli on tarpeen, miksei 1000 euron seteli?

Lopuksi kustannuksia aiheuttaa luonnollisesti myös käteisen rahan tuotanto, käsittely ja kuljetus. Siwan kassoilla olisi helpompaa ilman käteistä. Ehkä suurin syy siksi, että nostin nollakorkorajoitteen (ja siihen liittyvän inflaation) kärkeen on se, että nämä ovat ongelmia, jotka eivät vähene käteisen käytön vähentyessä luonnollista tietä teknologisen kehityksen kautta (toisin kuin vaikkapa kassojen ryöstöt).


Mitä hyötyä käteisestä sitten on? Monet ihmiset selvästikin pitävät käteisestä ja voimakkaasti preferoivat sitä kortilla maksamiseen, syystä tai toisesta. Tätä on ehkä helpointa lähestyä miettimällä kahta erilaista tapaa vähentää käteisen käyttöä ja merkitystä taloudessa. Nämä eivät tietenkään ole ainoat kaksi tapaa.

1. Valtio tuottaa edelleen käteistä.

Valtio tuottaisi edelleen käteistä ja vaihtaisi sitä bitteihin, mutta epäsuotuisalla vaihtosuhteella käteisen näkökulmasta. Yritysten on maksettava verot bittieuroina, joten tämä epäsuotuisa vaihtosuhde valuisi kassalle eräänlaisena maksutapaetuna, jossa kortilla maksettaessa selviää vähän halvemmalla. Tämän vaihtosuhteen tärkeä hyöty olisi se, että sitä voisi säätää suhdanteiden mukaan ja näin ylittää nollakorkorajoite. Miles Kimball esittää tämänkaltaista järjestelmää.

2. Valtio ei tuota lainkaan käteistä.

Valtio ei tuottaisi lainkaan käteistä, mutta monopolia puolustaakseen vaatisi edelleen verojenmaksua euroina. Yksityinen sektori voisi sitten laajentaa nykyisiä lahjakorttijärjestelmiä. S-ryhmä voisi tarjota käteisen ystäville lappusia, jotka käyvät S-ryhmän paikoissa (ns. lahjakortteja, tai K-ryhmän kohdalla plussaseteleitä). Mutta pitäisikö valtion edelleen vaatia hintojen asettamista euroissa?

Niin, minulla ei ole mitään valmista suunnitelmaa käteisestä luopumiseen. Halusin vain tällä kirjoituksella 1.) argumentoida, että käteisestä kannattaisi aktiivisesti pyrkiä eroon, 2.) spekuloimalla aiheuttaa ajattelua siitä, mitä käteinen ja raha on ja ehkä synnyttää ajatuksen siitä, että vaikka valtio lähtisi karsimaan käteisen käyttöä joko "verottamalla" sitä tai lopettamalla sen tuotanto, ei ihmisten tarvitsisi silti olla sen enempää pankkikorttien varassa kuin he nytkään ovat. Mikäli valtio lakkaisi tuottamasta jotain hyödykettä, mitä se yksin nyt tuottaa, emme me todennäköisesti jäisi ilman tätä hyödykettä (toki toisinaan olisi hyväkin jäädä ilman).

Joka tapauksessa, olisi hauska kuulla näkemyksiänne tästä. Tämä on ajatus, johon olen jossain määrin kiintynyt. Laitan tähän vielä joitakin lukuvinkkejä, jos haluaa tutustua aiheeseen lisää. Onneksi ideoista ei tarvitse maksaa tekijänoikeusmaksuja.

Ylläkin mainitussa Miles Kimballin artikkelissa käydään läpi myös käteisettömän talouden historiaa ideana. Itse olisin maininnut nykyisen Citigroupin pääekonomistin Willem Buiterin lukuisat kirjoitukset aiheesta (saatavilla on ilmeisesti myös podcast).

Luin David Wolmanin The End of Money-kirjan, mutta hyvistä osiosta huolimatta ei siinä ehkä ollut ainesta kokonaiseksi kirjaksi. Voitte kuitenkin hyötyä kirjan arvioiden lukemisesta.

P.S. Kirjoitan käteisestä, kulttuurimme keskeisestä kappaleesta, ja keksin vain yhden hassun kuvan laitettavaksi, wtf!?

Perus taloustiede ja lapsilisät

Kuten varmaan monet ovat huomanneet, Kokoomusnuorten varapuheenjohtaja Saul Schubak aiheutti pienoisen kohun kirjoittaessaan Facebookissa seuraavasti:

Lapsilisät pitäisi ehdottomasti poistaa. On järjenvastaista että tuemme heikomman aineksen lisääntymistä, ja sitten ihmettelemme miksi täällä on huumeriippuvaisina syntyviä lapsia ja huostaanottoja alkoholistivanhemmilta.

"Heikompi aines" on kieltämättä hyvin iljettävä ilmaus. Vaikka Schubak ja eräät muut keskustelijat viittasivat argumenteissaan taloustieteeseen, mikä luonnollisesti herätti oman kiinnostukseni, ajattelin ensin jättää asian sikseen. Taloustiede on hyvin politiikkarelevanttia, mutta jos tavoite on kansanjalostus, kuten se yllä olevassa sitaatissa tuntuu olevan, niin ehkä kannattaisi ensin käydä perusteellinen keskustelu tuon tavoitteen hyvyydestä ennen siirtymistä teknisempään keskusteluun keinoista. Minulla ei ole kummempaa näkemystä kansanjalostukseen kuin se, että ainakin historiassa se liittyy aika pimeisiin meininkeihin, joten jotain vikaa siinä taitaa olla. No, Schubak on käsittääkseni irtisanoutunut kansanjalostukseen liittyvästä tulkinnasta ja oma periaatteeni on se, että uskon kun sanotaan.

Ajattelin nyt käydä läpi vähän lapsilisien vaikutusta lapsien hankintaan ja esittää satunnaisia huomioita keskustelusta.


Ehkä tärkein seikka tässä on se, että lapsilisillä on hyvin maltillinen vaikutus hedelmällisyyteen - ja se, että niillä voi olla merkittävä positiivinen vaikutus lasten syrjäytymisen ehkäisemiseen, tästä vähän vähemmän ja vähän myöhemmin. Perusargumentti siitä, että se, mitä tuetaan, saadaan lisää, pätee ainakin Giffen-hyödykkeitä lukuunottamatta. Se on laki. Kun tässä keskustelussa nyt vedetään taloustiedettä mukaan, niin tavanomainen tapani päteä käsitteillä on ehkä vähän vähemmän noloa kuin yleensä. Ja uskon, että se oikeasti auttaa hahmottamaan kysymystä.

