Joulupäivittelyä

Mulla ei ole nyt viime aikoina ollut tarpeeksi aikaa kirjoitteluun. Ei sillä, eipä ole ollut suuremmin ideoitakaan. Luin tuossa Mara Hvistendahlin Unnatural Selection: Choosing Boys Over Girls, and the Consequences of a World Full of Men. Mainio, kutkuttava teos, kirjoitan enemmän, sitten kun joulutohinat hiljenevät.

Tulin vain laittamaan todisteen siitä, kuinka todellisuus imitoi taidetta, eli kuinka tässä blogissa (taide) mainitsemiani asioita mietitään oikeissa blogeissa (todellisuus) tietyssä ajallisessa järjestyksessä eli kausaalisuus on taattu. Tässä automatiikkaa tulontasaukseen. Kun huomaa ajatelleensa jotakin juttua, mitä jotkut ovat ajatelleet jo aiemmin, ainakin mulle tulee kaksi ajatusta: 1.) en ole täysin omituinen 2.) ei pidä olla liian ylpeä ajatuksistaan, ei pidä ajatella, että olenpa viisas kun tämän keksin eivätkä muut ole sitä tajunneet. Tiedättekö, kun nuorempana alkoi tiedostaa asioita, tätä teki koko ajan. Mietti vain "Onpa räikeä epäkohta ja yksinkertainen ratkaisu! Miksiköhän kukaan ei ole tullut ajatelleeksi asiaa?"

Mikä on todellista?

Finanssimarkkinat ovat irrallaan reaalitaloudesta.

Emmehän me tuota mitään oikeasti enää, oikeat työt tehdään Kiinassa.

Ajatus siitä, että finanssimarkkinat olisivat jotenkin perustavanlaatuisesti irrallaan "todellisesta" reaalitaloudesta tai että toiset työt ovat "oikeampia" kuin toiset on oman kokemukseni mukaan voimakas elementti kansanmiehen ajattelussa. Kansanmiehellä tarkoitan ihmistä, joka ei ole inessä economicsin skenessä. Ja taloustietelijöiden suhtautuminen asiaan on varmasti "luonnottomampi", epäintuitiivisempi. Taloustieteessä turvaudutaan aika paljon abstraktioon matematiikan kautta, joten se ehkä auttaa ihmisiä pääsemään yli "luontaisista" intuitioistaan (ja kehittämään uusia).

Musta on vaikea lähteä argumentoimaan tuota työ-väitettä vastaan, koska se hajoaa palasiksi jos sitä tarkastelee vähänkin lähempää. Liittyvätkö "oikeat" työt jotenkin fyysisyyteen ja materiaalisuuteen? Voisiko taustalla olla jokin sellainen ajatus, että työn tarkoitus on tuottaa tavaraa? Tekevätkö valkokaulustyöntekijät "oikeita" töitä jos he ovat töissä yrityksessä, joka tuottaa jotain tavaraa? Minun on vaikea puhua tästä, koska en ymmärrä sen taustalla olevaa logiikkaa, vaikka ymmärränkin sen intuition.

Finanssimarkkinat ovat irrallaan reaalitaloudesta-väite on mielenkiintoisempi. Usein kuulee väitettävän, että finanssi-instrumentit eivät perustu millekään. Tai samaa tarkoittaen voidaan sanoa, että ne perustuvat vain lupauksille ja että niiden hinta perustuu vain luottamukseen. Mutta mikä on todellista, jos eivät lupaukset ja luottamus? Niiden varaan elämämme tärkeimmät asiat perustuvat. Luotetaan siihen, että ystävät auttavat vaikeina aikoina. Luotetaan siihen, että herää aamulla ja rakastaa kumppaniaan edelleen. Luotetaan siihen, että työnantaja ei päätä rikkoa työsopimusta tai muuten vain antaa potkuja. Luotetaan siihen, että asuntolainat maksetaan ajallaan takaisin. Jos nämä eivät ole "todellisia" asioita, mitkä ovat?

Vasarat. Koneet. Vilja. Kouriintuntuva ja tavaraa tuottava. Mutta se on aivan typerä tapa käsittää maailma.

Finanssimarkkinoiden yhteyttä reaalimaailmaan epäillään, koska reaalimaailma on paljon vakaampi kuin finanssimarkkinat. Pörssi laskee 5 %, mutta kun katsoo ympärilleen, mikään ei ole muuttunut. Luontainen johtopäätös on se, että finanssimarkkinat ovat reaalimaailmasta irrallisia. Mutta kun katsoo ympärilleen, ei välttämättä näe kaikkea; näkee vain ce qu'on voit, kuten Bastiat asian ilmaisi. Mutta myös ce qu'on ne voit pas, se mitä ei nähdä, on olemassa. Ei nähdä sitä, kuinka arviot siitä, miten Angela Merkel aikoo toimia, ovat muuttuneet. Ja se, miten Angela Merkel aikoo toimia on olemassa ja vaikuttaa talouteen.

Vastalause voi syntyä siitä, että se, mikä muuttuu, on vain finanssimarkkinoiden arvio. Kun menen lähikauppaani, niin kassahenkilö ei luultavasti ole muuttanut arviotaan siitä, miten Angela Merkel aikoo toimia. Hän ei välttämättä edes tiedä, kuka Angela Merkel on. Mutta faktoja ja todennäköisyyksiä on olemassa, ja ne eivät ole demokraattisesti päätettävissä. Jos puolet kansasta sanoo, että huomenna sataa, ei sillä ole merkitystä sille, sataako huomenna vai ei. Markkinat ovat yleisesti ottaen hyvä, tai ainakin paras, tapa muodostaa todennäköisyysarvioita. Jos olet eri mieltä, olet luultavasti väärässä.

Seuraava vastalause tulee varmaan itseääntoteutettavuudesta. Arvio siitä, että sataako huomenna vai ei, ei vaikuta sateen todennäköisyyteen. Mutta kaikilla finanssimarkkinoilla arvio ei ole näin erillinen todennäköisyydestä itsestään. Se, että defaulttaako Kreikka riippuu mm. Kreikan velkakirjojen hinnasta, johon vaikuttaa arvio siitä, defaulttaako Kreikka (, joka riippuu mm. Kreikan velkakirjojen hinnasta...).

Ja se on legitiimi huoli. Mikä tärkeintä, katso mistä lähdettiin ja mihin päästiin! Ollaan lähdetty huonosti määritellystä ajatuksesta siitä, että finanssimarkkinat ovat irrallaan reaalitaloudesta ja päästy jo hieman tarkemmin määriteltyyn ongelmaan, nimittäin siihen, että finanssimarkkinoiden arvioissa on itseääntoteuttavia elementtejä. Jargonilla puhutaan auringonpilkuista (ei kaikki jargon kuulosta ikävältä). Ollaan saatu jo jalansija tiedekentästä; ongelma on määritelty niin, että on mahdollista löytää sitä käsitteleviä tieteellisiä artikkeleita. Jos lähtisi etsimään artikkeleita aiheesta "ovatko finanssimarkkinat irrallaan reaalitaloudesta", löytäisi varmaan vähemmän tieteellistä materiaalia. Ja jos uskoo, että totuus on arvokas asia ja tiede hyvä keino sen selvittämiseksi, voi olla iloinen tehdystä matkasta.

Taloustieteen vastuullisuudesta

Monet fb-ystävistäni suosittelivat Taloussanomien artikkelia, jossa Jyväskylän kauppakorkeakoulun uusi professori Kimmo Alajoutsijärvi vaatii itsekritiikkiä. Mun mielestä Alajoutsijärven pointit ovat aika kehnoja ja sekavia ja paljon parempaakin luettavaa löytyy. Perustelen.

Se, mikä minusta on ikävintä Alajoutsijärven kommenteissa on ryhmien "taloustieteilijä" ja "kauppatieteilijä" sekoittaminen. Ja tämä on asia, johon usein törmää sellaisten ihmisten puheissa, jotka eivät tunne kenttää kovinkaan hyvin. Ensinnäkin taloustieteilijät ja kauppatieteilijät ovat yksinkertaisesti eri asioita. Taloustieteilijät tekevät taloustiedettä ja kauppatieteilijät tutkivat kaikkea sitä, mitä kauppakorkeakouluissa tutkitaan, ml. taloustiedettä. Toisekseen taloustieteellä ja muilla kauppatieteillä, liiketaloustieteellä, on melko vähän yhteistä. Näiden alojen metodit ja tutkimuskysymykset eroavat toisistaan hyvin paljon. En siis sano etteikö liiketaloustieteen sisälläkin olisi suuria eroja.

Ainakaan itse en siis koe, että Alajoutsijärvi on kykenevä harjoittamaan taloustieteen itsekritiikkiä siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei ole taloustieteilijä. Hän on markkinoinnin professori. Hän voi esittää kritiikkiä, mutta ainakaan artikkelissa esitetty kritiikki ei ole sellaisenaan kovin hyvää. Harvapa noin lyhyessä tilassa pystyisikään esittämään minkäänlaista analyysiä. Jos löydätte Alajoutsijärveltä tekstin tai vastaavan, jossa hän avaa näkemyksiään ja esittää yksityiskohtaisempaa kritiikkiä, niin laitelkaa linkkiä. Artikkelissa esiintyvää liiketaloustieteen itsekritiikkiä en osaa kommentoida, koska en tunne alaa tai sen opetusta.

Seuraava sitaatti minua jäi vielä mietityttämään: "Taloustieteilijöiden valtavirran ja suuren enemmistön mukaan mitään ei ole tehty väärin." Ehkä Alajoutsijärvi ei mahtunut sanomaan, mihin hän viittaa tällä. Mutta että mitään ei olisi tehty väärin? Ainakaan itselläni ei ole tuollainen kuva taloustieteilijöiden valtavirrasta ja suuresta enemmistöstä, mutta tuosta usein siteeratusta tahosta onkin aika vaikea saada otetta.

Tietenkin taloustieteilijöitä sopii kritisoida tästä kriisistä, niin sisä- kuin ulkopuoleltakin. Ja on kritisoitukin. Suomalaisen makron taso ei ole mitenkään korkea, mutta Seppo Honkapohja on pätevä kaveri ja hänellä on ihan hyvä teksti aiheesta. Ja Economist, kuten yleensäkin, puhuu ihan fiksuja ja valtavirtaisia. Onko muita suosituksia?

No, mitä itse olen mieltä? Ensinnäkin uskon seuraaviin asioihin: 1.) ilmaisia lounaita harvoin on tarjolla 2.) jos joku kehittäisi todellisuutta paremmin kuvaavia taloustieteellisiä malleja, hän saisi siitä osakseen kunniaa ja mammonaa - eli lounaan. Näistä seuraa se, että hyvä kritiikki on harvassa ja sitä on vaikeaa tuottaa - se vaatii paljon aikaa ja älyä. On muistettava se, että taloustiede perustuu malleihin, ja vaikka jokin malli olisi väärässä, sitä ei hylätä, ellei tarjolla ole parempaa mallia. Ja mallien rakentaminen ei ole mitenkään helppoa puuhaa. Mitä mä osaan sanoa? Varmaankin makromalleissa pitäisi rahoitussektoria mallintaa vähän paremmin. Siinä se. Tähän liittyen voin suositella Woodfordin JEPissä julkaistua artikkelia Financial Intermediation and Macroeconomic Analysis [pdf]. JEP on yleisöystävällinen journaali, joten mitään kaavapuuroa ei ole luvassa.

Toinen, ehkä merkittävämpi kysymys on se, onko syytä muuttaa painotuksia taloustieteen opetuksessa. Tieteen ja sen opetuksen välillä on mielenkiintoinen suhde, varsinkin kun tieteenalaa opiskelevat ihmiset tulevat luultavasti käyttämään saamiaan oppeja työelämässä mutta tulevat harvoin tekemään tiedettä itse tai opiskelemaan sitä tenttimateriaaleja pidemmälle.

Oma biasoitunut suositukseni olisi ehkä se, että taloushistoriaa opetettaisiin enemmän - tai edes että sitä opetettaisiin. Talouskriiseissä tuntuu olevan samanlaisia elementtejä niin yksityisen sektorin kuin talouspoliittisten päättäjienkin toiminnan osalta. Mikäli opiskelijat tuntisivat nämä historialliset elementit edes jollain tasolla, he ehkä voisivat tunnistaa niitä, kun ne tulevat työelämässä vastaan. Taloushistorian tuntemus voisi auttaa pysähtymään, kun huomaa ajattelevansa vaikkapa "35x vivutus, mikäs siinä kun assettien hinnat jatkavat nousuaan." tai "Ohjauskorkohan on melko matala, joten rahapolitiikka on löysää. Vika taitaa olla jossain muualla."

Viimeiseksi. Mitä taloustieteilijöiden sitten pitäisi ajatella keskuspankkiireista? Otetaan nyt annettuna, että ne eivät ole hoitaneet hommaa niin hyvin, kuin ne olisivat voineet ja niiden olisi pitänyt, ja tällä on ollut vakavia seurauksia talouksille. Kansan edustajat ovat antaneet yhden profession, taloustieteilijöiden, kapealle joukolle, keskuspankkiireille, valtaisan vallan talouspolitiikassa. Mikä on profession vastuu tästä kapeasta joukosta? Toisaalta opin (uudelleen?) juuri, että Jean-Claude Trichet on koulutukseltaan kaivosinsinööri, joten tässä on luulemaani vähemmän kysymys taloustieteestä ja taloustieteilijöistä. Vaikka hän on työskennellyt talouspolitiikan saralla pitkään, hän ei ole toiminut tiedeyhteisössä eikä tiedeyhteisö ole häntä edes kouluttanut (paitsi toki uran aikana varmaan useampaan otteeseen). Vaikka tunnen makroa jonkin verran, en tunne keskuspankkitoiminnan toimijakenttää tarpeeksi hyvin sanoakseni kauheasti siitä, mikä tiedeyhteisön vastuu tuosta toiminnasta on.

