Odotukset ja sikasyklit

En ole ikinä lukenut alkuperäistä sikasykli-artikkelia, mutta aika suosittu ajatus se on, ja kätevä esimerkki korkeamman asteen differenssiyhtälöitä opiskeltaessa. Minusta se on vain aina tuntunut jotenkin menneen maailman esimerkiltä. Ai että ihmiset käyttäisivät nykyisiä hintoja muodostaessaan odotuksia tulevista hinnoista? Miksi ihmeessä? Onhan se hyvä peukalosääntö, mutta on sitä parempiakin keinoja. Peukalosääntöä käytetään varmaankin, jos ei ole käytössä ennustemarkkinoita tai edes dataa, jonka avulla voi piirtää kuvan syklisistä hinnoista ja kaksi punaista nuolta: "myy tuossa" ja "osta tuossa".

Se on hieno malli ja erittäin selitysvoimainen tietyissä tilanteissa! En vain tiedä, mille markkinoille se nykyään soveltuu, kun dataa on niin paljon saatavilla, että ihmiset eivät mene niin halpaan vuodesta toiseen*. Vielä kun saadaan ennustemarkkinat kaikkialle niin oi onni.

*Yksi kaverini tosin kertoi, että hän ostaa tuulettimia talvella ja myy niitä kesällä mukavalla voitolla.

Virtoja

Minulla ei ole hajuakaan, mistä postkeynesiläisyydessä tai uuschartalismissa on kyse. Tiedän jotain taloustieteen historiasta, mutta aika monet asiat ovat jääneet täysin pimentoon. Metodini on nimittäin seuraavanlainen: katsotaan, mistä nykyisessä valtavirrassa (paradigmassa) on kyse. Katsotaan, mistä ne ajatukset kumpuavat.

Okei: uus-Wickselliläinen teoriakehikko (tai uusi uusklassinen synteesi). Joitakin teemoja:

Rationaaliset odotukset / optimaalinen käyttäytyminen -> Lucas-kritiikki, DSGE-mallit, rationaalisten odotusten vallankumous, odotusten rooli.

Hintajäykkyydet -> Tasapaino/epätasapainomakro, hintajäykkyyksien selittäminen (uus-keynesiläisyys), RBC

Korko yli rahan -> Käytännön rahapolitiikan historia, raha-aggregaattien käyttäytyminen, rahan kysyntäyhtälö ja sen estimointi, puhdas luottotalous (Wicksell), kvantiteettiteoria.

Miksi tällainen metodi? No, siihen on seuraavia syitä:

- Enemmistö on yleensä oikeassa, noin keskimäärin.

- Yksi tendenssi, joka tekee valtavirrasta parempaa: valtavirran edustajilla paremmat uramahdollisuudet ja enemmän oman ajattelutavan ymmärtäviä kollegoja ja sitä kautta enemmän potentiaalista kritiikkiä. On toki varmasti vastavoimiakin.

- Joka tapauksessa siihen on aina syynsä, miksi valtavirta on valtavirtaa. Syyt ovat vähintään yhtä kiinnostavia, jos ne eivät liity siihen, että valtavirta on enemmän oikeassa.

- Valtavirta kommentoi suoraan todellisuutta, kun taas marginaali kommentoi todellisuutta valtavirran kautta ("valtavirta ignorettaa tämän, siksi se ei kykene selittämään tätä"). Tästä syystä valtavirran tunteminen on välttämätöntä kaikkialla, myös marginaalissa. Paradigma pitäisi tuntea ennen kuin sitä lähtee kumoamaan.

Kommentti Ahokkaan ja Holapan kirjoitukseen

Meille ei enää tule Hesaria, joten tämä Lauri Ahokkaan ja Jussi Holapan kirjoitus olisi mennyt minulta aivan ohi, ellei veljeni olisi vinkannut siitä Facebookissa.

Mitä sanoa? Se kulkee aika syvissä vesissä ollakseen Hesarissa ilmestynyt kirjoitus, mutta yritän sanoa jotain.

Ensin tulkinta. Julkisten menojen rahoitus onnistuisi toimivimmin setelirahoituksella, eikä valtion verotuksella tai velanotolla, kuten nykyään tehdään. Isoin kanto kaskessa tässä on inflaation pelko. Tämä on kuitenkin aiheeton niin kauan kuin ei olla täystyöllisyystilanteessa.

Okei, sitten linkkejä. Tästä tulee mieleen "Valtionvajeet eivät ole koskaan ongelma"-keskustelu, jossa Jamie Galbraith on kunnostautunut. Krugmanilla oli tähän hyvät kommentit, joten ei siitä sen enempää.

Kirjoittajien mukaan

Se [inflaatio] on kuitenkin aiheeton niin kauan kuin taloudellisen tuotannon voimavarat ovat vajaakäytössä.

Ongelma on tietenkin se, että miten arvioidaan se, ovatko taloudellisen tuotannon voimavarat (tuotannontekijät) vajaakäytössä, eli ollaanko täystyöllisyystilanteessa vai ei. En tiedä, mitä kirjoittajat tarkoittavat täystyöllisyydellä, mutta taloustieteilijät harvemmin ajattelevat, että se on nolla. Ja koska se ei määritelmällisesti ole nolla, se pitää jotenkin ekonometrisesti määrittää. Ja se on aika kinkkinen juttu se. Tulee mieleen Orphanideksen tutkimus, jonka mukaan Yhdysvaltain suuri inflaatio 70-luvulla johtui siitä, että kuviteltiin potentiaalisen tuotannon (täystyöllisyyttä vastaava käsite) olevan suurempi kuin se oikeasti oli.

Joka tapauksessa minusta on melko turha spekuloida sillä, miten aiheellinen tai aiheeton inflaation pelko kulloinkin on. Katsotaan inflaatiosuojattujen arvopapereiden markkinoilta millaista inflaatiota siellä odotetaan ja se on siinä. Tällä hetkellä siellä ei odoteta mitenkään suurta inflaatiota. Ehkä jos Obama ja Boehner sanoisivat yhteen ääneen, että hei nyt lopetetaan tämä verottaminen ja ruvetaan tekemään rahoittamaan valtion menoja keskuspankkirahalla, inflaatio-odotukset saattaisivat nousta. Joka tapauksessa siinä nähtäisiin (tai ainakin saataisiin viitteitä asiasta), mikä hypoteesi/teoria on oikeassa.

Noin yleisesti ottaen pieni inflaatio on parempi kuin iso inflaatio. Ja empiirisesti ottaen sellaisissa valtioissa, joissa valtio ei rahoita toimintaansa setelirahoituksella, on pienempi inflaatio.

Sitten kirjoituksessa on joitakin kutkuttavia ajatuksia rahan ja verotuksen luonteesta, joita en ihan tajua. Päällimmäisenä on ehkä kirjoittajien termi "keskuspankkiraha" ja se, miten tuota termiä käytetään. Keskuspankkiraha oli minulle vieras termi, mutta googlettamalla kävi ilmi, että se on M0, base money. Keskuspankkiraha määritellään seuraavasti (EKP, en löytänyt suomennosta):

Currency (banknotes and coins) in circulation plus the minimum reserves credit institutions are required to hold with the Eurosystem and any excess reserves they may voluntarily hold in the Eurosystem's deposit facility, all of which are liabilities on the Eurosystem's balance sheet. Base money is sometimes also referred to as the "monetary base".

Siis: käteinen ja liikepankkien varannot keskuspankissa. No, tuosta tulee sellainen kuva, että valtiolla (siis pl. keskuspankki) ei määritelmällisesti voi olla hallussaan keskuspankkirahaa. Itselläni on sellainen kuva, että valtiolla on tilejä yksityispankeissa ja se hoitaa tulot ja menot niiden kautta. Tämän valossa en ihan ymmärrä tätä:

Valtio ei kuitenkaan hyväksy muulla kuin keskuspankkirahalla suoritettuja maksuja.

Kaiken kaikkiaan varsin ajatuksia herättävä kirjoitus. Löysin aivan sattumalta kirjoittajien bloginkin, täytynee ruveta seuraamaan.

Addendum: Laitoin pari kysymystä tyyppien blogiin ja sain nopean ja asiallisen vastauksen, joka valotti jonkin verran kirjoituksen taustoja. Ehkä joskus ymmärrän, mistä on kyse.

Iljettävyysuutisia

Vauvojen esinahkamarkkinat

KuPS ja kvasiorjakauppa

Ei muuta.

Vanhat ja vallankumoukselliset

Kokeilen vähän isompaa fonttia, kun tekstejä on ollut vaikea lukea RSS-feedillä.

Englannin keskuspankin johtaja väläyttää radikaaleja muutoksia rahoitukseen, mm. seuraavaa:

Eliminating fractional reserve banking explicitly recognises that the pretence that risk-free deposits can be supported by risky assets is alchemy. If there is a need for genuinely safe deposits the only way they can be provided, while ensuring costs and benefits are fully aligned, is to insist such deposits do not co-exist with risky assets.

Fractional reserve bankingille ei ilmeisesti ole mitään helppoa ja vakiintunutta suomennosta. Sananmukaisesti se on jotakuinkin "osittaisen kassavarantovelvoitteen pankkijärjestelmä". Se on kuitenkin se vipu, jolla yksityiset pankit osallistuvat rahanluontiprosessiin.

Maailmanpankin pääjohtaja taasen väläyttää kultakantaa:

The system should also consider employing gold as an international reference point of market expectations about inflation, deflation and future currency values. Although textbooks may view gold as the old money, markets are using gold as an alternative monetary asset today.

Pitää miettiä näitä juttuja enemmän, ennen kuin uskallan aktiivisesti sanoa kauheasti mielipiteitä tai näkemyksiä. Olen joskus aiemmin dumannut tällaisia asioita esittäneitä ihan vain siksi, että niitä esittäneet tyypit ovat olleet junttimaisia kiihkoilijoita. Junttimaista kiihkoilua nyt voi aina dumata, mutta ei pitäisi jumittua siihen ensireaktioon, että he ovat väärässä kaikesta.

Vaatiiko tuloerojen vastustaminen oikeasti rikkaiden vastustamista ja vähättelyä?

Muistan kuinka yksi Hesarin kaikkien aikojen kiihkeimmistä keskusteluista syntyi, kun kysyttiin lukijoilta mielipidettä Valvomon laulun "Ensimmäinen kaiken ottaa" lauseeseen "Kaikki omaisuutesi on jonkun toisen omaisuudesta pois".

Tänään HS-raati on saanut vastata samassa hengessä kysymykseen "Hyödyttääkö Suomen rikkaimpien vaurastuminen kaikkia suomalaisia?" Itse varmaan vastaisin että "ei", mutta tässä kuitenkin joitakin huomioita:

1. Tällaiset kansallisvaltiokeskeiset hyvinvointikäsitykset aina rasittavat. Kysymyksen pitäisi yksinkertaisesti olla "Hyödyttääkö Suomen rikkaimpien vaurastuminen köyhimpiä?" En edelleenkään keksi mitään syytä sille, miksi jonkun köyhän kiinalaisen hyötyminen olisi vähemmän arvokasta ja relevanttia kuin jonkun köyhän suomalaisen hyötyminen.
   
2. Ajatus siitä, että valtio on se, joka luo hyvinvoinnin ja rikkaat luovat hyvinvointia vain sen verran kuin maksavat veroja (raadissa Aki-Mauri Huhtinen, Harri Hautajärvi). Jorma Ollila luo toki hyvinvointia sillä, että hänen verovaroillaan kustannetaan lihapullia lapsille, mutta ei se nyt ole se ainut eikä isoin juttu. Yritysjohtajat luovat hyvinvointia sillä, että toiminnallaan he kasvattavat osakkeenomistajien varallisuutta ja tuovat markkinoille halvempia ja parempia tuotteita kuluttajille.
   
3. Ajatus siitä, että rikkaiden rajakulutusalttius on pienempi kuin köyhien, joten he eivät luo niin paljon hyvinvointia (Jaakko Aspara, Jukka Relander, Pilvi Torsti). Oikeesti. Rajakulutusalttiudesta puhuminen on ehkä mielekästä tietyntyyppisissä lamoissa, mutta ei yleisesti. Ihan kuin investoiminen ei toisi mitään hyvää maailmaan.
   
4. Sitten on tämä Jaakko Hämeen-Anttilan ajatus:

   Rikkaiden vaurastuminen on pitkälti tulonsiirtoa pois köyhemmiltä. Ei se siitä miksikään muutu.

   Eikös tulonsiirto ole sitä, että valtio antaa kansalaiselle rahaa? Hmm. Minä kyllä veikkaan, että suurin osa rikkaiden vaurastumisesta on ihan heidän palkka- tai pääomatulojen kasvua eikä heidän saamiensa tulonsiirtojen kasvua.