Slutsky-yhtälön mukaan muutos hyödykkeen kysynnässä hinnan muuttuessa (tässä laskiessa) on kahden tekijän tulos: substituutiovaikutus ja tulovaikutus. Substituutiovaikutus on se, että hyödykkeen hinta suhteessa sen substituuttiin, "korvikkeeseen" laskee. Tämä eittämättä lisää hyödykkeen kysyntää. Toinen vaikutus on tulovaikutus: koska kuluttajan haluamat hyödykkeet maksavat vähemmän kuin ennen, hän on rikkaampi. Tämä vaikutus voi mennä kumpaan suuntaan tahansa. Jos korkeammat tulot laskevat hyödykkeen kulutusta, hyödykkeen sanotaan olevan inferiorinen. Jos hyödyke on tarpeeksi inferiorinen, tulovaikutus dominoi, hyödyke on Giffen-hyödyke ja sen kysyntä laskee hinnan laskiessa - hyödykkeen kysyntä rikkoo lakia.

Ylläoleva pyörittely antaa - toivottavasti - hieman eväitä ongelman hahmottamiseen ja vaikutuksen ennakoimiseen. Tosiasiahan on se, että lapset ovat voimakkaan inferiorinen hyödyke [lisäys: tai sitten eivät, ks. Olli Kärkkäisen kommentti alla]. Rikkaat hankkivat köyhiä vähemmän lapsia ja tämä pätee niin eri maiden välillä kuin maiden sisälläkin [lisäys: ja tässä siis voi hyvinkin olla kyse koulutuksesta, ei tuloista sinänsä]. En löytänyt Suomen dataa, jota piirrellä, mutta käykää katsomassa kuvioita Justin Wolfersin vanhasta blogauksesta. Tämä antaa odottaa, että lasten omahintajousto - eli miten hankittujen lasten määrä muuttuu jos lasketaan lastenhankinnan kustannuksia nostamalla siitä annettavia tukia - on aika pieni. Eräs kokooma-artikkeli (valitettavasti ei avoimesti luettavissa) Population Research and Policy Review-lehdessä kertoo seuraavaa:

While a small positive effect of policies on fertility is found in numerous studies, no statistically significant effect is found in others. Moreover, some studies suggest that the effect of policies tends to be on the timing of births rather than on completed fertility.

Asiaa sivutaan EVAn pamfletissa "Tuomitut vähenemään? (pdf) sivulta 28 eteenpäin, klassisella "eräiden tutkimusten mukaan"-fraasilla, joskin noita tutkimuksia hieman etsineenä voin sanoa, ettei tuo mitenkään posketon estimaatti ole:

Eräiden tutkimusten mukaan 25 prosentin korotus lapsilisiin nostaisi hedelmällisyyttä pitkällä aikavälillä 4 prosentilla.

Schubak peräänkuuluttaa kustannus-hyöty-analyysiä lapsilisän suhteen. Edellä olevan perusteella Schubakin ehdotuksen hyöty on melko pieni siinä mielessä, että sillä ei ehkäistäisi järin montaa lapsen syntymää heikkoon kasvuympäristöön. Yksi kustannus on tottakai (pieni) yleisen hedelmällisyyden laskeminen. Minulla ei ole kovin suuria pro- tai anti-natalistisia intohimoja, mutta ehkä yleisen hedelmällisyyden laskua voidaan pitää haitallisena tilanteessa, jossa maan kokonaishedelmällisyysluku on 1,83 ja asenteet maahanmuuttoa kohtaan ovat kireät. Suurempi kustannus onkin se, että ehdotus vähentäisi lapsiperheiden käytettävissä olevia tuloja ja tätä kautta heikentäisi lasten kasvattamisen edellytyksiä. Ehdotus ei siis juurikaan vähentäisi lapsia haitallisissa kasvuympäristöissä vaan lähinnä heikentäisi haitallisiin kasvuympäristöihin syntyvien lasten kasvuympäristöjä entisestään. Näkisin muuten mielelläni tutkimuksia myös tästä (ehdotuksen) kustannuspuolesta: missä määrin vanhempien tulot menevät lapsiin ja missä määrin tämä auttaa lapsia.


Nyt kun tämä on käsitelty, ajattelin esittää vielä kolme huomiota. Ensinnäkin tutkijan luonnosta kumpuavan huomion asian tutkimisen haasteista ja sitten pari huomiota keskustelussa esiintyneistä taloustiede-viittauksista.

Voisin kuvitella, että lapsilisien vaikutusta lasten hankintaan on hyvin vaikea tutkia ainakin seuraavista syistä:

• Lapsilisä ei ole ainoa lasten hankintaan liittyvä kustannus. Sampo Pankin vanhan laskelman mukaan ensimmäinen lapsi maksaa 50 000 euroa, seuraavat vähemmän. Huomioitavaa on kuitenkin se, että tässä laskelmassa ei ole otettu huomioon lasten hankinnasta johtuvia ansionmenetyksiä. Myös näissä muissa kustannuksissa on vaihtelua, joka vaikeuttaa lapsilisän vaihtelun vaikutuksen eristämistä.
• Lasten määrä ei ole siisti jatkuva muuttuja ja lapsia hankitaan vähän.
• Myös liittyen edelliseen: lapset eivät ole kertakulutustavaraa. Kuten yllä olevasta tutkimussitaatista käy ilmi, voi olla vaikeaa erottaa lasten hankkimatta jättämistä ja niiden hankkimisen lykkäämistä.

Sitten pari sivuhuomiota keskusteluun. Schubak esittää A-studio Streamin haastattelussa, että lapsilisä on tulonsiirto sellaisilta vanhemmilta, joilla on edellytykset kasvattaa lapsia sellaisille vanhemmille, joilla ei ole edellytyksiä. Hän vähän myöhemmin myöntää, että lapsilisä on osittain tulonsiirto myös lapsettomilta niille, jotka hankkivat lapsia. Tämä on melkoinen understatement, koska lapsilisä on tulonsiirto lapsettomilta niille, jotka hankkivat lapsia, piste. Ei osittain, vaan kokonaan. STM:kin tietää sen. Schubakin argumentti pätee siinä mielessä, että niillä vanhemmilla, joilla "on edellytykset kasvattaa lapsia" niille "joilla ei ole edellytyksiä" on enemmän rahaa ja sitä kautta vähemmän lapsia. Mutta lasten kasvatuksen edellytykset ovat tässä sivujuonne. Se voi olla tärkeä sellainen, ei sillä, mutta Schubak esittää mielestäni mekanismin aivan päälaellaan. Jos tukemisen ensimmäinen laki on se, että mitä tuetaan, saadaan enemmän, niin toinen laki on se, että mikäli tuki kohdennetaan tietylle ryhmälle ja kerätään kaikilta, tuki on tulonsiirto tuolle tietylle ryhmälle kaikilta muilta.

