KAKista ulos uusi numero

Kansantaloudellinen aikakauskirja on suomalaisen taloustiedeyhteisön tärkein julkinen keskustelufoorumi, jättäen taakseen niin Akateemisen talousblogin kommenttiosion kuin Mika Malirannan Twitter-seinänkin. Tänään ilmestyi verkossa vuoden neljäs ja viimeinen numero ja jotta saisin mahdollisimman monet teistä lukemaan tuota julkaisua, teen siitä muutaman noston ja kommentin (henkilökohtaisessa ominaisuudessa, luonnollisestikin).

Lukekaa vähintään Ari Hyytisen pääkirjoitus yritysrahoituksen riittävyydestä. On lyhyt ja täyttä asiaa:

Hyvin toimiva yritysrahoitusjärjestelmä sekä käynnistää että karsii hankkeita.

Marja-Liisa Halko ja Kaisa Hytönen käyvät läpi tutkimusta sosiaalisen ympäristön vaikutuksesta kulutuskäyttäytymiseen. Viimeinen kappale on kuvaava ja perustuksia ravisteleva:

Taloustieteessä sosiaalista päätöksentekoa pidetään usein poikkeamana, erikoistapauksena. Jos tutkimuksissa myöhemmin ilmenee, että neurotieteilijöiden vuorovaikutteiset aivot”-hypoteesi pitää paikkansa, eli jos muiden ihmisten huomioiminen esimerkiksi päätöksenteossa on ajattelun perustapaus eikä poikkeama, meidän olisi ehkä syytä arvioida valintateoriaa uudelleen.

Taloussosiologian entisenä harrastelijana minusta on mielenkiintoista, miten köykäinen taloustieteilijöiden silmissä esimerkiksi Granovetterin embeddedness on verrattuna fMRI-koneeseen.

Minna Kuusistolla ja Elisa Newbyllä on mainio katsaus siihen, miten rahapolitiikalla voidaan vaikuttaa rahoitusmarkkinoihin ja mitä epätavanomaisella rahapolitiikalla on euroalueella tehty. Ei tästä sen enempää, koska jos alkaisin ruotia tätä tarkemmin, se olisi yhtä vihtahousun raamattupiiriä.

Lehdestä löytyy myös kuuden EuroThinkTank-tutkijaryhmän jäsenen manifesti suomalaisen työmarkkinatutkimuksen uudelleensuuntaamiseksi. Politiikkarelevanssia ja mielenkiintoisia asiakysymyksiä on riittämiin, mutta tekstin päävaade jää leijumaan, kun ainoa asia, joka suomalaisesta työmarkkinatutkimuksesta sanotaan on seuraava:

Suomessa rahoitetaan varsin runsaasti taloustieteellistä työmarkkinatutkimusta. Tutkimustyössä on kuitenkin sivuutettu työmarkkinoiden puutteellinen kyky tarjota sopeutumismekanismeja, minkä eurokriisi on paljastanut. Työmarkkinatutkimus on liikaa keskittynyt mikrotasolle. Makrotason sopeutumismekanismien tutkimus on laiminlyöty

Lopuksi lehdessä on Ylen taloustoimittajan Aapo Parviaisen selvitys mediassa (HS ja Yle) esiintyvien ekonomistien taustoista. Kolme huomiota. Ensinnäkin hyvä, että tähän kysymykseen saadaan journalistin näkökulmaa. Toiseksikin ihmettelen, miksi Roope Uusitalon kolmen vuoden takaiseen "Suomalaisekonomistit mediassa"-artikkeliin ei edes viitata. Kolmanneksi toivoisin, että tässä asiassa päästäisiin hiljalleen puhtaan kuvailevista analyyseistä eteenpäin.

Jos tekee mieli saada KAK neljä kertaa vuodessa kotiin kannettuna laadukkaana painotuotteena tai muuten vain tukea laadukasta suomalaista taloustieteellistä ja talouspoliittista keskustelua, sopii liittyä jäseneksi!

Supercell ja tuloerot

Tilastokeskuksen mukaan tuloerot kasvoivat vuonna 2013. Kuva tulojen kehityksestä kymmenyksittäin on räikeä.

Keskimääräisten reaalitulojen muutos (%) tulokymmenyksittäin vuodesta 2012 vuoteen 2013 (lähde)

Suomi on pieni maa, ja vuonna 2013 tapahtui meidän mittakaavassamme isoja asioita, kun Supercelliä myytiin. Tilastokeskuksen julkaisussa kirjoitetaankin, että ginikertoimen 0,4 prosenttiyksikön kasvu "aiheutui suurituloisimmille kohdentuvien myyntivoittojen kasvusta".

On vaikea sanoa tarkalleen, mikä Supercellin rooli tässä oli, mutta on helppo laskea, että se oli suuri. Otetaan tupakka-askin kansi esiin ja aletaan laskea.

Paljonko Supercell aiheutti tuloja ylimpään tulodesiiliin? Tätä on vaikea sanoa. Suppein ja eksaktein lähde (tavalliselle pulliais-blogistille) lienee HS:n verokone, josta löytyy 19 Supercelliin yhdistettyä havaintoa, joiden yhteenlasketut bruttotulot olivat 504 miljoonaa euroa, josta 478 miljoonaa oli pääomatuloja.

Tilastokeskuksen julkaisu viittaa käytettävissä oleviin rahatuloihin, joka on käsittääkseni nettotulokäsite. Säästetään tilaa tupakka-askin kannessa ja vähennetään HS:n Supercell-miljoonärien tuloista 32 prosenttia pääomatuloveroa. Tässä ei siis huomioida ansiotuloista maksettavaa korkeampaa veroa eikä sitä, että 50 000 euron osalta pääomatuloista maksetaan 30 % veroa. Eikä luultavasti monia muitakaan asioita. Vuonna 2013 ylimmässä tulodesiilissä käytettävissä olevat rahatulot olivat muuten 68,5 prosenttia bruttotuloista.

Tämän perusteella Supercell sai aikaan 343 miljoonan euron kasvun ylimmän desiilin käytettävissä olevissa tuloissa. Tämä on 41 tai 42 prosenttia ylimmän tulokymmenyksen tulojen kokonaiskasvusta vuonna 2013 (riippuen siitä, käyttääkö vuoden 2012 vai 2013 väestöpainoja väestönkasvusta johtuvan tuloluokan koon vakiointiin).

Entä ginikerroin? Tässä pitäisi olla tieto koko tulojakaumasta, mutta katsotaan mitä saadaan aikaiseksi desiileillä. Desiilien mukainen ginikerroin kasvoi 0,36 prosenttiyksikköä vuonna 2013, kun taas ilman 19 Supercell-miljonäärin tuloja se olisi kasvanut 0,21 prosenttiyksikköä, eli 40 prosenttia vähemmän.

En tiedä, kuinka paljon yllä esitetyt luvut kasvaisivat, jos Supercellin "tuloerojälki" laskettaisiin muidenkin kuin 19 HS:n Verokoneesta löytyneen hepun osalta. Oma mutuni on, että Supercell vastasi noin 50-60 prosentista ginikertoimen ja ylimmän tulodesiilin käytettävissä olevien tulojen kasvusta vuonna 2013.

Jos tämän yhdistäisi Spirit Levelin korrelaatioihin tuloeroista ja erilaisista sosiaalisista indikaattoreista voisi vielä laskea, kuinka paljon Clash of Clans sai aikaan teiniraskauksia, ylipainoa ja rikollisuutta Suomessa vuonna 2013.

EKP:n pressi 12/14

Kommentaari tulee viikon myöhässä, mutta onneksi on Timo Harakka, joka heti kokouksen jälkeisenä päivänä esitti fiksuja poliittisia spekulaatioita kokouksen tiimoilta.

Tuttu tarina: inflaatio on hidasta ja inflaatioennusteita on jälleen hilattu alaspäin. Roger Wessman totesi, että "valtionlainaosto-ohjelman toteutuminen lienee enää ajan kysymys." Mennään siis suoraan asiaan ja katsotaan kolmea tärkeää kysymystä mahdollisesta osto-ohjelmasta.

Missä määrin valtiolainojen ostoja tarvitaan? EKP haluaa laajentaa tasettaan, mikä tarkoittaa arvopapereiden ostamista (jälki-)markkinoilta. EKP haluaa välttää ulkomaisten arvopapereiden ostoa, koska se nähtäisiin puuttumisena valuuttamarkkinoihin. Entä ei-valtiolliset kotimaiset arvopaperit? Timo Harakka on kirjoittanut blogissaan, että ostettavaa ei yksinkertaisesti ole markkinoilla: ABS-markkinat ovat Euroopassa aivan liian pienet. ABS:t ovat siis omaisuusvakuudellisia arvopapereita, eli esimerkiksi arvopaperistettuja yrityslainoja. Markkinoiden koko on kuitenkin endogeeninen muuttuja, ja jos EKP alkaa ostaa ABS:iä, pankit myös laskevat niitä enemmän liikkeelle. Tähän liittyy kuitenkin mahdollisia haittoja, kuten muihinkin EKP:n vaihtoehtoihin. Bruegelin blogista löytyy hyvä katsaus tähän kysymykseen ja EKP:n eri vaihtoehtoihin.

Mitkä ovat lailliset ja poliittiset rajoitteet valtiolainojen ostamiselle? Ilmeisesti Draghi on pyytänyt Saksan valtiovarainministeriltä tukea valtiolainojen osto-ohjelmalle. Toimittajille on luontevaa kehystää tilanne osaksi yleisempää eurooppalaista poliittista kamppailua. Talouselämän jutussakin kerrotaan, kuinka "Draghin on ennakoitu yrittävän ajaa elvytys läpi joka tapauksessa, mutta Saksan tuen puuttuminen voisi tehdä siitä vaikeaa". Osaako joku spekuloida, miten Saksan tuen puuttuminen käytännössä voisi tehdä valtiolainojen ostamisesta vaikeaa?

Mitkä ovat osto-ohjelman yksityiskohdat? Koko ja aikaväli, selvästikin, mutta yksi mielenkiintoinen kysymys on se, mitä valtiolainoja ostetaan - euroalueella kun on monenlaista sorttia. Tästä esitettiin kysymys pressitilaisuudessa sen tiimoilta, kun varapääjohtaja Constâncio oli puheessaan viikkoa aiemmin esittänyt ajatukset, että ostot tehtäisiin pääoma-avainten mukaan. Pääoma-avaimet kuvaavat eri jäsenmaiden osuuksia EKP:n taseesta, jotka heijastelevat maiden kokoa BKT:lla ja väestömäärällä mitattuna. Vaihtoehtojahan on periaatteessa kolme.

Yksi on ostaa pääoma-avaimen mukaan, mikä voidaan nähdä jäsenmaiden osalta neutraalina toimenpiteenä. Toki tämä tarkoittaa silti yhteisvastuuta, jos valtiot voivat jättää maksamatta EKP:n omistamia lainoja. Toinen on ostaa mahdollisimman turvalliseksi katsottuja arvopapereita, mitä voidaan perustella EKP:n taseen suojelemisella. Kolmas on kohdentaa määrällistä keventämistä tietyille markkinoille (ns. credit easing-ajatus). Tällöin koetettaisiin parantaa rahapolitiikan välitysmekanismia ostamalla erityisesti kriisimaiden valtionvelkoja.



Mitä toiseen kysymykseen tulee, itse ajattelen EKP:n olevan melko itsenäinen päätöksentekijä, minkä myötä tärkeimmät poliittiset rajoitteet ovat sisäisiä. Mitä kauemmas mennään tavanomaisesta rahapolitiikasta, sitä suuremmin yksimielisyys keskuspankin päättävässä elimessä alkaa rakoilla. EKP:n sisällä Draghi myönsi pressitilaisuudessa moraalikadon (jolla tässä viitataan siihen, että valtiovelkojen ostot saavat aikaan vastuutonta velkaantumista) mahdollisuuden ja merkityksen, mutta korosti, että keskuspankin tavoite on hintavakaus:

We are not here to teach governments what they ought to do, or blackmail governments that if they don't do something we'll do something else.

Rintamalinjan toisella puolella Saksan keskuspankin johtaja Jens Weidmann on yleisellä tasolla Draghin kanssa yhtä mieltä tavoitteesta, mutta hän tarkastelee pelikenttäänsä laajemmin ja katsoo, että osto-ohjelmat luovat moraalikatoa, mikä lopulta vaarantaa keskuspankin itsenäisyyden ja sitä kautta hintavakauden.

Siinä kaikki tämän kuun kokouksesta. Heitä kommentti! Paitsi jos tiedät varmaksi, mitä EKP aikoo tehdä ja mitä vaikutuksia sillä on talouteen. Siinä tilanteessa kannattaa pitää tieto itsellä ja mennä tekemään miljoonia markkinoille blogosfäärissä länkyttämisen sijaan.

Onko kysyntäkäyrä rajahyötykäyrä?

Opetan taas yhden kurssin taloustiedettä lukiossa. Lukiolaiset ovat fiksuja ja kyselevät reippaasti. He eivät päästä minua helpolla, ja hyvä niin. Kuten Deirdre McCloskey on kirjoittanut, jos ei opi paljoa taloustieteen peruskurssin opettamisesta, on älyllisesti kuollut.