Tässä puhuttiin aika paljon tuloeroista ja niiden kasvusta, mikä ei välttämättä ole osa esitettyä kysymystä. Pyytäisin kuitenkin seuraavaa, jos et tykkää tuloeroista. Jos uskot, että tuloerojen kasvulla on haitallisia vaikutuksia ja on oikein kaventaa niitä, sano se. Älä kiistä sitä, etteivätkö rikkaat loisi hyvinvointia muutenkin kuin maksamalla veroja. Älä kiistä sitä, että tulotaso korreloi positiivisesti sen kanssa, kuinka paljon hyvää tuo maailmaan. Älä höpise mistään rajakulutusalttiuksista ja siitä kuinka taloustiede sanoo että on tehokasta siirtää rahaa rikkailta köyhille. Ja muista, että muutkin kuin suomalaiset ovat ihmisiä, joten parempi kuin siirtää rahaa rikkaalta suomalaiselta köyhälle suomalaiselle olisi siirtää rahaa rikkaalta suomalaiselta köyhälle afrikkalaiselle.

Saa ajatella, että rikkaat on ihan okei mutta tuloerot eivät.

Loppuun vielä muutama sitaatti. Heikki Hiilamo on niin hyvä ja tietää että merkityksellistä on myös se, miten rikkailta saadut verovarat käytetään:

Se ei vielä riitä, että rikkaat maksavat veroja (vaikkakin paljon vähemmän kuin ennen). Kyse on siitä, miten verovaroja käytetään. Niitä ei ole käytetty siten, että kaikki olisivat hyötyneet rikkaiden rikastumisesta.

Samaan tapaan kuin kehitysyhteistyö ei lopu siihen, että kasvatetaan määrärahoja, niin tuloerojen kaventaminen ei lopu siihen, että verotetaan rikkaita.


P.S. "Ihanko totta?":

Kari Enqvist:

En kuitenkaan usko, että Suomesta tulee Onnela vain sillä, että diktaatilla määrätään kaikille täsmälleen samat tulot.

Anne Moilanen:

Se, että joku ansaitsee paljon, ei ole köyhäinapua.

Musiikkia markkinoille

Paljon kysymysmerkkejä, kun en oikeasti ole kauheasti miettinyt tätäkään asiaa.

Vähän hitaasti lähtee käyntiin tämä päivä, kun tulee pyörittyä YouTubessa. Katsoin Jaren ja VilleGallen pari videota, kun luin Hesarin pikku-uutisen. Tämä lainaus jäi mieleen:

"Me avaamme uuden oven suomiräpissä. Biisejämme soitetaan jo monissa pukukopeissa ennen treenien alkua. Ne ovat syrjäyttäneet tutun perusrokin. Suomiräpin pitäisi kiittää meitä", Galle sanoo.

Onko tämä laskelmoivaa? Onko paheksuttavaa tehdä musiikkia tiettyjä tilanteita ja tunnelmia varten? Onko sillä väliä, mitä nuo tilanteet ovat? Tietynlainen musiikki parantaa tiettyjä tilanteita korostamalla niitä. Cheek (ja monet muut) tekevät klubeille biisejä itsevarmuudesta ja klubeilla käymisestä. Onko bängereiden tekeminen itsessään jotenkin epäilyttävää? Linkin Park tekee (tai teki, en ole hetkeen kuunnellut) biisejä angstisille ihmisille, erityisesti nuorille. Jare ja VilleGalle tekevät biisejä pukukoppeihin, joukkuehengen nostattamiseen ja urheilusuoritukseen valmistautumiseen.

Ja ihan käsittämättömän paljon tehdään biisejä rakkaudesta ja sydänsärystä, miksi? Miksi tiettyjä taiteen muotoja käytetään enemmän joidenkin tunteiden välittämiseen kuin toisia? Eli vaikkapa miksi popissa ja rokissa on enemmän rakkauslauluja kuin räpissä. Vai onko oikeasti, olenkohan vain havainnoinut huonosti?

Tietysti pitäisi myös miettiä tarjontapuolta, eli millaisista asioista artistit haluavat kertoa ja miksi. Vastaako taiteessa välitetty tunneskaala oikeassa elämässä tunnettua tunneskaalaa? Taiteilijat viestivät samalla tavalla kuin muutkin, ja mieluummin he varmasti kertovat siitä, että ovat rakkaudenkaipuun (tai räpissä menestyksen) vallassa kuin siitä, että he tuntevat itseinhoa, kateutta ja muuta hävettävää. Ja ehkä musiikissa vaikuttaa se, että artisti on persoonallaan niin voimakkaasti läsnä. Kirjailija ja runoilija voi kirjoittaa hävettävistä tunteidesta hahmojensa kautta. Muusikoilla harvemmin on useita hahmoja, ja silloinkin kun on, he edustavat jotain ihanteellista.

Fedin toimien arviointia ideaalisessa maailmassa

No, ne tekivät paketin, mitä siitä nyt sanoisi. Jäin vain miettimään, että ideaalisessa maailmassa ei tarvitsisi sanoa mitään; voisi katsoa markkinoiden reaktion ja miettiä että "aha, riitti" tai "jaahas, ei riittänyt".

Se ei tarvitsisi muuta kuin seuraavat kaksi asiaa:

1. Selkeä, numeerinen tavoite. Esimerkiksi että hintataso seuraa tiettyä polkua, tai että NBKT kasvaa 5 % vuodessa.
2. Markkinat, joilla seurata tavoitteen toteutumista. Tähän ei tarvita muuta kuin likvidit ennustemarkkinat tavoitteelle.

Koko homma on vaikeampi, kuin sen tarvitsisi olla.

Älyllisesti mielenkiintoiseksi homma menee sitten, kun ryhtyy miettimään, miten tämä toimisi tai miksi se ei toimisi muuallakin julkisella sektorilla.

Selvitettäviä

Ihan vain pysyäkseni kartalla.

1. Pitäisikö rahapolitiikan keskittyä inflaatioon vai NBKT:hen? Entä pitäisikö sen fiksata kasvuprosentti vai taso (polku ajassa)? David Beckworth sanoo NBKT, kuten tietysti myös Sumner. Bill Woolsey sanoo jotain että NBKT - yksityisten varastojen (inventories) muutos. Nick Rowe puhuu inflaation tähtäämisen puolesta. Siinä olivat blogisankarit, teoriasankari Woodford taitaa puhua hintatason tähtäämisen puolesta, joskin hänen analyysinsä perustuu samoihin juttuihin kuin Rowen. Woodford sanoo käsittääkseni, että koska hinnat ovat jäykkiä ja jotkut hinnat jäykempiä kuin toiset, keskuspankin pitäisi tasoittaa inflaatio/hintataso, koska sen odottamaton vaihtelu vaikuttaisi suhteellisiin hintoihin, mikä toisi mukanaan tehottomuutta. Woodford myös korostaa sitä, että (reaalisen) tuotannon pitää antaa vaihdella ajassa.

2. Tämän takia olen yrittänyt selvitellä progressiivista kulutusveroa, mutta verotuksen taloustiede on kyllä yksi viidakko. Enkä ole siitä kauheasti lukenut. Muutenkin, joku pääomatulon verotus. Siitä ollaan niin kaikenlaista mieltä, että pitääkö olla nolla, muuten vain eriytetty vai progressiivinen. Huokaus.

3. Kirpparipöytä. En käynyt tänään siellä, varmaan on taas ihan myllätty. Ihmiset pliis!

Satunnaisia

Ykköseltä tulee Sir Attenborough: Lintujen elämää. Ajattelin pienenä, että lentäminen on niin ylivoimaista, että rodut ei voi millään olla tasapainossa. Ehkä nyt selviää, miksi kaikki elämänmuodot eivät lennä.

Päivän Hesarissa on pari helmeä, lukijoiden tuottamia. En osaa kommentoida niitä mitenkään, ne ovat liian monimerkityksisiä. Tieteestä kysymys-palstalla nimimerkkiä Timo askarruttaa lentopalloilijoiden käyttäytyminen:

Miksi lentopalloilijat halailevat toisiaan kaiken aikaa? Muut urheilijat eivät tee niin, eivätkä ihmiset muutenkaan.

Mielipidepalstalla Rip Kirbyn lakkauttaminen kuohuttaa yhä. Taustaksi kerrottakoon, että Kirbyn lakkauttamista käsitelleessä jutussa sanottiin, että Kirbyä lukivat vain "vanhat miehet" ja että "nykylukijat vierastavat jatkuvajuonisen sarjan seuraamista pienissä paloissa". Otsikolla "Rip Kirbyn tilalle sarjakuva vanhoille miehille" kirjoitetaan seuraavaa:

Eikö vanha mies kelpaa nykylukijaksi? Miksi vanhat miehet eli me, joilla on enää niin vähän iloja elämässä, unohdetaan jälleen kokonaan?

Siinäpä kaikki.

Joitakin huomioita pariin edelliseen

Koska edelliset postaukset venyivät niin pitkiksi, ajattelin laittaa nämä erilliseen.

Rikkooko Sayn lain raha vai rahoitussektori? Jännä kysymys, varsinkin siksi, että siihen on olemassa vain yksi oikea vastaus ja fiksut ekonomistit antavat eri vastauksia. Itse sanon että se on raha, kuten myös Nick Rowe. Toisaalta Brad DeLong puhuu koko rahoitussektorista (kohta 3). Sanomattakin selvää, että on aika tuskallista kirjoittaa postaus, jossa (implisiittisesti ja tiedostaen) sanoo että DeLong on väärässä. Molemmat ovat hyvinkin lukemisen arvoisia. Rowe on myös lainaamisen arvoinen:

Perhaps what's wrong with macroeconomics is that fundamental issues like Say's Law need to be debated in blogs. Does it get debated anywhere else nowadays?

Toisekseen pitänee korostaa talouden tai taloustieteen amoraalista luonnetta. Ei ole väärin laittaa rahaa patjan alle (Tällaista toimintaa voidaan ylistääkin. Tosin tämä liittyy ehkä enemmän siihen typerään ihanteeseen, että "Pitää kuluttaa, että talouden rattaat pyörivät."). Sen sijaan on väärin, että keskuspankki, jonka pitäisi huolehtia hintavakaudesta, työllisyydestä ym. ei vastaa rahan kysyntäshokkiin (tai rahoitusmarkkinoilta tulevaan tarjontashokkiin). Kun Milton Friedman oli Phil Donahuen haastateltavana, eräs yleisön jäsen kysyi, mitä yksittäinen kansalainen voisi tehdä taistellakseen inflaatiota vastaan. Kansalaisethan voisivat aina laittaa käteistä patjan alle. Friedman kuitenkin vastasi, aivan oikein, että kansalaisen ei pitäisi tehdä mitään, koska yleinen hintataso on valtion (eli keskuspankin) vastuu.

Raha, rahoitussektori ja lamaantuminen

Liittyen edelliseen. Ajatellaan seuraavasti:

Talous on peli, jossa joka kierroksella jokainen pelaaja saa myydä jotain ja ostaa jotain. Aamulla myyt työtä, illalla ostat omenoita. Ajatellaan ensin, että kaikki ostaminen ja myyminen tapahtuu rahan kautta. Molemmat näistä tapahtumista kasvattavat BKT:ta. Työsi myyminen on tuloa itsellesi, omenoiden osto tuloa omenakauppialle. Peli etenee näin mukavasti pari kierrosta.

Mitä jos yhtenä aamuna päätätkin olla ostamatta omenoita? No, BKT romahtaa koska omenakauppias ei saa tuloa. Hän seisoo torilla omenoidensa kanssa, eikä kukaan osta niitä. Ensi kierroksella päätät palata entiseen: käyt aamulla töissä ja ostat illalla omenia. BKT kasvaa seuraavassa periodissa ennalleen. Sinulla on kuitenkin koko ajan vähintään yhden kierroksen verran rahaa kukkarossa. Ja oletetaan, että omenakauppias tulee uskollisesti torille, vaikka hänelle tehtiinkin oharit.

Tehdään vielä yksi hieno innovaatio: rahoitussektori, mahdollisuus liikuttaa ostovoimaa ajassa. Määritellään rahoitussektori yksinkertaistetusti niin, että siellä vain vaihdetaan velkakirjoja. Huomionarvoista on, että rahoitussektorin vaihdanta ei kuulu BKT:hen. Miksi? No, kun BKT:n määrittelee tuotannon avulla, siihen on helpointa vastata: rahoitussektori ei tuota mitään. Siksi vuonna 2008 Yhdysvaltain BKT oli vain 14,6 triljoonaa, vaikka johdannaismarkkinoiden arvo oli 182 triljoonaa. No, tietysti oikeassa elämässä rahoitussektori tuottaa näiden velkapapereiden välityspalveluita.