Otan mielelläni vastaan kommentteja tässä esitetyistä ajatuksista.

Voisiko politiikka olla yleisesti automaattisempaa?

Tää menee "mutuilua ja spekulointia"-kansioon.

Edellisessä postauksessa mä korostin sitä, kuinka keynesiläisen talouspolitiikan, jos se voi ja jos sen tarvitsee toimia, on toimittava automaattisesti. Poliitikkojen on selvästi vaikeaa huonoina aikoina saada aikaan elvytystä, joka on riittävää, tulee riittävän nopeasti ja kohdentuu oikein. Samaten hyvinä aikoina voi olla vaikeaa säästää tarpeeksi tulevia laskusuhdanteita varten. Mutta miksi vain finanssipolitiikan pitäisi olla automaattista? Miksi tämä

More generally, we can probably get more agreement today on policies that will operate tomorrow than we can get agreement today on today's policies or agreement tomorrow on tomorrow's policies.

Tabarrokin viisaus ei pätisi muillakin politiikan aloilla?

Aloitetaan siitä, että jos politiikka ei ole jotenkin "automaattista", vaan sitä muutetaan silloin harvoin kun siihen ottaudutaan, se muuttuu jatkuvasti. Selvintä tämä on siinä, että monet valtion etuuksista ja maksuista on määritelty nimellisesti. Kuten Opintotuki indeksiin-kampanjassa korostettiin, opintorahan ostovoima on heikentynyt 13 % vuodesta 1992, jolloin nykyinen opintotukijärjestelmä luotiin. Opintotukipolitiikka on selvästikin muuttunut. Samalla tavalla tulorajat kiristyvät koko ajan, kun niitä ei muuteta. Taloustieteilijöille on ollut arvoitus se, miksi nimellisiä sopimuksia ylipäänsä tehdään - tosin niiden kustannukset ovat tulleet roimasti alas viimeisen parin vuosikymmenen inflaatio-odotusten kohtuullisen onnistuneen ankkuroinnin myötä.

Tätä laajemmin kysymyksen tarkastelu on sitten vähän haastavampaa. Rahapolitiikassa, joka tähtää inflaatio-odotusten tasaamiseen tai noudattaa vaikkapa Taylor-sääntöä, voidaan politiikan sanoa muuttuvan vaikka instrumentti ei muuttuisi. Rahapolitiikka voi vaikkapa kiristyä, vaikka ohjauskorko pysyisi ennallaan, jos "luonnollinen korkotaso laskee". Ja se voi kiristyä, vaikka ohjauskorko laskisikin. En nyt lähde tässä erittelemään eittämättä tärkeää eroa "rahapolitiikan" ja "rahapolitiikan kireystason" välillä.

Ongelma muussa politiikassa tämän kannalta on se, että ei ole näin selkeitä instrumentteja ja tavoitteita. Mutta voisiko sinne saada sellaisia? Sosiaaliset ongelmat ovat niin monitahoisia, että niihin voi olla vaikea saada sellaista. Tässä kuitenkin joitakin esimerkkejä:

• Tuloerot. Oletetaan jokin tavoitetaso tuloeroille tai niiden muutokselle. Ongelma on se, että tulontasauksen kustannukset ja verokertymä vaihtelevat - matalille tuloeroille on substituutteja, joten sitä ei kannata tavoitella hinnalla millä hyvänsä. Tarvittaisiin jokin mittari tälle. Sitten painottamalla tulontasauksen kustannuksia jotenkin, voitaisiin saada aikaan jonkinlainen tulontasauksen Taylor-sääntö, joka kertoo vaikkapa ylimmän kymmenyksen optimaalisen veroprosentin tuloerojen ja en tiedä, vaikkapa jonkinlaisen verokertymän tai joustoestimaatin funktiona.
• Sääntelyn purkaminen tai sen lisäämisen ehkäisy. Ihan kuin jotain tällaista olisi jossain jenkeissä ehdotettu/toteutettukin, että jokaista lisälakia/asetusta vastaan pitää poistaa jokin vanha. Tässäkin tulee se automatiikan ongelma vastaan; optimaalinen sääntelyn taso/lakien ja asetusten määrä voi vaihdella ajassa.
  

Muita esimerkkejä? Mikä toimisi? Mikä määrittää sen, mikä toimii? Jos sääntö olisi, että jos tietyt tavoitteet eivät täyty, siitä vastaava taho saa lisää rahaa, ei tarvitse olla Buchanan keksiäkseen millaiset kannustimet taholla on ja mihin ne johtavat. Ja yksittäiset tahot vastaavat usein useista asioista, jolloin yhteen kannustaminen voi viedä resursseja pois muilta, ehkä vähemmän mitattavilta asioilta - tämä taitaa olla yleinen kritiikki New Public Management-tyylisiä ajatuksia vastaan.

Ja onko vaarana se, että politiikasta tulisi "liian tehokasta"? Kuten Yhdysvaltain perustajaisät jo tiesivät, hidas ja tehoton hallinto on yksi vapauden parhaimmista takeista.

En kauheasti puhu ilmastopolitiikasta. En siksi, etteikö se olisi tärkeää (se on), vaan siksi, etten tiedä, mitä sille pitäisi tehdä. Ilmastopolitiikka liittyy tähän siksi, että sillä saralla on esitetty itse asiassa parhaimpia, päämäärärationaalisimpia politiikkatoimenpiteitä. Ilmastolaki on juuri sellainen politiikkatoimenpide, jota tässä haen takaa. Ilmastolaki kai törmää tähän koordinaatio-ongelmaan, "entäs Yhdysvallat ja Kiina". Mutta monilla politiikan aloilla tällaista ongelmaa ei ole. Emme me tuloeroja tasatessamme välitä siitä, millaiset tuloerot Kiinassa on. Mutta tuntuu siltä, että vaikkapa sosiaalipolitiikkassa tällaista automatiikkaa ei voi tai sitä ei kannata yleensä toteuttaa. Raha- ja finanssipolitiikassa ja ilmastopolitiikassa se juttu lienee, että on yksi suure, johon automatiikka voidaan kiinnittää ja jota voidaan mitata; inflaatio, työllisyys, päästöt

Keynesiläisen talouspolitiikan mahdollisuuksista

Sauli Niinistö puhuu mielenkiintoisia Osakesäästäjien keskusliiton Viisas raha-lehdessä, josta tässä jutussa annetaan hieman sneak peakia (en ole lukenut itse juttua). Tässä mielenkiintoinen kohta kokonaisuudessaan:

Niinistö perustelee näkemyksiään muun muassa sillä, ettei hän usko keynesiläiseen talouspolitiikkaan. Siinä valtion pitäisi elvyttää laskusuhdanteessa.

Tällainen politiikka johtaa hänen mielestään virheisiin, sillä keynesiläisyys kiinnostaa vain vaikeina aikoina. Keynesiläisyys johtaa hyvinä aikoina tehtäviin virheisiin.

Sen politiikan kitkeriä hedelmiä nautitaan Niinistön mukaan nyt.

Tää on varmaan jossain määrin väärin Niinistöä kohtaan, mutta mä yritän tulkita hänen ajatuksenjuoksuaan tän perusteella.

Ensimmäisenä tulee vastaan se ikuisuuskysymys, että puhutaanko nyt finanssipolitiikasta vai myös rahapolitiikasta; ts. onko keskuspankin elvytys "valtion elvytystä". Mä tulkitsisin tätä niin, että Niinistö puhuu vain finanssipolitiikasta. Perustan tän arvion lähinnä siihen, että vastasyklinen rahapolitiikka, miten sitä toteutetaankin, on niin kaanonia että ei siitä voida puhua "keynesiläisenä". Vaihtoehto tälle ois se, että Niinistö puhuu myös rahapolitiikasta, mutta käyttää keynesiläisyyttä synonyyminä "discretionille", missä nyt vaan ei ois mitään järkeä.

Eli Niinistö puhuu finanssipolitiikasta. Se on ok, onhan hän poliitikko, mutta usein poliitikkojen puheista tulee se käsitys, että finanssipolitiikka olisi elvytyksessä se juttu. KUN EI SE OLE. Finanssipolitiikkaa tarvitaan vain silloin, kun keskuspankilla tulee nollakorkorajoite vastaan eikä se silloinkaan ole ensisijainen vaihtoehto. Kuulostaako radikaalilta? Kysykää Krugmanilta. Koska politiikassa puhutaan lähes yksinomaan finanssielvytyksestä, politiikka vääristää todellisuutta.

Onhan se kaikille noloa ja vaikeaa sanoa "No, eihän meidän poliitikkojen tätä pitäisi tehdä mutta kun se EKP ei oikein hoida hommaansa niin ammutaan nyt sitä lainarahaa ympäri maakuntia ja toivotaan että markkinat luottaa siihen, että maksetaan se laina takaisinkin." tai "Hoitakaa nyt EKP:ssa homma kotiin tai potkuja satelee."

Mitä se sitten tarkoittaa, että Niinistön kuvaileman huonosti toteutetun keynesiläisen politiikan kitkeriä hedelmiä nautitaan nyt? Jos puhutaan finanssikriisistä, niin tuskin se liittyy huonosti toteutettuun keynesiläiseen politiikkaan. Rahoitusmarkkinoiden sääntelyn epäonnistumiseen ja tiukkaan rahapolitiikkaan pikemminkin. Jos on sitä mieltä, että homma lähti "löysästä rahasta", niin edelleen Niinistö viittaa mun mielestä finanssipolitiikkaan eikä rahapolitiikkaan. Entä Euroopan velkakriisi? No, siinä määrin kun Kreikan ja muiden ongelmamaiden ongelmat johtuvat liiallisesta velasta, niin sen velan kerryttämisen katsominen keynesiläiseksi talouspolitiikaksi on keynesiläisen talousteorian ja sen antamien politiikkasuositusten kannalta aikamoista venyttelyä. Mutta kyllä se todellisuuskin venyy monesti mielenkiintoisilla tavoilla ja voihan olla, että tuo velka on kerrytetty siksi, että on tehty huonoa politiikkaa hyvien ajatusten varjolla. Epäilen silti hieman. Voiko olla, että Niinistön kitkerät hedelmät ovat sitä, että pitäisi ja haluttaisiin elvyttää, mutta kun ei voida, kun ei säästetty tarpeeksi aiemmin, jotta nyt säästyttäisiin lainamarkkinoiden hyljinnältä? Epäilen tätäkin. Kriisipuheessa on se suuri ongelma, että puhutaan yleisesti "kriisistä" tai "huonoista ajoista" tai "kitkeristä hedelmistä", jolloin varsinainen diagnostiikka jää tekemättä. Luottaisitko lääkäriin, joka osaisi sanoa vain, että "potilaan terveys on heikko"?

Niinistö puhuu siitä, kuinka keynesiläinen talouspolitiikka ei toimi käytännössä. Tietenkin tästä on jo keskusteltu aiemmin. Ero tuohon keskusteluun on se, että Niinistö pointti viittaa siihen, että täällä virheet tehdään hyvinä aikoina eikä huonoina aikoina. Niinistön mukaan suomalaiset poliitikot ovat kyllä valmiita - ja kenties kykeneväisiä - elvyttämään, mutteivät säästämään. Linkkaamani jenkkikeskustelu taas käsitteli sitä, kuinka heidän poliitikkonsa eivät millään onnistu elvyttämään (oikein). En osaa sanoa tarkalleen, mistä tämä ero johtuu; kulttuurierot, reservivaluutoista ja rahaunionista johtuvat erot velan dynamiikassa kenties?

Jenkkiläisessä keskustelussa epäonnistumisen todentaminen on yksinkertaista. Pitikö elvyttää? Kyllä. Elvytettiinkö? Ei. Johtopäätös: "keynesiläinen talouspolitiikka" on epäonnistunut. Suomessa tää ei ole mun mielestä niin helppoa. Pitikö säästää? Kyllä. Säästettiinkö? Riippuu siitä, miten paljon haluaisi nyt elvyttää. Jos tehty elvytys täyttää "keynesiläisen talouspolitiikan" kriteerit niin keynesiläinen talouspolitiikka on varmaan onnistunut; lainakorkoja voitaneen tulkita niin, että Suomi ei riko pitkän aikavälin budjettirajoitettaan. Mutta jos vaatii lisää elvytystä, niin pitää tehdä arvioita siitä, miten lainamarkkinat tämän kokisivat. Ja on sanomattakin selvää, että siinä mennään spekulaation puolelle niin poliitikkojen kuin lainamarkkinoiden käytöksen kannalta. Mutta, ja tämä on tärkeä pointti, jos tarvittaisiin lisää finanssielvytystä eikä sitä tule, keynesiläinen talouspolitiikka on varmasti epäonnistunut, tosin ei Niinistön antamista syistä (vaan hänen tuottamistaan syistä?). Joka tapauksessa homma ei näytä hyvältä "keynesiläisen talouspolitiikan" tai sen puolestapuhujien kannalta.