Yksi asia, joka minua on mietityttänyt aiempinakin vuosina on seuraava. Pohjolan taloustieteen oppikirjassa (2008, uudempaa painosta ei ole nyt käsillä) kirjoitetaan seuraavasti:

Rajahyötykäyrää, joka kertoo kuluttajan maksuhalukkuuden, kutsutaan hänen yksilölliseksi kysyntäkäyräkseen.

Tämä on analoginen sen kanssa, että yrityksen tarjontakäyrä on sen rajakustannuskäyrä. Mutta onko kysyntäkäyrä todellakin rajahyötykäyrä? Kysyntäkäyrä kuvaa maksuhalukkuutta, mutta maksuhalukkuus ja rajahyöty eivät ole mielestäni samoja asioita.

Kysyntäkäyrä: kysytty määrä on hinnan funktio.

Ensinnäkin minusta on ymmärrettävää, että rajakustannus on euromääräinen suure. Millä ilveellä rajahyöty saataisiin euromääräiseksi, että se voidaan ylipäänsä piirtää hinta-määrä-koordinaatistoon?

Toiseksikin ajatellaan kysyntäkäyrän siirtymiä. Normaalihyödykkeillä tulojen kasvu siirtää kysyntäkäyrää oikealle, ulospäin (kysyntä kasvaa). Maksuhalukkuus kasvaa: jokaisella hinnalla olet valmis ostamaan enemmän hyödykettä. Muuttaako tämä rajahyötyä? Ajatellaan, että saat miljoona euroa lisää tuloja.* Saatko todella päivän ensimmäisestä appelsiinimehulasillisesta enemmän hyötyä kuin aiemmin? Maistuuko se paremmalta, kun saldo pankkitilillä on kasvanut?

Jos derivoit hyötyfunktion tietyn hyödykkeen suhteen, saat rajahyötyfunktion. Kuitenkaan tuossa rajahyödyn lausekkeessa ei ole tyypillisesti tuloja mukana. Jos siis tulot siirtävät kysyntäkäyrää, mutta eivät ole mukana rajahyötyfunktiossa, yksilön kysyntäkäyrä ei voi olla rajahyötykäyrä.

Kolmanneksi, ja liittyen ensimmäiseen, markkinakysyntäkäyrä on yksittäisten kysyntäkäyrien summa. Eikö yksi tärkeä ajatus mikrotalousteoriassa ole se, että yksittäisten ihmisten hyötyjä ei parane summata yhteen?

Uskon sen, että kysyntäkäyrä laskee alaspäin koska rajahyöty on laskeva, mutta minun on vaikea uskoa sitä, että kysyntäkäyrä olisi rajahyötykäyrä. Olen kuitenkin melko noviisi mikroteorian suhteen, joten jos joku osaa selventää minulle tämän asian, olen kiitollinen.

*Miksi muuten tulojousto on tulojousto eikä varallisuusjousto?

Elvytys ja budjettiautomatiikka: tekeekö poliitikon napinpainallus euroista erilaisia?

Jos hahmottaisimme finanssipolitiikan välineiden ja tavoitteiden kautta, se luultavasti toimisi paremmin.

Veronmaksajien keskusliiton pääekonomisti Mikael Kirkko-Jaakkola kirjoittaa Taloustaidon blogissaan :

Monet pitävät suhdanneautomatiikkaa virheellisesti elvytyksenä. Kun taantumassa esimerkiksi työttömyysmenot kasvavat ja verotulot pienenevät ilman uusia poliittisia päätöksiä, puhutaan automatiikasta, joka monesti tasaa suhdannevaihteluita elvytyksen tapaan. Taloudellisen toiminnan vähenemisestä johtuva verotulojen pieneneminen ja työttömyyden kasvu ei kuitenkaan ole finanssipoliittista elvytystä. Samoin ikäsidonnaisten menojen automaattinen kasvu väestön vanhetessa ei ole elvytystä.

Miksei suhdanneautomatiikka olisi elvytystä? Koska Asiaton lehdistökatsaus on niin kovin suosittu, baittaan heidän tyyliään ja keksin leluesimerkin. Ajatellaan, että on kaksi maata:

• Harkintalandiassa parlamenttia kansoittavat ahkerat keynesiläiset. Aina, kun BKT:n muutos kääntyy negatiiviseksi he kokoavat kasaan lakiesityksen, jolla työnantajien sosiaaliturvamaksu poistetaan. Kun BKT:n muutos kääntyy jälleen positiiviseksi, he kokoavat kasaan lakiesityksen, jolla tuo sama maksu palautetaan.
• Automatiikkalandiassa parlamenttia kansoittavat laiskat keynesiläiset. He ovat säätäneet lain, jolla työnantajien sosiaaliturvamaksu poistuu automaattisesti, kun BKT:n muutos kääntyy negatiiviseksi ja palautetaan automaattisesti, kun BKT:n muutos kääntyy positiiviseksi.

Onko todellakin niin, että jälkimmäisessä maassa ei ole elvytystä, koska suhdannevaihteluita tasoitetaan ilman uusia poliittisia päätöksiä? Finanssipolitiikka on vastasyklistä ja tukee kokonaiskysyntää taantumissa, mutta elvytystä ei ole nähtävissä? Jos näin on, ehkä elvytys on väärä puheenaihe.

On tietenkin mahdollista, että politiikka Harkintalandiassa ja Automatiikkalandiassa on erilaista. Käytännössä viisailla ahkerilla keynesiläisillä saattaa kestää tovi elvytyksen toimeenpanemisessa. Tai viisaat ahkerat keynesiläiset toisinaan paljastuvat ei-viisaiksi ei-keynesiläisiksi, mikä tuo yllätyksellisyyttä finanssipolitiikkaan. Voit keksiä monia syitä, jotka tekevät päätösperäisestä ja automaattisesta finanssipolitiikasta erilaisia.

Kun keksit syitä, jotka tekevät niistä erilaisia, ajattelet luultavasti, että niillä on erilaisia vaikutuksia talouteen. Siinä vaiheessa olet jo päässyt pitkälle, kun olet lakannut arvioimasta talouspolitiikkaa sen kautta, mikä motivaatio politiikkainstrumenttia liikuttaa ja olet alkanut arvioida sitä sen kautta, mikä vaikutus politiikalla on talouteen.


P.S. On sanottava, Kirkko-Jaakkolalla on kirjoituksessaan myös erinomainen huomio siitä, että talouspolitiikassa on kyse kokonaisuuksista:

Elvytykseen viitataan monesti myös yksittäisten lisäpanostusten tapauksissa, esimerkiksi kun valtio tukee rahallisesti länsimetron rakennusurakoita tai homekoulujen korjauksia. Näitä voi toki kutsua elvyttäviksi päätöksiksi, mutta finanssipolitiikan kokonaisuuskuvaa ne eivät välttämättä muuta elvyttäväksi, mikäli samaan aikaan toisella kädellä kiristetään veroja ja leikataan muita menoja. Vaikka siltarumpujen rakentamista kutsuisi elvyttäväksi työllisyystoimeksi, samalla toteutetut veronkiristykset takaavat sen, ettei kyse ole elvytyksestä vaan tulonjakopolitiikasta.

Rahan alkumyytit (RH II)

Toisessa luvussaan RH esittelee lukijalle rahan alkumyyttejä. Tämä postaus jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa käyn läpi alalukujen 2.1.-2.4. kertomuksen kahdesta rahan alkumyytistä. Toisessa osassa peilaan alaluvussa 2.5. esitettyä uuschartalistista selitystä verotuksesta valtiorahan taustalla Yhdysvaltojen rahahistoriaan. Kolmannessa osassa selitän, miten vaikea Maria Theresa Thalerin käyttöä 1930-luvun Etiopiassa on sovittaa alaluvussa 2.5. esitettyyn Mitchell-Innesin teoriaan kolikoista osana rahajärjestelmää. Jos tämä kuulostaa kuivalta ja akateemiselta, olen hyvin onnistunut vangitsemaan luvun kaksi hengen.

On syytä sanoa yksi asia luennastani. Koetan tässä vaiheessa postaussarjaani keskittyä taloustieteellisiin ja talouspoliittisiin asioihin ja välttää erilaisia metatasoja mahdollisimman pitkälle. Yksi metataso on "mitä valtavirran taloustieteilijät ovat mieltä", ja tuon metatason välttäminen tarkoittaa sitä, että merkittävä osa RH:sta jää nyt käsittelemättä. Keskimäärin kun joka viidestoista virke RH:ssä puhuu valtavirtaisesta, ortodoksisesta tai uusklassisesta talousteoriasta. Tästä puhumisen aika tulee ehkä myöhemmin.

Siispä kun luvussa kaksi RH puhuu valtavirtaisesta rahatarinasta, en problematisoi sitä, miten valtavirtainen tuo rahatarina on tai mitä valtavirtaisuus tässä tarkoittaa. Itse asiassakin riittää varmasti peistä taitettavaksi.


1. Rahan alkumyytit

RH esittää, että on olemassa valtavirtainen tai metallistinen rahatarina, joka menee lyhyesti sanottuna seuraavasti. Vaihtokauppa (tavara tai palvelu tavaraa tai palvelua vastaan samalla ajanhetkellä) on vaivalloista. On paljon helpompaa, että yksi hyödyke toimii vaihdannan välineenä. Tästä voidaan helposti ajatella, että raha on syntynyt näin myös historiallisesti: yksi talouden hyödykkeistä (esim. kulta tai hopea) on valikoitunut vaihdannan välineeksi. Jossain vaiheessa kultasepät alkavat ottaa vastaan metallia ja antaa takaisin paperilappuja, jotka alkavat kiertää seteleinä. Syntyy pankkeja, jotka tekevät näin ja kerta toisensa jälkeen laskevat liikkeelle liikaa seteleitä. Valtiota tarvitaan vakauttamaan rahajärjestelmä. Valtavirtaisen tästä tarinasta tekee osaltaan se, että Adam Smith tätä näkemystä ainakin joiltakin osin.

RH:n suosiman vaihtoehtoisen rahatarinan mukaan vaihdannassa on ollut aina luoton elementti. Sen sijaan, että kalastaja ja seppä keksisivät käyttää vaihdannassa kultaa tuskastuttuaan siihen, että heidän kala- ja naulatarpeensa eivät koskaan kohtaa, he myyvät toisilleen kaloja ja nauloja luotolla. Pankkijärjestelmässä ei ole kyse siitä, että lasketaan liikkeelle lappuja metallia vastaan vaan siitä, että selvitetään eri toimijoiden keskinäisiä velkoja. Valtio on verottajana suuri velkoja.

Toivottavasti tarinat menivät pääpiirteissään oikein; luotan että minua oikaistaan, jos olen ymmärtänyt tai selittänyt väärin. Molempien tarinoiden puolesta voidaan esittää todisteita, mutta kokonaiskuvana jälkimmäinen tarina on RH:n mukaan oikeampi.

Minulla ei ole nokan koputtamista RH:n esityksestä alaluvuissa 2.1.-2.4. Tyylillisesti osio keskittyy liikaa henkilöihin ja oppihistoriaan, mutta se on pääpiirteissään asianmukainen. Minua sivistettiin pari joulua sitten David Graeberin Debtillä, minkä seurauksena valtavirtaisen rahatarinan kritiikki oli minulle ennestään tuttua. Jos jollakulla on esittää/linkittää hyviä valtavirtaisen rahatarinan puolustuspuheenvuoroja, luen ne mielelläni. Ehkä se auttaisi minua kiinnostumaan asiasta, joka tuntuu monille olevan kovin tärkeä.

Sitä odotellessa jatketaan alalukuun 2.5., joka sai minut koputtamaan nokkaa pariinkin otteeseen.


2. Valtiorahan alkumyytit

Alaluvussa 2.5. RH käy läpi omaa näkemystään valtiorahan erityisasemasta ja sen synnystä. Erityisesti RH perustelee valtion erityistä roolia rahajärjestelmässä verotuksella.

Niin kutsutun uuschartalistisen koulukunnan edustajat, kuten yhdysvaltalainen jälkikeynesiläinen taloustieteilijä L. Randall Wray, ovat korostaneet, että modernissa rahatalousjärjestelmässä nimenomaan verotus synnyttää valtiorahan. Koska valtio voi asettaa kaikki kansalaiset velkasuhteeseen kanssaan määräämällä minkä tahansa toiminnan veronalaiseksi, ovat kaikki kansalaiset riippuvuussuhteessa valtioon. Kun valtio hyväksyy määräämiensä verojen maksuvälineeksi ainoastaan oman valuuttansa, tulee valuutasta yleisesti hyväksytty maksuväline, jota kaikki kansalaiset välttämättä tarvitsevat. Siksi kansalaiset ovat valmiita vastaanottamaan valtion valuuttaa suorituksena esimerkiksi tekemistään kaupoista sekä selvittämään erilaiset sopimukset valuuttaa käyttäen.