Mutta tässä ajatusleikissä ei tarvita mitään välityspalveluita. Jokainen, joka haluaa ottaa lainaa, löytää itse vaivatta ja välittömästi markkinoilta jonkun, joka haluaa antaa lainaa. "Anna minulle euro tänään, annan sinulla kaksi huomenna" ei ole mitään tuotantoa, se on vain lupaus. Eikä se ole tulojakaan, koska nettovarallisuus ei ole kasvanut: olet saanut kasan rahaa, mutta sen päällä on ollut kortti, jossa lukee "olet velkaa". Olet yhtä rikas kuin ennenkin.

Ajatellaan, että käyt töissä ja saat siitä rahaa. Et haluakaan omenoita, vaan haluat säästä rahat ja kenties ostaa enemmän omenoita huomenna. Menet rahoitusmarkkinoille ja löydät naisen, joka haluaa ostaa enemmän omenoita tänään ja olla omenoitta huomenna. Sinä annat hänelle rahaa, hän antaa sinulle lupauksen maksaa takaisin. BKT ei kasva.

Avainkysymys on se, mitä tapahtuu rahalle. Pitääkö nainen rahat itsellään vai ostaako hän omenoita? Jos hän haluaakin pitää rahat taskussaan, BKT romahtaa. Jos hän ostaa omenat, BKT pysyy ennallaan.

KYSE ON RAHASTA. Jargonilla: ainut syy, miksi Sayn laki ei päde, on transaktiokustannusten aikaansaama hyödyke, jota käytetään vaihdannan välineenä. Jos rahaa ei olisi, näin ei kävisi. Rahoitussektori ei itsessään vaikuta Sayn lain pätevyyteen. Miten homma menisi ilman rahaa, puhtaassa ja hyvin yksinkertaisessa luottotaloudessa?

Kaikki maksavat toisilleen velkapapereina, lupauksina. Sinä käyt töissä vaikkapa parturissa. Asiakkaat ovat milloin mitäkin, ja he antavat sinulle erilaisia lupauksia. "Tule käymään illalla pehmoleluliikkeessäni, niin saat teddykarhun." Sitten mietit että helvettiäkö minä teddykarhulla kun haluan syödä omenoita. Sitten keksit, että ahaa, samoilla rahoitusmarkkinoillahan voi vaihtaa näitäkin. Menet sinne ja löydät erään, joka itkee ja huutaa että ei hän halua omenoita hän haluaa teddykarhun. Vaihdatte papereita ja ihmettelette sitä, miten tarpeenne sattuivat vastaamaan toisiaan.

Mitä jos ei haluaisi ostaa mitään, haluaisi säästää? Menet taas markkinoille ja etsit sen naisen, joka haluaa kuluttaa paljon omenoita tänään. Sinä annat hänelle omenavelkakirjasi, hän antaa sinulle lupauksen huomisesta omenavelkakirjasta. Yksinkertaista. Itse asiassa johdannaismarkkinat syntyivät siinä hetkessä, kun hän antoi sinulle lupauksen huomisesta velkakirjasta, eräänlaisen velkakirjan velkakirjan.

Mikä on se ratkaiseva ero tämän talouden ja rahallisen talouden välillä?

Rahallisessa taloudessa pystyit aina säästämään niin, että laitat rahaa patjan alle ja uskot, että omenakauppias ottaa sen vastaan huomennakin. Omenakauppias jäi ilman tuloja. Puhtaassa luottotaloudessa säästät vain velkapapereiden avulla. Oletetaan, että sinulla on omenavelkapaperi tälle illalle. Mitä tapahtuu, jos säästät sen? Ainut, joka siitä kärsii on sinä itse. Omenakauppias on toki varannut sinulle (velkapaperin haltijalle) omenoita, ja nyt ne vain mätänevät. Häntä se ei kuitenkaan harmita, koska tosiasiallisesti hän ei edes omistanut niitä - hän möi ne jo aamulla.

Jos lupaukset eivät ole osa BKT:ta, miten BKT mitataan puhtaassa luottotaloudessa? Pitänee miettiä joskus, tämäkin venähti jo liian pitkäksi.

Yritys tehdä selkoa kysyntävetoisesta lamasta

Kokonaiskysynnän vajaus on aina ja kaikkialla rahataloudellinen ilmiö.

Tämä on sanottu ja kirjoitettu lukemattomia kertoja. Miten sen saisi selväksi edes itselle? Jos vain ymmärtäisi tämän täydellisesti, ymmärtäisi (lähes) kaiken oleellisen. Niin selkeää, mutta niin monimutkaista.

Lamalla on kaksi puolta.

Ensimmäinen puoli liittyy odotusten nopeisiin muutoksiin, kuplan puhkeamiseen ja sitä seuraavaan hitaaseen ja tuskalliseen muutokseen. Kun tajuamme, että emme me oikeasti voi kuluttaa näin paljoa, emme me voi maksaa näitä velkoja takaisin, ei meillä ole varaa näihin taloihin ja autoihin. Siinä vaiheessa rakennusmiehiä joutuu työttömäksi, niin kuin pitääkin.

Mutta se ei ole koko tarina. Jos se olisi näin, työmarkkinoilla näkyisi vain virtoja pois tietyiltä aloilta ja virtoja sisään toisiin - siinä määrin kuin rakennusmiehet muuntautuvat muille aloille sopiviksi työntekijöiksi. Mutta kyse on siitä, että kaikilta aloilta virtaa ihmisiä pois, työttömyyteen.

On kyse myös kokonaiskysynnän vajeesta. Ei vain siitä, että vaihdetaan tuotannon rakennetta vaan siitä, että ajetaan tuotantoa kokonaisuudessaan alas. Miksi ja miten näin voi olla?

Oletetaan, että ihmiset yhtäkkiä keksivät, että he ovat velkaantuneet liikaa, hankkineet liian suuria asuntoja. He haluavat myydä asuntonsa, ostaa vähän pienemmän, muuttaa takaisin vanhempien luo, mitä vain. Ihmiset haluavat vaihtaa asuntoja rahaan: asunnoista on alikysyntää (ylitarjontaa), rahasta ylikysyntää. Mitä tapahtuu? Se, mikä aina tapahtuu: alikysyntä selviää, kun hinnat laskevat, ylikysyntä selviää, kun hinnat nousevat. Mikä on rahan hinta, sen markkina-arvo? Rahan arvo on yksinkertaisesti se, mitä sillä voi ostaa. Ja koska asuntojen hinnat ovat laskeneet (muiden hintojen pysyessä ennallaan), rahan arvo on noussut. Jos haluaa euron, siitä joutuu maksamaan nyt enemmän muita hyödykkeitä.

Koska asuntojen hinnat laskevat, joidenkin asuntojen rakentamisesta tulee kannattamatonta. Projekti pistetään jäihin ja työmies pihalle. Mitä nyt tapahtuu? Oletettavasti tämä työmies haluaa tehdä töitä ja tarjoutuu markkinoille: hän haluaa vaihtaa työtä rahaan. On olemassa työn alikysyntä ja rahan ylikysyntä.

Muistakaamme, että asuntonsa myyneillä on nyt käteistä. Jos he haluavat pitää saman verran rahaa kukkarossaan (tai tilillään) kuin mitä heillä oli aiemminkin, mitään ongelmaa ei ole. He käyttävät rahan johonkin ja lopulta se raha löytää tiensä työmiehen kukkaroon työtä vastaan. Markkinat ovat tasapainossa.

Mutta mitä jos asuntonsa myyneet haluavatkin jostain syystä vain pitää rahan itsellään, laittaa sen kukkaroonsa? Kiertävän rahan määrä on pienentynyt. On olemassa vain yksi taho, joka tarjoaa rahaa: keskuspankki. Toki suurin osa rahasta syntyy normipankeissa, mutta eipä sitä rahaa luoda siinä tilanteessa, kun ihmiset haluavat maksella velkojaan pois. Ja on muistettava, että raha luodaan aina ja kaikkialla keskuspankin velkaa (tai ehkä tarkemmin sanoen passiivaa) vastaan.

Oletetaan nyt, että keskuspankki ei vastaa rahan kasvaneeseen kysyntään mitenkään. Mitä tapahtuu? Periaatteessa tämä voisi mennä onnellisesti niin kuin edellä. Työn hinta laskee, näin tasapainottaen työmarkkinat ja rahan hinta nousee, näin tasapainottaen rahamarkkinat. Ongelma syntyy, kun työn hinta ei jostain syystä laske - näillä markkinoilla on hintajäykkyyksiä (ongelmia syntyisi toki silloinkin, jos työmarkkinoilla ei olisi hintajäykkyyksiä ja hyödykemarkkinoilla olisi). Markkinoilla esiintyy ei-vapaaehtoista työttömyyttä, kokonaistulot laskevat, ollaan lamassa. Mitä tehdään?

No, voisihan sitä odottaa, että hinnat sopeutuvat, mutta se ei ole ehkä paras vaihtoehto. Ainoa vaihtoehto on rahan tarjonnan kasvattaminen. Finanssipolitiikkakin on vain rahapolitiikkaa hieman mutkan kautta. Siinä on kyse siitä, että valtio näkee työmiehen tilan ja päättää tehdä sille jotain. Valtio ryhtyy rahan kysyjäksi: se synnyttää lisää rahan ylikysyntää ja velkapapereiden ylitarjontaa (alikysyntää). Oikealla hinnalla velkapaperimarkkinat tasapainottuvat ja valtio saa rahaa. Mutta valtiopa ei halua rahaa itselleen, vaan työmiehelle. Se lainaa rahaa kansalaisilta ja palkkaa sillä työmiehen tekemään jotain, mitä vain.

Mutta ensisijainen ratkaisu on aina se, että keskuspankki lisää suoraan rahan tarjontaa. Yksi syy tähän on se, että keskuspankin toiminta on neutraalimpaa suhteellisten hintojen suhteen. Suhteelliset hinnat ovat se, mistä vaihdannassa on kyse. Suhteelliset hinnat kertovat eri hyödykkeiden vaihtosuhteet. Valtiolle suhteelliset hinnat ovat toissijainen kysymys: kaikista eniten se haluaa työmiehelle töitä. Ja vaikka valtio välittäisikin suhteellisista hinnoista, se ei voi tietää, mitkä suhteelliset hinnat ovat tehokkaimmat: se ei voi tietää, kuinka paljon pitää tuottaa kenkiä, kaakaota tai kulttuuria. Keskuspankki jättää suhteelliset hinnat ennalleen - sillä tärkeällä poikkeuksella, että se voi häiritä nykyhetken kulutuksen ja tulevan kulutuksen suhteellista hintaa, mikä voi luoda kauhistuttavaa tehottomuutta. Mutta siitä ehkä joskus toiste.

On tehtävä selkoa niin monesta.

Iljettävyydet

Olen kirjoitellut laiskasti tänne, lähinnä olen opiskellut, viettänyt parisuhdeaikaa ja pelannut FFVII:tä. Tässä kuitenkin yksi lärpäke, jonka tein taloussosiologian seminaariin, esitän sen parin viikon päästä. Aihe on jännä. Scribd osoittautui varsin näppäräksi tavaksi upottaa pdf-tiedosto blogiin. Tiedä sitten, että luovutinko tuon tiedoston kaikki oikeudet samalla.

Lisäksi olen miettinyt gradua, huokaus. Selvittelen, josko sen saisi tehtyä vaikkapa Suomen Pankille. Maisteritason makrotaloustieteilijän osaaminen ei ole kovin helposti kaupallistettavissa, niin pitää yrittää tunkea jalkoja ovien väliin ja huolehtia työllistymisestä.


Iljettävät markkinat

Elvytyksestä

Mitä elvytyksestä tulee mieleen? Useimmille varmaankin valtion menojen kasvattaminen, tiehankkeiden lisääminen ja homekoulujen kunnostaminen, New Deal ja kaikki se finanssielvytys. Mutta mitä taloustiede sanoo? Paul Krugman, finanssielvytyksen näkyvin puhemies ajattelee näin:

1. Normaaleissa oloissa, ts. kun ei olla likviditeettiansassa, fipo ei ole lainkaan tarpeellista.

2. Fipo ei ole ensisijainen (first-best) väline edes likviditeettiansassa.

Itsekin olen sitä mieltä, että jos kerta keskuspankkiirit ovat mitä ovat, niin fipoa tarvitaan. Mutta on hyvä pitää mielessä, että näin ei pitäisi olla. Elvytyksen ja sitä koskevan keskustelun pitäisi koskea helikoptereita, ei lapioita.