Toinen sivuhuomio: Henri Heikkisen (twitter, en jaksa enää kaivaa linkkiä) mukaan Schubak on "taloustieteellisesti oikeassa". Eikö tämä ole semanttisesti väärin? Kai sen perustalla, että ylipäänsä voidaan määrittää, että joku henkilö on oikeassa tai väärässä on se, että hänen esittämänsä väitelause joko oikein tai väärin. Fraasi "taloustieteellisesti oikeassa" implikoi että voidaan väittää, että jokin väite on "taloustieteellisesti oikein" ja vaikkapa "sosiologisesti väärin", mikä on hieman huolestuttavaa. Toisaalta voi olla niin, että sana "taloustieteellisesti" on (näin lingvistisesti) ylimääräinen, jolloin sopii kysyä, että miksi se on siinä. Sivuhuomion sivuhuomio: miltäköhän semantiikan tutkijoista tuntuu, kun puhutaan, että jokin on "vain semantiikkaa"? Wikipedian mukaan "semantiikka eli merkitysoppi tutkii esimerkiksi sanojen ja ajatusten merkitystä". Mikä voisi olla tuota tärkeämpää?


P.S. Toisinaan minulle tulee sellainen tunne, että kirjoittaisipa Bryan Caplan suomeksi. Aiemmin olen kokenut monien klassisen liberalismin periaatteisiin nojaavien oikeistolaisten maahanmuuttokriittisyyden tai maahanmuuttokriitikoiden symppaamisen jotenkin omituisena. Valtio toki edistää monikulttuurisuutta, ja sitä voidaan noista periaatteista käsin kritisoida, mutta tuntuu selvältä että maahanmuuttopolitiikan ydin on ihmisten vapauden hyvin voimakas ja haitallinen rajoittaminen. Tässä keskustelussa mieleeni tulivat miehen pro-natalistiset argumentit. Siitä vähästä, mitä suomalaisten vapausfanien kirjoituksia olen lukenut, minulle on jäänyt mieleen lähinnä tekstien yllätyksettömyys ja ajatuksen korvaaminen haukkumisella ja provoamisella. No, ehkä sekin kenttä kypsyy ja sieltä erottuu Caplanin kaltaista fiksua porukkaa. Ja ehkä tekstien kohderyhmiä ovat provosoimisesta provosoituvat vasemmistolaiset ja maailmankuvaansa etsivät 17-vuotiaat, enkä itse ole kumpaakaan noista.
P.P.S. Kuten aina, kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita. Oli jokseenkin mukavaa kirjoittaa taas keskipitkästä aikaa, kuten varmaan tekstin pituudesta voi päätellä. Pahoittelen, koetan olla ensi kerralla internet-ystävällisempi.
P.P.P.S. Heikompaa einestä.

Sijoitus kannattaa, kun se kannattaa

Nolla, tyhjyys, ei-mitään on valtaisa innovaatio. Olisi vaikeaa kuvitella elämää ilman sitä. Monet asiat olisivat kuitenkin helpompia, jos ei mietittäisi nollaa. Esimerkiksi kannattavuus.

Useimmiten nolla haittaa ajattelua pääoman tuoton yhteydessä. Yksi esimerkki tästä on se, että paheksutaan erityisesti voittoa tuottavan yrityksen irtisanomisia. Erityisen hölmöinä ollaan iloitessa siitä, että voittoa tuottava yritys peruu osingonjaon irtisanomisten yhteydessä, mutta se nyt on toinen kysymys. Voidaan väittää, että tässä on kyse vain retoriikasta, ja osittain uskon tämän. Uskon, että monille kärkipoliitikoille tämä on lähinnä toimiva retorinen keino hyvien päämäärien saavuttamiseksi, mutta jotta se olisi toimivaa retorinen keino, jonkun on uskottava siihen aidosti.

Enemmän rahaa on parempi kuin vähemmän rahaa. Enemmän tuottoa sijoitukselle on parempi kuin vähemmän tuottoa sijoitukselle. Jos yritys tuottaa voittoa, mutta vähemmän kuin vaihtoehtoiset sijoituskohteet, yritykseen ei kannata sijoittaa - kannattaa sijoittaa vaihtoehtoisin sijoituskohteisiin. Nollalla ei ole mitään sijaa tässä. Käytännössä viime vuosina (nimellinen) nolla on ollut tärkeä, mutta näin on harvoin.

Nämä jutut tulivat mieleeni tässä taannoin, kun luin jostain (ehkä Aamulehdestä, ei siis linkkiä) juttua tuulivoiman kannattavuudesta, ja kannattavuudestahan tuossa ylemmässäkin pohdinnassa oli kyse. Tuulivoima ei ole kannattavaa nollatuloksella. Energiamarkkinat taitavat olla jotenkin erityisiä tämän kannattavuuden suhteen, kun siellä on Mankala-mallia ja kaikkea sen sellaista, mitä en ymmärrä.

Ja tämä on se pihvi. Kannattavuutta on hyvin vaikea arvioida. Arvioitaessa voittoa tarvitsee arvioida tuleva kehitys tuotteen hinnalle ja tuotantokustannukselle, mikä ei ole sekään ihan helppoa. Arvioitaessa kannattavuutta tarvitsee sitten arvioida vieläpä yleisen korkotason (tämä mittaa "vaihtoehtoa") kehitys, mikä on sitten jo hyvin vaikeaa, kuten ainakin kaikki asuntolainaa ottaneet tai harkinneet varmaan tietävät. Tästä syystä voi olla helpompaa puhua kannattavuudesta viitaten nollatulokseen, kuten tässä vanhassa HS:n taloustoimittajan kommentissa aiheesta, mutta kuten tuossa tekstissä annetaan ilmi, tämä ei oikeasti olla kannattavuutta.


P.S. Voiko kannattavuudesta tehdä analogian työn puolelle? Pääoman nollatuotto ei ole kannattavaa, jos sille voi saada parempaakin tuottoa. Työnteko henkensä pitimiksi ei ole kannattavaa, jos voi yhtä hyvin saada rahaa millä elää isolla eellä. Tai ylipäänsä, jos voit laittaa saman ajan jonnekin muualle paremmin - kuten vaikka läheisten kanssa olemiseen tai tietokonepelien pelaamiseen. Eräs sukupolvien ja elämäntilanteiden ero tuli ilmi taannoin, kun puhuin toisen isoäitini kanssa valmistumiseni tiimoilta. Puhuttiin työtilanteesta ja hän ilmaisi jotenkin, että teet sitten niitä töitä, joita saat, ja minä siihen että nooooo en kyllä ihan mitä tahansa tee. Ei välttämättä kannata, varsinkin kun on niin inhimillistä kuin epäinhimillistäkin pääomaa jonkin verran kertynyt eikä ole lapsia ruokittavana ja vaatetettavana.

P.P.S. Voiko nollaan keskittyminen johtua osittain celsius-asteikon käytöstä? Celsius-asteikossahan eräs elintärkeä aine muuttaa olomuotoaan, olemustaan. Nollan toisella puolella yhtä, toisella puolella toista. Onko asia tyystin erilainen Fahrenheit-maissa, joissa lämpötilan nollapiste on vain historiallinen kuriositeetti.