Mutta on oltava rakentava. Tabarrok kirjoittaa yllä linkkaamassani postauksessa viisaita sanoja:

Thus, if we can't count on massive increases in government spending during a recession to mop up problems ex-post shouldn't we all, Keynesians and otherwise, be spending more time thinking about ex-ante alternatives to Keynesian politics?

What are the alternatives to Keynesian politics? Greater regulation to prevent crises from occurring is a legitimate response, although one that I wouldn't necessarily buy into in all particulars. Along the same lines, increasing wage, price and real flexibilities (e.g. relocation flexibility and public and private savings flexibility) would benefit us in future recessions. Automatic stabilizers such as unemployment insurance are one area that has worked quite well. What other areas can be automatized? Funding for states? How about an automatic payroll tax cut tied to the unemployment rate? (fyi, Keynes favored the latter).

More generally, we can probably get more agreement today on policies that will operate tomorrow than we can get agreement today on today's policies or agreement tomorrow on tomorrow's policies.

Lisäisin tähän vain sen, että mitä politiikkoja päätetäänkään toteuttaa, niin niiden 1.) pitäisi olla automaattisen vastasyklisiä ja 2.) ei pitäisi olla haitallisia, jos ja kun keskuspankki toimii niin kuin sen pitäisi toimia. Ajatellaan esimerkiksi sääntelyä, jonka Tabarrok mainitsee. Suhdannepoliittisista syistä käyttöön otettavalla sääntelyllä on varmaan kustannuksensa - jos ei olisi, niin se tietenkin kannattaisi toteuttaa muutenkin. Ongelma siinä on se, että nämä kustannukset luultavasti kertyvät myös siinä tilanteessa, kun keskuspankki toimii niin kuin sen pitääkin eikä kyseisestä sääntelystä ole hyötyä. Budjettiautomatiikka on tässä mielessä parempi. Se "laukeaa" riippuen siitä, mitä keskuspankki tekee; se on aidosti varavaihtoehto.

P.S. Pitikin laittaa tämä johonkin, mutta unohdin. Suomi-hehkutus! Eli Suomessa keynesiläinen talouspolitiikka toimii paremmin voimakkaamman hyvinvointivaltion vuoksi.

Rönsyilyä vedosta

Puheessa on se huono puoli, että se on halpaa. Vedonlyönnit osana keskustelua kannustavat keskustelijoita olemaan totuudenmukaisempia omista uskomuksistaan. Republikaanien presidenttiehdokasehdokkaiten väittelyssä Romney tarjosi Perrylle 10 000 dollarin vetoa johonkin Romneyn terveydenhuolto-kantaan liittyen, tässä video. Tässä joitakin sekalaisia ajatuksia, joita mulle tuosta tapahtumasta ja siitä kohisemisesta heräsi:

1. Ainakin videon perusteella veto oli huonosti määritelty; en usko että noilla puheilla Perry ja Romney olisivat koskaan voineet selvittää sen, kumpi vedon voitti. Ja tämähän kertoo surullisesti siitä, millä tavalla politiikassa keskustellaan asioista.
2. Entä vedon summa? Romney on rikas kaveri eikä Perrykään kovin köyhä taida olla, joten kymppitonni tuntuu aika pieneltä summalta vedoksi. Mutta noin julkinen veto on hyvin omanlaisensa. Siinä oikeassa ja väärässä olemisen rahalliset arvot ovat niin suuria, että mahdollisesti hävittävän summan on oltava hyvin suuri ennen kuin sillä alkaa olla merkitystä mahdollisen kevyen nöyryytyksen rinnalla. Siinäkin mielessä taktisesti kohtuullisen huono veto Romneyltä.
   
3. Rikkaat ihmiset laittavat rahaa enemmän lähes kaikkeen. Mitt Romneyn varallisuus on kai jotain 250 miljoonaa dollaria ja hän oli valmis laittamaan yhteen vetoon 10 000 dollaria. Eli suhteessa varallisuuteen 25 tuhannen euron varallisuudella tuo tarkoittaa jotain 10 euron vetoa, mikä ei kuulosta mitenkään suurelta, ainakaan mitä tiedän omista preferensseistäni ja urheiluvedonlyöntiä harrastavista kavereistani (enkä mä tiedä, onko niitten varallisuus 25 tuhatta, varmaan kaks ja puol tuhatta vois usein olla lähempänä. ja miten merkityksellistä varallisuudesta puhuminen ylipäänsä on, kun suurin osa siitä on inhimillistä pääomaa jota ei oo täydellisesti hinnoiteltu.).
4. Edelliseen liittyen (en tiedä, miten tällä tehdään alapointteja, typerä Blogger) vaikka ihmiset usein arkipuheessaan käyttävät termejä "rikas" ja "köyhä", jotka viittaavat varallisuuteen, he luultavasti välittävät enemmän kulutuksesta ja sen epätasa-arvoisuudesta kuin vaurauden epätasaisesta jakautumisesta. Mutta tämä on vain mutuilua.
5. Jos ainoa jakauma, mistä välittää on varallisuusjakauma ja siihen suhtautuu rationaalisesti (eikä siinä olisi mitään paheksumisen signalointielementtejä) se, että yllättyy siitä, että Romney on valmis tekemään 10 000 dollarin vedon, pitäisi olla positiivinen yllätys. Romney paljastaa pitävänsä vedonlyönnistä odotettua enemmän ja kuten tiedetään, vedonlyönti on keskimäärin kannattamatonta puuhaa. Romneyn veto siis saisi ihmiset laskemaan arviotaan Romneyn tulevasta varallisuudesta. Eli tätäkin kautta tuntuu siltä, että kyse ei ole niinkään varallisuuseroista vaan kulutuksesta.
   
6. Varallisuuden ja kulutuksen välillä on negatiivinen relaatio. Mitä enemmän ihminen kuluttaa, sitä vähemmän hänellä (ja hänen jälkeläisillään) on varallisuutta. Jos rahan pois antamista ei lasketa, mitä yhteiskuntamme haluaisi rikkaan tekevän? Kuluttamalla hän näyttää rikkauttaan ja aiheuttaa pahaa mieltä, mutta toisaalta säästämällä vain kasvattaa varallisuuttaan. En tarkoita sitä, että voi rikkaita, heillä on niin vaikeaa kun mitä tahansa tekemällä joku harmistuu jotenkin. Spekuloin vain sitä, mistä eroista ihmiset välittävät ja miten ongelmakenttää voisi hahmotella.
7. Kulutus on near-käsite ja varallisuus far-käsite. Tämä on mutuilua enkä jaksa etsiä yksittäisiä lähteitä väitteeni heikoksi tueksi. Mutuilen, että kulutus on hyvinvoinnille tärkeämpi käsite, mutta siihen ei poliittisessa erokeskustelussa keskitytä siksi, että se on near-käsite; se kiinnittyy melko tiukasti kateuteen ja sen aiheuttamaan pahoinvointiin. Koska ei haluta myöntää sitä, että erojen vastustaminen riippuu niin paljon omasta ja muiden kuvitellusta kateuden tuntemisesta puhutaan varallisuudesta, joka on far-käsite, ja johon voidaan liittää ylevämpiä tavoitteita kuten yhteiskuntarauha ja hyvinvointivaltion äänestysdynamiikka. Myös onnellisuuspuhe toimii mun mielestä tällä tasolla, koska siinä korostetaan juuri onnellisuuden makrotasoa; tasa-arvoisemmat yhteiskunnat ovat keskimäärin onnellisempia. Kun ei mennä niihin psykologisiin syihin, miksi näin on, pysytään mun mielestä far-tasolla. Kokoomuksen yleisemminkin oikeiston tasa-arvopuheessaan suosimaa kohtuullisuus-retoriikkaa mä en jotenkin osaa jaotella tähän.

Vaikka mä osaan perustella sitä, miks mun mielestä markkinoiden tuottamia tuloeroja ja Suomen nykyisiä tuloeroja on syytä tasoittaa, mun ois hyvin paljon vaikeampaa selittää sitä, miten mä itse henkilökohtaisesti tuloerot koen. Ei sillä, eihän sillä juurikaan merkitystä ole, mun kokema hyötyhän mitataan miljoonisosissa tämän valtion kokonaissummassa. Mutta olisi mielenkiintoista tuntea itsensä. Ja ehkä tällä spekuloinnilla mä pyrin myös siihen. Mä uskon, että ihmiset on melko samanlaisia ja ne (aikojen saatossa kehittyneet) mekanismit, jotka saa jengin ärsyyntymään eroista on luultavasti mussakin. Ehkä mä haen kaiken sen sosiaaliseen toimintaan liittyvän laskelmoinnin, poseeraamisen ja tekopyhyyden taustalta sitä tunnetta, jotta mä voisin löytää sen itsestäni. Sen pienen palan ihmisyyttä, heh. Mutta sen luultavasti löytää parhaiten jostain muualta kuin politiikasta.

Miten ja miksi käytän tupakkaa

Mikko Salasuo kirjoittaa Onnellinen yhteiskunta-kampanjan päihteitä käsittelevässä Puinnissa nautinnosta, erityisesti tupakan osalta. Kannattaa käydä lukemassa.

Kirjoitus kolahti ainakin itselleni. Olen käyttänyt tupakkatuotteita, lähinnä savukkeita, ehkä 17-vuotiaasta lähtien. Poltan hyvin harvoin useammin kuin kahdesti viikossa enkä koskaan useampaa kuin neljä savuketta päivässä. Toisinaan menee viikkoja, kuukausiakin ilman, lähes huomaamatta. Käytän nuuskaa hyvin vähän, osittain siksi, että sitä on heikosti tarjolla ja osittain siksi, että niissä annoksissa on minun makuuni usein liikaa nikotiinia.

Nautin röökistä. Vaikka poltan toisinaan tiettyjen ystävien seurassa, eniten poltan itsekseni. Mieluiten uusissa paikoissa. Yksi hienoimmista asioista tupakassa on se, että sen avulla pystyy pysähtymään. Seisoa kadunkulmassa ja katsoa asioita, vaikkapa kattoja. En ikinä näe kattoja muuten, en silloin kun kävelen paikasta toiseen ja varon ihmisiä ja rotvalleja.

On oltava kiitollinen siitä, että pystyy käyttämään päihdyttävää ainetta ilman riippuvuutta, ilman että riippuvuus on merkityksellinen käsite käytölle. Vaikka kuinka päihdekeskustelusta tulisikin sellainen olo, että tupakointi ei voi olla nautinnollista, rationaalista tai harkittua. Yllättävän usein tupakoijat itse maalaavat itsestään kuvaa heikkotahtoisina ja häpeällisinä. Ehkä useimmat ovat sellaisia.

Salasuolla on hyvä pointti. Nautinto on tärkeä osa päihteiden käyttöä ja siksi sen tulisikin olla osa päihdepoliittista keskustelua. Ihmiset käyttävät aineita siksi, että he nauttivat siitä. Yksipuolinen kuva päihteistä ja päihteiden käyttäjistä on väärä, väistämättä. Kaikista iljettävintä siinä on toisen ihmisen mieltymysten ja halujen kieltäminen, tuo vähättelyn alfa ja omega.

P.S. Tämä kuvaa aika hyvin mun suhtautumista alkoholinkäyttöön. Maistuuhan se hyvältä ja tuntuu hauskalta, mutta on siinä voimakkaasti rationaalinen ja laskelmoiva elementtikin. Näkyykö tämä päihdekeskustelussa, miten sen pitäisi?

Kysyntä ja kulutus

Haen Valmennuskeskukselle kevääksi hommiin ja minun pitää maanantaina käydä Helsingissä pitämässä näyteluento. Vähän jännittää, kun en ole vielä kertaakaan vetänyt sitä läpi ja edessä on viikonloppu rappiota Kuopiossa Jalakapallo-Peijjaisissa.

No kuitenkin, olen valmistellut juttua ihan perusasiasta, kysyntä-tarjonta-kehikosta. Yksi asia, mitä ehkä jossain vinkeissä näin korostettavan, on seuraavien käsitteiden erilaisuus: kysyntä, kysyntäkäyrä, ja kulutus. Tämä tuli mieleen seuraavasta Hesarin uutisesta: Pikavippien kysyntä nousi jopa kolmanneksen. Uutisesta käy ilmi, että myönnetyt pikavipit ovat nousseet kolmanneksen, eli kyse on pikavippien kulutuksen nousemisesta. Tämähän voi johtua niin kysynnän kuin tarjonnankin kasvusta. Sitä että kummasta on kyse, voi yrittää selvittää katsomalla pikavippien hintaa, eli korkoa. Jos korko on laskenut, hinta on laskenut ja kyse on tarjonnan kasvusta. Jos taas korko on noussut, hinta on noussut ja kyse on tarjonnan kysynnän kasvusta. Näin siis, jos kysyntä- ja tarjontakäyrät ovat hyvin käyttäytyviä, kuten sanotaan.

Tällainen on siis yksinkertainen analyysi kysyntä-tarjonta-kehikossa. Tässä siihen pitää liittää tavallista suurempi caveat, kun kyse on luottomarkkinoista, jotka eroavat merkittävällä tavalla tavanomaisista markkinoista.