Pelko ja kauhu

Näin ajattelee valtio:

Esitutkinnan mukaan [lääkärillä käyneet] ovat olleet hyvillään, kun on lääkäri, joka kerrankin kuuntelee, mutta oikeasti kuin miettii, niin ei minulle jää kahta mielikuvaa siitä että kyllä heidän pitäisi olla peloissaan ja kauhuissaan.

- valelääkärijutun syyttäjä

Miten "pitäisi" pitäisi tässä tilanteessa tulkita? Kai se on jompaakumpaa:

1.) Tosiasiallisesti: Heidän pitäisi uskoa, että koska heitä hoitanut henkilö ei ollut hankkinut lain vaatimaa pätevyyttä, myöhemmin ilmikäyvän hoitovirheen todennäköisyys on suurempi kuin mitä he nyt ajattelevat sen olevan. Toisin sanoen valtio tietää tällaisen hoitovirheen todennäköisyyden paremmin kuin he itse. Oletan nyt siis, että heidän pitäisi olla peloissaan ja kauhuissaan siitä, että heitä on hoidettu väärin.

2.) Moraalisesti: Heidän pitäisi tuntea pelkoa ja kauhua sen edessä, että heitä hoitanut ihminen rikkoi lakia. Henkilö, joka tietoisesti ja pitkään rikkoo lakia, on paha. Kansalaisen on tunnettava pahuuden kohdattuaan pelkoa ja kauhua, koska silloin ja vain silloin kansalainen vaatii valtion väliintuloa moraalisissa kysymyksissä.


Myös puolustuksen ja syyttäjän antamat motiivit teolle ovat mielenkiintoisia. Syyttäjän mukaan motiivi oli "raha, ahneus", kun taas puolustuksen mukaan se oli "status". Mitä heidän intresseistään ja näihin asioihin liitetyistä mielikuvista pitäisi ajatella, kun nämä kaksi osapuolta ovat eri mieltä tässä asiassa?


[Kuvassa Marsin kuut Phobos ja Deimos]

Kuulumisia

Palailin tuossa viikko sitten Tampereelle. Vietin kesän Helsingissä, olin kolme kuukautta korkeakouluharjoittelijana Palkansaajien tutkimuslaitoksessa. Työni oli datailu, ohjelmat Stata, Excel ja pienesti R. Kokemuksena työjakso oli opettavainen ja mukavakin. Reflektoin sitä varmaan myöhemmin lisää, kun on enemmän perspektiiviä ja vakituinen työpaikka.

Enkä tarkoita sitä, että haluaisin avautua mutta en uskalla. Ei niin. Yksi kesän tuoma muutos on ollut se, että olen rauhoittunut mielipiteideni kanssa. Erityisesti, en enää ajattele, että se, että on ollut totaali toisi siisteyspisteitä. En ainakaan niin paljoa.

Tuntuu hyvältä, että oma suhtautuminen asioihin muuttuu. Se on tie. Välillä on ollut vaikeaa, mutta olen enimmän ajan tiedostanut sen, mistä siinä kehityksessä on kyse. Asiat ovat pieniä, ja kun niistä etääntyy, ne näkee kokonaisina. Pisteinä.

Tähän liittyviä hyviä asioita:

• Enää ei tee mieli rantata niin paljoa. Luen keskustelupalstoja ja uutisten kommentteja välinpitämättömästi mutta samaan aikaan vähemmän ylimielisemmin. Tuntuu helpommalta ajatella tehokkuutta kuin vapautta. Vähemmän nollasummaa ja enemmän aivojenkäyttöä. Enemmän Hansonia. Into politiikkaan hiipuu. Ennustemarkkinat ovat huipuinta.

• Ensimmäistä kertaa aikuisena runojen lukeminen tuntuu hyvältä ja kiireettömältä. Luin junassa Pentti Saarikoskea, eikä tuntunut yhtään pahalle. Muistan, kuinka vankilassa sain päähäni että nytpä luen ja pyysin Ville-veljeä lähettämään klassikoita enkä yhtään osannut rauhoittua niiden ääreen. Päässä oli liian isoja asioita. Luen nykyään Taskareita lauseiden takia, mutta se on ehkä vain vaihe.

Harmintuojat:

• Haluan mennä graduryhmään, että voin mahdollisesti valmistua ensi keväänä, tai kesällä tai joskus mutta kuitenkin niin, että tämän lukuvuoden jälkeen jäljellä on korkeintaan tutkielman tekeminen. Yliopisto tympii. Ongelma on, kuten arvata saattaa, ettei ole aihetta. Ennustemarkkinat ovat, kuten todettua, tosi siistejä, mutta en ole keksinyt mitään tutkimuksellista annettavaa niille. Yritän tällä hetkellä kehitellä makrosta jotain aihetta.

• Flunssa on päällä jo toista viikkoa. Yliopiston sali aukeaisi tällä viikolla ja palloiluvuorot ja -sarjat käynnistyvät kohta. Nelosessa on ratkaisupelit käsillä. Yskänlääkkeenkin unohdin Helsinkiin.

Voittopuolisesti olen voiton puolella.

Päivitystä ja bajautusmajat

Olen ollut vähän älyllisesti laiskalla tuulella, kun vain pelaan pleikkaria ja muhnuan päivät pitkät. Tästä syystä ei ole ollut suuremmin inspistä kirjoitella, mutta ihan mukavaa tämä on, kun vain ryhtyy.

Tänään olen kirjoitellut taas vähän kandia. Seminaaripaperin palautin tuossa vähän aikaa sitten ja ensi viikolla on esitys. Vaihdoin varsinaiseen työhön otsikoksi "Puhtaan luottotalouden ja inflaation korkoselityksen ajallinen konteksti Wicksellillä ja Woodfordilla", saa nähdä miten pitkään tuolla mennään. Laitan sitten jonnekin jakoon/linkkaan, kun olen saanut valmiiksi. Olen myös ajatellut perustaa enemmän journal-tyyppisen blogin, jonne saan kirjoitella kaikkea omasta pienestä elämästäni.

Vaikka kirjoittelen tänne vaihtelevasti ja viime aikoina melko harvoin, on tämä kuitenkin ollut hyödyllistä. Kun kirjoitan jotain tekstiä, niin voin keskittyä paremmin asiaan, kun voin rantata asioista sitten täällä. Kirjoittaminen ja ajatusten jäsentely on nopeutunut. Tosin tällaisen tekstin tuottaminen on melko yksipuolista, ja olenkin harkinnut, että pitäisi kirjoittaa jokin harkittu ja huoliteltu essee vastapainoksi. Minulla oli vapautumisen ja parisuhteen vuosipäivät tuossa hieman aikaa sitten, joten noiden onnellisten tapahtumien pohjalta voisi jotain kynäillä.

Kirjoitin muuten vahingossa Virnun blogiin bajamajoista, käykää tsektsek.

Satunnaisia ajatuksia sohvakriitikoista

Törmäsin tänään Muutos 2011-poppoon hauskaan sohvakriittiseen mainokseen. Jäin miettimään hommalaisten (tarkoitan tällä maahanmuuttokriitikoita, mutta kun se on niin pitkä sana) retoriikkaa. Tuossakin mainoksessa suuri paino on sillä, että annetaan omasta mainoksesta tilaa mokuttajille (käytän tätä tässä tekstissä ei-maahanmuuttokriitikon synonyyminä) ja heidän sanomisilleen. Eikä kyse ole edes mistään päättömistä lipsahduksista, joilla rakenneltaisiin olkiukkoja. (Noin yleisesti, onhan niitä paljon hölmöjäkin vetoja, joita esimerkiksi Husein Muhammed on ansiokkaasti käsitellyt.)

Yksi sitaatti on Vesa Peipiseltä, joka ilmeisesti on Helsingin asuntolautakunnan puheenjohtaja ja Helsingin Vihreiden asuntotyöryhmän puheenjohtaja. Tämäkin on rehellisyyttä, jota on syytä arvostaa: ei oteta sitaattia joltain taka-hikiän varavaltuutetulta, vaan henkilöltä, joka on valittu vastaamaan asiasta tärkeisiin elimiin. Peipinen antaa ymmärtää, että monet maahanmuuttajat tarvitsevat erityiskohtelua, ja implisiittisesti käy ilmi, että tämä erityiskohtelu on parempaa kohtelua ("superasunnot"). Toinen sitaatti on Thomas Wallgrenilta ja Anna-Stiina Lundqvistilta, joiden mukaan pakolaisten auttaminen on meille rikkaus.

Minulle tällaisten mainosten näkeminen ja satunnainen Hommalla pyöriminen on tehnyt hyvää siinä mielessä, että on oppinut lukemaan maahanmuuttopoliittista puhetta paremmin, näkemään taustalla olevia oletuksia ja arvoja. Sellaista sohvadiskurssianalyysiä. Ehkä sitä joskus tulee muodostettua joku kantakin asiaan.

Epäkohtiin on puututtava

Kohtasin taannoin ajatuksen/luulon, että liberalismissa olisi kyse siitä, että muiden tekoja ei saa arvostella. En ollut ennen ajatellutkaan asiaa, mutta voihan se näyttää siltä joidenkin silmissä. Ja myönnän, että itsekin tulee oltua joskus liiankin harhaluuloinen siinä mielessä, että näkee ilkeitä säätäjiä ja kauheita kieltäjiä kaikissa, jotka osoittavat maailman epäkohtia.

Maailma, jossa ei arvosteltaisi ja arvioitaisi muiden tekemisiä, olisi vallan tylsistyttävä. Ja sitäpaitsi, ei kenenkään ole tarkoitus tehdä omaa elämäänsä koskevia päätöksiä yksin, pohtimalla asiaa vain omassa päässään. Ei suinkaan, muiden virheistä oppiminen ja muiden kokemusten kuuleminen on varmaankin tehokas - voimakkain keksimäni kehu - keino tehdä omista päätöksistä parempia.

Seuraaavassa lyhyt, nopeasti kehitetty lista sellaisista asioista, joita arvostelen sellaisina, että ne mielestäni tuovat pahoinvointia koko maailmalle ja/tai henkilölle itselleen, mutta joihin en juurikaan toivo puututtavan julkisen vallan taholta (siinä määrin, kun ne eivät ole julkisen vallan ylläpitämiä. Tietenkin jos valtio edesauttaa jotain näistä, toivoisin sen edesauttamisen loppuvan.). Korostan, että nämä eivät ole sellaisia asioita, joihin en toivoisi puututtavan, vaan sellaisia, joihin en toivoisi puututtavan valtion kautta. Näkemykseni mukaan näitä asioita ylläpitää Suomessa kulttuuri eikä esimerkiksi lainsäädäntö, jolloin muutoksenkin pitäisi mielestäni lähteä kulttuurista ja ihmisistä itsestään. Olen siis skeptinen valtion toteuttamien kulttuurivallankumousten suhteen. Ne ovat paitsi yleensä epäreiluja ja tehottomia, myös pitkällä aikavälillä syövät kansalaisyhteiskunnan kykyä toimia asioiden suhteen.

Tekstin terävyyden kustannuksellakin esitän vielä sen varauksen, että koululaitoksen kannattaa varmaankin puuttua joihinkin asioihin. Koululaitos ja koululaiset ovat niin totaalisesti valtion kontrollissa, että kysymys ei ole siitä, että halutaanko lapsista kasvattaa tietynlaisia, vaan siitä, millaisia lapsista halutaan kasvattaa.

Tässä siis listaa:

- Crocs-sandaalit
- Miehet, jotka eivät anna kumppanilleen suuseksiä, ja monet muut seksuaalisuuteen ja ihmissuhteisiin liittyvät kysymykset
- Nimetön kommentointi netissä
- Lahjat, joita ostetaan siksi, että lahjoja vain kuuluu ostaa
- Asiakkaat, jotka ajattelevat, että he saavat olla epäkohteliaita henkilökunnalle, koska he sentään maksavat
- Paavi
- Runsaat hyttyskesät
- Pitkät puhelut julkisissa liikennevälineissä
- Patriarkaatti
- Mahdottomat kauneusihanteet, jotka otetaan vakavasti
- Tarpeeton kiroilu

Keskustelu lähti nuorisopoliitikko Sanna Marinin ihastuttavasta tekstistä lottoamisesta. Kirjoittaja tekee voimakkaita arvioita lottoamisesta, sen vaikutuksista ihmisiin ja sen toivottavuudesta ilman, että ehdottaa tai ilmaisee kaipaavansa jotain valtiollista (lisä)säätelyä asiaan. Lottoamisen hyvinvoinnillisia kustannuksia olisikin melko vaikeaa arvioida, kun kyse on siitä, että "Lottoamalla syömme palan omaa motivaatiotamme tehdä aloite ja toteuttaa haaveemme."