Tehkää oikein ja lukekaa Second-Best Worldia

Minulla ei ole ollut mielessä mitään bloginaihetta niin teen nyt tällaisen postauksen, johon pari pienempää juttuja. Lähinnä haluan ykkösen esille.

1. Tampereen yliopiston väitöskirjailija Olli Kärkkäinen on pistänyt pystyyn blogin, Second-Best World. Pistäkäähän syötteenlukijaan tai kirjanmerkkeihin tai mihinlie. Kelpo ulkoasu, hyviä tekstejä. Teette palveluksen itsellenne, minulle ja suomalaiselle yhteiskunnalle jos seuraatte ja (erityisesti) kommentoitte tuota blogia, koska seuraaminen ja (erityisesti) kommentointi kannustaa kirjoittamaan. Olen miettinyt usein oman kirjoittamiseni suhteen, että miten pitäisi kirjoittaa, että saisi enemmän kommentteja. Ehkä vähemmän selittämistä, enemmän julistamista?

2. Jos jotakuta kiinnostaa, tämän blogin liikenne menee nyt jossain reilun tuhannen kävijän kuukausitahdissa. Tämän blogin profiiliksi ainakin nyt tuntuu muodostuneen se, että tällä on pieni lukijakunta ja melko harva muuten tietää tästä. Tekstejä luetaan melko tasaisesti: top5-tekstien katselut muodostavat vain noin 10 prosenttia kaikista katseluista. Toisenlainen blogi on vaikkapa Veikko Erantilla (toivottavasti taivutus menee oikein), joka kirjoittaa tekstin aina muutaman kuukauden välein, useimmissa teksteissä on kohtuullisesti lukijoita ja joissakin (moni)kymmenkertaisesti keskiarvoa enemmän (näin spekuloisin jakojen perusteella). Varmaan parempiakin esimerkkejä löytyy. Olen lukenut Joseph J. Rommin  Language Intelligence-kirjaa ja siellä on myös verkkokirjoittamiseen paljon vinkkejä. Vaikka nautin retoriikasta ja hyvien tekstien lukemisesta, en oikein osaa suhtautua taivutteluun (persuasion).

Ehkä minun olisi syytä harjoitella. Ottaa jokin aihe, jossa vallitsevat tai monien hellimät ideat ovat harhaisia ja pyrkiä vaikuttamaan niihin. Tyyliin maataloustuet. Tai asevelvollisuus, sehän vasta juttu olisikin. Ehkä kuvaavaa on se, että menin vankilaan rikottuani asevelvollisuuslakia, mutta en ole ikinä tosissani pyrkinyt vakuuttamaan ketään sen lain vääryydestä. Astuakseni hieman sivupoluille, marttyyrius voi johtaa omituiseen nihilismiin. Marttyyriuden psykologia vaatii julistamaan "En välitä siitä, mitä minulle tapahtuu, koska teen oikein.". Teon näkeminen eettisenä vaatii sen, että sen taustalla oleva päätös on ei-henkilökohtainen. Marttyyriuden näkeminen eettisenä tekona johtaa helposti nihilismiin: kaikki muutkin tekevät päätöksiä, jonka kokevat olevan oikein, joten sillä, mitä tapahtuu, ei ole väliä. On helppoa nähdä itsensä marttyyrinä, jos on totaalikieltäytyjä ja on vaikeaa samaistua toisten valintoihin, jos on ihminen. Tai sitten ilmastonmuutos. Jos ymmärtää kategorisen imperatiivin hölmösti, pistää henkilökohtaiset päästönsä kestävälle tasolle ja jättää asian siihen. Koska hei, jos kaikki tekisivät niin, niin maailmahan pelastuisi? Mutta tämä nyt oli vain sivupolku. Homma on vain se, että yksinkertaisesti pidän oman ajatteluni kehittämistä hyvin paljon tärkeämpänä itselleni kuin vaikuttamista (maailman parantamista). Pitänee ottaa asia haasteena ja harjoitella sellaistakin taitoa.

Kunnallisvaaleista

Kunnallisvaalit ovat aivan kohta. Itselleni nämä ovat nyt toiset kunnallisvaalit, joissa saan äänestää ja ensimmäiset vaalit, joissa äänestän Helsingissä. Yksi osa omia vaalejani on jo useana vuonna ollut vaalitoimitseminen, ja olen tänä vuonna Mellunmäessä toimitsemassa. Mukava tapa tutustua ihmisiin ja paikkoihin ja tienata hieman taskurahaa. Ja onhan siinä arvokkuuden ja juhlan tuntua. Ajattelin nyt tarjota vähän omia ajatuksiani näistä vaaleista.

Olen asunut Helsingissä vasta vähän aikaa, joten en ole aivan tarkkaan perillä siitä, minkä perusteella tässä kaupungissa pitäisi äänestää. Yleisiä teemoja lienee kolme: asuminen, joukkoliikenne ja kaupungin palvelujen tuotanto, ja tähän liittyen taloudenpito (tai nykyisellään talouden tasapainottaminen). Helsinkiin ilmeisesti tarvitaan uusia asuntoja laskemaan nykyisten asukkaiden elinkustannuksia ja majoittamaan tänne muuttavia. Joukkoliikenne ja asuminen kytkeytyvät tiiviisti toisiinsa niin, että joukkoliikenne vaatii joukkoja ja hyvin järjestetty joukkoliikenne jättää tilaa myös ihmisille asua. Ja lopuksi kaupunki on aina merkittävä palvelujen tuottaja, joskin tällä saralla eduskunta rajoittaa käsittääkseni melko suuresti sitä, mitä kaupunki voi tehdä - ilmeisesti puheet veroparatiisien boikotoinnista kuntien hankinnoissa saattavat helposti törmätä hankintalakiin. Muita teemoja voisivat ehkä olla metropolipolitiikka ja demokratiakäytännöt. Kuten sanottua, olen asunut täällä vasta vähän aikaa, niin en tarkkaan tiedä. Ajattelin äänestää Mikko Särelää. Hän vaikuttaa asialliselta ja tykkää avata juttuja blogissaan.

Tampereella iso yksittäinen kysymys on ratikan kohtalo, mutta ilmeisesti rantatunnelistakin ollaan äänestämässä näissäkin vaaleissa. Ja toki tavanomaiset kysymykset rahoituksen ja palveluntuotannon kestävyydestä tulevaisuudessa. Jos kirjani olisivat vielä Tampereella joutuisin ja pääsisin äänestämään tyttöystävääni. Ilahtuisin kuitenkin suuresti, jos Jaakko pääsisi valtuustoon, siinä saisi mainio kaupunki (ja kaupunginosa!) ansaitsemansa edustajan.