Tästä Jussi ja Lauri ovat kirjoittaneet jo vuosia sitten blogissaankin. Mielenkiintoista tässä on se, että RH:n tarina valtiorahan erityisasemasta on omasta mielestäni väärä täysin samalla tavalla kuin metallistinen tarina rahan olemassaolosta on väärä. RH:n tarina kuulostaa järkevältä ja se on sisäisesti johdonmukainen. Mahdoton on myös todistaa, etteikö valtiorahan erityisaseman taustalla tällä hetkellä olisi oikeus verottaa. Ei voida kiistää, etteikö todistusaineistoa olisi myös RH:n tarinan puolesta. Kuitenkin valtiorahan erityisaseman syntytarinana, alkumyyttinä, RH:n kertomus on vajaa ja virheellinen. Jos se mitä seuraa kuulostaa tutulta, olet ehkä lukenut aiemman postaukseni "Verottaja ei valinnut valuuttaa Yhdysvalloissa". Puhun tässä Yhdysvalloista, koska tuon maan kehitys on minulle tältä osin tutuin. Suomen Pankin Karlo Kauko peilasi viime kesäkuun blogauksessaan uuschartalistien näkemyksiä Suomen kokemuksiin.

On ensinnäkin kyseenalaista, missä määrin lailla oli aktiivinen vaikutus rahaoloihin 1800-luvun Yhdysvalloissa: lakihistorioitsija J. Willard Hurstin mukaan lainsäädäntö pikemminkin seurasi toteutunutta kehitystä. Toiseksikin siinä määrin kun laki vaikutti ja lailla pyrittiin vaikuttamaan valtiorahan asemaan, lainsäädäntö toimi ensisijaisesti tarjonnan säätelyn (kilpailevien, yksityisten rahojen kieltämisen) ja laillisen maksuvälineen lakien kautta. Verotuksen rooli oli nähdäkseni pieni, mitä voi selittää jo se, että veroaste oli hyvin matala. Vaikka kansalaiset tarvitsevat valtion rahaa verojen maksamiseen, he tarvitsevat sitä erittäin vähän.

On todistusaineistoa, joka puhuu sen puolesta, että metallistinen tarina rahan synnystä on oikea. Kultasepät ovat historiassa ottaneet vastaan metallia ja antaneet tätä vastaan todistuksia, jotka ovat alkaneet kiertää rahana. Oravannahkoja on käytetty maksuvälineenä ja savukkeet ovat emergoituneet rahaksi erilaisissa vankilaolosuhteissa. Kuitenkin metallistinen tarina on vajaa ja jos sitä pitää kokonaiskuvana, virheellinen. Tietenkin kyse on mallista, ja mallit ovat yksinkertaistuksia, mutta on parempiakin malleja.

Samalla tavalla uuschartalistisella tarinalla valtiorahan erityisaseman synnystä on todistusaineistoa puolellaan, mutta tarina on vajaa ja jos sitä pitää kokonaiskuvana, virheellinen. Tietenkin kyse on mallista, ja mallit ovat yksinkertaistuksia, mutta on parempiakin malleja.


3. Mitchell-Innes ja Maria Theresa

Alaluku 2.5. sisältää myös seuraavan kappaleen kolikoiden roolista talousjärjestelmässä:

Kolikoiden painolla tai niiden sisältämällä metalliseoksella ei näyttänytkään olevan mitään merkitystä niiden käytettävyyden kannalta. Kolikoiden käyttötarkoituksen täytyi siis olla jokin muu. Mitchell-Innes päätyi siihen, että lopulta kolikoiden roolia talousjärjestelmässä selitti nimenomaan niitä kaikkia yhdistävä tekijä: leima, jossa kerrottiin kolikon liikkeellelaskijan nimi tai kuvattiin hänen vaakunansa. Kuten edellä kuvatut puukappaleet tai savitaulut, kolikot toimivat taloudessa merkkinä velkasuhteesta. Kolikon liikkeellelaskija siis oli sitoutunut korvaamaan kolikon hallussapitäjälle kolikon esittämän rahayksikön verran hyödykkeitä ja oli talousjärjestelmän sisällä velallinen. Kolikon hallussapitäjä puolestaan oli velkoja. Näin ollen esimerkiksi valtion liikkeelle laskemien kolikoiden tehtävänä oli rahoittaa valtion kulutusta. Valtiorahan ja kolikoiden historia on siis osa luottorahan historiaa.

Minun on vaikea sovittaa Maria Theresa Thaleria (MTT) yllä olevaan selitykseen. MTT on hopeakolikko, jota lyötiin ensimmäisen kerran vuonna 1741 ja jonka lyömistä jatkettiin keisarinnan vuonna 1780 tapahtuneen kuoleman jälkeenkin. MTT:ita lyötiin niin Habsburgien pajoissa kuin muuallakin aina Lontoosta Bombayhyn. Huolimatta siitä, missä ja milloin kolikkoa lyötiin, se lyötiin lähes poikkeuksetta samalla tavalla: samaan kokoon, samaan hopeapitoisuuteen, samalla vuosiluvulla (1780) ja samoilla nimikirjaimilla (S.F.). MTT lakkasi olemasta Itävalta-Unkarin virallinen rahayksikkö vuonna 1858, mutta sen elämä maksuvälineenä ja mittayksikkönä jatkui pitkään tämän jälkeenkin erityisesti Punaisenmeren ympärillä, erityisesti nykyisen Etiopian alueella.

Pystyykö Mitchell-Innesin teoria selittämään Maria Theresa Thalerin elämän Etiopiassa? Miksi etiopialaiset jatkoivat MTT:n käyttämistä vielä 1930-luvulla, 70 vuotta sen jälkeen kun kolikko oli lakannut olemasta Itävalta-Unkarin virallinen rahayksikkö ja kymmenen vuotta sen jälkeen kun koko keisarikunta oli kadonnut maan päältä? Hyväksyikö kahvikauppias MTT:n maksuksi todellakin siinä uskossa, että valtansa aikapäiviä sitten menettäneet Habsburgit korvaavat hänelle tuon kolikon verran hyödykkeitä (mitä ikinä se tarkoittaakaan)? Ja miksi paikalliset sheikit halusivat kerätä veronsa MTT:issa sen sijaan, että olisivat rahoittaneet omaa kulutustaan laskemalla liikkeelle omia kolikoitaan?

Ehkäpä MTT:lle on olemassa uuschartalistinen tulkinta, joka minulle tarjotaan kommenttiosiossa. Ehkäpä Mitchell-Innes itse kommentoi MTT:tä, kirjoittihan hän samoihin aikoihin kun tuo kolikko jatkoi elämäänsä ilman Itävalta-Unkaria, kuten alla käy ilmi.

Pastissina RH:n luvun kaksi tyylilajista tarjoan vielä lopuksi oppihistoriallisen sattumuksen, jossa tiputtelen nimiä. Keynes kehui syyskuun 1914 Economic Journalin arviossaan Mitchell-Innesin mullistavaa artikkelia What is Money? Edellisessä, kesäkuun 1914 numerossa Keynes oli juuri arvioinut Marcel-Maurice Fischelin kirjan Le Thaler de Marie-Therese: Etude de Sociologie et d'Histoire Economique, joka otsikkonsa mukaan oli Maria Theresa Thalerin taloushistoriallinen ja sosiologinen tutkielma. Kenties pilke silmäkulmassa Keynes kirjoitti teoksesta näin:

Thus, in the innocence of her heart, the Empress anticipated Adam Smith and discovered the truth, which was hid from Colbert and Frederic of Prussia, that a country's money is, after all, no more than a commodity, well able, under the guidance of supply and demand, to take care of itself.

RH-sarja on tällä hetkellä sivulla 52. Edellisen osan löydät täältä.


Lähteet ja laskelmat:

"Joka viidestoista lause": RH:ssa on pisteillä laskien 4084 virkettä sekä 114 valtavirtaiseen, 104 uusklassiseen, ja 56 ortodoksiseen (talousteoriaan/taloustieteilijöihin/tms.) viittaavaa sanaa. Tämä on niitä e-kirjojen iloja.

Verotus ja valtioraha ks. Hurst, James Willard. (1971). A Legal History of Money in the United States, 1774-1970.

Maria Theresa Thalerista ks. Semple, Clara. (2005). A Silver Legend: The Story of the Maria Theresa Thaler ja Tschoegl, A. (2001). Maria Theresa's Thaler: A Case of  International Money. Eastern Economic Journal, 27(4): 443-462.

Variksenpelätit

Kevennys! Kuvablogi!

Isäni mökin laituriin sidotaan kesäksi pyörän sisäkumi. Ilmeisesti lokit luulevat kumia käärmeeksi, ja pysyvät loitolla. Linnut ovat tyhmiä, mutta niin ovat ihmisetkin.

Tunnettu vuonna 2006 Biology Lettersissä julkaistu artikkeli testasi, mikä saa ihmiset noudattamaan sääntöjä. Newcastlen psykologian laitoksella oli käytössä kahvikassa, johon teen tai kahvin juoja sai suorittaa maksun. Tutkijat liimasivat tiskikaapin oveen, hinnaston yläpuolelle kuvia, joita vaihdeltiin viikoittain. Kuvissa oli joko kukkia tai katseita. Tutkimuksessa havaittiin, että ihmiset maksoivat kahveistaan kiltimmin, kun heitä tuijotettiin - vaikka tutkimuksen uhrit eivät omien sanojensa mukaan havainneet heitä manipuloitavan. Kuitenkin he huomaamattaan kokivat olevansa tarkkailun alaisia ja käyttäytyivät sen mukaisesti.

Olen tässä vähän ajan sisällä nähnyt tuon tutkimuksen oppeja sovellettavan parissakin paikassa Helsingissä. Kävin ostamassa Kampin Clas Ohlsonilta kuulokkeet, ja kuulokehyllyn yllä oli peräti kaksi valvontakameran kuvaa, joista toisessa ilmoitettiin homman nimi myös suomenruotsalaisia myymälävarkaita ajatellen.

Vaikka olin liikkeellä rehellisin aikein, kuumotus nousi ja aloin pälyillä ympärilleni. Säpsähdin, kun näin mikä käytävän toisella puolen odotti.

En tiedä, saako tekstistä selvää, mutta puhekupla sanoo "Etsitkö sopivaa lamppua? Meillä on ratkaisu. Katso lamppuoppaasta tai kysy meiltä.". Pahvimiehiä ei näkynyt muualla liikkeessä ja aloin miettiä, miksi erityisesti lamppujen ostajat olisivat niin avuttomia, että tarvitsisivat tällaista rohkaisua. Pääsin kuitenkin nopeasti jyvälle pahvimiehen juonista ja tajusin, että sen tarkoituksena ei ollut auttaa lampunostajia vaan kylvää pelkoa kuulokevarkaiden sydämiin.

Vastaavaa menetelmää hyödynnetään myös Vallilan S-marketissa, joka automaattikassoineen on muutenkin ihmisen korvaamisen eturintamassa. Kaupan olutvalikoima on mainio, joten kyllä sitä kelpaa vahtia. Luulen, että pirikiikaritkaan eivät pysäytä tämän pahvinaisen päättäväistä katsetta:

Hienoa, miten yllä mainitun tutkimuksen ideaa on onnistuttu soveltamaan Helsingissä myymälävarkauksien torjumiseksi. Ehkä tässä olisi virka pahvi-Sauleille vaalien välille?

Mitä talouskasvu on ja mistä se tulee? (RH I)

Aloin lukea Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan Rahatalous haltuun-kirjaa (RH) ja tulen lähiaikoina luultavasti kirjoittamaan useita postauksia lukemani tiimoilta. Lisäksi sain Laurilta lukuvinkkejä jälkikeynesiläiseen ajatteluun laajemminkin, ja koetan saada nämä lukuvinkit hyppysiin. Pyrkimyksenäni on kuitenkin pitää postaukseni avaavina ja yleistajuisina niin, että ne toimivat itsenäisinä teksteinä.

On heti alkuun sanottava, että olen lukijana sellainen, että jos yksittäisissä lauseissa on huolimattomuutta, minun on vaikea keskittyä kokonaisuuteen. Ja RH:n johdantoluvussa on useampikin huolimaton lause, jotka jäivät häiritsemään itseäni.

Kirjan johdanto alkaa seuraavasti:

Toisen maailmansodan jälkeistä 25 vuoden jaksoa tavataan kutsua maailmantalouden kultakaudeksi. Tuolloin maailmantalous kasvoi voimakkaammin kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Kultakauden aikana voimakkaan talouskasvun lisäksi länsimaissa vallitsi myös jatkuva täystyöllisyys. Parin prosentin kitkatyöttömyyttä lukuun ottamatta koko työikäinen väestö oli työllistetty niin Yhdysvalloissa, Euroopassa kuin Japanissakin. 

1970-luvun puolivälistä lähtien maailmantalouden kasvu on hyytynyt ja korkeista työttömyysluvuista on tullut pysyvä ilmiö lähes kaikissa länsimaissa.

Katsotaan lukuja. Maddisonin tietokannan vuosittaiset havainnot maailmantalouden kasvusta alkavat vuodesta 1950, joten katsotaan vuosia 1950-1970. Tuolla ajanjaksolla maailmantalous kasvoi keskimäärin 2,9 prosentin vuosivauhtia. Entä tällä hetkellä? IMF:n tuoreimman World Economic Outlookin mukaan talouskasvu vuonna 2013 oli 3,3 prosenttia. Jos katsotaan pidempiä aikavälejä, viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana (1993-2013) maailmantalous on kasvanut keskimäärin 2,6 prosentin vuosivauhtia. Näiden lukujen valossa on huolimatonta sanoa, että maailmantalouden kasvu olisi "hyytynyt".