Kommentoinnista

Jutusteltuani asiasta eilen Ville-veljeni kanssa päätin aukaista blogin kommenteille. Vakuutuin, että tämä järjestely tuottaa odotusarvoisesti paremman bloggauskokemuksen. Tajusin, että voin jossain määrin hallita sitä, että millaisia mahdollisista kommenteista tulee, eikä valinta ole siis joko-tai. Ei sillä, en odota, että kommentteja ylipäätään tulee kovinkaan paljoa.

Straniuksen self-help

Leo Straniuksella, jonka blogi rankattiin juuri parhaaksi suomalaiseksi ympäristöblogiksi, on ollut jo jonkin aikaa meneillään "Askelia tyytyväiseen elämään"-postaussarja, joka on nähdäkseni klassista self-help-matskua.

On ollut mielenkiintoista lukea noita postauksia. Olen jonkin verran tehnyt excursioita self-help-blogosfääriin (lähinnä opiskelu- ja järjestökavereini Teemun ja hänen ystävänsä Henrin blogin kautta) ja muodostanut jonkinlaisen käsityksen kyseisestä ilmiöstä. Siellä on varsin paljon hyviä asioita, ja self-help-ajatuksissa on paljon yhtäläisyyksiä vaikkapa buddhalaisuuteen. Sen lisäksi, että en pääse yli siitä, että se on aina jollain tasolla ärsyttävää - samalla tavalla kuin vaikka buddhalaiset munkit ärsyttävät kaikessa seesteisyydessään - self-helpissä minua on jossain määrin häirinnyt se, että puhutaan paljon siitä, miten elää hyvää elämää, mutta että tämä hyvä elämä on täysin itsekeskeinen asia. Self-helpissä ei, toisin kuin vaikkapa buddhalaisuudessa, ole nähdäkseni tarkoituksena kehittää itseään sen takia, että voisi olla hyvä muille ja tehdä maailmasta paremman paikan. Minusta se, että puhutaan hyvästä elämästä tai hyvistä asioista ilman mitään eettistä tarkastelua, on vähän oudoksuttavaa. Toki self-helpissä voi olla jokin eettinen ulottuvuus, en vain ole löytänyt sitä.

Eettisyys ei eksplisiittisesti esiinny Straniuksellakaan joka tekstissä, mutta silloin kun se esiintyy, se on läsnä hyvin voimakkaasti (osa 4):

Tyytyväinen elämä on meidän jokaisen velvollisuus. Tämä velvollisuus meidän on täytettävä siitä syystä, että voimme auttaa heikompia, erityisesti niitä, jotka eivät muuten omasta puolestaan pysty puhumaan tai toimimaan.

Tällaista self-help-kirjallisuutta ainakin minun on helpompi lukea ärsyyntymättä, ja tällaista minun on helpompi ottaa omaksi. Suosittelen lukemaan koko sarjan.

Pahat ja/tai välinpitämättömät firmat

Edellistä postausta kirjoittaessani törmäsin seuraavaan mielenkiintoiseen kokeiluun ja siinä ilmenneeseen epäsymmetriaan eräässä Scott Sumnerin artikkelissa:

An experimental philosopher named Joshua Knobe reported some interesting findings in an interview on Bloggingheads.tv. Knobe said that two groups of people were given two slightly different stories, and then asked a question. The first group heard a story where an engineer went to the CEO of a company with a project that he said would dramatically boost profits. But there was one drawback; it would seriously harm the environment. The CEO said “I don’t care about the environment, I only care about profits. Do the project.” For the second group, everything in the story was exactly the same except that project was said to actually help the environment. Again the CEO said “I don’t care about the environment, I only care about profits. Do the project.” In both cases the listener was asked whether the CEO intentionally hurt (or helped) the environment. Most people in the first group said the CEO did intentionally hurt the environment, but most in the second group said that he did not intentionally help the environment.

Intuitio ja ideologia

Taloustieteilijät ajattelevat usein, että heidän alansa ja sen tulokset ovat intuition vastaisia (voi meitä parkoja). Jos virkamies työskentelee yhteisen hyvän eteen, miten yrittäjä, joka työskentelee vain saadakseen itselleen voittoa, onnistuu tuottamaan hyvinvointia paremmin? Tällainen ja monet muut taloustieteilijöiden ajatukset ovat usein intuition vastaisia.

Jos ajatellaan, tai edes taloustieteilijät ajattelevat, että ylläoleva on jossain määrin oikea kuvaus todellisuudesta, päädytään, tai taloustieteilijät päätyvät, siihen, että ihmisten käsitys todellisuudesta on harhainen markkinoiden suhteen. Tämä vain tuli mieleeni, kun luin Gary Beckerin haastattelua, jossa hän sanoo "There's one bias that we're up against all the time: Markets are hard to appreciate."

Tätä harhaa voi yrittää korjata kahdella tavalla: joko pyrkimyksillä kehittää ihmisten logiikkaa ja selittää asioita paremmin, kuten Bryan Caplan tekee tässä tekstissä, tai luomalla jotain, joka vähentää ihmisten nettoharhaa harhauttamalla heitä vielä lisää. Näin saadaan mainio syy ja perustelu paljon puhutulle vapaamarkkinaideologialle: "Kunhan saadaan taottua ihmisten kalloihin, että vapaat markkinat ovat hyvä juttu ja toistellaan sitä mantraa, homma toimii." Noin yleisesti ottaenkin tämän voisi nähdä ideologioiden syynä: "Älä menee kouluun ammuskelemaan." on melko intuitiivinen ohje, kun taas "Älä mene sotaan ammuskelemaan." on enemmän intuitiomme vastainen (entä se Hitler?), joten sen tarvitsee kiinnittyä johonkin ideologiaan, pasifismiin.

Henkilökohtaisesti kenenkään ei kannata ehdoin tahdoin lisätä ajattelunsa harhaisuutta, loogisen ajattelun kehittäminen lienee aina hyvästä. Luultavasti tämä olisi toivottavaa myös yhteiskunnallisen päätöksenteon tasolla. En tässä aseta mitään toiveita tai vaatimuksia poliitikkojen harteille: onhan ymmärrettävää, että poliitikot ovat tässä mielessä ideologeja. Eihän heidän tarkoituksensa ole kertoa ihmisille, miksi jotkut asiat ovat hyviä. Varmaankin haen tässä jotain niinkin pateettista toivetta kuin että ihmisten pitäisi enemmän välittää siitä, että keskustelukumppani ymmärtää omaa ajattelua kuin siitä, että hän on samaa mieltä. Miksi haluaisin jonkun olevan kanssani samaa mieltä vaikka vääristä syistä?

Amnesty ja totaalit

Välillä keskusteluissa kohtaan mielipidevanki-käsitteen ja sitä kautta myös sen käsitteen hallitsijan, Amnesty Internationalin. Ymmärrän, miten mielipidevangiksi identifioituminen voi olla luonteva ratkaisu totaalille - epäröin käyttää sanaa voimaannuttava, koska en tiedä, voiko itsensä ajatteleminen marttyyrinä olla ikinä voimaannuttavaa. Itse olen aina vierastanut tätä termiä omalla kohdallani, ainakin seuraavista syistä.

- Olen yrtittänyt olla ilakoimatta tuomiolla tai päätökselläni. Rakennan identiteettiäni mieluummin sille, miksi menin vankilaan kuin sille, että olin siellä tai että menin sinne.
- Mielipidevanki on aika iso sana, enkä ole jaksanut pohtia sitä tarpeeksi, että voisin ruveta käyttämään sitä. Pelkään, että jos minua pidettäisiin mielipidevankina, se hieman laimentaisi suhtautumista niihin oikeisiin mielipidevankeihin, jotka oikeasti tarvitsevat apua. Vaikka asiaa ei problematisoisi paljoa, ylläoleva ero on olemassa. On ero sillä, että kirjoittaa nettiin "Hallitus on paska." ja joutuu siitä linnaan ja sillä, että ei mene inttiin tai sivariin.
- Amnestykään ei ole tuntunut antaneen asialle kauheasti aivotyötä. Järjestö ei edes tiedä totaalikieltäytyjän ja aseistakieltäytyjän eroa.
Joskus minulla on ollut sellainen kuva, että heidän kirjoissaan mielipidevankeja ovat he, jotka vastustavat sivarin pituutta suhteessa intin pituuteen, mikä tietysti tekisi minusta ei-mielipidevangin. Kuitenkin tuolla sivuilla sanotaan, että suomalaiset aseistakieltäytyjät ovat mielipidevankeja. Eli paitsi että kaikki totaalit, myös kaikki sivarit ovat mielipidevankeja - vaikka eivät vankilassa olekaan.

Tuure Junnila

Luen tällä hetkellä Petri Nummivuoren väitöskirjatutkimusta "Nuori konservatiivi. Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956." vuodelta 2006, joka sattumalta pisti silmääni käydessäni kirjastossa. Vasta äsken sain tietää, että Nummivuori on kirjoittanut Junnilasta elämäkerrankin "Oikeistolainen - Tuure Junnilan elämäkerta", jonka kautta olisi varmaan ollut helpompi tutustua aiheeseen.

Tieteellisistä ansioista en osaa sanoa (Erkki Tuomioja ei niin arvosta), mutta teos on sujuvasti kirjoitettu elämäkerta ja ainakin itse saan irti siitä vaikka mitä. Näkeehän siitä, miten syvällä aiheessaan kirjoittaja on ja on niin paljon, mitä problematisoimatta jää. Esimerkiksi puhutaan vaimosta, kuinka "Kaija Junnila, joka oli oppinut lapsuudenkodissaan arvostamaan akateemista uraa, kannusti miestään tämän pyrkimyksissä ja hoiti arkiasiat niin, että Junnila saattoi häiriöttä keskittyä tutkimustyöhönsä." Lolled.

Mutta konservatismi on parhaimmillaan niin kaunista. Näin Junnila kiteytti jo 24-vuotiaana konservatismin ja talonpoikaisuuden ytimen:

Isiensä pelloilla ihminen ensi kerran oivaltaa, että hänen elämällään ja työllään on pysyvää, yli yksilön elämäniän ulottuvaa merkitystä vain, jos hän syventää ja leventää sitä samaa kynnöstä, jonka edeltäjät ovat raivanneet, ja jos hänen työnsä saa jälleen varman jatkajansa. Mutta näin tulee perintömaa sen tradition ja kontinuiteetin jatkajaksi, jota ilman ei ole mitään todellista, kestävää kulttuuria.

Jos tällaisella ajatuksella ei ole enää muuta arvoa kuin se lämmin tunne, jonka se lukijassa herättää, vaalittakoon tuota lämpöä niin, että meillä olisi jotain, mihin kiinnittyä tässä kylmässä maailmassa. pathospathospathos

Mitä vikaa on todistusvalinnoissa?

Pääsykokeiden tarkoitus on karsia hakijajoukosta pätevimmät. Koska opetusministeriö on suunnittelija par excellence, sen pitäisi yrittää ottaa huomioon hankkeidensa kokonaisvaikutukset. Haiskahtaa hirmuiselta tehottomuudelta, kun nuoret ensiksi puurtavat enemmän tai vähemmän kovasti ylioppilaskirjoituksiin ja pänttäävät asioita muistiin, ja sen jälkeen he puurtavat ja pänttäävät asioita muistiin päästäkseen yliopistoon.

Olen suhtautunut positiivisesti viimeisimpiin suunnitelmiin yo-todistuksen merkityksen korostamisesta yliopistovalinnoissa. En tiedä tarkalleen, mikä ministeriön ajatus on, mutta itse ajattelen asiaa osuuksien kautta: miten monta prosenttia suoraan yo-valinnalla, miten monta pääsykokeiden avulla? Varmastikaan nykyään useimmilla aloilla käytettävä 0 % yo-valinnalla ei ole optimaalinen.

Kysymys on paljolti seuraavasta: Minkä verran se joukko, joka saisi opiskelupaikan yo-todistusvalinnassa eroaa siitä, joka saisi opiskelupaikan pääsykokeiden avulla? Olisi mielenkiintoista nähdä tästä jotain tutkimustuloksia, data ei luultavasti ole mitenkään vaikeasti saatavilla, ainakaan ministeriölle (tosin tutkijan pitäisi huomioida, että uudessa tilanteessa käyttäytyminen yo-kirjoitusten suhteen voisi muuttua, eivätkä tulokset olisi suoraan sovellettavissa siihen).

Tässä on joitakin vastalauseita, joita olen kuullut tätä kehityssuuntaa vastaan.

Alakohtainen, spesifi älykkyys, jota pääsykokeet mittaavat.
- En usko, että kovinkaan monella alalla tarvitaan mitään niin radikaalin erilaista kognitiivista kykyä, että sitä ei jo mitata ylioppilaskirjoituksissa. Luonnollisesti matemaattisiin aineisiin hakiessa matematiikan arvosanojen pitää painaa enemmän, ja humanistisiin aineisiin hakiessa muiden, vaikkapa äidinkielen.