P.S. Eikö se ole vähän jännää, että Helsingissä kaikki puolueet omistavan luokan edustajia myöten puhuvat tarpeesta laskea asumisen hintaa? Asunto on kuitenkin monen helsinkiläisen(kin) tärkein omaisuus ja tässä puhutaan sen arvon laskemisesta (tai tarkemmin ottaen sen nousun hillitsemisestä). Ehkä tämä heijastaa seuraavia asioita: 1) äänet jakautuvat tasaisemmin kuin asunto-omaisuus ja ääniähän näissä vaaleissa ensi sijassa kalastellaan, 2) asunto-omaisuus on melko erityistä omaisuutta ja 3) kaupungit perustuvat suuruuden ekonomiaan, ja näissä oloissa monet hommat menevät mielenkiintoisiksi: asuntojen tarjonnan lisääminen voi (pidemmällä aikavälillä) kasvattaa niiden arvoa.

Yrityksiä ja työpaikkoja ei pidä houkutella

Organisaatioiden välinen kilpailu on tärkeää markkinoiden ulkopuolellakin. Kuntien ja alueiden välisellä kilpailulla on myös hyötyjä ja se voisi toimia paremminkin. Toisinaan karsastan puheita kuntien osaoptimoinnista, koska tuota argumenttia harvemmin tarkennetaan. Kilpailu on pohjimmiltaan osaoptimointia. Markkinatalous on pohjimmiltaan osaoptimointia. Ja se toimii, paremmin kuin vaihtoehdot.

Joissakin alueiden tavoissa kilpailla keskenään on kuitenkin enemmän järkeä kuin toisissa. Matt Yglesias kirjoitti tässä taannoin fiksun kuuloisia ajatuksia "economic gardening"-ideasta:

The way it goes is this. Conventional economic development strategy notes that there are some engines of prosperity elsewhere—a big factory, a corporate headquarters, whatever—and then seeks to transplant those engines to the city. Economic gardening says that instead of playing this game of zero-sum competition, local authorities ought to look around at the businesses they already have and ask what would it take for some of these firms to grow. You're creating your own engines of prosperity out of the seeds that are already available in your community, trying to build up local strengths rather than bid to the bottom for transplants. It's not a super-ideological idea, and in a lot of ways I think it's just common sense, but I also think it serves as a great metaphor for what's wrong with a lot of mega-projects and bribe-oriented development schemes. 

Mahtava ilmaus tuo "bribe-oriented development schemes".

Pari päivää sitten mies linkitti artikkeliin, jossa tutkittiin kaivostoimintaa ja yritystoiminnan profiilia Yhdysvalloissa. Tutkimuksen mukaan alueilla, joissa on 1900-luvun alussa ollut merkittäviä malmi- ja hiiliesiintymiä oli vuosisadan loppupuolella heikompi yritteliäisyys (esim. start-upien määrällä mitattuna) - ja tätä kautta myös heikompi työllisyys. Taustalla tässä on ajatus, että kaivannaisteollisuus vaatii suuria ja raskaita yritysrakenteita, mikä on omiaan tukahduttamaan yritteliäisyyttä. Syy-yhteys kaivannaisista heikkoon yritteliäisyyteen tuntuu melko vakuuttavalta, kun käänteisestä kausaliteetista ei liene kyse: alueen heikko (yritys)kulttuuri ei varmastikaan synnytä malmi- ja hiiliesiintymiä.

Kuten Yglesias sanoo, tarpeeksi pitkällä aikavälillä jokaisen yksittäisen yrityksen ja alan kyky tuottaa työpaikkoja ja voittoa laskee nollaan. Tästä syystä alueiden ei kannata (ainakaan pitkällä aikavälillä) "houkutella yrityksiä ja työpaikkoja" vaan luoda edellytykset, joissa yrityksiä ja työpaikkoja syntyy (ja tuhoutuu) jatkuvasti. Jos alueen strategia on houkutella yrityksiä ja työpaikkoja siitä tulee sellainen kuva, että ideana on imuroida ympäröiviltä alueilta siellä jo synnytettyjä yrityksiä ja työpaikkoja.

Command & Conquerin maailmassa ei tosin olisi pärjännyt vaalimalla alueen startup-kulttuuria.

P.S. Jos kasvuyrityshommat kiinnostelee, kannattaa lukaista TEM:in raportti "Kasvuyrityskatsaus 2012" [pdf]. Itse en aihetta tunne kovin hyvin ja opin paljon tuosta.

Idioottivarmaa rahapolitiikkaa

Rahapolitiikan nollakorkorajoite tarkoittaa sitä, että keskuspankki ei voi asettaa ohjauskorkoaan nollan alapuolelle. Ohjauskorko on se hinta, jolla keskuspankki ostaa ja myy arvopapereita avomarkkinaoperaatioilla. Tämän touhun tavoitteena on säädellä rahan määrää markkinoilla. Joskus keskuspankki haluaisi asettaa negatiivisen koron. Joskus taloudelliset olot vaativat sitä. Keskuspankki menee markkinoille ja julistaa "Myy euro, saat vuoden päästä 98 senttiä takaisin.". Sitten pankit miettii että "Mutta jos me sijoitamme euron käteiseen ja laitamme sen käteisen holviin ja otamme sen pois sieltä vuoden päästä niin se on edelleen euron arvoinen." No mitä jos käteisen tuotanto lopetettaisiin? NO NIINPÄ.

Kuitenkin jos mietitään, että keskuspankki on loppujen lopuksi - kaikkien niiden inflaatiotavoitteiden ja ohjauskorkojen takana - pulju, joka hallitsee rahan tarjontaa*, niin ei nollakorkorajoite ole mikään ylitsepääsemätön este. Nollakorkorajoite on haaste, se tekee asiat vaikeammiksi, likaisemmaksi, ei sitä voi kieltää.

HS uutisoi, että Sveitsin keskuspankki on tullut ryminällä Suomen pörssiin ja on nyt mm. Nokian viidenneksi suurin omistaja. Sveitsillä on inflaatiotavoite, alle 2 prosenttia vuodessa "pidemmällä aikavälillä". Viime vuosien tapahtumat ovat tehneet rahapolitiikan toteuttamisesta haastavaa, kun väki on pelännyt euron puolesta ja sijoittanut varmana pitämäänsä Sveitsiin, näin nostaen sen valuutan kysyntää. Sveitsin inflaatio onkin ollut aika epävakaata viime aikoina ja painunut välillä negatiiviseksi. Tällä hetkellä ohjauskorko on nollassa.

Onneksi keskuspankissa ei ole luettu sellaisia kommentaattoreita, joiden mukaan rahapolitiikka on voimatonta nollakoron puitteissa. Onneksi siellä on luettu Ruotsin keskuspankin & Princetonin Lars Svenssonia, jolla on "idioottivarma tapa" nollakorkorajoitteen ylittämiseen: valuutan ulkoisen arvon heikentäminen.