Kolme sekalaista

1.) Hesarissa oli henkilökuva Antti Ronkaisesta. Olen istunut Antin kanssa mm. samassa taloussosiologian seminaarissa, jossa itse olen ollut lähinnä kuunteluoppilaana (vieläpä hyvin poissaolevana sellaisena tänä syksynä) ja on hauska nähdä, kun tutut tekevät ihmisiä kiinnostavia asioita. Sivuhuomiona: onko siinä kyse enemmän kysynnästä vai tarjonnasta, että tunnetuin suomalainen talouskriisin myötä esiin noussut bloggaaja on Marxista kiinnostunut sosiologi eikä vaikkapa valtavirtaa edustava taloustieteilijä?

2.) Voi Jukka Pirttilää. Paitsi että Timo Soini kirjoittaa perussuomalaisten tuoreen välikysymyksen perusteluissa hänen nimensä väärin, Soini myös tulkitsee professorin blogikirjoitusta väärin. Talouselämän uutisessa Jukka kommentoi seuraavasti

Pirttilä varoittaa tekemästä liian pitkälle meneviä päätelmiä laskelmastaan.

Hänen mukaansa "vertailu on vain pieni harjoitus. Ainakin siinä menee pieleen se, että myös verrokkimaiden tilanne on muuttunut, kun muu Eurooppa on ottanut käyttöön euron".

Edelliseen kohtaan viitaten: tämä voi olla yksi tarjontapuolen syy siihen, miksi valtavirran taloustieteilijöillä on vaikeuksia nousta mediassa esiin. Kun kerran media tuloksista kiinnostuu, niin sitä ollaan heti vähättelemässä omaa työtä ja hillitsemässä otsikkotehtailijoita. Ei ole helppoa. Sinänsä hauskaa, että poliitikkoa jaksaa kiinnostaa taloustieteilijöiden tekemiset, mutta onhan tuosta totuuden etsiminen kaukana; siteerataan blogikirjoitusta ja jotain ajatushautomohemmoa.

3.) Olen lueskellut Suomen historian pikkujättiläistä ja selvinnyt sydänkeskiajalle. Ajattelin jakaa täällä hauskan katkelman Piispa Henrikin legendasta, joka on muuten luettavissa täällä. Taitaa olla tässäkin tarkoituksena enemmän todellisuuden tuottaminen kuin sen kuvaaminen.

Neljäs lukukappale

Kun hän ahkeroi viisaasti ja uskollisesti rakentaakseen ja vahvistaakseen Suomen seurakuntaa, sattui, että hän halusi ojentaa kirkollisella kurilla erästä murhamiestä, jottei anteeksisaannin liiallinen helppous olisi tälle yllykkeenä rikkomiseen. Tuo murhamies halveksi tätä pelastuksen lääkettä ja käänsi sen tuomionsa lisäykseksi vihaten sitä, joka nuhteli häntä terveellisesti. Niin hän hyökkäsi vanhurskauden palvelijan ja hänen oman pelastuksensa puolesta kiivailevan piispan kimppuun ja tappoi tämän julmasti. Siten Herran pappi kaatui vanhurskauden puolesta Jumalan kasvojen eteen tarjottuna otollisena uhrina ja kävi sisälle taivaallisen Jerusalemin temppeliin kantaen kunniakkaan voiton palmua.

Miksi Suomen korot nousussa?

The only obvious difference between the two: Finland is part of the Eurozone, meaning it can't print its own money. Sweden has no such risk.

Krugman linkkaili artikkeliin, josta yllä oleva on napattu. Tuo sitaatti jättää kuitenkin tarinan kesken. Miksi kyky printata omaa rahaa on jotenkin merkityksellinen? Mun mielestä Kantoos on tässä oikeassa. Kyse ei ole siitä, että rahaunionissa valtiot eivät voi rahoittaa alijäämiään rahaa painamalla vaan siitä, että rahaunionissa valtiot eivät voi palauttaa kilpailukykyään valuuttakurssimuutoksilla. Ja tässä mielessä sitaatti jää vähän mysteeriksi.

Ei kai Suomella ole tarvetta kohentaa kilpailukykyään? Ainakin euroalueella olemme huippuluokkaa. Mutta toisaalta jos koko euroalueen kilpailukyky on heikko niin ehkä Suomenkin kilpailukyky on heikko maailmanlaajuisessa katsannossa. Ja on vaikea kuvitella, miten kyse voisi olla siitä, että vientimailla menee heikosti. Varmaan Ruotsikin vie melko paljon Kreikkaan ja muualle euroalueelle.

Ehkä kyse ei ole mistään euroalueeseen liittyvistä kysymyksistä. Ehkä Ruotsi on ratkaissut ne kestävyysvajeongelmat, joiden kanssa Suomi painii. Voihan tämä toki liittyä eurokysymyksiin siten, että Ruotsi voi käyttää poliittiset paukut kansallisten kysymysten ratkaisemiseksi. Mutta en ole kovin varma tästäkään. Yksi mahdollinen vastaus on myös se, että Suomen valtio on ratkaisujensa myötä heikentänyt tasettaan - mm. lainaamalla Kreikalle (tai rahastolle, joka lainaa rahaa eteenpäin Kreikalle) - ilman kasvunäkymien parantumista, jolloin tuloksena on default-riskin kasvaminen.

Ja yleinen kun-talous-kohenee-sijoittajat-lähtevät-takaisin-osakemarkkinoille-argumentti ei varmaan toimi tässä, kun talous ei tunnu kauheasti kohentuvan.

Mistä on kyse? Pertti Haaparanta sanoi suoraan, että hänen mielestään markkinat ovat yksinkertaisesti väärässä. Itse en luota itseeni niin paljoa, että uskaltaisin väittää noin. Ongelma nykytilanteessa on se, että vaikkapa valtionvelkakirjoihin liittyy niin monia asioita, joten niiden hintaliikkeiden tulkitseminen tuntuu teenlehtien lukemiselta ja tuon informaation käyttö politiikan tukena on melko vaikeaa. Jos kullakin osatekijällä olisi likvidit futuurimarkkinat, homma olisi helpompaa.

P.S. Tästä voi katsella noita korkoja. Myös koko kriisin kuva on mielenkiintoinen ja se, että korot nousivat voimakkaasti elokuusta 2010 huhtikuuhun 2011. Mitähän tuolloin spekuloitiin? Olisipa raskasta olla töissä rahoitusmarkkinoilla.

P.P.S. Ja jos tällaisia vielä pitäisi miettiä, kuten varmaan pitäisi, niin kyllä pää menisi rikki ja nopeasti. Ehkä mä jätän nää korkojen kattelut muille, heh.

Lippujen hinnoittelusta

Lippupiste tuo tammikuussa markkinapaikan lippukaupan jälkimarkkinoille , kertoo Yle. Kaivelin tässä aamusella ajatuksia ja näkemyksiä tapahtumien lippujen hinnoittelusta. Tapahtumilla tarkoitan lähinnä suurten konserttien lippuja. Kirjallisuudessa viitataan myös urheilutapahtumiin, mutta ainakin näin suomalaiselle jalkapallofanille täydet katsomot tuntuvat aika kaukaiselta.

On hyvä erottaa joitakin kysymyksiä toisistaan. Miksi jälkimarkkinat kukoistavat? Miksi liput ovat alihinnoiteltuja? Miksi lippuja ei myydä huutokaupalla?


Trokaamisesta: Trokaaminen on vastenmielistä, siinä mielessä jossa Al Roth puhuu vastenmielisistä markkinoista (repugnant markets [pdf]). Jokin siinä tuntuu pahalta. Tulee sellainen tunne, että trokaajat ovat loisia, jotka kuppaavat esiintyjää. He eivät saa ansionsa mukaan. En lähde puhumaan trokaamisesta nyt sen enempää, mutta huomioinpa vain, että vaikka alihinnoittelu on tärkeä syy kukoistaville jälkimarkkinoille, se ei ole ainoa syy. Jälkimarkkinoita on myös niihin konsertteihin, jotka eivät ole alihinnoiteltuja. Courty [pdf, työpaperiversio] esittää hauskan mallin, jossa osa kuluttajista tietää vasta viimeisenä päivänä pääsevätkö he tai kuinka kovasti he haluavat päästä konserttiin. Muiden mielenkiintoisten johdopäätösten muassa mallissa nousee eturistiriita järjestäjien ja trokaajien välillä. Ainakin järjestäjien toistuvien trokaamista paheksuvien kommenttien perusteella tämä ominaisuus voisi vastata todellisuutta.


Alihinnoittelusta: Se, että tapahtumien liput näyttävät usein olevan johdonmukaisesti alihinnoiteltuja on mielenkiintoinen ilmiö. Mistä päätellään, että liput ovat alihinnoiteltuja? Siitä, että heti lippujen virallisen myynnin jälkeen lippuja ilmestyy myyntiin jälkimarkkinoille ja niistä pyydetään virallista myyntiä korkeampaa hintaa. Tässä herää sitten kysymys miksi järjestäjät eivät halua korkeampaa hintaa lipuistaan?

Tähän on esitetty monia selityksiä. En tiedä, mitkä niistä ovat relevanteimpia. Mitenkähän asiaa voisi tutkia? No kuitenkin tässä joitakin poimittuna eräästä artikkelista:

A variety of explanations for underpricing have been proposed: uncertainty over sales leads to a preference for underpricing rather than risk overpricing (Swofford, 1999); the social externality that being in a fuller audience provides a more enjoyable experience than being in a sparse audience (Becker, 1991); that customers of such events value being treated fairly and (Kahneman et al., 1992) and as a related point in the case of sport events, that constant prices is necessary to attract loyal team fans (Salant, 1986). [lähde]

Aiheesta puhuvat myös Connolly & Krueger, osio 5.1., s. 26. Tässä omat kaksi senttiäni spekulointia. Media tuntuu uutisoivan ikävänä asiana sitä, jos jonkun artistin lippuja on jäänyt myymättä. Jos tämä vaikuttaa ihmisten näkemyksiin artistin haluttavuudesta, artistille voi olla kannattavaa (tästäkin syystä) vaatia lippujensa alihinnoittelua ja vähentää tällaisten uutisten todennäköisyyttä. Ja voihan ihmisille tulla artistista reilu kuva, kun hän ensin myy lippuja kahdeksallakympillä ja sitten nähdäänkin, että lippujen todellinen arvo on satasen. Hänhän jakelee kaksikymppisiä faneilleen!


Huutokauppaamiseesta: Miksi järjestäjät eivät huutokauppaa lippujaan samalla tavalla kuin liput huutokaupataan jälkimarkkinoilla? En tiedä, sillä ainakin jonkinlaiseen huutokauppaan ne näyttäisivät kykenevän Ylen uutisenkin perusteella. Haluaisin tässä nostaa esiin sen, että huutokauppaaminenkaan ei ole kovin yksinkertaista ja siinä on riskinsä.

Kaikkia hyödykkeitä kaiketi voidaan myydä ostajille joko huutokaupalla tai kiinteällä hinnalla, johon liittyy "eioon" myyminen tuotteen loppuessa. Se, että suurinta osaa hyödykkeistä myydään kiinteällä hinnalla kertoo siitä, että huutokauppa ei ole mitenkään täydellinen keino nyhtää rahoja irti kuluttajilta.

On mielenkiintoista, kuinka vaikka taloustieteen ja rahoituksen perusperiaatteet ovat melko yksinkertaisia, homma menee monimutkaiseksi kun katsoo lähempää. Esimerkiksi keskuspankkien avomarkkinaoperaatioilla vaikutetaan rahan määrään ja korkotasoon, mutta käytännössä ne ovat aikamoista insinöörityötä, tai niin se ainakin minulle näyttäytyy. Huutokauppamekanismeja on monenlaisia ja niiden implementoimiseen liittyy usein ei-triviaaleja kustannuksia. Tämä voi olla yksi syy siihen, miksi järjestäjät eivät myy lippujaan huutokaupassa. Helppohan trokarin on muutama lippu myydä huuto.netissä, mutta kymmenien tuhansien lippujen myyminen keskitetysti voi olla jo vähän hankalampaa.

Entä kun huutokaupat epäonnistuvat? Viime viikolla uutisoitiin näyttävästi, kuinka Saksan valtionvelkakirjojen huutokauppa epäonnistui. Olisi hauskaa opiskella tarkemmin, mistä tässä oli kyse. Joka tapauksessa huutokaupan epäonnistuminen herätti huomiota ja sai (ilmeisesti) Euroopan pörssikurssit laskuun.

Voisin kuvitella, että vaikkapa musiikissa tämä voi olla erityisen noloa. Mieti tarinaa. Artisti yrittää nyhtää faneiltaan mahdollisimman paljon rahaa huutokauppaamalla lippunsa, ja epäonnistuu siinä. Ahneet ihmiset ovat vastenmielisiä etenkin silloin, kun he saavat ansionsa mukaan. Paitsi että artisti on ahne, hän on myös epäonnistuja.


Lopuksi: Sitten vielä yksi satunnainen havainto Ylen uutisesta. Uutisen mukaan "Lippupiste tuo tammikuussa markkinapaikan lippukaupan jälkimarkkinoille." Markkinapaikan? Tarkoittaako tuo sitä, että Lippupiste ei aio itse myydä lippuja siellä, ei kai? En tiedä mitä Lippupiste hyötyisi siitä, jos se lähtisi palvelemaan trokareita tarjoamalla heille markkinapaikan.