Opiskelijoiden pitää tutustua siihen alaan, mihin he aikovat hakea.
- No voihan aivoton nuoriso. Opiskelijat varmaan osaavat tehdä tämän ihan itsekin.

Ylioppilaskoe on jo nyt kovin stressaava tapahtuma.
- Niin ovat pääsykokeetkin. Mutta tietenkään ei pidä olla niin, että koulutusjärjestelmämme ei tuntisi mitään armoa, kuten seuraavassa sanon.

On väärin, jos huonosti menneet kirjoitukset lyövät lukkoon tulevaisuuden.
- Tämä pointti on pätevä. Pitää huolehtia siitä, että aina on mahdollisuus päästä myös pääsykokeilla (tai käydä korottamassa yo-arvosanoja, mutta tämä tuntuu huonommalta vaihtoehdolta). Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ketään ei pitäisi ottaa suoraan yo-todistuksella, eikä edes sitä, että valtaosaa ei pitäisi ottaa yo-todistuksella.

Uudistus huijaa nykyisiä lukiolaisia, jotka eivät ole valmistautuneet näin tärkeisiin kirjoituksiin.
- Tämä pointti on rajoitetusti pätevä. Siirtymävaiheen ongelmat pitää ottaa huomioon, mutta ne eivät ole mikään syy jättää uudistus tekemättä, ts. ne eivät ole argumentti uudistusta vastaan, vaan sen mahdollisia käytännön toteuttamistapoja vastaan.

Kaiken kaikkiaan, tästä politiikkahankkeesta pitäisi kaiken järjen mukaan olla poikkeuksellisen paljon dataa jo valmiina. Miksi OPM ei käytä tätä, jos heidän ideansa on kerran niin hyvä?

Björn - samaistun

Nalle on hieno tyyppi, hän on yksi tärkeimmistä hahmoista suomalaisessa poliittisessa keskustelussa. Niin häpeilemätön. Niin johdonmukainen. Kivasti epäkorrekti:

"Jos olisin poliittisesti oikein epäkorrekti, sanoisin, että suurin yksittäinen leikkauskohde on kehitysapu"

Wahlroos perustelee kantaansa viittaamalla sambialaisen naisekonomistin Dambisa Moyon kirjaan, jossa tämä arvioi kehitysavun tehneen saajistaan riippuvaisia länsimaista, edistäneen korruptiota ja pitkittäneen köyhyysongelmaa.

Luin tuon Moyon kirjan jonkin aikaa sitten, piti tehdä siitä postauskin. Kyseessä on asiantuntevan henkilön tekemä pamfletti, eli pitää lukea varauksin, mutta on vaikeaa väittää vastaankaan.

Ydinsanoma on se, että apu ei ole tähän mennessä toiminut (hyvin vaikeaa kiistää), se ei toimi jatkossakaan (voi kiistää, mutta pitää varoa perusteetonta optimismia ja sanoa, miksi ja miten se ihmeellisesti alkaisi nyt toimia) ja oikeasti rahoitusmarkkinat nostavat Afrikan kurjuudesta. Tämä viimeinen pointti lienee tärkein ja vaatisi enemmän todisteluja, kuin mitä Moyo esittää kirjassaan. Niin ja että kiinalaiset hoitaa homman kotiin, kun eivät anna vastikkeetonta rahaa vaan menevät paikan päälle yrityksineen.

Ja omg se on nainen ja itse sieltä ja sanoo tällaista. Kuten Niall Ferguson sanoo teoksen esipuheessa, että on hyvä, että kehitysapukeskusteluun tulee muidenkin kuin niiden iänikuisten vanhojen valkoisten miesten (Bono, Collier, Easterly, Sachs) mielipiteitä. Toisaalta se voi johtaa halpaan retoriikkaan: jutussakin korostetaan Moyon taustaa määrittelemällä Moyon sambialaiseksi naisekonomistiksi ja Björn ja muut voi olla (ainakin itselleen) että "Hei! Se on nainen ja Afrikasta ja sekin on tätä mieltä. Vähänkö se tarkoittaa, että me ollaan oikeassa."

Niin ja miksi samaistun? Kun Björn vaan änkyröi menemään omassa klassisen liberalismin maailmassaan (jossa valtio paha markkinat hyvä), lukee kirjan, joka tukee omia ajatuksiaan, ja sitten änkyröi vähän lisää. Mut jos se vaan on niin hei.

Stubb (isäntä)

Stubb näyttää kaapin paikan. Tässä on mielestäni aidosti freesiä ja hyvää keskustelua. Jotenkin minusta tuntuu siltä, että Vihreiden setit tässä asiassa ovat olleet hyvin väsyneitä viime aikoin. Tässä on joitakin huomionarvoisia asioita:

Kokoomuslainen mamumyönteisyys:

"Olen nähnyt viime aikoina liian vähän ihmisiä, jotka sanovat maahanmuuton olevan Suomelle hyvä asia", Stubb sanoo.

Tarkkuus sanojen käytössä. Minusta rasismi on edelleen väärä sana kuvaamaan hommalaisia, ksenofobia on ainakin osuvampi:

Keskustelu on liian yksipuolista. Siinä haiskahtaa rasismi, siinä haiskahtaa nationalismi, populismi ja ksenofobia (muukalaisviha). Se on hyvin vastenmielistä", Stubb sanoo.

Ja viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä:

Vaikka Stubb hehkuttaa monikulttuurisen rikkautta ja kansainvälisyyden ihanuutta, myös maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista pitää puhua avoimesti.

Mikä tästä tekee erityistä? Se, että Stubb oikeasti jatkaa ja kertoo näkemyksiään maahanmuuton ongelmista. Voi olla taas harhaista havainnointia, mutta tuntuu, että Vihreillä juttu jää usein tähän, tai jatkuu tyyliin "vaikea asenneilmapiiri ynnynnyy".

"Ongelmia on kaksi: suomalaisella yhteiskunnalla on vaikeuksia asenteellisella tasolla ottaa maahanmuuttajia vastaan. Toisaalta suomalaisella järjestelmällä on ollut huono valmius ottaa turvapaikan hakijoita, kun niiden määrä on niin voimakkaasti kasvanut. Näihin epäkohtiin meidän pitää puuttua."

Stubb myöntää, että Suomi on ollut liian houkutteleva kohde turvapaikan hakijoille. "Siihen on yritetty hallituskauden aikana puuttua."

Darra-analyysi

Minulla saattaa olla tänään krapula. Ehkä. Päätäni särkee ja olen lyhytjännitteinen, tästä olen varma, mutta syitähän voi olla muitakin (vaihtoehtoinen hypoteesini on se, että heräsin aamulla auringonpaisteeseen ja siitä pääkipu). Sitäpaitsi join vain hieman yli kolme annosta. Toisaalta söin huonosti, mikä saattaa vaikuttaa asiaan.

Kyseessä olisi varmaankin ensimmäinen krapula noin kahdeksaan kuukauteen. Krapula olikin yksi syy, miksi halusin kokeilla tipatonta elämää. Ei pelkästään se, että se saa aikaan ikäviä asioita kehossa ja mielentilassa, vaan se, että se häiritsee niiden mielentilojen tuntemista.

Muistan esimerkiksi, että krapula lisäsi parisuhteen kränäisyyttä. Mutta kränää tulee muulloinkin, aiheesta, ja se on hyvä tunnistaa ja selvittää. Minua ärsytti suunnattomasti aina se, etten voinut tietää, johtuiko huono mieleni krapulasta vai jostain muusta, oikeutetummasta ongelmasta. Jos pyrkii puhumaan pitkän aikavälin totuutta (ei nyt problematisoida tuota), krapulassa saattaa sanoa asioita, joita ei tarkoita ja jättää sanomatta asioita, joita tarkoittaa. Vaikka onnistuisikin yhä välittämään kumppanille keskimäärin sen, miltä todella tuntuu, varianssi kasvaa ja hyvinvointi laskee.

Tämä ei tietenkään olisi ongelma, jos krapulan asteen voisi mitata suoraan tai laskea edellisiltana nautituista ruuista ja juomista ja muista tiedossa ja toivottavasti muistissa olevista muuttujista, jolloin sen vaikutuksen voisi eristää. Mutta krapula uhmaa kaikkea tällaista. Joskus on aivan saatanan paha olo pienestä kännistä ja joskus voi olla yhtenä iltana aivan naamat ja seuraavana päivänä olla tavallisen iloinen vesseli. Siinä ei ole mitään järkeä, ja vielä kun pitää yrittää ottaa huomioon nukutut tunnit ja alkoholin vaikutus unenlaatuun.

Voisihan sitä elää niinkin, että vain tiuskii kun tekee mieli ja (ehkä) pyytää anteeksi seuraavana päivänä, mutta on siinäkin ongelmansa. Epävarmuus ei välttämättä vähene, se saattaa vain siirtyä kumppanille, joka joutuu arvuuttelemaan, milloin tiuskija on tosissaan. Jos oletetaan, että parisuhteen osapuolet maksimoivat jotain yhteistä hyötyfunktiota (onni ja auvo!), optimaalisen toiminnan määrittelee ehkä se, kumpi tunnistaa krapulan vaikutukset paremmin, krapuloitsija itse vai hänen kumppaninsa.

Jooh. Ja sitten kun päätä särkee ja joutuu miettimään tällaisia.

Taloustiedettä ymmärtämässä

Daniel Little (ja Daniel Hausman) tarjoavat ajatuksia taloustieteestä, jotka on syytä pitää mielessä haukuttaessa/ylistettäessä kyseistä tiedettä ja sen tekijöitä. Liittyen näihin, yleensä jään tällaisissa keskusteluissa kaipaamaan Bayesilaisuuden käsitteen ymmärtämistä.

Economics is an "inexact" science; or so Daniel Hausman argues in The Inexact and Separate Science of Economics (Google Books link). As it implies, this description conveys that economic laws have only a loose fit with observed economic behavior. Here are the loosely related interpretations that Hausman offers for this idea, drawing on the thinking of John Stuart Mill:

1. Inexact laws are approximate. They are true within some margin of error.
2. Inexact laws are probabilistic or statistical. Instead of stating how human beings always behave, economic laws state how they usually behave.
3. Inexact laws make counterfactual assertions about how things would be in the absence of interferences.
4. Inexact laws are qualified with vague ceteris paribus clauses. (128)

Economics has also been treated by economists as a separate science: a science capable of explaining virtually all the phenomena in a reasonably well-defined domain of social phenomena. Here is Hausman's interpretation of a separate science:

1. Economics is defined in terms of the causal factors with which it is concerned, not in terms of a domain.
2. Economics has a distinct domain, in which its causal factors predominate.
3. The "laws" of the predominating causal factors are already reasonably well-known.
4. Thus, economic theory, which employs these laws, provides a unified, complete, but inexact account of its domain. (90-91)

Erillisyyttä koskien MacKenzie et al.: Do Economists Make Markets?: On the Performativity of Economics olisi varmasti mielenkiintoista luettavaa.

P.S. Eksyin jotenkin todella hyvään taloussosiologian blogiin, kannattaa katsoa, jos sellainen kiinnostaa.

Rotuharha

Ed Glaeser:

Before welfare reform, US states with more African-Americans were significantly less generous to their welfare recipients. My colleague Erzo Luttmer found that people in the United States who live around poor people of a different race are more likely to oppose welfare spending. There is a long historical literature, written by scholars like C. Vann Woodward, documenting the role that racial divisions have played in blunting the appeal of populist redistributors in the United States and elsewhere.

Lienee luonnollista, että erilaiselta näyttäviä ihmisiä kohtaan on vaikeampi tuntea empatiaa. Voisi luulla, että suomalaisten ulkonäöllisen homogeenisuuden väheneminen maahanmuuton seurauksena kasvattaa äänestäjien toleranssia tuloerojen suhteen ja lisää paineita hyvinvointivaltioa kohtaan.

Sauli on sateenkaarimiehiä (ja Jutta edelleen etsii itseään)

En tiedä, olisiko tämä ihan välttämätöntä, hyvää ja tarkoituksenmukaista, mutta jälleen on oltava kiitollinen Niinistöstä ja hänen näkemyksestään valtiontalouden kestävyyden suhteen ja hänen sinnikkyydestään pitää esillä tätä tärkeää asiaa. Tulevaisuudessa veroja on korotettava ja menoja leikattava (tai niiden kasvua ainakin hillittävä), ja olisi ihan nastaa, jos puolueet a) tajuaisivat sen ja b) kertoisivat siitä rehellisesti äänestäjilleen. Hallitusvastuu, jota Niinistö ehdottaa, on kieltämättä asia, joka pakottaa puolueet kohtaamaan todellisuuden. Varmaan siksi Jutta ei innostu. Syy voi olla tietysti sekin, että hallituksessa saisi enemmän julkisuutta kuin oppositiossa. Tämän puoluejohtajan kohdallahan tilanne on se, että kun hän avaa suunsa telkkarissa, katseet kääntyvät alas myötähäpeästä ja kannatuskäyrät seuraavat samaan suuntaan.