Sveitsin keskuspankki päätti syyskuussa 2011 ottaa inflaatiotavoitteen tueksi valuuttakurssitavoitteen ja kiinnitti frangin euroon. Tavoitteeksi asetettiin, että yhdellä eurolla saa 1,2 frangia. Näiden valuuttakurssien miettiminen saa muuten ainakin oman pääni aina sekaisin, kun ne hinnat voi ilmoittaa kummin päin tahansa.

Kuten kuviosta näkee, kriisin aikana frangi vahvistui melko voimakkaasti. Entäpä tuo V-kuvio ennen vuotta 2012, kun käyrä pomppaa ylöspäin ja lopulta tasaantuu? Jep, syys-lokakuu 2011. Viimeisin arvo on syyskuulta, kun yhdellä eurolla sai 1,2089 frangia (käytin kuukausidataa teknisen yksinkertaisuuden vuoksi).

Tämä touhu siis näyttäisi toimivan. Toinen kysymys on sitten se, että millainen valuuttakurssitavoite kannattaa ottaa. Sveitsin vuosi-inflaatio oli vielä elokuussa negatiivinen, joskin nousussa. Jos haluaa inflaatiota, niin ei varmaan kannattaisi fiksata valuuttakurssia euroon (Sveitsi olisi voinut julistaa vaikkapa crawling pegin, jossa frangin arvo suhteessa euroon laskisi hitaasti ja hallitusti).

Hyvähän se sveitsiläisten on, kun rahapolitiikan tavoite antaa myöten. EKP:lla tilanne on eri. EKP:n kannalta mitään ongelmaa ei ole, kun inflaatio on tavoitetasollaan. Euroalue ei kohtaa nollakorkorajoitetta, kun ensinnäkin korko ei ole nollassa ja toisekseen rahapolitiikan tavoite ei vaadi sen laskemista. Siinä mielessä tämä postaus ei suoranaisesti liity eurohommiin. Paitsi jos jollakulla nyt on yhä epäilyksiä keskuspankin kyvystä luoda inflaatiota ja pitää puhetta inflaatiotavoitteen nostosta tässä mielessä aivan turhana.

*Jep, kyllähän ne liikepankitkin osallistuvat rahan tarjontaan. Ks. Nick Rowe'n postaus siitä, mikä tekee keskuspankista erityisen pankin.

Euroopan työmarkkinakatsaus

Vähän aikaa sitten tuli ilmestyi tärkeä raportti, Euroopan komission Labour Market Developments in Europe 2012 [pdf]. Työ on erityinen tuotannontekijä monellakin tapaa ja työmarkkinat ovat niin kriisien kuin kasvunkin keskiössä. Ajattelin laittaa vähän ylös joitakin asioita, jotka itselleni pistivät silmään tuosta raportista.

Ensinnäkin viime vuosi (2011) oli, kuten odotettua, heikko Euroopalle. Talouden kasvu taittui ja sitä kautta myös työllisyyden kohentuminen. EU on tällä hetkellä ainut merkittävä markkina-alue jossa työttömyys ei ole laskussa. Vuonna 2008 alkanut kriisi on hävittänyt EU:sta 5 miljoonaa työpaikkaa, joista 3 miljoonaa on hävinnyt euroalueelta.

Tämän lisäksi eri Euroopan eri alueiden välillä on suurta vaihtelua. Työttömyyden hajonta eri maiden välillä on historiallisen suurta (kuvio I.2.1). Neljä kymmenestä yllä mainituista 5 miljoonasta kadonneesta työpaikasta on kadonnut Espanjasta, jossa on hieman yli 20 prosenttia EU:n työttömistä.

Miksi tämä kurjuus jakautuu niin epätasaisesti? Suurelta osin taustalla on tietenkin maiden erilaiset kasvuluvut (I.1.5), joiden taustalla on ainakin osittain valtioiden erilaiset tarpeet budjettiensa tasapainottamisessa. Mutta annettu kasvu tuottaa erilaisia työttömyyslukuja riippuen työmarkkinoiden toiminnasta. Tietenkään kasvua ei pidä ottaa annettuna: lyhyellä aikavälillä (ja luultavasti pitkälläkin, ainakin vähän) kokonaiskysyntä vaikuttaa tuotantoon ja työllisyyteen ja toiset raha- ja finanssipolitiikat ovat parempia kuin toiset. Keskitytään nyt kuitenkin työmarkkinoihin.

Työttömyyden ja tuotannon muutosten välistä relaatiota kutsutaan Okunin laiksi. Tuossa raportissa tehdään paljon sellaista analyysiä, että analysoidaan tuo relaatio ennen kriisiä-aineistosta (tai ennen 2011-aineistosta) ja katsotaan mitä viime vuosien (tai viime vuoden) kasvuluvut olisivat tarkoittaneet työttömyydelle jos tuo relaatio olisi pitänyt samalla tavalla myös kriisin aikaan.

Comparing the Okun law prediction with actual unemployment changes for year 2011 only, it appears that discrepancies are substantial only in some countries and follow a quite clear pattern. The Okun law does not hold on the one hand in countries characterised by a protracted or worsening sovereign and financial crisis (Greece, Cyprus, Portugal, Spain, Slovenia, Italy, with unemployment growth above prediction), on the other hand in countries in the verge of completing their rebalancing process and with stabilising financial systems (the Baltics, with unemployment reduction above prediction).

Yksi tärkeä kysymys on se, että miten keskimääräiset työtunnit kehittyvät. Kun yritykset näkevät tilaustensa laskevan ja palkat eivät tahdo joustaa alaspäin, syntyy paineita vähentää työvoiman määrää. Vähentävätkö kaikki työntekijät vähän vai potkitaanko osa väestä pihalle? Ceteris paribus on parempi vähentää tehdyn työn määrää laskemalla keskimääräisiä työtunteja kuin lisäämällä työttömyyttä, koska edellisessä kulutusmahdollisuudet jakautuvat tasaisemmin ja jälkimmäisessä on se riski, että väki vieraantuu työmarkkinoilta. Espanjassa keskimääräiset työtunnit itse asiassa ovat vain kasvaneet viime vuosina (I.2.7).

Yksi osa valuuttaunionin ongelmia on sisäinen epätasapaino, joka vaatii että toiset maat (kuten Espanja) kohentavat kilpailukykyään suhteessa toisiin maihin (kuten Suomi). Lyhyellä aikavälillä kilpailukyvyn kohentaminen tarkoittaa käytännössä palkkojen hidasta kasvua tai jopa laskua (ns. sisäinen devalvaatio). Tähän liittyy muitakin teemoja, kuten velkaantumisen vähentäminen ja työvoiman siirtäminen vientisektorille.  Tässä on vielä paljon, paljon tekemistä mutta suunta on oikea:

In 2011, the dynamics of nominal compensation per employee started reflecting more clearly the different needs to reduce unemployment and rebalance external positions. 

Within the euro area, while Germany, Belgium, Austria, France and Finland recorded growth rates above 2.5%, compensation per employee declined in Greece, Ireland and Portugal, and grew at rates below 1% in Spain. A recently concluded collective agreement in Germany in the metal and electrical engineering sector sets wage growth above 4%.