Aiheesta muualla: Marginal Revolution, Krugman, ja vielä yksi Courtyn tiivis katsaus [pdf] viihdeteollisuuden hinnoitteluun, käsittelee kaikkia mahdollisia asioita.

Kaunokirjallisuutta ja onnellisuusvääntöä

Toipuilen edelleen viikon takaisesta viisaudenhampaan poistosta. Huomaan, että liikunnan puute alkaa ahdistaa jo aika pahasti. Alkoi tänään gradutiedoston edessä itkettää, vaikka ei siihen suurempaa syytä varmaan ollut, ahdisti vain. Mikään ei oikein innosta. Voi kun pääsis lenkille.

Lainailin toipumista varten paljon katsottavaa kirjastosta, mutta olin kuitenkin sen verran järjissäni, että pystyin hyvin lukemaan.

• John Steinbeckin Vihan hedelmät. Olipahan huikea! Hienosti nivoutuivat pienet ihmiset osaksi yhteiskunnallista kertomusta ja lauseet olivat kauniita.
  
• George Orwellin 1984. Olihan se jännä, pisti miettimään. Vähän jotenkin tuli välillä sellainen tunne, että selitetään ja alleviivaillaan tapahtumia turhan paljon. Sehän voi olla jossain määrin scifille ominaista; kun maailma ei ole tuttu mistään muualta, vrt. esim. 30-luvun Yhdysvallat, maailmaa pitää kuvata tarkemmin ja toisinaan ehkä oppikirjamaisestikin.
• Günter Grassin Peltirumpu. Hieno tarina, hauskakin lukea. Syntyi mieliteko lähteä Danzigiin, tai Gdanskiksihan sitä nykyään kutsutaan.

Leo Stranius kirjoitteli Puintiin onnellisuuspolitiikan puolesta, kannattaa käydä lukemassa. Teksti on hyvä ja etenkin suhteessa Pursiaiseen auttaa hahmottamaan sitä, millainen rooli onnellisuuspolitiikassa holhoamisella on, tosin Stranius ei tuota h-sanaa käytä. Ja tosiaan jos jollekulle jäi epäselväksi, niin en ottanut oman kommenttini Pursiaisen tekstiä käsitelleessä osiossa kantaa mihinkään - ainakaan tämä ei ollut tarkoitukseni. Ja harras pyrkimykseni oli puhua holhoamisesta neutraalina terminä, vaikka sitähän se ei ole. Jos ajatellaan, että holhoaminen on paternalismia, niin mun mielestä se tarkoittaa lähinnä kaikkea tulonsiirtojen yli menevää hyvinvointipolitiikkaa. Eikö ulkoisvaikutustenkin korjaaminen ole vain sitä, että valtio sanoo osaavansa tehdä ne coaselaiset sopimukset yksilöitä paremmin?

Se piti vielä tuosta Straniuksen tekstistä sanoa, että on mielenkiintoista kuinka tyypillinen argumentointi liberalismia (tai libertarismia tai ääriliberalismia tai anarkokapitalismia tai mitälie, nykyään jos mä lähden sille valtio-ei-saa-slopelle älyllisesti laskettelemaan niin mä liusun sinne anarkokapitalismiin aika nopeasti) vastaan on sitä, että viedään argumentit loogisiin päätepisteisiinsä ja näytetään, kuinka radikaalisti erilaista se on nykypolitiikkaan verrattuna, usein vieläpä ilman, että otetaan kantaa itse asiaan - se ilmeisesti katsotaan turhaksi. Kuten Stranius kirjoittaa

Samalla logiikalla olisi ilmeisesti turha säädellä uraanin tai heroiinin myyntiä, lapsityövoiman käyttöä, asekauppaa tai luoda yhteisiä liikennesääntöjä ja terveyspalveluita. Ovathan nämä kaikki yksilön näkökulmasta yhteiskunnan taholta tulevaa holhoamista. --- Kyllähän poliittisella päätöksenteolla puututaan jatkuvasti ihmisten hyvinvointiin esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspolitiikan, talouspolitiikan, koulutus- ja terveyspolitiikan tai ympäristöpolitiikan muodossa. Pursiaisen yksilöä kunnioittavassa politiikassa ei äärimmilleen vietynä ole politiikkaa tai yhteisöllisyyttä lainkaan.

Viimeisenä pointtina sanottakoon, että en ole täysin varma siitä, pitääkö Pursiainen minun ja Straniuksen tulkintaa oikeana. Mutta mun mielestä jos sanoo, että valtion ei pidä toimia paternalistisesti, on aika paljon sanottu.

Onnellisuudesta vieläkin

Kirjoittelin Onnellisen yhteiskunnan Puintiin kommenttipuheenvuoron. Kritisoin Straniuksen toimenpide-ehdotusta työn jakamisesta ja esitin huomioita Pursiaisen liberalistisista ajatuksista, teknokratiakin saattaa rivien välissä vilahtaa. Toivottavasti herättää ajatuksia ja keskustelua. Itse olen vieläkin kiinnostunut onnellisuuspolitiikasta, mutta ehkä enin kiinnostus ja erityisesti innostus on jo hieman laantumaan päin. No, mielenkiintoista yhtä kaikki. Kirjapinossani on ollut myös Capabilities and Happiness - artikkelikokoelma, joka vaikuttaa hyvältä mutta jota en ole vielä kauheasti lukenut. Olen vasta ensimmäisessä, Senin artikkelissa. Siinä on kyllä mies, jota on aina miellyttävä lukea, vaikka kirjoittaakin welfare economicsista, johon minulla ei ole juurikaan suhdetta.

P.S. Pahoittelut Artturille siitä, että edellisen puheenvuoron kommenttiin vastaaminen jäi. Johtui ihan vain siitä, että kommentti oli sen verran hyvä pähkinä purtavaksi, että piti miettiä, mikä on näissä nettikeskusteluissa jäätävä elementti. Rupesin jopa ajatuksia selventääkseni kirjoittamaan niistä formaalia mallia, mikä osoitti toisaalta sen että siinä oli paljon oletuksia joiden vaikutuksia en ollut miettinyt loppuun asti ja toisaalta sen, että olen siinä hommassa kokematon nörtti.

P.P.S. Koska kampanjassa käytetään laiskasti myös Twitteriä, avasin oman tilinikin, mutta sen käyttö on jäänyt yhteen-kahteen tweettiin. Tuntuu siltä, että sen käyttö vaatisi sen älypuhelimen.

Kiitollisuutta

Makasin tänään suu auki kun yksi viisaudenhampaani ensin laitettiin palasiksi ja sitten revittiin ulos. Tajusin siinä kokevani hyviä asioita elämässä ja tunsin kiitollisuutta. Olin kiitollinen siitä, että on olemassa puudutusaineita, jotka vievät kokonaan tunnon pois leuasta. Olin kiitollinen myös särkylääkkeistä ja antibiooteista. Olin kiitollinen siitä, että minua operoinut lääkäri oli hyvä - hammas oli vähän hankalasti siellä poskessa, poikittain ja hermon kyljessä, mutta homma sujui ongelmitta. Ja mikä parasta, lääkäri myös osasi ottaa huomioon potilaan ihmisenä siinä, että kertoi aina mitä on tekemässä ja kysyi tuntemuksia.

Henkilökohtaisesti olen kiitollinen siitä, että verovaroja syydetään poskeeni, mutta hieman mietityttää, että olisiko tuollekin rahalle parempaa käyttöä jossain muualla. Mutta se on sellaista kalkyyliä, johon ei ehkä kannata lähteä. Ei ole ihmisille hyväksi sellainen, samaan tapaan kuin hyvin monimutkaisten ympäristövaikutusten ja globaalien tuotantoketjujen miettiminen arkipäivän kulutuspäätöksissä.

On myös jännää kuinka ihmiset, joita en tunne ja joille en ole tehnyt minkäänlaisia palveluksia palvelevat minua pätevästi ja ystävällisesti.

Päivän fiilistely

TÄMÄ. Tehdä tutkimus, joka on (huomaamatta) suunniteltu vahvistamaan omia ennakkokäsityksiä, saada kritiikkiä, tehdä uusi tutkimus, jossa eksplisiittisesti korjaa omia harhojaan ja pyytää anteeksi aiempien tulosten vääriä johtopäätöksiä. Nostan hattuani.

Tekemisiä

Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden - ViNO ry:n Onnellinen yhteiskunta-kampanja on käynnistynyt. Vastaan Puinnista, jossa on tarkoituksena keskustella fiksusti ja poleemisestikin onnellisuuspolitiikasta ja kaikesta siihen liittyvästä. Tuota ideoidessani ajattelin, että olisi hienoa saada aikaan jonkinlainen Cato Unboundin kaltainen keskustelufoorumi (köyhänä versiona toki). Erityisesti mulla oli kaksi pointtia mielessäni:

• Vihreistä: Ainakin viime vaalien jälkeen oli useilla sellainen tunne, että Vihreät jäivät jalkoihin nettipresensissä. Musta tää näkyy ehkä selkeiten Usarissa ja Puheenvuorojen peukkuluvuissa. Vihreiden suhteellinen etu ei liene määrässä vaan laadussa, joten kannattaa panostaa siihen, että olisi fiksuja, henkilöityjä puheenvuoroja.
• Nettikeskustelusta: Usari on vienyt suomalaista nettikeskustelukulttuuria eteenpäin harppauksin, ja hyvä niin. Tässä nähdään toimitustyön tai ainakin oikeanlaisten puitteiden luomisen tärkeys. Ei se riitä, että laittaa vain blogspottiin oman blogin, jonne sitten sepustelee asioita yksinään, kuten itse olen tämän suhteen tehnyt. Tai se voi olla hyväksi ihmiselle itselleen, mutta ei sillä varsinaista yhteiskunnallista painoarvoa ole. Mua ei aihepiiri kiinnosta, mutta Lily ainakin näyttää hyvältä ja toimivalta.

Käykää lueskelemassa tuota Puintia, jos vähänkään kiinnostaa, siellä Marko Hamilolta ja Leo Straniukselta ajatuksia. Itsekin kyhäilin sinne tällaisen. Olisi ollut hauskempaa saada enemmänkin kommentteja, mutta ehkä tämä kampanja on vasta käynnistymässä. Itse asiaan (mikro-makro-ristiriitaan) en saanut kauheasti palautetta. Sohaisin maahanmuuttoakin tuossa, koska Hamilo oli asiasta maininnut ja mulla oli joitakin ajatuksia, joita halusin pallotella asiaan liittyen. Itselleni tuo on yksi niistä kysymyksistä, joissa on vaivaamista sen välillä, puhutaanko onnellisuudesta vai vapauksista. Maahanmuutto nykyisessä ja voimakkaammassa mittakaavassa ei välttämättä ole kovin hyvä homma onnellisuuden kannalta. Mutta mä edelleen viehätyn vapaudesta. Jos joku haluaa ostaa mamun työvoimaa, joku toinen myydä hänelle ruokaa ja joku kolmas vuokrata hänelle asunnon, miksi kenenkään pitäisi tulla heidän väliinsä?

Edistän myös graduani koko ajan, hitaasti ja epävarmasti. Olen nyt päätynyt sellaiseen ratkaisuun, jossa i) en tee empiriaa ja ii) saan puhua historiasta ja käsitteistä. Sillä tavalla tein kandinikin ja hyvä tuli. Ja haluan kulkea tämän polun loppuun ja tehdä opinnäytetyön, näyttää, mitä olen oppinut. Eilen mietin minimireservivaatimuksia - ei varsinaisesti liity aiheeseen, mutta mietinpähän vain. EKP:n mukaan minimireservivaatimusten pointtina on (rahamarkkinakorkojen hallinnan ja tasauksen lisäksi) rakenteellisen likviditeettivajeen luominen tai laajentaminen. Aikamoista! Olen mietiskellyt tuota ja sitä, miten se toimii. Jotenkin kai siinä on ideana luoda kysyntää keskuspankin avomarkkinaoperaatioille. Mutta toimiiko se oikeasti noin?

Soitin Valmennuskeskukseen ja tarjouduin valmennuskurssille opettajaksi. Eivät vielä tienneet, tarvitsevatko, soittelevat vanhoja läpi, mutta sain ajan näyteluentoon joulukuun alkuun. Raha ja työkokemus maistuisi, mutta erityisesti olisi hauskaa opettaa. Olen miettinyt taas opettamista yliopistossa tai lukiossa (tai ylioppilaille tai lukiolaisille) osana uraa viime aikoina.

Kärttyilyä ihmisten omista kokemuksista

Minusta on hassua, että verotietojen julkisuuden yksi hyötypuoli on se, että se havainnollistaa tuloeroja ja palkkarakennetta. En siis vastusta tätä touhua, mutta olen vain niin (aggregaatti)dataorientoitunut ihminen, että minusta on omituinen ja typerä ajatus, että joku voisi muodostaa kuvan tuloeroista sen perusteella, että vertaa vaikkapa omaa palkkaansa sen vuoden tulokuninkaaseen Suomessa tai omassa maakunnassaan. Mutta voihan se olla, että tämä on se tuloero, jolla on merkitystä.