"Ennenaikaisista vaaleista hän [Urpilainen] ei innostu." En usko että Urpilainen on innostumassa muutenkaan vaaleista ja vielä vähemmän innostamassa demareita. Vai miten on?

Libertarismista ja feminismistä

Varoitus: pitkä postaus.

”Kannatan tasa-arvoa, mutten ole feministi.” on kulunut lausahdus, mutta viime päivinä olen tuntenut siihen vetoa. Vatvoin feminismiä tyttöystäväni kanssa eräänä yönä ja tajusin, miten suuria vaikeuksia minulla on feminismin ymmärtämisessä.

Tehdään yksi asia selväksi, jos se ei vielä ole sitä: minä vieroksun yhteisten asioiden hoitamista valtion kautta. Yritän olla vihaamatta valtiota, (syistä, jotka on aika hyvin lueteltu täällä), mikä varmaan tekee minusta maltillisen libertaarin. Myönnän kuitenkin, että tässä asiassa minulla on vahvasti tunteet pelissä, eikä katkeruus ole niistä tunteista pienin.

Ja pelkään valtiota, sen myönnän. On syytäkin. Joskus tämä pelko vain johtaa harhaiseen ajatteluun, kuten tunteilla on tapana: Minulla on tapana väheksyä asioita, jotka ovat pielessä, koska pelkään, että niiden vääryyden tunnustaminen päästää sisään valtion niitä korjaamaan.

Tästä pääsemme feminismiin. Symppan tätä aatetta todella ja tiedän, että tasa-arvon ja vapauden tavoittelu vaatii patriarkaatin purkamista. Pelkoni on vain se, että halutaan käyttää yhtä alistamisen tapaa toisesta pääsemiseksi.

Vähän vatvontamme jälkeen vietin yhtä yötä lukien libertaarista feminismistä, lähinnä herrojen Long ja Johnson kirjoittaman esseen Libertarian Feminism: Can This Marriage Be Saved? kautta. Avaudun tästä melko huolella ja siteeraan pitkiäkin kappaleita, mutta yrittäkää kestää. Essee ensinnäkin alkaa niin hyvin:

Let’s start with what this essay will do, and what it will not. We are both convinced of, and this essay will take more or less for granted, that the political traditions of libertarianism and feminism are both in the main correct, insightful, and of the first importance in any struggle to build a just, free, and compassionate society. We do not intend to try to justify the import of either tradition on the other’s terms, nor prove the correctness or insightfulness of the non-aggression principle, the libertarian critique of state coercion, the reality and pervasiveness of male violence and discrimination against women, or the feminist critique of patriarchy. Those are important conversations to have, but we won’t have them here; they are better found in the foundational works that have already been written within the feminist and libertarian traditions. The aim here is not to set down doctrine or refute heresy; it’s to get clear on how to reconcile commitments to both libertarianism and feminism.

Näin ollen en itsekään puhu siitä, miksi henkilökohtaisesti uskon libertarismiin ja feminismiin.Tämä essee opetti minulle paljon edellisestä, ja sai minut ymmärtämään, että jälkimmäinen ei ole ristiriidassa sen kanssa. Homman ydin lienee jotakuinkin tässä: libertarismi on minulle ideologia, joka pyrkii tunnistamaan ne tavat, joilla väkivaltaa käytetään pakottamiseen ja vapauden vähentämiseen. On tietenkin luonnollista, että valtio väkivaltamonopolina ansaitsee tässä erityistä huomiota. Silti täytyy huomata, että tämä monopoli ei ole vedenpitävä: ihmiset vetävät toisiaan turpaan joka päivä, ja uskallan väittää, että se usein johtuu niin miesten kuin naistenkin sukupuolirooleista, patriarkaatista. Toki nämä roolit ovat pitkälti biologiasta, evoluutiopsykologiasta yms. johtuvia, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö niitä pitäisi yrittää muuttaa.

Tässä pari lainattua kappaletta tästä väkivallasta, tarkalleen ottaen raiskauksesta:

Just as, under patriarchy, forced sex is not recognized as real or fully serious rape unless the perpetrator is a stranger rather than one’s husband or boyfriend, so, under statism, governmental coercion is not recognized as real or fully serious tyranny unless it happens under a non-democratic government, a “dictatorship.” The marriage vow, as a rape license, has its parallel in the electoral ballot, as a tyranny license. Those who seek to withhold consent from their country’s governmental apparatus altogether get asked the same question that battered women get asked: “If you don’t like it, why don’t you leave?”

Libertarians rightly recognize that legally enacted violence is the means by which all rulers keep all citizens in a state of fear, even though not all government functionaries personally beat, kill, or imprison anybody, and even though not all citizens are beaten, killed, or imprisoned; the same interpretive charity towards the radical feminist analysis of rape is not too much to ask.

Esseen keskeisin teoreettinen teema on “politiikan autoritäärinen teoria”:

It’s as though, if they granted any political critique of the outcomes of voluntary association, they would thereby be granting that voluntary association as such is oppressive, and that government regulation is the solution. But such a phobic reaction only makes sense if you first accept (either tacitly or explicitly) the premise that all politics is exclusively the domain of the government, and as such (given Mises’s insights into the nature of government) all political action is essentially violent action. This is, as it were, a problem that has no name; but we might call it “the authoritarian theory of politics,” since it amounts to the premise that any political question is a question resolved by violence; many 20^th century libertarians simply grant the premise and then, because they hold that no question is worth resolving by (initiatory) violence, they call for the death of politics in human affairs.

Tämä kappale kolahti minuun koviten ja tunnistin tässä vaiheessa monet omista ongelmakohdistani. Viittasinkin tähän tematiikkaan ylempänä, kun määrittelin libertarismin suhteessa väkivaltaa yleensä, enkä pelkästään suhteessa valtioon, kuten varmaan aiemmin olisin tehnyt. On ajateltava, että politiikkaa voidaan toteuttaa ja yhteisiä asioita hoitaa muutenkin kuin valtion kautta. Kun tämä pidetään mielessä, feminismin ja libertarismin välillä ei ole periaatteellista ristiriitaa, niin kuin ei pidäkään olla:

The parallels between libertarian and feminist insights are striking. “The state is male in the feminist sense,” MacKinnon argues, in that “the law sees and treats women the way men see and treat women”. The libertarian completion of this thought is that the state sees and treats everybody—though not in equal degree—the way men see and treat women.

Essee jatkuu sitten näiden teemojen yksityiskohtaisemmalla ja erityisesti historiallisella tarkastelulla. Paljon huomiota annetaan 1800-luvun libertaarifeministeille, jotka kammosivat valtiota, koska näkivat sen patriarkaatin kumppanina syrjivine lakeineen. Mutta on myönnettävä, että nykyään tällaisia lakeja ei taida olla, en ainakaan keksinyt sellaisia tähän hätään. Liian lievien raiskaustuomioiden yms. syy lienee pikemminkin oikeuslaitoksessa kuin parlamentissa. Onko siis nykyään enää syytä olla pitämättä valtiota työkalupakissa? Onko feminismillä syytä liittoutua libertarismin kanssa?

No tottahan toki, kahdestakin syystä. Ensinnäkin kuka tahansa, joka johdonmukaisesti uskoo vapauteen, on jossain määrin libertaari ja suhtautuu valtioon epäillen ja nuivasti. Vapauteen ei voida alistaa, ja juuri sitä olisi patriarkaatin purkaminen valtion avulla. Jos olet vähemmän vakuuttunut libertarismista, tarjoan myös käytännön neuvon: Valtio on yleensä aika huono rakentamaan kestäviä ratkaisuja. Onhan se hienoa, jos valtion kautta saa kupattua muiden rahoja omiin jaloihin pyrkimyksiin, mutta sellaisella rahalla tehtävät hankkeet ovat hiekalle rakennettuja taloja. Ja uskallan väittää, että osittain tämä johtuu ensimmäisestä kohdasta, siitä, että valtion rahat ovat verirahoja. Tehokkaat ja kestävät ratkaisut perustuvat ihmisten vapaaehtoiseen osallistumiseen.

Tämä postaus on ollut enimmäkseen libertarismin ja feminismin suhteen käsittelyä. Mitä tulee feminismiin yksinään ja omaan identiteettiini suhteessa siihen, en ehkä uskaltaisi sanoa itseäni feministiksi. En ole sisäistänyt sitä. Aatteita ja ideologioita ei voida redusoida yksittäisiin ajatuksiin (à la Osku Pajamäki, joka eräässä Langan kolumnissa oli sitä mieltä, että kuka tahansa, joka kannattaa markkinoiden tuottamaan tulonjakoon puuttumista, on sosialisti), vaan on tutkittava kattavasti sitä, mihin kyseinen aate tai ideologia on kytketty historian saatossa, miten sitä on tulkittu eri konteksteissa, jotta voidaan identifioitua sen aatteen kannattajaksi – tai vastustajaksi. Sillä välin sympataan, ollaan nuivia tai ollaan välinpitämättömiä. Olisiko lausahdus “Kannatan feminismiä, mutten ole feministi.” aivan hölmö?

Relationship for sale

19-vuotias myi neitsyytensä 23000 eurosta netissä

Joku muu varmaan saattaisi raivoilla siitä, että maksullinen opiskelu pakottaa ihmiset myymään itseään, omia kehojaan ja ainutkertaisia kokemuksiaan, mutta itse en löydä vääryyttä tässä.

Addendum: Hanna tarttui täkyyn - mikä oli sinänsä iloinen asia, koska sen avulla saavutin uuden (hyvin vaatimattoman) kävijäennätyksen perjantaina. Noin yleisesti ottaen varmaan huomaa helposti, kumpi meistä on tehnyt enemmän ajatustyötä feminismin parissa.

Sekalaista

Mainio artikkeli suomalaisesta terrorismista.

Avatarin poistettu seksikohtaus. Jäinkin miettimään elokuvan jälkeen, että miksi ne eivät tehneet tuota.

Sanoja, joita nouseva maailmanmahti pelkää. Kannattaa katsoa myös muita postauksia, hauska saitti.

Päihtymisen taloustiede

Miksi yhdessä juominen yhdistää ja miksi siis rationaalinen päihtyminen on kannattavaa? Miksi ihmiset, jotka eivät juo, näyttäytyvät epäilyttävinä? Miksi alkoholi ja uskonto ovat substituutteja? Vastauksia löytyy täältä. Taloustiedettä ja peliteoriaa parhaimmillaan. Mikäli paperi on gated ettekä pääse siihen käsiksi, kannattaa silti lukea abstrakti.

Riistosta

Olen viime päivinä hankkinut itselleni päänsärkyä miettimällä riistoa. Tarkoitus oli ottaa punaista härkää sarvista ja ottaa selvää tästä käsitteestä, mutta en harmikseni ja häpeäkseni ole onnistunut.

En ole ikinä ymmärtänyt riistoa. Olen varmasti käyttänyt sitä nuorena antikokoomuslaisena, mutta en usko, että sisäistin sitä koskaan maailmankuvaani. Se näyttäytyy minulle pohjiaan myöten antagonistisena käsitteenä, joka kiinnittyy nollasummapelien maailmaan: työläinen vastaan työnantaja, kehitysmaat vastaan länsimaat. Minä vieroksun nollasummapelejä niin henkilökohtaisessa elämässäni (esimerkiksi väittelyt, joissa vain ratkotaan sitä, kumpi on oikeassa) kuin yhteiskunnallisessa ajattelussani, ja siksi tämä on varmaankin minulle vaikeaa. Lisäksi minulla on häiritsevä tunne, että riisto on "I know it when I see it"-käsite.

Miksi tämä asia on pyörinyt mielessäni? Viime syksynä kohtasin riiston käsitteen omalla mukavuusalueellani, mikrotalousteorian jatkokurssin oppikirjassa. Riisto on tässä kovin yksinkertaista: kirjoittaja Cowell käyttää käsitettä niistä sopimuksista, joilla toinen osapuoli on reservaatiohyötytasollaan. Esimerkiksi työnantaja on palkkaamassa työntekijää, ja työnhakija menee neuvotteluihin ajatellen, että "en varmasti työskentele alle kymmenen euron tuntipalkalla" (reservaatiohyöty) ja työntekijä menee töihin tasan kympin tuntipalkalla. Cowell sanoisi tällöin että työntekijä on "fully exploited", täysin riistetty (ylijäämähyödystään). Epäselväksi tosin jäi, voidaanko riistosta puhua vain silloin, kun jokin osapuoli on reservaatiohyötytasollaan, vai olisiko työntekijä osittain riistetty, kun hän saisi vaikka yksitoista euroa - ja vielä mielenkiintoisemmin, olisiko myös työnantaja tällöin osittain riistetty, kun hän ei saisi kaikkea hyötyä itselleen.