Suosittelen lukaisemaan tuon raportin johdannon ja vähän vilkuilemaan kuvioita, jos vähänkin kiinnostaa. Ainakin itse opin paljon uutta ja pääsin päivittämään näkemyksiäni.

Markkinat, demokratia ja hierarkia

Pahoittelen viime aikojen hiljaisuutta. Juuri alkaneet tohtoriopinnot vievät aika paljon aikaa ja energiaa. Luin Björn Wahlroosin Markkinat ja demokratia-kirjan ja ajattelin, että vähän arvioin sitä täällä. Tämä on pitkähkö postaus eikä tässä ole hupaisia kuvia keventämässä kokemusta. Arviot eivät anna täysin kattavia ja reiluja kuvia kohteistaan, mutta toivottavasti tästä on jollekulle iloa. Ja kommentoikaa ihmeessä


Odotukseni kirjan suhteen eivät olleet kovin korkeat, mutta olen tyytyväinen siihen, että luin sen. Ensimmäisenä kirjassa ainakin itselläni pisti silmään se, että kuinka vähän se kosiskelee lukijaa. Jälkikäteen kirjaa selaillessani huomasin, että tästä annetaan vahvoja vihjeitä jo esipuheessa, jossa Wahlroos kertoo kuinka kirja synty kahdesta syystä: jotain teki mieli kirjoittaa ja häntä tuohdutti median poliittisesti värittynyt, emotionaalinen ja ammattitaidoton viime aikojen finanssikriisien käsittely.

Kirjan tyyli on pohdiskeleva ja rönsyilevä, nimiä pudotellaan, historiallisia tapahtumia luetellaan ja mielipiteitä esitetään aina Marxista Obaman ulkopolitiikkaan. Vaikka historia on suuressa osassa ja lähdeviitteet vilisevät, ei teosta kannata lukea oppiakseen asioita, vaan saadakseen sytykettä valtio-opilliseen mietintään. Esimerkiksi modernin yrityksen historia käsitellään kirjassa melko ansiokkaasti, mutta kuitenkin joka osa-alueella heikommin kuin vaikkapa Micklethwaitin ja Wooldridgen The Company: A Short History of a Revolutionary Idea-kirjassa.


Itse sanoisin, että Wahlroosilla on kaiken seassa ja välissä kaksi suurta teemaa. Ensinnä on kysymys siitä, miten asioista voi ja miten niistä kannattaa päättää. Tässä käytetään apuna kirjan alkuperäiskielisen nimen kolmijakoa markkinat, demokratia ja hierarkia. Toiseksi on huomio siitä, että kilpailu ei rajoitu markkinoihin, vaan myös valtiot ovat kautta historian kilpailleet ja kilpailevat edelleen keskenään.


Kuten kaikki varmaan tietävät, Wahlroosilla on jotain kattavaa hyvinvointivaltiota ja nykyisen suuruisia tulonsiirtoja vastaan. Tämän kirjan jälkeenkin syy tähän jää hieman hämäräksi. Wahlroos kirjoittaa, kuinka "hyvinvointivaltion rönsyilevät tuet ja tulonsiirrot johtuvat pitkälti poliittisen järjestelmämme vakavista puutteista", mutta hyvin monet varmasti pitävät näitä poliittisen järjestelmämme perimmäisten tarkoitusperien ilmentymänä.

Wahlroos ei ole missään nimessä von Misesin ja Rothbardin kaltainen luonnollisten oikeuksien puolustaja. Valtiolla on roolinsa jne. Tämä on yksi asia, joka minua toisinaan ärsyttää monien vapausfanien kirjoituksissa: hehkutetaan kuinka markkinat ovat hieno tapa järjestää asioita, mutta aina korostetaan, kuinka valtiollakin on roolinsa. Pieni osa ärsytystä on se tunne, että kirjoittaja maalaa itsestään maltillista keskitien kulkijaa. Mutta kultainen keskitie on huono kriteeri, kun se niin riippuu siitä, mihin sijoittaa reunat. Enimmäkseen siinä kuitenkin häiritsee anarkokapitalistien haasteen väheksyminen, mikä tuntuu älylliseltä laiskuudelta.

Jos markkinat kerran ovat niin hyvä juttu, niin mikseivät ne hoida kaikkea? Fiksut ihmiset ovat argumentoineet anarkokapitalismin puolesta ja hahmotelleet sellaisen toimintaa. Olisi hauska nähdä Wahlroos kommentoimassa vaikkapa David Friedmanin tekstejä ja puolustamassa väitettään siitä, että valtiota tarvitaan. Ja tietenkin, pidän itseänikin vapausfanina ja tämä koskee myös minua. Kaikkien on hyvä olla vähän idealisteja ja kaikilla idealisteilla on aina jonkinlainen suhde anarkismiin, tuohon "suvun mustaan lampaaseen", jollaiseksi V itseään kutsuu Alan Mooren kirjoittamassa sarjakuvassa. Tuota suhdetta on virkistävää kehittää ja tehdä selväksi.

Takaisin markkinoihin ja demokratiaan. On vaikea välttyä ajattelemasta, että vapauden merkitys on Wahlroosille pohjimmiltaan esteettinen. Tähän annetaan lähes suoria viitteitä kohdassa, jossa Wahlroos viittaa Robert M. Pirsigin laatu-käsitteeseen.

Itse tajusin sen ensi kerran käydessäni sosialistisessa Unkarissa joskus 1980-luvun alussa. Olin juuri lukenut Pirsigin teoksen ja olin luultavasti erityisen herkkä sen esimerkeille. Toimivaa hintamekanismia ei maassa ollut, joten puoluebyrokraatin käden lisäksi ei liion ollut mitään näkymätöntä kättä, joka olisi ohjannut panostamaan laatuun. Kaikki oli yksinkertaisesti ikävää ja harmaata.Talot olivat rumia, puutarhat hoitamatta, autot teknisesti vanhanaikaisia ja huolto huonoa tai olematonta. Keinokuituja oli kaikkialla ja värit sameita. Jopa La Bohèmen esitys Budapestin Valtionoopperassa todisti, että koko kulttuurista puuttui se jokin, laatu. Se on lopulta vain katsojan silmässä. Ellei hän voi paljastaa mieltymyksiään ilmaisemalla maksuhaluaan, laadun tuottaminen jää aina kannattamattomaksi.

Tämä on yksi yllättävän harvoja kohtia, joissa Wahlroos ei jää historiallisten kehityskulkujen esitystensä taakse (toinen merkittävä kohta ovat viimeiset kappaleet, joissa siteerataan Atlas Shrugged-romaanin lopun paatostelua).