Asiaan liittyen, Facebookiin on perustettu yhteisö "Ahkeralle opiskelijalle vapaa työssäkäyntioikeus". No, ilmeisesti siinä vastustetaan tulorajoja ja siitä seuraavaa korkeaa marginaaliverotusta, joka koetaan rangaistavana. Mikähän marginaalivero olisi sitten "vapaa työssäkäyntioikeus"? No, olin oikeastaan kertomassa siitä, mitä siellä yhteisön seinällä puidaan. Ihmiset käyvät kertomassa omia kokemuksiaan siitä miten ikävältä tuntuu, kun tukia peritään takaisin - tai että miten eivät tienaa tarpeeksi, että tukia perittäisiin takaisin. Kuulkaas ihmiset! Teidän omilla kokemuksillanne ei ole systeemin tehokkuuden ja oikeudenmukaisuuden kannalta mitään väliä koska olette niin pieni pisara meressä. Puhukaa periaatteista ja kokonaiskuvasta, tai jättäkää puhumatta. Paitsi jos teillä on jokin oikein osuva anekdootti kerrottavana asiasta, mutta esimerkiksi

Itse ainakin joudun koko ajan vahtimaan, ettei tulorajat ylity ja olen monesti peruuttanut tai maksanut tukikuukausia takaisin. Rahaa ei silti ole yhtään liikaa, varsinkin kun opiskelen tämän vuoden ulkomailla. Opintopisteitä kertyy normaalia tahtia, eli opintotuen tulorajat pitäisi todellakin poistaa! Miksi minua rangaistaan siitä, että pystyn opiskelemaan ja työskentemään yhtäaikaa!

ei kyllä tee tästä maailmasta yhtään parempaa miltään osin. Mitä nämä ihmiset ajattelevat kirjoittaessaan tällaisia? No, meitä on moneen junaan.

Valtio & talous, tappiofunktio ja vuosituhatkylät

1. Ronald Reagan valtiosta:

Government's view of the economy could be summed up in a few short phrases: If it moves, tax it. If it keeps moving, regulate it. If it stops, subsidize it."

Eikö olekin hämmästyttävän hienosti sanottu? Ilmeisesti aika tunnettu sitaatti, itse opin vasta Darwin Economystä.

2. Milton Friedman rules vs. discretion-kirjallisuudesta:

The major comment is the omission of what I have increasingly come to regard as Hamlet on this issue [rules versus discretion], namely the public choice perspective. To illustrate,...you talk about a loss function for "the policymaker" that includes solely inflation and the deviation of real output from a target level. If we bring this down to earth, these are likely to be only very indirectly related to the real objectives of the actual policymakers. From revealed preference, I suspect that by far and away the two most important variables in their loss function are avoiding accountability on the one hand and achieving public prestige on the other.

Tämä oli Stanley Fischerin "Rules Versus Discretion in Monetary Policy"-artikkelista (Handbook of Monetary Economics, vuoden 1990 painos). Rules vs. discretion-teemasta ei näyttänyt olevan wikipedia-artikkelia, joten lyhyt summaus ja karkea yksinkertaistus niille jotka eivät tiedä. Discretion on sitä, että keskuspankki optimoi joka periodi uudestaan sen, mitä sen kannattaa tehdä ja rules on sitä, että keskuspankki noudattaa jonkinlaista optimaalista sääntöä. Otan esimerkin rahapolitiikan ulkopuolelta.

Diktaattoria eivät säännöt sido. Diktaattori päättää joka vuosi, mitä hän tekee. Tullessaan valtaan hän takaa omaisuudensuojan ulkomaisille sijoituksille. Kun sijoituksia on virrannut maahan, hän seuraavana vuonna optimoi uudelleen ja tuumii "Tässäpä olisi oivaa täytettä sveitsiläiselle pankkitilille" ja takavarikoi sijoitukset. Kun sijoittajat ovat rationaalisia he kyllä tajuavat tämän eivätkä sijoita maahan alkujaan. Rules vs. discretion-kirjallisuuden pointti on se, että yleensä on hyvä, jos päättäjä pystyy sitomaan käsiään uskottavasti tulevan varalta - diktaattori saisi tasaista verotuloa, jos hän voisi vakuuttaa sijoittajille pitävänsä näppinsä kurissa.

Tuossa rahapoliittisessa kirjallisuudessa ajatellaan usein, että keskuspankki minimoi jotain tappiofunktiota, joka on vaikkapa inflaation ja työllisyyden tavoitearvopoikkeamien neliöiden summa. Friedman sitten sanoo, että ihmiset ajavat omaa etuaan ja päämiehen (kansa) on vaikea luoda sellaista järjestelyä, jossa sen edut menisivät yksi-yhteen agentin (keskuspankkiiri) kanssa.

Tulipa pitkä sepustus, ja minä kun luulin että nämä ovat ihan yksinkertaisia asioita. No, välillä on hyvä harjoitella asioiden selittämistä. Kokeilen vielä haikumuotoa

Vain oma etu
on tappiofunktio
keskuspankkiirin.

3. Berk Özler vuosituhatkylistä:

So, the impact evaluation nerds are losing the battle to "I've seen it with my own eyes: it is working" and "we've been monitoring progress: it's all good."

Vuosituhatkylät ovat Jeff Sachsin, tunnetun taloustieteilijän ja Bonon kaverin, tärkeä kehitysyhteistyöprojekti. Teoreettisesti se nojaa Big Push-teoriaan, jossa kehitysmaat ovat köyhyysloukussa. Tällöin pienet edistysaskeleet, kuten tehdas sinne ja koulu tuonne, eivät auta, vaan tarvitaan kertarysäys pääomaa maahan, jolloin kaikki tajuavat, että tästä se kehitys lähtee kehittymään ja syntyy positiivinen, itseään vahvistava kierre.

Sachsista tulee mieleen Krugmanin kuvaus policy entrepreneurista (lähde):

A professor can try to play entrepreneur--after all the rewards in both money and a sense of importance can be huge. Ultimately, however, she is at a disadvantage, because she is too constrained by her obscure professorly ethics. Some professors manage to transcend these limitations, but in doing so they cease to be professors, at least in the minds of their colleagues. And in general it seems that it is easiest to become a policy entrepreneur if your mind has not been clouded by too much knowledge of economic facts or existing economic theories--only then can you be entirely sincere in telling people what they want to hear.

Sachshan on kirjoittanut monia viitattuja artikkeleita etenkin kasvun empiriasta, mutta viime vuosina hän on julkisesti osallistunut kehitystutkimuskeskusteluun lähinnä puolustamalla omaa projektiaan. Sivuhuomiona sanottakoon, että viime vuosina hänet on voinut nähdä myös vastustamassa finanssielvytystä, mikä on poikkeuksellista liberaalille taloustieteilijälle.

Taustoitetaan vielä sen verran, että impact evaluation-nörteillä, jotka sitaatissa mainitaan, viitataan kehitystaloustieteen (ja ehkäpä koko taloustieteen!) viime vuosien kuumimpaan alaan. Lääketutkimuksessa valitaan potilaita, joille annetaan lääkettä ja potilaita, joille ei anneta lääkettä, jotta voidaan erottaa lääkkeen vaikutus joistakin yleisistä trendeistä ja taipumuksista. Samalla tavalla nämä nörtit sanovat että kehitysyhteistyössä (nämä ovat poikkeuksellisen käytännöllisiä taloustieteilijöitä) pitää valita projektikylien lisäksi samanlaisia seurantakyliä, jotta voidaan tutkia sitä, mitä projekti on saanut aikaan. Tämän lähestymistavan tunnetuimmat edustajat lienevät Abhijit Banerjee ja Esther Duflo, jotka ovat kirjoittaneet kirjan Poor Economics, tässä kirjan informatiivinen kotisivu, tässä yksi lyhyehkö ja selkeä arvio. Taisinpa itsekin siitä jotain kirjoittaa silloin kuin luin sen. Toki tuotakin lähestymistapaa on kritisoitu ja siinä on rajoitteensa.

Joka tapauksessa kun tuli ilmi, että vuosituhatkyläprojekti on saanut rahoitusta jatkolleen, jotkut kommentoijat innostuivat taas kritisoimaan projektin huonoa seurantaa ja jopa epätieteellisyyttä. Ja tuo kritiikki on ainakin osittain ihan validia. Impact evaluation-nörttien idea tulee selville, kun katsoo täältä kännykkä-kuvion. Projektin edustajat pitävät kännyköiden käytön kasvua projektikylissä merkkinä projektin onnistumisesta, mutta tosiasiassa kännyköiden käyttö on kasvanut samalla tavalla vastaavissa paikoissa, joissa projektia ei ole ollut! Eihän projekti ole kokonaisuudessaan ollut tuhlausta, mutta tällaiset aina valitettavasti nakertavat niin projektin kuin sitä mainostavan professorin uskottavuutta.

Toimitusjohtajat sorron yöstä nousseet

Toimitusjohtajien palkat ovat viime vuosikymmeninä nousseet suuresti, erityisesti Yhdysvalloissa. Mistä tämä johtuu? Darwin Economy-kirjassa Robert H. Frankin selitys on kahtalainen. Ensinnäkin nykytalous suosii supertähtiä. Kuten Frank asian esittää:

Vastly larger sums are at stake in many private companies. Consider a company with $10 billion in annual earnings that has narrowed itse CEO search to two finalists. If one would make jsut a handful of better decisions each year than the other, the company's annual earnings might easily be 3 percent - or $300 million - higher under the better candidate's leadership. So if the top contenders for the CEO position are indistinguishable with respect to quality of the decisions they're likely to make in office, the the competitively determined salary of the best candidate can be dramatically higher than thar for the second best, even when the estimated difference in their talent is small.

Nokian markkina-arvosta on tämän TS:n jutun mukaan sulanut viimeisen runsaan kymmenen vuoden aikana 200 miljardia euroa. Nokia ja suomalaiset veronmaksajat olisivat varmaan mielellään maksaneet hyvin paljon siitä, että joku olisi voinut estää tämän.

Toiseksikin kilpailu on lisääntynyt. Hyödykemarkkinoiden deregulaatio on lisännyt kilpailua ja nostanut sankaritoimareiden arvoa. Toisaalta pääoma ei juoni työläistä kohtaan enää niin pahasti näillä työmarkkinoilla.

Frank käyttää esimerkkinään sitä, kuinka (ainakin Yhdysvalloissa) urheiluliigat sopivat aikoinaan siitä, että he eivät lähde kilpailemaan toistensa tähtipelaajista. Vaikka mitään muodollisia sopimuksia ei toimitusjohtajien kohdalla ollutkaan, henki oli Frankin mielestä sama. Nykyään tällaiset esteet ovat poistuneet ja työntekijöiden neuvotteluvoima on kasvanut suhteessa pääomaan eli osakkeenomistajiin.

Darwin Economy ja libertarismi

Robert H. Frankin Darwin Economy on hieno kirja. Tässä melko huonosti jäsenneltyjä ajatuksia, joita se herätti. Pitäisi varmaankin harjoitella tätä pitempien postausten kirjoittamista. Niiden lukeminen on kuitenkin aika erilaista kuin lyhyiden.

Frank esittää, että perinteinen kritiikki siitä, miksi markkinatalous ja kilpailu ei tuota suurinta mahdollista hyvää ihmisille, on hakoteillä. Kyse ei ole siitä, että markkinoilla ei olisi todellista kilpailua - vanha kunnon monopoliargumentti, josta Adam Smithkin jo puhui. Asia on ehkä joskus voinut olla näin, mutta nykyään markkinoilla yleisesti kilpailu on kovempaa kuin koskaan ja kovenemaan päin. Yritysten toimitusjohtajien huikeasti nousevat palkat johtuvat koventuneesta kilpailusta, ei mistään markkinamekanismin epäonnistumisesta. Kyse ei ole myöskään siitä, että kuluttajat eivät olisi harhattomia hyötynsä maksimoijia - he eivät ole, mutta sen seuraukset ovat melko pienet, ainakin verrattaessa Frankin argumenttiin.

Frankin mielestä ylivoimaisesti merkittävin tekijä on se, että ihmiset, evoluutiossa kehittyneet, kuluttavat statusta. Status on hyödyke (tai hyödykkeiden ominaisuus), jota ei voi juurikaan tuottaa lisää, joten siihen laitetut resurssit menevät hukkaan koko lajin hyvinvoinnin näkökulmasta. Valtio voi parantaa tilannetta yksinkertaisesti progressiivisella kulutusverotuksella ja suuntaamalla sitten näitä varoja hyvinvointia tuottaviin ei-status-hyödykkeisiin. Tätä Frank kutsuu libertaariksi hyvinvointivaltioksi, koska se tuottaa ratkaisun, joka imitoi coaselaisen vapaan neuvottelun tulosta kun tuo coaselainen vapaa neuvottelu ei ole mahdollista transaktiokustannusten vuoksi.

Frankin argumentti on teoreettisesti pätevä, ja koska tunnen lukkarinrakkautta konsilienssia kohtaan, lämpenen sille, että hän johtaa teoriansa evoluutio-käsitteestä. Empiriasta Frank ei paria lähdeviitettä enempää vaivaudu puhumaan.