Työttömyyden osalta on totta, että Japanissa työttömyys oli hämmästyttävän matalalla tasolla (alle kaksi prosenttia) toisen maailmansodan jälkeen. Euroopassakin työttömyys liikkui keskimäärin 2-4 prosentin välillä, joskin esimerkiksi Italiassa 50-luvulla työttömyysaste oli keskimäärin yli 7 prosenttia. (lähde) Yhdysvaltojen osalta BLS tarjoaa aikasarjaa aina vuodesta 1947 eteenpäin. Keskimääräinen työttömyysaste vuosina 1947-1970 oli 4,6 prosenttia ja vuosien 1958 ja 1961 taantumissa työttömyys nousi yli kuuden ja puolen prosentin. Ennen oli paremmin, sitä ei käy kieltäminen, mutta "jatkuvasta täystyöllisyydestä" puhuminen on turhan isolla pensselillä maalaamista.

Talouskasvun käsittely johdannossa jatkuu pari sivua myöhemmin:

Valtavirtainen talousteoria olettaa, että pitkällä aikavälillä talouden kasvu määräytyy ainoastaan työvoiman määrän ja työn tuottavuuden kasvun mukaan. Toisin sanoen kysynnällä ei ole merkitystä kuin lyhyellä aikavälillä.

Kysymys on tärkeä: mistä talouskasvu tulee? Tähän voidaan vastata eri tavoilla. Ensinnäkin tähän voidaan vastata tilastollisilla dekomponoinneilla, joissa jaetaan talouskasvu sen osatekijöihin. Tätä kutsutaan kasvutilinpidoksi. Toiseksikin tähän voidaan vastata talousteoreettisilla käsitteillä, puhua siitä missä määrin kasvu syntyy "kysynnästä" ja missä määrin "tarjonnasta". Yllä olevassa lainauksessa sekoitetaan nämä kaksi.

Tuotanto voidaan kirjoittaa seuraavasti:

tuotanto = (tuotanto / tehdyt työtunnit) * (tehdyt työtunnit/työllisten määrä)*(työllisten määrä/työvoima)* työvoima

Jos osaat kertoa murtolukuja, huomaat että yllä oleva yhtälö on määritelmällisesti tosi. Tällaisia yhtälöitä käyttäen voidaan dekomponoida toteutunut kasvu sen osatekijöihin ja sitä kautta lähteä hahmottamaan, mitkä asioita mallin pitäisi selittää, jos sen pitäisi selittää kasvua.

Aloitetaan lyhyehköstä pitkästä aikavälistä, Suomen talouskasvusta vuodesta 1975 eteenpäin. Alkuvuosi on valittu datan saatavuuden perusteella. Tuotannon kasvuvauhti on ollut tällä ajanjaksolla 2,31 % vuodessa, ja se jakautuu osatekijöidensä mukaan seuraavasti:

Kasvun osatekijä	Vuotuinen kasvuvauhti, %
Työn tuottavuus	2,50
Keskityöaika	-0,38
Työllisten osuus työvoimasta	-0,15
Työvoima	0,34
Yhteensä	2,31

Talouskasvu on määräytynyt vuodesta 1975 pitkälti työn tuottavuuden kehityksen perusteella. Myös keskityöajan supistumisella ja työvoiman määrän kasvulla on ollut pienehkö vaikutus. Entä jos mennään vielä pidemmälle pitkälle aikavälille?

Tilastokeskus tarjoaa tietoa tuotannosta, tehdyistä työtunneista ja työikäisestä väestöstä vuodesta 1865. Data on puutteellista yllä esitettyä dekomponointia varten, joten on tehtävä lisäoletuksia. Oletetaan, että kaikki työikäinen väestö kuului työvoimaan ja että työttömyyttä ei esiintynyt. Työn tuottavuuden kasvu selittää näillä oletuksilla tuotannon kasvusta noin kolme neljännestä ja työvoiman kasvu noin yhden neljänneksen. Jos valtavirtainen talousteoria olettaa, että pitkällä aikavälillä talouden kasvu määräytyy ainoastaan työvoiman määrän ja työn tuottavuuden kasvun mukaan, tämä ei ole ollenkaan huono oletus. Yllä olevan RH-lainauksen ensimmäinen virke on siis valtavirtaisen talousteorian kehu.

Toisen virkkeen aloittava "toisin sanoen" on minulle mysteeri. Se, että mitä kasvun osatekijöitä selitetään ei ole sama asia sen kanssa, millä teoreettisilla käsitteillä kasvua selitetään. Jos kysyntä määrittää talouskasvua myös pitkällä aikavälillä, sen vaikutuksen on tultava joko työvoiman määrän tai työn tuottavuuden kautta. Tämä siksi, että talouskasvu määräytyy pitkällä aikavälillä (lähes) ainoastaan työvoiman määrän ja työn tuottavuuden kasvun mukaan.


RH-sarja on tällä hetkellä sivulla 9. Kuten aina, kommentit ovat tervetulleita ja jos haluat, että avaan esitettyjä laskelmia, ei kun vain kysymään.

EKP:n marraskuun lehdistötilaisuus

Well, I’m not ubiquitous. I don’t know what the others might say. I haven’t seen anything. So as far as I know, the dinner went as expected. It actually went better than expected.

EKP:n päättävä elin kokoontui jälleen ja puhui kokoontumisensa jälkeen yhdellä äänellä. Mario Draghi kommentoi lehdistötilaisuudessa euroalueen taloustilannetta, EKP:n tasetta ja Trichet'n kirjeitä. Lisäksi toimittajat ja Draghi puhuivat useaan otteeseen "eilisen illallisesta" mikä oli minusta vähän vaivaannuttavaa, koska en saanut kutsua.

Yleiskatsaus

EKP julisti syyskuussa uusia osto-ohjelmia (CBPP3 ja ABSPP) määrällisen keventämisen toteuttamiseksi, ja kuten usein isojen julistusten jälkeen, mitään isoa ei tapahdu. Markkinat tietenkin reagoivat ja siellä tapahtuu, mutta EKP tällä hetkellä seuraa ohjelmiensa toteutumista ja vaikutuksia ja vetää rauhassa johtopäätöksiä siitä, miten markkinat reagoivat ja mitä siellä tapahtuu.

Draghi lausui tavanomaisia asioita: inflaatio on hidasta, palataan hiljalleen tavoitteeseen, riskit ovat enemmän inflaatiota hidastavia kuin kiihdyttäviä, rahapolitiikan välitysmekanismissa on parantamisen varaa ja kasvuennusteita on pitänyt hilata alaspäin. Draghi luetteli myös listan asioita, jotka tukevat kokonaiskysyntää euroalueella: EKP:n rahapolitiikka, rahoitusmarkkinoiden vakautuminen, julkisen talouden tasapainottamisen edistyminen, rakennereformit ja alhaiset energiahinnat. Ja vääräleuat kehtaavat vielä olla huolissaan.

EKP:n tase

Tänä syksynä EKP:n ohjauskorko on törmännyt nollaan ja keskuspankki on puhunut enenevissä määrin määrällisestä keventämisestä ja taseen koosta. Draghi toisti vakaumuksensa saattaa EKP:n taso sille tasolle, missä se oli alkuvuodesta 2012 ja tarkensi tätä tavoitetta tavoitearvon osalta (maaliskuu 2012). Siitä ei ollut puhetta, millä aikavälillä tai millä vauhdilla tavoite halutaan saavuttaa.

Elämme mielenkiintoisia aikoja, kun keskuspankkien ohjauskorot ovat nollassa ja politiikkaa toteutetaan (ohjauskorkoa koskevien odotusten lisäksi) taseen koon ja komposition kautta. Monet asiat ovat varmasti näinä aikoina erilaisia ja pyrin lähiaikoina opiskelemaan sitä, miten rahapolitiikka toimii, jotta osaisin paremmin ymmärtää ja selittää tätä maailmaa.

Draghin julistus on joka tapauksessa lähtökohtaisesti hyvä, koska siinä on numeroita ja tätä kautta se lisää rahapolitiikan läpinäkyvyyttä. Alla olevassa kuvassa on EKP:n taseen kehitys ja punaisella katkoviivalla merkittynä Draghin ilmoittama tavoitetaso. EKP:lla näyttäisi olevan paljon ostettavaa tavoitteeseen pääsemiseksi (ja mikäs keskuspankin on ostaessa).

Vuosijakoviivat ovat kunkin vuoden ensimmäisen kuukauden kohdalla. Punainen katkoviiva merkitsee maaliskuun 2012, johon Draghi viittasi lehdistötilaisuudessa.

Yksi tapa arvioida instituutioiden toimintaa on kansainvälinen vertailu. Rahapolitiikan instrumenttien osalta tämä on vähän haastavaa, koska kaikkien suurten keskuspankkien ohjauskorot ovat käytännössä nollassa. Taseiden kokoa katsomalla näkee kuitenkin, että eri talousalueiden rahapolitiikoissa on eroja.

BKT:hen suhteutettuja käppyröitä löytää esim. tästä St. Louis Fedin artikkelista tammikuulta (nämä tosin kattavat vain kehityksen vuoteen 2013 asti).

Trichet'n kirjeet

Tämän kuun tiedotustilaisuuteen liittyi myös kasvukokemus kuusitoistavuotiaalle keskuspankillemme. Tiedotustilaisuuden yhteydessä julkistettiin silloisen pääjohtajan Jean-Claude Trichet'n ja Irlannin silloisen valtiovarainministerin Brian Lenihanin kirjeenvaihtoa marraskuulta 2010, kun Irlannin pankkijärjestelmä kriisiytyi. Pankit hyödynsivät (sääntöjen puitteissa) EKP:n likviditeettiapua sellaisella skaalalla, että se ei jäänyt huomaamatta Frankfurtissa.

EKP asetti (sääntöjensä puitteissa) likviditeettiavun jatkon ehdoksi sen, että Irlannin hallitus i) pyytää lainaa euroryhmältä, ii) sitoutuu Troikan (EKP, IMF ja Komissio) hyväksymään poliittiseen ohjelmaan julkisen talouden vakauttamiseksi, rakennemuutosten toteuttamiseksi ja rahoitusmarkkinoiden uudelleenjärjestämiseksi, iii) ottaa kontolleen Irlannin pankkijärjestelmän pääomittamisen ja iv) takaa irlantilaisten pankkien EKP:lta ottaman likviditeettiavun takaisinmaksun.

Kiitos kirjeiden julkistamisesta kuuluu eräille irlantilaisille toimittajille ja Euroopan oikeusasiamiehelle. Ehkä keskuspankkimme osaa toimia jatkossa avoimemmin käyttäessään valtaansa suhteessa hallituksiin.


Kuten Draghi tapaa sanoa lehdistötilaisuuksissa alkulausuntonsa päätteeksi: olen nyt käytettävissä kysymyksiänne varten!

Sanooko empiirinen tutkimus mitään palkka-alen vaikutuksista?

Suomen työmarkkinoiden tilaa ei nähdä tyydyttävänä: liikaa työttömiä, liian vähän työllisiä. Yksi usein esillä nouseva ratkaisuehdotus on palkkamaltti tai jopa palkka-ale. Roger Wessman kommentoi kysymystä tänään blogissaan ansiokkaasti eri teoreettisia näkökohtia pyöritellen, mutta se vain korosti sitä täydellistä empirian puutetta, joka tästä keskustelusta paistaa.

Talouskeskustelu (myös blogosfäärissä) on aina korostuneen teoreettista, mutta tämän kysymyksen osalta en muista nähneeni yhtäkään puheenvuoroa, jossa olisi viitattu yhteenkään empiiriseen tutkimukseen. Ihmettelen tätä edelleen, mutta ihmettelen vähemmän yritettyäni selvittää asiaa itse. Vaikka suhde työttömyyden ja palkkojen välillä on yksi tutkituimmista suhteista kahden muuttujen välillä taloustieteessä, ei tutkimus ainakaan omiin silmiini tunnu tarjoavan Suomen politiikkaongelmaan suoraa vastausta.

Ehkä yksi syy tähän on se, että taloustieteellisessä tutkimuksessa palkkoja ei nähdä politiikkainstrumenttina. Harvoissa maissa on Suomen kaltainen keskitetty järjestelmä, jonka puitteissa ylipäänsä voidaan keskustella siitä, mihin yleinen palkkataso kannattaisi asettaa. Suomalaisessa talouspoliittisessa keskustelussa kysymys on kuitenkin niin tärkeä, että taloustieteen olisi hyvä osata antaa tähän vastauksia.

Jos sinulla on voimakas näkemys siitä, miten palkkamaltti tai palkka-ale vaikuttaisi Suomen työmarkkinoihin, minusta olisi hauska kuulla, millä empiirisellä relaatiolla tai empiirisellä tutkimuksella perustelet näkemystäsi.

Varoituksen sanoja tuloerokäsitysten tutkimuksesta

Yksi poliittisen taloustieteen isoista kysymyksistä on se, miksi tulontasausta ei ole enemmän, vaikka mediaaniäänestäjä näyttäisi hyötyvän sen lisäämisestä monissa paikoissa. Erityisesti Yhdysvalloissa, johon taloustieteellinen tutkimus usein keskittyy. Tähän voi tietenkin keksiä monia selityksiä: mediaaniäänestäjä ei ole tulojakauman mediaanihenkilö, mediaaniäänestäjän tulonjakopreferenssit eivät liity pelkästään hänen omaan asemaansa tulojakaumassa, puolueiden käyttäytyminen jne.