Enimmän ajasta Wahlroos on sivussa. Hän kertoo nykyajalle, että se, minkä se on rakentanut, ei kestä. Demokratian alaa on kavennettavana erilaisin institutionaalisin järjestelyin. Ongelma on seuraavanlainen. Enemmistöpäätöksenteko johtaa merkittäviin tulonsiirtoihin. Tällaiset tulonsiirrot vaativat korkeita rajaveroasteita, jotka johtavat talouskasvun heikentymiseen sen kohteiden vähentäessä työntekoaan ja erityisesti muuttaessa muualle. Talouskasvun heikentyminen kriisiyttää järjestelmän.

Tämä argumentti ansaitsee vakavan tarkastelun. Siinä on kuitenkin useampikin kohta, jotka ovat ainakin nykyisen tilanteen valossa vielä avoimia. Ensiksi Wahlroos viittaa usein mediaaniäänestäjään ja korostaa sen merkitystä, että hänen ansionsa jäävät alle aritmeettisen keskiarvon. Mediaaniäänestäjän teoreemalla (tai mediaaniäänestäjän syndroomalla, kuten Wahlroos sanoo) on jonkin verran selitysvoimaa, mutta yhtä totta on se, että ihmiset äänestävät jatkuvasti (välittömien) materiaalisten etujensa vastaisesti.

Toiseksi ainakaan vielä korkeat rajaveroasteet eivät ole osoittautuneet kovin haitallisiksi. Loppujen lopuksi osaajat muuttavat melko harvoin matalan verotuksen perässä ja kovatuloisten työn tarjonta on oikeistopoliitikkojen puheista huolimatta melko joustamatonta verojen suhteen. Pian saadaan lisää dataa, kun Ranska nostaa rajaveroasteet 75 prosenttiin, sattumalta maan tunnetuimpien ekonomistien Thomas Pikettyn ja Emmanuel Saezin suositusten tienoille.

Nolo totuus kilpailun ja jaloilla äänestämisen fiilistelijöille on se, että EU:ssa valtio on hyvin pitkälti kaatanut vapaan liikkuvuuden lainsäädännölliset esteet, mutta väki ei tästäkään huolimatta ole pakannut perheitään ja muuttanut Maltalle asumaan. Siitä olen samaa mieltä Wahlroosin kanssa, että hyvinvointivaltio tuntuu olevan melko herkkä talouskasvun suhteen.


Wahlroos puhuu jonkin verran EU:sta, ja EU:n suhteen institutionaalinen pohdinta onkin paikallaan. Ainakin itse olen sen verran konservatiivinen etten usko, että me voisimme tuoda Suomeen halutessamme vaikkapa kaksikamarisen parlamentin ja perustuslakituomioistuimen ja niiden hyvät puolet. Näissä asioissa on niin paljon polkuriippuvuutta. Tiiviimmän Euroopan Unionin polku on kuitenkin vasta alkamassa ja tässä asiassa meidän olisi syytä käydä perusteellinen keskustelu siitä, mitä me haluamme unionilla toteuttaa ja millaisilla instituutioilla nuo tavoitteet parhaiten saavutettaisiin.


Kuten useimmat tähän maailmanaikaan kirjoitettavat kirjat, tässäkin esitetään tarina viime vuosien myllerryksestä. Kirjan tarinassa on hyviä elementtejä, mutta se on hyvin vaillinainen. Wahlroos käy läpi Yhdysvaltain omistusasumista tukevaa politiikkaa, luottoluokittajien roolia ja pankkien pelastamista. Kuitenkin, kuten kirjan eräs alaotsikko sen sanoo, "Kaikki on kiinni rahasta". Ja tästä minä pidän; tämä on oikein. Mutta kirjaa lukemalla voisi luulla, että syksyllä 2008 taloudessa oli paniikki ja 1930-luvun lama näytti toistuvan, mutta sitten Friedman-Schwartzinsa lukeneet keskuspankkiirit hoitivat homman kotiin.

Näytti siltä [vuoden 2009 alkupuolella], että Federal Reserve oli estänyt suuren laman toistumisen. Se oli varmistanut, että jopa synkillä markkinoilla oli liikkunut rahaa ja luottoja. Siten se oli todistanut oikeaksi paitsi Friedmanin ja Schwartzin myös Bernanken oman analyysin 1930-luvusta. Kun Chicagon yliopisto juhli kuuluisimman ekonomistinsa 90-vuotispäivää, vasta nimitetyn keskuspankin johtajan Bernanken kerrotaan kääntyneen Milton Friedmanin puoleen ja sanoneen: ”Suuresta lamasta te olette oikeassa, me (Fed) aiheutimme sen. Olemme hyvin pahoillamme. Mutta teidän ansiostanne emme tee sitä uudelleen.” Seitsemän vuotta myöhemmin hän oli pitänyt lupauksensa.

Mikä on tämä maailma, jossa meitä pelotti syksyllä 2008 ja sitten asiat kääntyivät seuraavana keväänä taas hyväksi? Siitä voi olla montaa mieltä, että miten hyvää viime vuosien rahapolitiikka on ollut. Siitäkin voi olla montaa mieltä, että mitkä tekijät ovat kitistäneet kasvua missäkin vaiheessa. Sitä ei voi kuitenkaan kiistää, että vuoden 2008 tarina ei loppunut kevääseen 2009 ja on omituista, että Wahlroos sen siihen lopettaa. Esipuheessa myöhempiä aikoja käsitellään kolmen virkkeen verran ja siinä mainitaan, etteivät keskuspankkiirit(kaan) ole olleet tehtäviensä tasalla. Tästä olisi ollut miellyttävää lukea enemmän.

Muista "sivuteemoista" sanottakoon, että keskustelu yrityksen sosiaalisesta vastuusta ja yritysmuotojen tärkeydestä tämän kysymyksen suhteen on hyvin valaiseva. Rahoitusmarkkinoiden tehokkuudesta puhuessa Wahlroos unohtaa monien muiden tapaan sen, että ei-tehokkuudessa ei ole kyse vain irrationaalisista sijoittajista, vaan myös epätäydellisen informaation seurauksena syntyvistä arbitraasitoiminnan rajoitteista. Muutenkin minusta tuntuu siltä, että nykykeskusteluissa korostetaan liikaa irrationaalisuutta à la Dan Ariely ja liian vähän perinteisempää epätäydellistä informaatiota à la Joseph Stiglitz. Kaiken kaikkiaan on mielenkiintoista lukea Wahlroosin ajatuksia aiheesta: toisaalta hän uskoo rahoitusmarkkinoiden olevan jotakuitenkin tehokkaita mutta toisaalta hänellä on käytännön kokemusta alalta ja hän toimii hallituksen puheenjohtajana yrityksissä, joiden olemassaolo perustuu pitkälti sille, että markkinat eivät ole täysin tehokkaita ja että toimijat voivat aktiivisesti kerätä informaatiota ja luoda arvoa.

Kaiken kaikkiaan pidän kirjaa lukemisen arvoisena, ainakin jos osaa lukea kirjoja hieman kursorisesti.