Mutta mielenkiintoisinta kirjassa ainakin itselleni oli Frankin suhtautuminen libertarismiin. Kirjan noin 200 sivulla mainitaan 100 kertaa sana "libertarian" 11 kertaa sana "movement libertarian" ja 18 kertaa sana "rational libertarian" - ja viimeisen kohdalla kaikki tämä viimeisen 15 sivun sisällä, joten voinette ymmärtää, miten lukijalle muodostuu sellainen kuva, että tässä on Frankille kyse jostain tärkeästä.

Saatan tiukan paikan tullen kutsua itseäni libertaariksi, joten kyse on minullekin jostain tärkeästä. Hämmentävää tämä on siksi, että olen aina kokenut libertaarien olevan lähinnä akatemiaan rajoittunut marginaaliryhmä. Harvoin kukaan ottaa libertaareja näin tosissaan. Ainakin oman kokemukseni mukaan ihmisille lähes aina riittää se, että mainitsee sanan "libertaari" pienellä hymynkareella tai naurahduksella ja liittää vaikkapa sanan "hörhö" siihen eteen, vaikka hörhö-hörhöistä puhuminen kuulostaa aika typerältä.

Mutta Frank on rehellisempi ja osaltaan tunnustaa libertaarien maailmankuvan, vaikka käyttääkin rasittavasti ilmaisua "movement libertarian" kuvaamaan huonoja libertaareja ja "rational libertarian" ja pari kertaa jopa "honest libertarian" kuvaamaan hyviä libertaareja. On mielenkiintoista kuinka Frank katsoo kirjoittavansa täysin libertaarien maailmankuvan sisältä, heidän näkökulmastaan, mutta siitä huolimatta puhuu libertarismista kuin jostain vieraasta oliosta.

Yksi syy siihen, miksi Frank kokee, että hänen on kirjoitettava libertaareista on se, että heidän ajatusmaailmansa on osittain vastuussa Yhdysvaltain sietämättömästä poliittisesta tilanteesta.

"Movement libertarians are a small minority, but their slogans have wreaked havoc far out of proportion to their number."

Tai no, sanoin väärin. Eivät libertaarit ole vastuussa, vaan "movement"-libertaarit. Voi tätä retoriikkaa.

Frank paljastaa yhden ainakin itselleni tärkeän jakolinjan libertaarien (liikkeen ja jokaisen yksilön) sisällä puhumalla vain jakolinjan toisesta puolesta. Frankin lähtökohta on se, että libertaarit ovat utilitaristeja, ja jos he eivät käyttäydy sen mukaisesti, he ovat väärässä. Kaikki lähtee Millin vahinkoperiaatteesta:

Many libertarians seem inclined to embrace harm principle when doing so provides them with additional ammunition against a regulation they don't favor. When the principle seems to support a regulation they don't like, however, they're often quick to reject it, insisting that it's trumped in that instance by some prior right to act in the way they wish to. But the latter tactic forces them to confront the question of where that right comes from.

The Coase framework they embrace says that society should define and enforce rights in such a way as to mimic the agreements people would reach on their own if open negotiation between them were practical.

En tunne filosofiaa kovin hyvin, joten saatan vedellä mutkia suoriksi ja puhua väärillä sanoilla. Coasen kehikko, kuten Frank sen esittää, sanoo että oikeudetkin tulee määritellä utilitaristisin periaattein. On kai olemassa kahdenlaista libertarismia. Konsekventialistinen libertarismi on kai vain utilitarismia, joka vain haluaa korostaa vapauksien hyödyllisyyttä. Deontologinen libertarismi katsoo, että ihmisillä on oikeuksia ja näitä oikeuksia ei sovi loukata hyödyn nimessä, eli että niitä ei sovi määritellä Coasen kehikossa.

Jopa Frank tunnustaa, että ihmisillä on luonnollisia oikeuksia.

Some libertarians may object that the Coase framework's emphasis on cost-benefit analysis isn't appropriate for all matters pertaining to human rights. Perhaps so. But we're not talking about all matters pertaining to human rights.

Tuo "perhaps" on ehkä hienoin sana koko kirjassa. Frank sanoo sen kuin se olisi vain yksi, pieni sana muiden joukossa, mutta se ei ole. Ilman sitä Holokaustin moraalisuus esimerkiksi riippuisi siitä, paljonko juutalaiset ovat valmiita maksamaan siitä, että heitä ei tapeta. Harva meistä on yhtä johdonmukainen ideologioissaan kuin Robin Hanson (ks. linkki). Kyse on varmaankin vain siitä, mitkä oikeudet rajataan kustannus-hyöty-analyysin ulkopuolelle. Ja kyse on varmaankin siitä, että Frankin mielestä ne oikeudet, joista ei voida käydä kauppaa, on jo saavutettu ja suojattu perustuslaissa, jolloin koko keskustelu pitäisi käydä kustannus-hyöty-analyysisillä. Ehkäpä.

Darwin Economy pistää ajattelemaan ja siinä on mielestäni hyvää kritiikkiä monia maailmankuvia kohtaan. Empirian puuttessa en kuitenkaan lähtisi vielä suuremmin vaatimaan politiikkamuutoksia sen perusteella - emme esimerkiksi tiedä, miten suuressa roolissa suhteellinen, statukseen perustuva kulutus on. Mutta kirja ehkä auttaa hahmottamaan sitä, miten yhteisistä asioista kannattaa puhua. Kustannus-hyöty-analyysi tuottaa huonompia sloganeita, mutta se on varmaan silti rakentavin tapa keskustella. Eli jos kokee että valtion rooli on liian suuri ja veroastetta pitäisi laskea (rajustikin) ei pidä lähteä huutelemaan että verotus on varkautta.

Ja ongelma libertaareissa, joilla on päänsä sisällä tuo huonosti määritelty ja liikkuva jakolinja deontologisen libertarismin ja konsekventialistisen libertarismin välillä, on se, että kustannus-hyöty-analyyseja saattaa toisinaan harhaistaa deontologinen intuitio. Siksi on varmaankin tarpeen, että yhä useampi käyttäisi coaselaista kehikkoa ja kustannus-hyöty-analyysiä omassa ajattelussaan ja keskustellessaan muiden kanssa. Erityisesti ihmiset, joiden käsitys koskemattomista oikeuksista on kapeampi kuin libertaarien.

Addendum: Unohdin tämän, mikä oli ehkä tärkein pointti. Frank puhuu siitä, kuinka jääkiekkoilijat eivät halunneet käyttää kypäriä, koska se haittasi pelisuoritusta, mutta äänestettäessä kypäräpakosta, kannattivat sitä. Rationaalista toimintaa ja jääkiekkoilijat ovat vapaita sopimaan sen. Frank kirjoittaa:

It's clearly a more serious matter to be restrained by the government than to be restrained by a hockey league...But the difference is one of degree, not of kind.

Ratkaiseva kysymys libertaareille onkin se, että onko kysymys todella vain aste-erosta.

Lukemisia

Siitä on pitkä aika, kun viimeksi päivitin lukemisiani tänne, mutta toisaalta olen jonkin verran onnistunut keskittymään gradukirjallisuuteen enkä ole lukenutkaan ihan kauhean paljoa muuta kuin artikkeleita, joista ei täällä kannata paljoa huudella.

1. Meillä on ollut pitkään lainassa Noel Kingsburyn Hybrid: The History and Science of Plant Breeding. Kirja on hyvin kirjoitettu mutta kieltämättä raskas itseni kaltaiselle lukijalle, joka ei ole mitenkään älyttömän kiinnostunut aiheesta. Jätinkin sen kesken. Kuten arvatakin saattaa, kirja auttaa ymmärtämään ongelmia, joita käsitteissä "luonnollinen" ja "luonnonmukainen" on, kun niitä käytetään kasveista puhuttaessa. Ja kyllä, kirjasta voi saada irti jotain ajatuksia GMO-keskusteluun, mutta en tiedä onko se hedelmällisin tapa lukea kirjaa.

Itselleni jäi mieleen pointti siitä, että (hyöty)kasvien jalostajat eivät ole suinkaan maksimoineet tuottoa (yield) vaan kasvien kestävyyttä eri olosuhteissa ja minimoineet tällä tavalla riskejä. Nykyaikana kun saadaan finanssimarkkinoiden autuutta levitettyä joka maailmankolkkaan voidaan viljellä kasveja, jotka tuottavat suurempaa satoa suuremmalla riskillä, kun vakuutusmarkkinoiden avulla voidaan tasata tätä riskiä.

2. Milton & Rose Friedman: Free to Choose: A Personal Statement. Olen miettinyt asiaa ja puin varmaan (Milton) Friedmania ja omaa suhdettani häneen ja hänen teksteihinsä ensi vuonna, kun miehen syntymästä on kulunut sata vuotta. Rodrik ehtikin jo avata tulen. Mielenkiintoista nähdä, millaisia kirjoituksia ja näkemyksiä ensi vuonna tulee esiin.

3. Alan Moore & Dave Gibbons: Watchmen. No, kyllähän se vaikutti aika suurelta teokselta. Tarvitsee varmaan auetakseen useamman lukukerran ja hieman taustoitusta. Eniten jäin varmaan miettimään Veidtia, hänen persoonaansa ja valintojaan. Tartuin kirjaan lähinnä koska V niin kuin Verikosto on niin lähellä sydäntäni ja luin sen taas kerran tuossa vähän aikaa sitten. Se on hyvä, siitä menen takuuseen.

4. Arthur Brooks: Gross National Happiness. Luin teoksen ViNOn Onnellinen yhteiskunta-kampanjaa ajatellen. Melko kevyesti kirjoitettu kirja, käy läpi enimmäkseen kirjoittajan itsensä tuottamia empiirisiä tuloksia lähinnä kai GSS-aineistosta. Täysin siis jenkkikeskeistä eikä välttämättä auta ymmärtämään onnellisuuden yhteiskunnallista puolta muualla.

5. Stanley Fischer: IMF: Essays from a Time of Crisis. Vaikea suositella kenellekään muulle kuin kansista tuntevalle ja kv.talouspolitiikasta kiinnostuneelle. Opin sen, että IMF:n ongelmakenttä noin talousteoreettisessa mielessä on hyvin laaja.

Olen nyt lukemassa Robert H. Frankin Darwin Economyä, mutta siitä ajattelin kirjoittaa vähän pidemmän arvion.

P.S. Nyt on käynnistymässä asteittan yllä mainitsemani ViNOn Onnellinen yhteiskunta-kampanja. Parin viikon päästä sivustolla alkaa keskustelu Onnellisuuspolitiikan rajoista ja mahdollisuuksista, utopioista ja ihmisluonnosta. Avauspuheenvuoron on kirjoittanut Marko Hamilo ja voin kertoa, että se on hyvä.

Kolme enemmän tai vähemmän lyhyttä

1. En ollut ajatellut asiaa ennen eilistä, kun näin televisiossa Mikko Salasuon puhumassa dopingista Suomessa ja dopingin laillisesta asemasta. Rikoslaissa on kriminalisoitu dopingaineiden valmistus, maahantuonti, levittäminen ja hallussapito levittämistarkoituksessa, kun taas dopingaineiden käyttämistä ei ole säädetty rikoslaissa rangaistavaksi. Mistä johtuvat erot vaikkapa kannabiksen ja dopingin lainsäädännössä? Ja miksi dopingin tuotantoon, hankintaan ja levitykseen liittyvä toiminta on rangaistavaa, mutta käyttö ei?

2. Vellu on kirjoittanut hyvän tekstin avioliittolaista, endorssaan kovasti.

3. Kävin taannoin tenttimässä de Grauwen Economics of Monetary Union-opuksen. Yksi kysymys oli ytimekkäästi "pankki- ja valuuttakriisin yhteys", joten rajasin kysymystä mielivaltaisesti ja puhuin lähinnä euroalueesta.

En käy koko vastaustani läpi, mutta yksi pointti. Voidaan ajatella, että euroalueella ei ole liikkeessä vain "euroja", vaan on olemassa irlantilaisia euroja irlantilaisessa pankissa ja saksalaisia euroja saksalaisessa pankissa. Rahaliitossa on kyse siitä, että näiden valuuttojen keskinäinen arvo fiksataan 1:1. Kuten kaikki fiksatut suhteelliset hinnat, myös tähänkin vaikuttavat markkinavoimat, jotka ovat toisinaan eri mieltä fiksaajan kanssa sopivasta vaihtoarvosta. Tällöin fiksaajalla on syytä olla joko keinot estää kaupantekoa tai tarpeeksi pääomaa pitää yllä oikeaksi katsomaansa suhdetta. On jotenkin vaikea kuvitella rajoituksia sille, että irlantilaisia euroja voisi vaihtaa saksalaisiin, mutta onhan tässä viimeisten vuosien aikana nähty kaikenlaisia asioita, joita ei olisi osannut nuorena kuvitella. Pääomankin kanssa tuntuu olevan vähän vaikeaa. Kun solidaarisuus ei ole yhteistä, kukaan ei halua maksaa toisten osuutta laskusta. Ja saksalaiset tuntuvat ajattelevan, että tuo 1:1-arvo on irlantilaisten vastuulla. Näinhän se saattaakin olla nykyisten periaatteiden (kukin maa vastaa omista pankeistaan) mukaan, mutta mitä jos nuo periaatteet eivät toimikaan?

Alla oleva graafi mainiosta Yglesiaksen postauksesta ja kuten näkyy, alunperin CFR:n sivuilta.