Yksi viime aikoina huomiota saanut selitys on se, että äänestäjät eivät hahmota yhteiskuntansa tulojakaumaa. He luulevat, että yhteiskunta on tasa-arvoisempi kuin se on ja että he itse ovat tulojakaumassa korkeammalla kuin he todellisuudessa ovat. Sitten he äänestävät väärässä tietoisuudessa ja kapitalisti hieroo karvaisia käsiään.

Jani Kaaron pari viikkoa sitten ilmestynyt juttu "Suurtutkimus: Ihmiset arvioivat johtajien palkat roimasti alakanttiin" raportoi (suur)tutkimuksesta, jossa kysyttiin ihmisiltä pörssiyhtiön toimarin ja tavallisen duunarin palkkojen suhdetta. Tutkimuksen mukaan ihmiset kautta maailman aliarvoivat tämän suhdeluvun, eli he ajattelivat näiden kahden tyypin palkkaeron olevan pienempi kuin mitä se todellisuudessa on.

Judith Niehuesilla on työpaperi samasta aiheesta, mutta kyselyssä esitetty kysymys on erilainen. Tutkimuksessa otetaan laajempi kuva tulojakaumasta ja esitetään vastaajalle erilaisia tulojakaumia viidenneksien mukaan ja pyydetään valitsemaan se, joka kuvaa parhaiten hänen kotimaataan:

Suomalaisten vastaukset jakautuivat seuraavasti: 6,9; 23,7; 32,6; 35,6; 1,2 prosenttia.

Sitten katsotaan, mitä väki on vastannut ja muodostetaan tämän perusteella käsitys siitä, mikä käsitys ihmisillä on tulojakaumasta ja verrataan sitä todellisuuteen. Tutkimuksen perusteella yhdysvaltalaiset ovat ainoita, jotka aliarvioivat alaluokkansa koon. Suomi on tutkimuksen mukaan keskiluokkaisempi kuin suomalaiset luulevat. Tutkimusinstituutin sivuilla visualisoidaan tutkimuksen tuloksia kätevästi.

HS:n tiedetoimittaja olisi siis voinut yhtä hyvin tehdä jutun otsikolla "Suurtutkimus: ihmiset arvioivat tulojen epätasaisuuden roimasti yläkanttiin". Mikä siis on totta?

Kysymys siitä, millaiseksi ihmiset tulojakauman kuvittelevat on tärkeä, mutta en antaisi painoa kummallekaan tutkimukselle. Ensimmäisen tutkimuksen osalta ongelma on, että pörssiyhtiön toimareiden ja tavallisten duunareiden palkkojen suhde on tavattoman pieni osa tulojakaumaa. Toisen tutkimuksen osalta ongelma on se, että kehystämisellä on todennäköisesti merkitystä. Luulen, että mitkä tahansa vaihtoehdot ovat, ihmiset valitsevat korostuneesti keskimmäisiä vaihtoehtoja.

Mitä pitäisi tehdä? Kolme pointtia:

1. Kiinnittää tutkimus tiukemmin tulonjakopreferensseihin. Mikä tulojakauman elementti on ihmisille tärkein? Onko se pörssiyhtiön toimarin ja tavallisen duunarin palkkojen suhde? Onko se ylimmän prosentin tulo-osuus? Onko se ginikerroin?
2. Kiinnittää tutkimus tiukemmin teoriaan ja testata teoriaa. Jos halutaan testata mediaaniäänestäjän käyttäytymistä, millä kysymyspatteristolla se onnistuisi parhaiten?
3. Testata eri kysymyspatteristojen toimivuutta. Minkä kysymystyypin vastaukset ovat erityisen herkkiä kysymyksen kehystämiselle?

Parempaa tutkimusta odotellessa jokainen voi valita kirjallisuudesta itselleen sopivan tuloksen. Kumpi sopii paremmin sinun maailmankuvaasi: se että ihmiset yliarvioivat tuloerot vai se että ihmiset aliarvioivat ne?

EKP:n kootut selitykset

Tämä on pitkähkö postaus euroalueen rahapolitiikasta. Ensin on hyvä tietää muutama asia.

• Euroopan Keskuspankki (EKP) on talouspoliittinen instituutio, jolle on Sopimuksessa Euroopan Unionin Toiminnasta annettu tavoite ja välineet tuon tavoitteen toteuttamiseksi.
• Mitä poliittisiin instituutioihin tulee, keskuspankit ovat poikkeuksellisen itsenäisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että keskuspankit on pyritty erilaisin asetuksin eristämään demokraattisesti valittujen päätöksentekijöiden vaikutusvallasta.
• Mitä keskuspankkeihin tulee, EKP on poikkeuksellisen itsenäinen.
• Mitä suurempi itsenäisyys keskuspankilla on, sitä suurempi tilivelvollisuus sillä tulisi olla. EKP:lla on suhteessa itsenäisyyteensä melko matala tilivelvollisuuden aste.
• Keskuspankille kansan ja sen edustajien taholta annettavaa tehtävää kutsutaan rahapolitiikan mandaatiksi. Toisinaan myös keskuspankille annettavat välineet luetaan osaksi mandaattia ("toiminta mandaatin puitteissa"). EKP:n mandaatti tavoitteiden osalta on määritelty Sopimuksessa Euroopan Unionin Toiminnasta, artiklassa 127.

Euroalue ei toimi niin kuin sen olisi suotavaa toimia. Omasta mielestäni merkittävä syy tähän on se, että se instituutio jonka pitäisi hallita kokonaiskysyntää euroalueella, EKP, ei tällä hetkellä toteuta tehtäväänsä. Tässä postauksessa käyn läpi neljä lausetta, neljä puheenpartta jotka ovat osa ongelmaa. Nämä lauseet eivät ole sinänsä vääriä, mutta EKP:n toiminnan puolustuspuheena ne ovat puutteellisia ja harhaanjohtavia. Nämä neljä lausetta ovat seuraavat:

1. Rahapolitiikan tavoite on hintavakaus
2. Hintavakauden määritelmä muuttuu olosuhteiden mukaan
3. EKP on estänyt rahaliiton hajoamisen
4. Keskuspankki ei voi tehdä kaikkea

Ensimmäiset kaksi ovat hieman kinkkisempiä, joten minun on käytettävä niihin useampi merkki.

1. "Rahapolitiikan tavoite on hintavakaus"

EKP:n entinen pääjohtaja Jean-Claude Trichet kertasi jäähyväispuheessaan yhteisvaluutan onnistumisia ja korosti erityisesti sitä, että kolmentoista vuoden ajan keskimääräinen vuosi-inflaatio on ollut 2,0 % 332 miljoonalle kanssakansalaiselle.

On hyvä kerrata, mikä on EKP:n mandaatti ja mikä on sen tavoite. Artiklan 127 ensimmäinen kohta kuuluu seuraavasti:

Euroopan keskuspankkijärjestelmän, jäljempänä "EKPJ", ensisijaisena tavoitteena on pitää yllä hintatason vakautta. EKPJ tukee yleistä talouspolitiikkaa unionissa osallistuakseen Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 3 artiklassa määriteltyjen unionin tavoitteiden saavuttamiseen, sanotun kuitenkaan rajoittamatta hintatason vakauden tavoitetta.

Mandaatti määrittelee siis tavoitteeksi hintavakauden, mutta Trichet (kuten EKP yleisestikin) puhuu kuitenkin tarkasta luvusta: kaksi prosenttia. Mistä tämä tulee? Se tulee EKP:lta itseltään. Samainen artikla 127 määrittelee, että yksi EKPJ:n perustehtävistä on rahapolitiikan toteuttaminen ja määritteleminen. EKP on, rahapolitiikan avoimuuden ja tehokkuuden nimissä, määritellyt itse sen, miten se tulkitsee hintavakautta: alle mutta lähes kahden prosentin inflaatiovauhti keskipitkällä aikavälillä (kysymykseen aikavälistä palataan seuraavassa kohdassa) yleisellä kuluttajahintaindeksillä mitaten.

On tärkeää ymmärtää, miten lavea mandaatti hintavakaus on, ja miten paljon vapausasteita keskuspankilla itsellään on sen tulkitsemisessa. On joitakin ihmisiä, kuten Taloussanomien toimittaja Jan Hurri, jotka jaksavat kirjoittaa hintavakauden hipsuihin ja pitävät huvittavana ajatusta, että hinnat voivat kaksinkertaistua 35 vuodessa hintavakauden puitteissa. Hurrin huolista huolimatta useimmat ihmiset pitävät inflaatiotavoitetta hintavakauden asianmukaisena tulkintana.

On ymmärrettävää, että EKP ei halua käydä aktiivisesti keskustelua omasta hintavakauden tulkinnastaan. Pahimmillaan se voisi johtaa devalvaatiosyklin kaltaiseen poukkoiluun. Suomalainen kiinteiden valuuttakurssien järjestelmähän oli järjestelmä, jossa oli tavoite markan ulkoiselle arvolle. Ulkoisen arvon vakaudesta pidettiin tiukasti kiinni - tavoitetta vain muutettiin aina silloin tällöin.

Ongelma on se, että EKP on niin itsenäinen, että jos se ei käy tätä keskustelua, kukaan ei käy sitä. Ja keskustelua olisi hyvä käydä. Hintavakaudelle on muitakin tulkintoja, ja EKP:n nykyinen tulkinta on ainakin talousteorian valossa vajavainen.

Sen lyhyen ajan kun Suomen Pankilla oli käytössään oma inflaatiotavoite, tuo tavoite määriteltiin pohjainflaation kautta. Pohjainflaatiossa poistettiin kuluttajahintaindeksistä välittömien verojen, tukipalkkioiden ja asumisen pääomakustannusten vaikutus. Koska EKP käyttää mittarinaan yleistä kuluttajahintaindeksiä, välittömät verot vaikuttavat EKP:n toimintaan. Valtioiden kiristäessä finanssipolitiikkaa nostamalla arvonlisäveroa EKP:n on oman tulkintansa takia vastattava tähän kiristämällä rahapolitiikkaa. Tässähän ei ole mitään järkeä.

Vaikka pohjainflaatio olisi parannus nykyiseen tulkintaan, on tätäkin parempiakin vaihtoehtoja. Talousteoria sanoo, että inflaatiotavoite kannattaisi määritellä hitaammin heilahtelevien hintaindeksien, kuten ydinhintojen tai palkkojen kautta. Ydinhintainflaatio on inflaatio, josta on puhdistettu nopeasti heilahtelevien hintojen (ruoka, energia) vaikutus.

Lopuksi, hintavakaus voitaisiin tulkita yksinkertaisesti nimellisenä ankkurina. Mikä tahansa nimellinen eli rahamääräinen tavoitemuuttuja ankkuroi absoluuttisen hintatason ja inflaation. Tämä mahdollistaisi esim. NBKT-tavoitteen (NBKT tarkoittaa nimellistä bruttokansantuotetta). Esimerkiksi makrojumala Michael Woodford on advokoinut tällaista rahapolitiikan tavoitetta jo jokusen vuoden.

Ymmärrän, että EKP ei halua muuttaa tavoitettaan päästäkseen keventämään rahapolitiikkaa tässä ja nyt. Se silti voisi muuttaa hintavakauden tulkintaansa niin, että tuo tulkinta olisi paremmin linjassa talousteorian suositusten kanssa ja että homma menisi vähemmän reisille sitten tulevissa kriiseissä. Tämän kaiken EKP voisi tehdä ihan itse.

Ehkä kaikista kierointa tässä on se, että EKP itse asiassa on muuttanut tulkintaansa viimeisen vuoden aikana – kiristävämpään suuntaan.

2. "Hintavakauden määritelmä muuttuu olosuhteiden mukaan"

Hinnat heilahtelevat päivittäin, eikä EKP:n kannata tavoitella sitä, että vuosi-inflaatio olisi lähes-mutta-alle kaksi prosenttia joka jumalan hetki. On siis määriteltävä aikaväli. Perinteisesti EKP on määritellyt aikaväliksi "keskipitkän aikavälin". Itse asiassa vielä vuonna 2007 EKP:n julkaisussa "Miksi hintavakaus on tärkeää? Opettajan opas." kirjoitetaan seuraavasti:

Luvussa painotetaan erityisesti sitä, että rahapolitiikka ei yksin riitä ohjaamaan hintakehitystä lyhyellä aikavälillä. Pitemmällä aikavälillä inflaatio on kuitenkin rahataloudellinen ilmiö. Ei siis ole kysymystäkään siitä, etteikö rahapolitiikalla pystyttäisi – hintavakautta uhkaaviin riskeihin reagoimalla – hillitsemään inflaatiota keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä.

Ei ole kysymystäkään siitä, etteikö rahapolitiikalla pystyttäisi hillitsemään inflaatiota keskipitkällä aikavälillä! Jonkun pitäisi sanoa Draghille tämä ja kertoa, että jos pystytään hillitsemään, pystytään hallitsemaan.

Luen aina EKP:n kuukausittaisten pressitilaisuuksien tekstit, tunnollinen kansalainen kun olen. Pääjohtajan alkulausunnon muoto on tiukempi kuin Kalevalan runomitta ja eräs EKP-blogi itse asiassa tekee joka kerta postauksen pelkästään tuon lausunnon sanamuotojen muutoksista verrattuna edelliseen kokoukseen. Homma on siis se, että siellä toistuvat samat asiat kokouksesta toiseen.