Kolme lyhyttä

1. Etsin tuossa yhtä graduuni liittyvää artikkelia Journal of Money, Credit and Banking-lehdestä ja törmäsin Tyler Cowenin artikkeliin "Should Central Banks Target CPI Futures?" (vapaa kopio artikkelista oli GMU:n sivuilla, mutten saanut sitä aukenemaan, kokeilkaa googlata ja availla, jos kiinnostaa). Artikkelissa on hyviä kriittisiä pointteja automaattisesta rahapolitiikasta, joka pyrkii (optimaalisesti) itseään sääntelevään rahan tarjontaan. Friedmanin k%-sääntökin lienee automaattista rahapolitiikkaa, mutta se on hieman eri asia, koska se ei reagoi odotuksiin.

Mielenkiintoista on oppia (tästäkin asiasta!) se, että asiat, joista itse on oppinut vasta viime vuosina blogeista, ovat vanhoja asioita tiedemaailmassa. Ja niistä on siellä keskusteltu ja niitä on kaluttu ja niistä on löydetty hyviä ja huonoja puolia. Blogeissa keskustelu on, luonnollisesti, yksinkertaistavaa. Hauskaa on sekin, että keskustelussa oli mukana jo tuolloin nykyisenkin keskustelun näkyviä nimiä, kuten Cowen, Sumner ja Woolsey.

2. Erkki E. Louhion teoksessa Kansantalousoppi (4. painos, vuodelta 1967) on hieno sitaatti ajan ajattelusta. Makrotalouspolitiikka, kuten inflaation hallinta, näyttää olevan finanssipolitiikan tehtävä.

Kansantaloudellisesti terve finanssipolitiikka ei vaadi aina budjetin jokavuotista tasapainoisuutta. Päinvastoin katsotaan, että milloin syystä tai toisesta työllisyys pyrkii alenemaan ja kokonaiskysyntä supistumaan, on finanssipoliittisin keinoin pyrittävä palauttamaan tasapaino laatimalla budjetti vajaukselliseksi. Tällöin julkinen talous lisää yksityisen sektorin tuloja enemmän kuin se supistaa niitä. Jos taas esim. inflaation uhan vallitessa kokonaiskysyntä pyrkii muodostumaan kokonaistarjontaa suuremmaksi, on liika ostovoima pyrittävä sitomaan ylijäämäisen budjetin avulla.

Niin, jos joku miettii sitä, miksi luen kyseistä kirjaa, niin sanottakoon että harrastan kevyesti vanhoja talouskirjoja. Niitä löytää usein halvalla kirppareilta, koska niitä on ilmeisesti ollut paljon oppilaitosten opetusohjelmissa. Niistä hyötyy senkin, että oppii suomennoksia taloudellisille käsitteille, kuten Louhion mainio "markkinoiden tyhjentyminen" suomennoksena market clearingille.

3. Katsoin tässä taannoin Korkojen kera-ohjelmaa, jossa oli Aleksi Valavuori vieraana. Olipa aikamoinen virke. Noh, kuitenkin, Valavuori siellä puhui huippu-urheilun tukemisesta ja siitä, kuinka se saa lapset ja nuoret harrastamaan. Minua tämä väite on aina mietityttänyt, koska en ole nähnyt ikinä tutkimuksia aiheesta. Lähinnä minua kiinnostaa asiassa mahdollinen tutkimusmetodi. Noh, kuitenkin, koska homma ei ole omaa alaani ajattelin lähestyä ongelmaa kysymällä väitteen esittäjiltä mahdollisia aihetta käsitteleviä tutkimuksia. Valavuoren yhteystietoja en löytänyt, opetusministeriöön lähetin viestiä, mutta sieltä ei ole vastattu vielä. Ajattelin että Veikkaus, joka tukee huippu-urheilua Suomessa, saattaisi perustella toimintaansa tällä väitteellä ja ehkä he osaisivat viitata minut tutkimusten äärelle. Noh, en löytänyt etsimääni, mutta löysin tällaisen osiosta "5 faktaa Veikkauksesta" (olipa pitkä intro tälle yhdelle, asiaan varsinaisesti liittymättömälle lauseelle):

1.Veikkaus tuottaa yli yhdeksän miljoonaa euroa joka viikko suomalaiselle yhteiskunnalle.

Trololoo suomalaisten taskut ovat ilmeisesti suomalaisen yhteiskunnan ulkopuolella.

Jobs ja Hart

[En tiedä, miksi tämä fontti nyt venkoilee. Pitää rientää lentopalloilemaan, yritän korjata asiaa myöhemmin]

Steve Jobs. En tiedä, osaanko sanoa mitään erityistä asiasta. Uutinen oli koskettava. Olisi hienoa elää elämä, jolle kuolema on sopiva lopetus.

Luin äsken lounaalla parin viikon takaista Economistia ja siinä oli Michael S. Hartin, e-kirjojen pioneerin muistokirjoitus. Kuolemien sattumallinen läheisyys antaa oivan tekosyyn vertailla miehiä ja heidän vaikutusteen elämiimme. Jobs loi teknologiaa, joka oli henkilökohtaista, tyylikästä ja miellyttävää. Koska Jobsia ajoi jatkuva halu kehittää Applea, tuotteet, jotka olivat ilmestyessään sikamaisen kalliita, elitistisiä suorastaan, olivat muutamaa vuotta myöhemmin tavanomaisia kulutustavaroita. Hart halusi tuoda tuoda kirjallisuuden kaikkien ulottuville ja luoda eräänlaisen runsauden anarkian kirjamarkkinoille.

Jobs on näkyvin poikkeus siihen sääntöön - jos sitä voi sinistenkään lasien läpi katsottuna säännöksi sanoa - että superrikkaista tulee vanhoilla päivillä filantrooppeja, ja silti hän oli kenties maailman rakastetuin miljardööri. Hän keskitti energiansa kehittämään yritystään ja sitä kautta toi tuloa ja iloa miljoonille. Juolahtaapi mieleen hauska Economistin artikkeli, jossa vertailtiin IBM:ää ja Carnegieta organisaatioiden 100-vuotisjuhlan kunniaksi ja pohdittiin sitä, kumpi on tehokkaampi voima maailman parantamisessa - bisnes vai filantropia. Ja tässä on tärkeä pointti. Keinot ovat erilaisia, mutta se, mikä niitä yhdistää on se, että niissä vaikutetaan ihmisten elämiin suoraan eikä poliittisen koneiston kautta. Mielenosoitukset ja lobbaaminen eivät toimi näin hyvin, jos tarkoituksena on muuttaa maailmaa (lobbaaminen tosin toimii usein hyvin, jos sen haluaa pitää ennallaan).

Hartin Project Gutenbergia rahoitettiin filantropian kautta ja mies itse kuoli verrattain vähävaraisena. Yhtä vaikeaa kuin arvioida IBM:n ja Carnegien vaikutuksia keskenään on vertailla Hartin ja Jobsin vaikutuksia elämiimme. Todellisen Piilaakson hengen mukaisesti ei ole merkitystä sillä, kummalla tavalla vallankumous tehdään. Ainakin Jobsin omien sanojen mukaan hänen suhtautumisensa rahaan oli välinpitämätön, kuten varmaan Hartillakin:

You know, my main reaction to this money thing is that it’s humorous, all the attention to it, because it’s hardly the most insightful or valuable thing that’s happened to me in the past ten years.

Molempia tapoja tarvitaan ja molemmat tukevat toisiaan. Digitaalisen sisällön saatavuus lisää laitteiden kysyntää ja laitteiden kasvava laatu ja määrä lisää digitaalisen sisällön kysyntää. Hart itse puki asian näin omassa muistokirjoituksessaan Jobsille:

However, Steve Jobs is more important that iPods, iPads, even iPhones--
though these are ALL incredibly important inventions that we should not
really be able to understand the importance of for some time to come as
the world is just not ready to give anyone that much credit.

However, in our own world of eBooks, right here and now, we should give
credit that more people are able to read eBooks on Steve Jobs invention
of iPods, iPads and iPhones and their clones, than on all the computers
and all the eReaders in the world!

...

At any rate, I've probably said enough, and would simply like to extend
my own personal thanks and offer of credit due to Steve Jobs.

Without him, my dreams of a world of eBooks might still be just dreams.

Tobin-verosta, vielä lyhyesti

Olen yrittänyt selvittää tätä asiaa itselleni, mutta en ole täysin ymmärtänyt sitä, mikä Tobinin ajatus veroehdotuksen taustalla oli. Koska toisin kuin väitin ja luulisi, Tobinin mukaan veron tarkoitus ei ole vähentää volatiliteettia:

The principal purpose of the tax is to expand the autonomy of national
monetary policies. That does not depend on its success in reducing volatility.

Tämä sitaatti on Eichengreen, Tobin, Wyploz-artikkelista (1995, 165) (pdf), ja siinä viitataan erääseen artikkeliin (pdf), joka kritisoi oletusta volatiliteetin laskusta.

Jätän asian hautumaan ja pidän mielen avoinna vastauksille.

Olen hyvin kiitollinen siitä, että asian opiskelun avulla löysin Dornbuschin overshoot-mallin. En tiedä, miten olen missannut sen aiemmin; voi olla että johtuu siitä, että kävin kv. talouden kurssin epäkypsänä ja epämotivoituneena jo ensimmäisen vuoden keväällä. Ken Rogoffilla on tästä mallista hyvä historiallinen katsaus. Mallissa valuuttakurssit ylireagoivat (overshoot) siinä mielessä, että niillä kestää konvergoida pitkän aikavälin tasapainoon. Kyseessä on ilmeisesti kv.teorian klassinen rationaaliset-odotukset-kohtaa-hintajäykkyyden-ja-tuloksena-on-ahaa-elämyksiä-malli. Huikea se on joka tapauksessa.

Nopea merkintä liiallisen volatiliteetin tutkimisesta

Artturi tarttui edellisen postauksen kommenteissa siihen, miten voidaan todeta, että markkinoilla ilmenee liiallista volatiliteettiä. Oma metodologiani tähän oli se, että googlasin Scholarissa Shiller ja otin ensimmäisen mielenkiintoisen näköisen paperin, "Do Stock Prices Move Too Much to be Justified by Subsequent Dividends?". Paperi käsittelee osakemarkkinoita, mutta analyysi on varmaan laajennettavissa muillekin rahoitusmarkkinoille. Lisäksi sillä on Google Scholarissa 2298 viittausta, joten se tuntuu olevan melko autoritatiivinen. Kirja Market Volatility olisi luultavasti hyvä katsaus aiheeseen ja ehkä vähemmän täynnä kreikkalaisia aakkosia.

EMH:ssa on kaksi implikaatiota: 1.) Hinnat vastaavat arvoja. 2.) Mikään strategia tai sijoittaja ei voi jatkuvasti voittaa markkinatuottoa (no free lunch). On mahdollista ja tärkeää erottaa nämä kaksi implikaatiota, ja se käsite, millä ne erotetaan, on limits to arbitrage. Eli (tämä suoraan tuolta Wikipediasta) LTCM:n positiot olivat terveitä siinä mielessä, että pitkällä aikavälillä niillä olisi saanut tuottoa, mutta LTCM ei pystynyt turvaamaan lyhyen aikavälin rahoitusta (sijoittajat panikoivat). Tämä teoreettinen käsite (limits to arbitrage) ei ole mitenkään välttämätön näiden kahden implikaation testaamiseen erikseen, mutta se (tai joku muu selittävä tekijä) on välttämätön, jotta toisen falsifioiminen ei falsifioi toista.

Siinä missä behavioraalinen rahoitus on enimmäkseen keskittynyt anomalioiden etsimiseen (kohta 2.), Shillerin tutkimus perustuu kohdan 1.) testaamiseen (s.423, viimeinen kappale). Metodi on seuraavanlainen. Osakkeen tehokas (reilu) hinta on diskontattu harhaton arvio tulevista osingoista. Kun otetaan tarpeeksi pitkä aikaväli, voidaan muodostaa aikasarja tästä reilusta hinnasta. Kun tehdään vielä oletuksia siitä, miten informaatio tulevista osingoista tulee markkinoille, voidaan muodostaa jonkinlainen arvio "reilusta" varianssista hinnassa ja verrata tätä toteutuneeseen varianssiin. Toivottavasti en esitä tätä aivan väärin; epätäydellisesti varmasti, kun en itsekään nyt aamupäivästä sulattanut tuota artikkelia ja sen kreikkalaisia kirjaimia täysin. Jos homma kiinnostaa niin kannattaa varmaan lukea se tai hankkia käsiinsä tuo Market Volatility (tai jos löytyy jotain parempia lähteitä niin pistäkää vinkkiä!).

On varmaan paikallaan korostaa sitä, että tämä keskustelu ei suuremmin liity komission ehdotukseen finanssitransaktioverosta, koska finanssimarkkinoiden volatiliteetin vähentäminen ei kuulu tuon lain virallisiin tavoitteisiin. Useiden sen kannattajien retoriikkaan se kuitenkin luultavasti kuuluu. Ja on vaikeaa korostaa liikaa sitä, että markkinoiden tehottomuus ei ole ratkaiseva peruste interventiolle. Se on kenties välttämätön ehto, muttei riittävä. Relevantti kysymys on se, pystyykö valtio korjaamaan tehottomuutta (usein ei) ja pystyykö se korjaamaan sitä aiheuttamatta samalla suurempaa tehottomuutta muualle (vielä useammin ei).