Ennen loppuvuotta 2014 yksi osa liturgiaa oli, että "inflaatio-odotukset euroalueella ovat ankkuroituneet tavoitteemme mukaisesti alle-mutta-lähelle kahteen prosenttiin keskipitkällä aikavälillä" (over the medium term). Sitten se muuttui. Siitä asti tuo osa on kuulunut niin, että "inflaatio-odoukset euroalueella ovat ankkuroituneet tavoitteemme mukaisesti alle-mutta-lähelle-kahteen prosenttiin keskipitkällä-pitkällä aikavälillä" (medium to long term).

EKP on siis huomannut, että politiikka ei osu maaliinsa, joten se on katsonut parhaaksi leventää maalia. Millä se perustelee tätä? EKP:n neuvoston jäsen Benoît Cœuré sivusi tätä asiaa hiljattain haastattelussa. EKP ei ole koskaan määritellyt keskipitkää aikaväliä tarkasti, joskin Trichet aikoinaan paljasti ajattelevansa sitä 18-24 kuukautena. Cœuré kutsuu haastattelussa 18 kuukautta määritelmää "akateemiseksi" ja korosti sitä, kuinka inflaatiotavoitteen horisontti riippuu talouden tilasta ja sokeista. Erityisesti tässä tilanteessa Cœurén mukaan on "normaalia" odottaa, että inflaatio palaa EKP:n tavoitteeseen poikkeuksellisen hitaasti.

"Koska asiat ovat huonosti, minäkin voin olla huono" olisi surkea elämänasenne kenelle tahansa, mutta EKP:n kohdalla siitä on haittaa meille muillekin. Yhtä hyvin EKP voisi tulkita hintavakaustavoitetta niin, että juuri näinä aikoina tarvitaan ripeämmin toimivaa rahapolitiikkaa. Jälleen EKP käyttää harkintaansa niin, että seurauksena on kiristävämpi politiikka.

3. "EKP on estänyt rahaliiton hajoamisen"

Sixten Korkmanin taannoinen HS-kolumni "Euroopan talouden pahin ongelma on kysynnän puute" sai neljä päivää myöhemmin Suomen Pankin Jarmo Kontulaisen käymään puolustusasemiin Pankin blogiin. Kontulainen ei vaivautunut viittaamaan suoraan Korkmaniin, vaan hän päätti käyttää hienovaraista intertekstuaalisuutta otsikollaan "Onko euroalueen talouden pahin ongelma kysynnän puute?".

Kontulaisen teksti on vallitsevan talouspolitiikan hämmentävän heikko puolustuspuheenvuoro. Hänen argumenttinsa kärki on seuraava:

Yhtä hyvin voidaan esittää myös seuraavat kolme väitettä: 1) rakennepoliittiset uudistukset ovat välttämättömiä, 2) velkaantuneiden maiden tulisi harjoittaa finanssipoliittista elvytystä harkiten ja 3) EKP:n harjoittama rahapolitiikka on padonnut pankkikriisin syvenemisen ja estänyt euroalueen hajoamisen. 

Nämä väitteet kuvaavat euroalueella yhteisesti tehtyjä talouspoliittisia linjauksia.

Ensimmäistä väitettä Kontulainen ei juurikaan perustele. Toisessa ei ole väitettä nimeksikään. Mitä politiikkaa ei tulisi harjoittaa harkiten?

Kolmannella väitteellä Kontulainen puolustaa EKP:n harjoittamaa rahapolitiikkaa. Voidaan toki pitää saavutuksena sitä, että euroalue ei ole hajonnut, mutta omasta mielestäni EKP:n harjoittamaa politiikkaa tulisi peilata esimerkiksi sille annettua mandaattia, taloustieteen näkemyksiä tai muiden keskuspankkien politiikkaa vasten. Jos Kontulainen olisi kokki ja asiakas valittaisi, että pihvi on liian kypsä, hän luultavasti sanoisi ylpeänä, että kukaan ei kuollut.

Toistan: on hienoa, että EKP on osaltaan ollut patoamassa pankkikriisin syvenemisen ja on hienoa, että Draghi sanoi ne sanat silloin Lontoossa ja sai kriisimaiden korot laskemaan. Mutta se ei riitä. Se ei saa riittää. Jos EKP on sitä mieltä, että se riittää, meidän on vaadittava enemmän. Jonkun on otettava vastuu kokonaiskysynnästä euroalueella, ja minusta tuo vastuu kuuluu edelleen, tässäkin tilanteessa, täysin EKP:lle. Maailma olisi surullinen paikka, jos ravintolat olisivat vain tiloja, joissa me pelkästään pysymme hengissä. Euroalue on toimimaton valuuttaunioni, jos se pelkästään pysyy kasassa.

4. "Keskuspankki ei voi tehdä kaikkea"

Vanha kunnon hopealuotiharha! Mitään ei kannata tehdä, jos ei voida ratkaista ongelmaa kokonaan. Sen sijaan, että EKP siirtäisi maalitolppia leveämmäksi, se siirtää ne toistensa viereen ja julistaa, kuinka väärin on odottaa osumia. EKP tyypillisesti ilmaisee tämän niin, että rahapolitiikka ei yksin ratkaise euroalueen ongelmia, vaan tarvitaan rakenteellisia uudistuksia ja julkisen talouden vakauttamista.

Ymmärrän, että jos olisin keskuspankkiiri, varmasti painaisin huomaamattanikin syvälle mieleeni kaikki ne katteettomat syytökset, joita kuulisin. Ja kun minun pitäisi oikeuttaa toimintani ja käydä läpi saavutuksiani, saattaisin nostaa esille ne väärät odotukset, joita minuun on kohdistettu. Tämä on vain inhimillistä. EKP:n kaltaisen talouspoliittisen instituution ei kuitenkaan pitäisi olla näin inhimillinen.

EKP ei voi tehdä kaikkea. Mikä tärkeintä, EKP:n ei tarvitse tehdä kaikkea. Jos aloitettaisiin siitä, että EKP tekisi sen, mikä sille on annettu tehtäväksi ja minkä se on luvannut tehdä. Jos EKP on sitä mieltä, että sen välineet eivät riitä siihen, se voi pyytää lisää välineitä.

Yhteenveto

Olen tässä postauksessa käynyt läpi sitä, miten EKP on käyttänyt harkintaa, siirtänyt maalitolppia ja valinnut omia tavoitteitaan. Joka kerta EKP on käyttänyt harkintaansa niin, että sen tarvitsee tyytyä vähempään ja tehdä vähemmän. Ja se on surullista se.

Ongelma on se, että kun on tarpeeksi kauan omassa maailmassaan siirrellyt tolppia, todellisuudentaju voi kadota. Syyskuun kokouksessa Draghi antoi ymmärtää, ettei hän keskuspankkiirina pysty juuri mihinkään:

The point from a central banker’s viewpoint is that it's very difficult for us to reach the objective of an inflation rate which is below, but close to, 2% only based on monetary policy.

Mikä on se maailma, jossa Mario Draghin pitää miettiä, toteutuvatko rakenneuudistukset ja leikkauspaketit ennen kuin hän tekee edes sen, mikä hänen tehtäväkseen on annettu?


Kommentit tervetulleita! Perustelen väitteitä, annan viitteitä, korjaan virheitä tarvittaessa.

Puoluegallupit ja otosten otokset

Tiedättehän, kuinka puoluegallupeissa puhutaan aina virhemarginaaleista? Virhemarginaalihan kuvaa otoksen perusteella laskettuun kannatusosuuteen liittyvää epävarmuutta. Tyypillisessä 1000 haastatellun gallupissa virhemarginaali isommille puolueille on kahden ja puolen prosenttiyksikön luokkaa, pienemmille puolueille sitten vähän pienempi.

En tiedä, mistä juontaa juurensa tapa raportoida virhemarginaalit kannatusosuuksille. Se vaikuttaa ontolta rituaalilta. Lausutaan Symbolum Apostolicum ja ajatellaan että sielu on pelastettu, vaikka latinan ymmärrys on niin ja näin eikä oikein sisäistetä, mikä niiden kummallisten sanojen pointti oli tai miten niiden pitäisi ohjata toimintaa. Lausutaan, koska latinaa puhuvat viisaat käskevät lausumaan ja muutkin lausuvat.

Käyn tässä postauksessa läpi gallupeja ja niiden tulkintaa. Koetan pitää tilastotieteen kevyenä ja jättää toiseen kertaan p-arvojen ja luottamusvälien oikeat ja väärät tulkinnat. Hyvin yleisellä tasolla siis, mitä virhemarginaali tarkoittaa? Virhemarginaali määrittelee luottamusvälin, joka kuvaa otoksesta saadun estimaatin luotettavuutta. Estimaatti on vain sana sille, että arvioidaan jotain tuntematonta. Arvot kokoomuksen kannatuksesta luottamusvälin puitteissa ovat hyviä arvioita siitä, mikä kokoomuksen kannatus on koko kansan keskuudessa.

Luottamusvälin määräytymisessä tärkeässä osassa on luottamustason valinta. Puhutaan esimerkiksi 95 prosentin luottamustasosta, mikä tarkoittaa sitä että jos toistaisimme otosta 95 prosenttia generoiduista luottamusväleistä - jotka vaihtelevat otoksesta toiseen - pitäisivät sisällään kokoomuksen todellisen kannatusluvun.

Älä huoli, jos ei avautunut. Ehkä esimerkit auttavat. Otetaan luottamustaso annettuna ja katsotaan, miten erilaisiin gallup-lukuihin voi luottaa.

1. Onko puolueen kannatus todellakin noussut?

Tässä on melko tyypillistä gallup-uutisointia Hesarista elokuun lopulta:

HS:n tuoreen kannatusmittauksen mukaan kokoomus on onnistunut kansalaisten vakuuttamisessa paremmin kuin keskusta ja perussuomalaiset, joiden kannatus on laskenut kesän aikana. Kokoomuksen kannatus on noussut touko-kesäkuun kyselyn 20,5 prosentista 22,1 prosenttiin. Se on korkein kokoomuksen kannatus HS:n kyselyssä sitten huhtikuun 2012.

On kaksi estimaattia, yksi kokoomuksen touko-kesäkuun kannatukselle ja toinen kokoomuksen elokuun kannatukselle. Gallup-lukema elokuulle on 22,1 prosenttia ja touko-kesäkuulle 20,5 prosenttia. Uutisessa raportoidaan tunnollisesti elokuun luvun virhemarginaali. Mutta miten luotettava on arvio siitä, että kokoomuksen kannatus on noussut? Entä jos kokoomuksen kannatus olikin touko-kesäkuussa yhtä suuri tai jopa suurempi kuin elokuussa, ja nämä kaksi otosta vain sattuivat näyttämään tällä kertaa tältä?

Jos noudatetaan samaa 95 prosentin luottamustasoa, jolla virhemarginaalit on laskettu, ei voida sanoa, että kokoomuksen kannatus on noussut. Ja tässä tulee esiin se, että virhemarginaalien raportointi on lähinnä ontto rituaali. Jos todella uskoisi virhemarginaaleihin, ei voisi kirjoittaa kokoomuksen kannatuksen kasvaneen. Ja oikeastaan HS:n toimittajat ovat tässä tarkkoja, koska he eivät niin kirjoitakaan. Uutisessa puhutaan vain kyselyiden kannatuslukujen kasvusta. Itse asiassa muutosten tilastolliseen merkitsevyyteen jutussa viitataan keskustan kannatuslukujen osalta.

Kesän aikana keskustan kannatus on laskenut 20,3 prosentista 19,9 prosenttiin, mutta muutos ei ole tilastollisesti merkittävä.

Olisi tietenkin ollut vaikea kirjoittaa yllä linkitetty juttu, jos siihen olisi liittänyt vastaavan lauseen kokoomuksen kannatuksesta. On varmasti vaikea kirjoittaa yhtään mitään juttua, jos yhtään mikään muutos ei ole tilastollisesti merkitsevä.

2. Kannattaako enemmistö perussuomalaisista todellakin tasa-arvoista avioliittolakia?

Monesti meitä kiinnostaa se, onko tietyn asian kannatus yli vai alle 50 prosenttia. Koska luottamusväli kuvaa sitä hyviä arvioita siitä, mikä estimoitava arvo on, olemme kiinnostuneita siitä, onko "50 prosenttia" luottamusvälimme sisällä. Jos otoksessamme yleistä asevelvollisuutta kannattaa 68 prosenttia suomalaisista eikä luottamusväli ylety 50 prosenttiin asti, voidaan olla melko luottavaisia sen suhteen, että enemmistö suomalaisista kannattaa yleistä asevelvollisuutta.

Luottamusväli riippuu otoskoosta, luonnollisesti. Jos kysyt vain kolmelta satunnaiselta suomalaiselta mitä he ovat mieltä yleisestä asevelvollisuudesta ja kaksi heistä kannattaa sitä, on tämän perusteella vaikea luottaa siihen, että enemmistö kaikista suomalaisista on tätä mieltä.

Jos otoskoko on 1000 ja virhemarginaalit parin prosenttiyksikön luokkaa, niin yleensä saadaan selkeä näkemys suomalaisten enemmistön kannoista. Mutta jos sinua sattuu kiinnostamaan tiettyjen suomalaisryhmien kannat asioihin, tilanne on toinen. Väitteestä, että perussuomalaisten kannattajista enemmistö kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia on tullut avioliittolain kannattajien toistelema talking point. Onko se totta?

Ensinnäkin, mitä enemmistö tarkoittaa? Tarkoittaako enemmistö sitä, että yli 50 prosenttia perussuomalaisten kannattajista kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia vai sitä, että perussuomalaisten keskuudessa on enemmän avioliittolain kannattajia kuin vastustajia? Omasta mielestäni ensimmäinen näistä on parempi määritelmä, mutta jos jälkimmäinen on yleisempi tai yleistyy, niin mennään sillä.

Toiseksikin kysymyksenasetanta vaikuttaa helposti kyselyn tuloksiin. Tahdon2013-kampanja on (tietääkseni) toteuttanut kaksi kyselytutkimusta, ensimmäisen syksyllä 2013 ja jälkimmäisen keväällä 2014. Ensimmäisessä kysyttiin seuraava kysymys:

Tasa-arvoinen avioliitto tarkoittaisi, että myös samaa sukupuolta olevien oikeudesta avioliittoon säädettäisiin avioliittolaissa ja rekisteröidystä parisuhteesta luovuttaisiin. Laki ei kuitenkaan velvoita kirkkoa vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja, sillä lakimuutos koskisi voimaantullessaan vain maistraatissa suoritettavaa vihkimistä. Kannatatteko tällaista avioliittolakia? 

Jälkimmäisessä kysyttiin kaksi kysymystä, edellisen lisäksi seuraava:

Kaikilla suomalaisilla on oikeus hakea adoptiota yksin seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Kansalaisaloite avioliittolain uudistamisesta haluaa mahdollistaa samaa sukupuolta olevalle parille oikeuden hakea adoptiota yhtä aikaa. Kannatatteko tällaista lakimuutosta? 

Molemmissa kysymyksissä on kehystäviä virkkeitä, jotka ovat luultavasti vaikuttaneet tuloksiin. Keskitytään kuitenkin perussuomalaisiin. Perussuomalaisten prosentit (kyllä/ei/eos) ensimmäisessä kyselyssä olivat 49/41/10 ja jälkimmäisessä kyselyssä 54/42/5 ensimmäisen kysymyksen osalta ja 44/54/2 toisen kysymyksen osalta. Näyttäisi siis, että osa perussuomalaisten kannattajista on Paula Risikon kehitysasteella, jossa homoliitot menevät läpi, mutta adoptio-oikeus hiertää. Jälleen on tulkintakysymyksiä sen suhteen, kumman kysymyksen prosenttien perusteella persujen kannatusta tasa-arvoiselle avioliittolaille/kansalaisaloitteelle pitäisi arvioida. Mutta puhutaan luottamusväleistä ja keskitytään jälkimmäiseen kyselyyn.

Kyselyyn haastateltiin noin 1000 suomalaista ja perussuomalaisten kannattajia otoksessa oli 118 kappaletta. Ja jos jatketaan 95 prosentin luottamustasolla, ei tietenkään voida sanoa, että enemmistö perussuomalaisista kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia. Paitsi jos unohdetaan koko virhemarginaalien pointti.

Kun tarkastellaan tiettyjen asioiden kannatusta puolueittain, otoskoot menevät äkkiä hyvin pieniksi, luottamusvälit laveiksi eikä mitään oikeastaan voi sanoa varmaksi. Kristillisdemokraattien kannattajia otoksessa oli kokonaiset kymmenen kappaletta, ja rkp:n kannattajia 13. Tällaisilla otoksilla ei periaatteessa edes saisi laskea luottamusvälejä perinteisellä tavalla.

Mikä siis eteen? Otoskoon kasvattaminen auttaa. Inspiraatio tämän postauksen kirjoittamiseen tuli Vihreän langan äänestäjän liikkuvuutta kuvaavasta gallup-tutkimuksesta. Otoskoko on melko suuri, 5356, mutta niin sen pitääkin olla, jos haluaa tarkastella sitä, kuinka suuri osa puolueen x kannattajista kannatti aiemmin puoluetta y. Kaksinkertaisella pilkkomisella tulee pieniä siivuja.

Langan jutun mukaan suurimmat suhteelliset virrat kulkevat rkp:sta kokoomukseen ja kristillisdemokraateista keskustaan, 9 ja 8 prosenttia vastaavasti. Jos ajatellaan, että näiden puolueiden kannatusosuudet ovat noin 3,5 prosenttia ja että noin 60 prosenttia on osannut sanoa puoluekantansa edellisissä ja tulevissa vaaleissa, nämä suurimmat virrat muodostuvat kummassakin tapauksessa noin kymmenestä vastaajasta. Melko vähän, mutta 1000 haastatellulla asiat olisivat vielä huonommin.


Kaiken kaikkiaan tilastotiede on jokseenkin monimutkaista, mutta jos tiivistäisin tämän tekstin sanoman vielä seuraavasti:

1. Jos sinulla on kaksi estimaattia, joihin liittyy epävarmuutta, niiden estimaattien erotukseen liittyy epävarmuutta. Tämä koskee niin eri puolueiden kannatusosuuksia yhdessä kyselyssä kuin puolueiden kannatusosuuksien muutoksia eri kyselyiden välillä.
2. Mitä pienempää ryhmää tutkit niin sen pienempi on otoksesi ja mitä pienempi otos, sen isommat luottamusvälit. Älä kiinnitä kovinkaan paljoa huomiota siihen, mitä pienten puolueiden kannattajat ajattelevat. Facebook-kaverilistallasikin saattaa olla enemmän näiden puolueiden kannattajia kuin otoksessa (joskin valikoitumisesta saattaa koitua ongelmia).
3. Tarkasta aina, millä sanamuodolla asiaa on kysytty, etenkin silloin kun kyse on asianosaisen teettämästä kyselystä.

Laskelmista ks. Wikipedia, Stat Trek. Jos jokin laskelma mietityttää, jätä viestiä niin avaan sitä, se voi hyvin olla laskettu väärin. Muutenkin ojenna, jos sanoin jotain hölmösti. En ole varsinaisesti opiskellut tilastotiedettä viiteen vuoteen, joten saatan olla ruosteessa. 

Lisäys: tarkkaan ottaen otsikko ei ole oikein - kyse ei ole otosten otoksista vaan otoksen osista. Sen siitä saa, kun postaa aamuyöllä.

Elvytys, riski ja sukupuoli

Aloitetaan ajatusleikillä.

Ajatellaan, että henkilö haluaa rakentaa talon ja hän voi rakentaa sen jokilaaksoon tai ylängölle. Tiedetään, että joki toisinaan tulvii ja aiheuttaa jokilaakson asujille vahinkoa. Miten varat tulvan vahinkojen korjaamiseen pitäisi kerätä? Onko väärin kerätä nämä varat samassa mitassa jokilaakson ja ylängön asukeilta, jos vain jokilaakson asukit hyötyvät tästä korjaamisesta ja he ovat ottaneet tietoisen riskin muuttaessaan jokilaaksoon?

Jatketaan toisella ajatusleikillä.

Ajatellaan, että henkilö haluaa sitouttaa pääomaa (joko finanssipääomaa tai inhimillistä pääomaa koulutuksen kautta) ja hän voi sitouttaa sitä joko rakennusalalle tai muualle talouteen. Tiedetään, että talouteen tulee toisinaan laskusuhdanteita ja nuo laskusuhdanteet aiheuttavat rakennusalalla enemmän vahinkoa kuin muualla taloudessa. Miten varat elvytykseen, laskusuhdanteiden vahinkojen korjaamiseen, pitäisi kerätä? Onko väärin kerätä nämä varat samassa mitassa sekä rakennusalalta että muualta taloudesta, jos rakennusala hyötyy elvytyksestä enemmän kuin muu talous?

Finanssisektorin kohdalla on tunnistettu yhteiskunnalliseksi ongelmaksi "kruuna, minä voitan, klaava, sinä häviät"-dynamiikka, jossa pankkisektori tahkoo suuria voittoja noususuhdanteessa ja laskusuhdanteessa pankkien tappiot katetaan veronmaksajien rahoista. Tätä ongelmaa on lähdetty euroalueella ratkomaan 55 miljardin euron suuruisella resoluutiorahastolla, joka on osa euroalueen yhteistä resoluutiomekanismia, jolla pyritään hoitamaan pankkien alasajo hallitusti. Miksi rakennusalan ei itse tarvitse rahoittaa omaa huonojen aikojen vakuutustaan?

Analogiat ovat hyviä siinä, että niiden kautta voi hahmottaa villakoiran ytimen. Missä kohdassa yllä esitetyt analogiat, jokilaakso-rakennusala ja pankkisektori-rakennusala menevät rikki? Ensimmäisen kohdalla yksi vastaus voisi olla finanssipolitiikan kerroinvaikutus. Elina Grundströmin tiistain HS-kolumni problematisoi sitä, että elvytystä toteutetaan pääsääntöisesti miesvaltaisten alojen kautta. Vastauksessaan tähän Sorsa-säätiön Hildur Boldt kirjoittaa, että elvytys auttaisi sekä naisia ja että miehiä:

Uudet investoinnit asuntorakentamiseen, raideliikenteeseen tai homekoulujen korjaamiseen eivät ole pois naisilta. Elvytyspolitiikan ei tarvitse olla nollasummapeliä infrastruktuurihankkeiden ja hyvinvointipalveluiden välillä.

Vaikka elvytys rahoittaisi itse itsensä (mitä se ei todennäköisesti tee) ja kaikkien voidaan ajatella voittavan, vaikuttaa todennäköiseltä, että hyödyt uusista investoinneista asuntorakentamiseen, raideliikenteeseen tai homekoulujen korjaamiseen menevät korostetusti miehille. Korostetusti suhteessa miesten osuuteen väestöstä ja korostetusti suhteessa siihen, mitä miehet maksavat veroja. Jos kerää rahaa kaikilta ja antaa sitä yhdelle, kerroinvaikutuksen pitäisi olla valtava jotta tästä seuraava vinoutuneisuus katoaisi.*

Kaksi huomiota kuitenkin kokonaiskuvasta. Ensinnäkin jos ajatellaan sukupuolen mukaista taloudellista eriarvoisuutta, suhdannepolitiikka ei liene tähän oikea instrumentti. Toiseksikin jos ajatellaan julkisten menojen sukupuolittuneita vaikutuksia, suhdannepolitiikka näyttelee vain pientä roolia verrattuna siihen, että julkinen sektori työllistää 16 prosenttia työssäkäyvistä miehistä kun vastaava luku naisten osalta on 40 prosenttia (lähde).

Henkilökohtaisesti minun on vaikea sanoa, kumpi itseäni tässä asiassa häiritsee enemmän: se että finanssipolitiikan vaikutusten sukupuolittuneisuus nostetaan esille vai se että tuo sukupuolittuneisuus laiskasti kielletään. Minusta on hauska pyöritellä suhdanteisiin ja eriarvoisuuteen liittyviä kysymyksiä, mutta jostain syystä niiden pohtiminen yhdessä tuntuu vaivaannuttavalta. Tämä tarkoittaa että tämä postaus on ehkä tavallista biasoituneempi ja että ojentavasta kommentista voi olla suurtakin hyötyä.


*Tehdään nopeita ja likaisia laskelmia perusoppikirjan keynesiläistä kerroinkehikkoa käyttäen. Ajatellaan, että rajakulutusalttius on c ja määritellään r, rakennusalan rajakulutusalttius (eli kun henkilö saa yhden lisäeuron, kuinka monta senttiä hän lisää rakennusalan tuottamien hyödykkeiden kulutustaan). Kokonaisuutenahan menoelvytyksen kerroin on 1/(1-c), kuten perusoppikirjassa opetetaan. Hieman veivaamalla voidaan laskea, että rakennusalan osuus kokonaiskysynnän lisäyksestä on 1-c-r. Jätä kommentti, jos haluat että avaan tuota veivausta.

No, kalibroidaan. Sanotaan, että c=0,4, mikä implikoi kokonaiskysynnän kertoimeksi 1,67. En halua tehdä alaviitteeseen alaviitettä, mutta huomaatte, miten perusoppikirjan kehikko määritellään kokonaiskysynnän eikä kokonaistuotannon kautta, mikä rikkoo vastaavuutta siihen, mistä yleensä puhutaan kertoimesta puhuttaessa. Hapuillaan ja sanotaan, että syrjäytysvaikutukset ovat lineaarisia ja että ne on sisällytetty tuohon arvoon 0,4. Sanotaan sitten, että 1,67 on finanssipolitiikan kerroinvaikutus. Ei paha.

No, miten kalibroidaan rakennusalan rajakulutusalttius? Vedetään hatusta ja sanotaan, että se on 0,04. 10 prosenttia lisäkulutuksesta menee rakennusalalle. c:n kokoluokka on paljon suurempi kuin r:n, joten r:llä ei ole niin suurta merkitystä kokonaiskuvan kannalta.

Näillä luvuilla rakennusala saisi 56 prosenttia elvytyksen hyödyistä.

Jos olisin töissä tutkimuslaitoksessa, voisin saada rahaa tällaisista laskelmista.

Työvoiman kysyntä, tarjonta ja suhdanteet

Pertti Haaparanta ja Juhana Vartiainen jatkavat keskusteluaan Suomen taloustilanteesta Akateemisessa talousblogissa. Lyhyesti summaten Vartiainen korostaa demografista sokkia viime vuosien talouskehityksen selittäjänä ja peräänkuuluttaa reformeja lisäämään työn tarjontaa, kun taas Haaparanta korostaa kysyntäsokkia ja hystereesivaikutuksia viime vuosien talouskehityksen selittäjinä ja peräänkuuluttaa ekspansiivisempaa finanssipolitiikkaa. Politiikkaerimielisyyksien taustalla lienee myös keskustelijoiden erilainen näkemys Suomen velanottovarasta, Haaparannan uskoessa Suomella olevan vielä riittämiin liikkumavaraa ja Vartiaisen katsoessa, että liikkumavara tulee vasta erilaisten työmarkkinareformien myötä.

Kevyen akateemisesti orientoituneille makrotalouspoliittisille keskusteluille tyypillisesti tätäkin debattia käydään kysynnän ja tarjonnan käsitteiden kautta. Itse en aina pysy täysin kartalla siitä, mitä työn tarjonnalla milloinkin tarkoitetaan. Olen ollut siinä luulossa, että kysyntä ja tarjonta ovat teoreettisia käsitteitä, joita ei voi mitata, mutta jotka auttavat hahmottamaan taloudellisia ilmiöitä ja tapahtumia. Kuitenkin tässä keskustellaan sensuuntaisesti että työvoiman tarjontaa voitaisiin suoraan mitata esimerkiksi työvoimaosuuden kautta (tähän kiinnittää huomiota myös Roope Uusitalo kommentissaan). Lisäksi tarjonta ei ole aivan yksiselitteinen käsite työmarkkinoilla, koska 1) tutkimuksessa käytettävissä yhteensovittamismalleissa ei ole suoranaisesti työvoiman tarjontafunktiota ja 2) perusoppikirjan työttömyyttä selittävässä kysyntä-tarjonta-kehikossa on kaksi tarjontakäyrää.

Tässä kuviossa, jonka nappasin opetusmateriaalistani, on seurattu Pohjolan perusoppikirjaa ja nimetty työn vastaanottamispäätökseen liittyvä tasapainokäyrä työn tarjontakäyräksi ja osallistumispäätökseen liittyvä tasapainokäyrä työvoima-käyräksi. Molemmat käyrät ovat kuitenkin "tarjontakäyriä".

Jos puhutaan useampien vuosien talouskehityksestä, jona aikana useammankin käyrän voidaan hyvin perustein uskoa siirtyneen ja vieläpä markkinoilla, joilla on hintajäykkyyksiä, kysyntä-tarjonta-kehikko on ajattelun apuvälineenä aika heikoilla. Kysynnän ja tarjonnan käsitteistä voi silti olla hyötyä, kunhan muistaa tarkentaa, mistä työn tarjontakäyrästä milloinkin puhutaan.

1. Lineaariset trendit ja kontrafaktuaalit

Työvoima on talouden tärkein tuotannontekijä ja siksi kokonaistyötunnit ovat tärkeässä asemassa tuotannon kehityksessä. Kokonaistyötunnit voidaan dekomponoida seuraavasti:

kokonaistyötunnit = (työikäinen väestö)*osallistumisaste*(1-työttömyysaste)*keskityöaika

Tämän avulla voi esimerkiksi tehdä naiiveja kontrafaktuaaleja, esimerkiksi tarkastella sitä, miten kokonaistyötunnit olisivat kehittyneet, jos työikäinen väestö olisi kasvanut vuosien 1989-2010 trendin mukaisesti. Lineaaristen trendien kohdalla alku- ja loppupisteen valinta on ratkaisevaa, ja nämä valinnat pitäisikin aina perustella. Tässä vuosi 1989 on valittu alkuvuodeksi, koska Työvoimatutkimuksen tilasto "010. Väestö työmarkkina-aseman, sukupuolen ja iän mukaan" alkaa tuosta vuodesta. Vuosi 2010 on valittu loppuvuodeksi, koska sinä vuonna työikäisen väestön määrä kääntyi laskuun. On toki hyvä muistaa, että talousvaikeudet alkoivat jo pari vuotta tätä ennen.

Alla on Suomen työikäisen väestön kehitys. Kuten nähdään, muutos on ollut viime vuosina merkittävä. Sitä se tulee todennäköisesti olemaan myös tulevaisuudessa.

Lähde: Tilastokeskus. Jos kaipaat tarkempaa lähteistystä tai kuviot generoinutta R-koodia, jätä kommentti.

Entä jos työikäinen väestö olisi jatkanut vuodesta 2010 eteenpäin kasvu-urallaan? Kuinka kokonaistyötunnit olisivat kehittyneet? Laitetaan yllä olevan yhtälön oikealle puolelle trendiarvot työikäisen väestön kohdalle ja toteutuneet luvut muiden muuttujien kohdalle ja katsotaan, miltä näyttää. Jos työikäinen väestö olisi jatkanut kasvuaan, kokonaistyötunnit olisivat ceteris paribus noin 2,2 prosenttia nykyistä korkeammat.

Kokonaistyötunnit tulevat Kansantalouden tilinpidosta ja nissä on siten mukana myös yli 64-vuotiaiden työtunnit. Luulen, että nämä ovat niin pieni osa kokonaistyötunteja, että ne eivät muuta kokonaiskuvaa, mutta jätä kommentti, jos olen väärässä.

Eikö teekin mieli ekstrapoloida toteutuneiden työtuntien trendiä vuodesta 1994 vuoteen 2008 finanssikriisin yli ja kauhistella, kuinka kauas me olemme kansakuntana jääneet ja kuinka kauas demografia jää kehityksen selittäjänä? Tässä kannattaa olla varovainen, jo siitäkin syystä että lineaarisia trendejä ei yleensä kannata vetää suhdannekuopasta suhdannehuippuun.

Miten talouden ja kokonaistyötuntien potentiaalia sitten pitäisi ajatella?

2. Syklisyys ja potentiaali

Vartiainen kirjoittaa kommentissaan, että kansantalouden työpanos potentiaaliuralla voidaan ilmaista seuraavasti:

kokonaistyötunnit = (työikäinen väestö)*osallistumisaste*(1-NAIRU)*keskityöaika,

jossa NAIRU on tietynlainen työttömyyden tasapainotaso (potentiaalitaso). Minusta tämä on yksinkertaisesti väärin, tai ainakaan en ymmärrä mistä näkökulmasta tämä voisi olla hyödyllinen. Tulkitsen tätä niin, että "potentiaaliuralla" haetaan jonkinlaista (ei-lineaarista) trendikomponenttia, eli suhdannevaihteluista putsattua muuttujaa. Miksi sitten Vartiaisen yhtälössä vain työttömyysaste on puhdistettu suhdannevaihteluista käyttämällä NAIRUa ja muut muuttujat pidetään ennallaan? Tämähän implikoi, että näissä ei olisi lainkaan suhdannevaihtelua, mikä ei osallistumisasteen ja keskityöajan osalta pidä paikkaansa. Eiväthän osallistumisaste ja keskityöaika ole aina "potentiaaliuralla", miten tahansa se määritelläänkään.

Sinänsä Vartiaisella on mielestäni tärkeä tarina kerrottavanaan. Vuonna 2010 työikäisen väestön määrä kääntyi laskuun ja tämä lasku jatkuu vielä pitkään, mikä heikentää talouden tuotantopotentiaalia. Vaikka mitään finanssikriisiä ei olisi ollutkaan, vuosien 1994-2008 lineaarinen trendi kokonaistyöajassa ei olisi voinut jatkua, ainakaan ilman merkittäviä työmarkkinareformeja.

Toki on myös totta, että Suomi on myös suhdannekuopassa, edelleen, ja tämä vaatii ekspansiivista kysyntäpolitiikkaa, mikä kotimaisessa keskustelussa tarkoittaa lähinnä finanssipolitiikkaa. Vartiainen tuntuu ajattelevan, että ekspansiivisempi finanssipolitiikka ilman tarjontareformeja veisi Suomen liian lähelle velkarajoitetta, jos ei nyt niin seuraavassa taantumassa. Taustalla vaikuttaa myös ikääntymisestä johtuva kestävyysvaje, joka työntää Suomen velkaantumisastetta ylöspäin lähivuosina.

Entä jos lisäämällä kysyntää saataisiin lisää tarjontaa? Entä jos ekspansiivisella finanssipolitiikalla olisikin pysyviä vaikutuksia tuotantoon? Entä jos voimakkaampi valtion velanotto onnistuisi imuroimaan syrjäytyneitä takaisin työmarkkinoille ja sysäämään innovaatiot liikkeelle ja tuottavuuden kasvuun? Yleisnimitys tällaiselle ilmiölle on hystereesi, ja tähän Haaparanta on viitannut useammassakin kirjoituksessa. Tällaisissa puitteissa ekspansiivisempi finanssipolitiikka olisi erittäin houkuttelevaa, ja voisi jopa rahoittaa itsensä. 

3. Hystereesivaikutukset

On monia tapoja hahmottaa hystereesi. Yksi on nähdä se puhtaasti aikasarjan ominaisuutena, inertiana tai korkeana autokorrelaationa. Tässä ei, ainakaan omasta mielestäni, ole mitään järkeä. Parempi tapa on hahmottaa se (väliaikaisten) sokkien pysyvinä vaikutuksina, tai jopa kysyntäpolitiikan pysyvinä vaikutuksina. Yksinkertainen tarina työmarkkinahystereestä on seuraava. Taantuman myötä työmies menettää työnsä. Työttömyyden myötä työmies menettää työkykynsä. Lopulta yhteiskunta on menettänyt työmiehen.

On vaikea ehdottomasti kieltää hystereesin olemassaolo. Eiköhän sitä tapahdu, tavalla tai toisella. Kysymys onkin, miten se voidaan kvantitatiivisesti todentaa ja minkä mittaluokan ilmiöstä puhutaan. Oma näkemykseni on, että siitä evidenssi sen puolesta on hyvin heikkoa. Katsotaan esimerkiksi kolmea artikkelia, joihin Haaparanta on eri teksteissä ATB:ssä viitannut.

Markus Brückner ja Evi Pappa (2012) tutkivat finanssipolitiikan vaikutuksia VAR-kehikossa OECD-maille neljännesvuosidatalla. Heidän identifikaatiostrategiansa nojaa siihen, että julkiset menot eivät reagoi samalla periodilla mallin muihin muuttujiin. Artikkelin baseline-impulssivasteiden (kuvio 1) perusteella finanssipolitiikkasokin vaikutus tuotantoon pidemmällä aikavälillä (20 neljännestä) ei yhdenkään maan kohdalla poikkea nollasta. Vaikea nähdä, miten tämä artikkeli voisi tukea uskomusta hystereesistä.

Valeria Cerra ja Sweta Shanan Saxena (2008) [pdf] toimivat samaan tapaan VAR-kehikossa, mutta tunnistavat sokit mallin ulkopuolelta. He tarkastelevat erityisesti kriisien, valuutta- ja pankkikriisien ja sisällissotien, vaikutusta. Kuten ehkä odottaakin saattaa, näillä kriiseillä on pitkiä, yli 10 vuotta kestäviä vaikutuksia tuotantoon. Ilman politiikan sisällyttämistä analyysiin tai mekanismien tarkastelua en lähtisi perustelemaan tällä tuloksella sitä, että Suomen ongelmat tulevat enemmän kysyntä- kuin tarjontapuolelta tai että finanssipolitiikan on oltava tässä tilanteessa ekspansiivisempaa.

Lisäksi - ja ottakaa hyppysellinen suolaa, sillä tässä bloggaaja kritisoi AER-paperia - jos pankkikriisiin liittyy edeltävä ekspansiovaihe, joka on nostanut tuotantoa potentiaalin yläpuolelle, eikö pankkikriisisokkien impulssivasteiden pidäkin pysyä negatiivisella puoliskolla? Yksinkertaistaen: tietenkin pankkikriisien jälkeen tuotanto jää pysyvästi alemmalle tasolle, koska juuri ennen pankkikriisiä talous on ollut potentiaalin yläpuolella ja pitkällä aikavälillä talous kulkeee potentiaalitasolla. Hieman samantapaisesti Alesina ja Ardagna (2010) tulkitsivat dataa niin, että julkisen talouden tasapainottaminen kasvattaa tuotantoa. Jordàn ja Taylorin (2013) mukaan tämä havainto kuitenkin johtuu vain siitä, että talous yleensä palaa tasapainouralle ja julkisen talouden tasapainotusta tehdään, toisin kuin saattaisi odottaa, yleensä silloin kun talous kasvaa potentiaalia hitaammin.

Lopuksi, Ball (2014) [pdf] on lyhyt työpaperi ilman mitään formaaleja regressiotuloksia. Se on mielenkiintoinen, mutta ainakin maallikon kannattaa odottaa, mitä siitä tulee. Ball tosiaan olettaa, että ilman finanssikriisiä potentiaalinen tuotanto olisi kehittynyt kaikissa maissa vuosien 2000-2009 log-lineaarisen trendin mukaisesti.

4. Lopuksi

Minulla ei ole nasevaa loppukaneettia, vain toive siitä, että tämä teksti ei ainakaan heikennä keskustelun signaali-kohina-suhdetta. Jätä kommentti, jos jokin asia jäi askarruttamaan!