Otan mielelläni vastaan ajatuksia tästä aiheesta, mutta pyydän, että tavoitteena olisi suurempi ymmärrys, jolloin ajatukset kuten "Hikipajoissa riistetään, koska siellä on aika paskat oltavat." eivät auta, ainakaan mikäli niitä ei elaboroida. Myös marxilainen talousteoria on sellainen suo, johon en mielellään astuisi, mutta olisi mielenkiintoista kuulla, että voiko riiston käsitettä ymmärtää ilman, että sisäistää Marxin lisäarvoteorian osaksi omaa ymmärrystään.

Lehtomäen valinta

"Lehtomäki valitsi perheen keskustan sijasta" otsikoi Helsingin Sanomat osuvasti ja jotenkin koskettavasti. Tuntuu, että on meneillään jonkinasteinen muutos siinä, millaisina ihmisinä poliitikot näyttäytyvät. Vielä pari vuotta sitten kaikki, mitä Sauli Niinistö teki, tulkittiin presidentinvaalien peliliikkeiksi, mutta nyt ymmärretään paremmin, että poliitikkoja ajaa elämässään muukin kuin vallanhalu. Itse luulen, että Niinistö ei tule asettumaan ehdolle, mutta ei kai sitä kukaan tiedä.

Onko tämäkin trendi vain yksi merkki lisää politiikan arvostuksen vähenemisestä? Ehkä, mutta tässä tapauksessa se on ehdottomasti tervettä: kyllä perhe tulee voida laittaa etusijalle. Ja voi olla, että kynnys lähteä politiikkaan madaltuu, kun nähdään, että sille ei tarvitse antaa kaikkea - vaikka puoluetoverit kuinka haluaisivat uhrautumista.

P.S. Onhan meillä paljon poliitikkoja, joilla ei ole tällaisia esteitä. Jotenkin nykyilmapiiri vain tuntuu olevan nihkeä dinosauruksia kohtaan.

Kannabisseurantaa

Poliisi on tehnyt selvän ylilyönnin huumeidenvastaisessa taistelussa. Luin keskustelupalstan kolme ensimmäistä sivua läpi, enkä löytänyt yhtään poliisin toimintaa symppaavaa kommenttia. Nopeana ajatuksena, tässä tulee esille ainakin kaksi kriminalisointikeskustelun tärkeää teemaa: valvontaan käytetyt resurssit ja valvonnan vaikutus yksilönvapauksiin. Jossain on vikaa, jos tällaista tapahtuu.

Lainalla työttömäksi

Lainaa jouduin ottamaan useita kymmeniä tuhansia rahoittamaan opinnot. Ajattelin enemmänkin, että se on sellainen sijoitus tulevaan ja haaveammattiin sitä kautta, mutta kyllä uskon, että se kannattaa, Heiskanen sanoo.

- Yksityisestä lentäjäkoulusta valmistunut Jani Heiskanen Ylen uutisessa lentäjien työllisyystilanteesta

Lentäjillä on kieltämättä mielenkiintoiset työmarkkinat. Se on ilmeisesti jossain määrin kutsumusammatti - tosin tästä on vaikea suodattaa pois sitä hohtoa, joka syntyy kovasta palkasta ja tietystä professionaalisuudesta ja "eliittisyydestä", joka puolestaan syntyy osittain lentäjäkoulujen tiukilla pääsykokeilla. Alalla on ilmeisesti ainakin nyt yhtä aikaa paljon työttömiä ja kovat palkat. Yleensä tällaisissa tilanteissa palkat alenevat ja työllisyys paranee, miksi siis ei nyt? Tämä on silkkaa arvailua, mutta ehkä koska

1. Alalla on tiukkoja työehtosopimuksia ja vahvat liitot, kuten nähtiin taannoisessa lakossa. Tämä on osin historiallista, kuten Jukka Hienonen kirjoitti:

Finnair on ollut vuosikymmeniä ainoa relevantti lentoyhtiö Suomessa. Monopoliasemassa pystyi ennen vanhaan synnyttämään palkka- ja muitakin kustannusrakenteita, joilla ei ole elinmahdollisuuksia vapaan kilpailun oloissa. Perimillään nyt on kyse vuosikymmenten saatossa työehtosopimuksiin pakkautuneiden epäterveiden rakenteiden hallitusta purkamisesta.

Sana "hallittu" ilmeisesti viittaa siihen, että rakenteita puretaan palkanalennuksilla irtisanomisten sijaan.
2. Ja toisaalta työntekijöiden kannalta palkkakustannukset ovat niin pieni osa pääomaintensiivisten lentoyhtiöiden kustannuksista, että palkanalennus ei kohentaisi työllisyyttä merkittävästi, ja tähän liittyen
3. Työttömät lentäjät saattavat ajatella niin, että he mieluummin pitävät alan kovapalkkaisena ja hohdokkaana kuin että suostuisivat siihen, että palkat alenisivat ja he saisivat varmemmin tätä uutta, "tavallisempaa" työtä. Tämä voi olla ihan järkevää rahallisistakin syistä, jos 2.-kohdan vaikutus on voimakas. Tietysti pitkällä aikavälillä jäykkyydet katoavat.

Olen yleisemminkin ajatellut, että olisi mielenkiintoista tutkia tässä maassa toimivaa yksityistä koulutussektoria ja ehkä myös sitä kautta yleisesti tehtyjä koulutuspoliittisia valintoja. Ketkä menevät mihinkin kouluun? Miten he rahoittavat opintonsa? Miten he työllistyvät? On mielestäni olemassa ainakin teoreettinen mahdollisuus, että nykyjärjestelmä on regressiivinen, mikäli parempien tulojen perheistä tulevat lapset pääsevät helpommin ilmaisen koulutuksen piiriin (tai tulojen kannalta parempiin ammatteihin valmistavan ilmaisen koulutuksen piiriin), jolloin heikompien tulojen perheistä tulevat joutuisivat maksamaan itsensä sisään kouluun (tai valitsemaan tulojen kannalta huonompia aloja).
Tietenkin älykkäämmät ihmiset yleensä tienaavat enemmän ja koska älykkyys on jossain määrin periytyvää, on luonnollista, että vanhempien ja lasten tulojen välillä on positiivinen korrelaatio. Mutta tästä huolimatta olisi tärkeää tutkia, mitä vaikutuksia koulutuspolitiikallamme on tai voisi olla tähän korrelaatioon, koska tämä korrelaatio on ilmeisesti tärkeässä osassa siinä, millaisena näemme yhteiskuntamme.

En tykkää, kielletään se

Alla on teksti, jonka kirjoitin Virnun poliittisen kirjoituspiirin päihdeiltaan.


Valtion toimenpiteitä perustellaan usein paitsi niiden mahdollisilla positiivisilla vaikutuksilla, myös yhteiskunnan tahdonilmauksena. Tätä perustelua käytetään etenkin niissä tilanteissa, kun kohdataan johonkin hyväksi katsottuun yhteiskunnalliseen valintaan liittyviä lieveilmiöitä, jotka aiheuttavat moraalista närkästystä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa jotkut valtion auttamat pankit maksoivat työntekijöilleen (enimmäkseen johtoportaalle) suuria bonuksia samaan aikaan kun työttömyys tuli yhä useamman kansalaisen kohtaloksi. Toivotuksi katsottu yritysten vapaus päättää omien työntekijöidensä palkoista ja palkkioista ja niin ikään toivotuksi katsottu tuki rahoitusmarkkinoille saivat aikaan ei-toivotuksi tuomitun lieveilmiön.

Lainsäädännön suhtautuminen päihteisiin koettelee yksilönvapauden ja moraalisen intuitiomme rajoja. Liberalismin perusajatus siitä, että ihminen saa tehdä mitä haluaa, kunhan hän ei rajoita muiden vapautta tehdä samoin kuulostaa hyvältä, mutta sen soveltaminen riippuu siitä, miten tulkitsemme sitä, mitä ihmiset haluavat tehdä. Toisaalta voidaan sanoa, että ihminen tekee sen, mitä haluaa tehdä ja jättää tekemättä sen, mitä ei halua. Mutta toisaalta ajatus siitä, että ihminen haluaa olla riippuvainen jostakin, joka näyttää tuhoavan hänen läheissuhteensa, onnellisuutensa ja ihmisyytensä, ja että meidän pitää tunnustaa tämä halu pyhäksi lehmäksi, tuntuu vieraalta.

On sanottava, että päihteet aiheuttavat paljon pahaa myös muille, pahaa, jota he eivät ole ansainneet. Kaikkien hyväksymiemme periaatteiden mukaan alkoholistien on maksettava itse aiheuttama maksakirroosinsa yhteiskunnalle jotenkin, ja koska olemme valinneet tarjota kansalaisille (myös alkoholisteille) terveydenhuoltoa subventoidusti, maksun on tapahduttava alkoholiveron kautta. Ja periaatteidemme mukaan meidän on mahdollistettava jokaiselle syntyvälle ihmiselle mahdollisuudet hyvään elämään, mikä johtaa toimenpiteisiin päihdeäitien kohdalla.

On siis paljon syitä, miksi päihteitä tulee säädellä valitsemistamme periaatteista lähtien. Säätelyn kannattamisen henkilökohtainen motivaatio vain oman havainnointini mukaan lähtee liian usein henkilökohtaisesta moraalisesta närkästyksestä. Minusta siis sitä, että uskoni ihmiskuntaan kärsii ruotsinlaivojen terminaalien lähistöllä, on vaikea nähdä negatiivisena ulkoisvaikutuksena, joka oikeuttaisi lainsäädännöllisiä toimenpiteitä. Jos he kusevat ympäriinsä, niin sitten. Jos heidän laivamatkailunsa aiheuttaa päästöjä, niin sitten. Mutta oma mielikuvani (entä ”kansan” mielikuva? voiko sellaista olla?) siitä, miten ihmisten tulee käyttäytyä, ei ole hyväksyttävä syy.

En tarkoita tällä sitä, että säätelyn kannattaminen olisi aina epärationaalista tai huono päätös niin yhteiskunnan periaatteiden tai ihmisen preferenssien pohjalta. Mutta mikäli ihmiselle tulee tällaisia ajatuksia ja hän ei osaa tunnistaa ja ”eristää” niitä, hänen ajatteluunsa tulee harha (bias): hän ottaa päätöksenteossaan huomioon asian, jonka ei siellä pitäisi olla (edes hänen omasta mielestään).

Mitkä ovat valtiollisen tahdonilmauksen rajat, missä määrin yhteiskunta voi lainsäädännön kautta välittää omia ajatuksiaan siitä, millaisia ihmisten pitäisi olla? Saako pääministeri sanoa, että meidän mielestämme ihmisten ei pitäisi tupakoida ja haluamme viestiä sitä laeillamme? Entä sama lihavuudesta? Rumuudesta? Mihin vedetään raja, ja millä perustein?

Lukemisia

Blogissa on ollut harmillisen hiljaista viime aikoina, pahoitteluni. Olen viettänyt aikaa kirjojen parissa, opiskeluissa ja tyttöystävän seurassa. Nyt kun opiskelut alkavat enkä järin hyvin osannut hillitä itseäni kursseille viuhumisessa, aika on yhä enemmän kortilla, mutta se on otettava. Seuraavassa kuitenkin pientä raporttia siitä, mitä olen lueskellut.

- Juha Tarkan Raha ja rahapolitiikka. Nimellisesti kandia varten, mutta muutenkin hyvin mielenkiintoinen ja iloa riittää useammaksikin kerraksi. Hyvin oppikirjamainen, joten maallikoilla voisi mennä hermo.

- Erlend Loen Supernaiivi. Hyvä teos omituisesta nuoruus-vaiheesta, kun ei olla lapsia eikä aikuisiakaan. Minulle sopiva romaani, sen voi lukea hyvin parissa tunnissa. On myös ihailtava kirjailijan pokkaa, kun hänen lyhyessä teoksessaan on parisenkymmentä sivua screenshotteja New York City Libraryn hakutuloksista alapääsanoille.

- Pekkarisen ja Vartiaisen Suomen talouspolitiikan pitkä linja. Löysin yliopiston tiededivarista tämän helmen 90-luvun alusta. Hyvä kirja Suomen talouspolitiikan historiallisesta omalaatuisuudesta. Kirja on, kuten sanottua, melko vanha, joten jäin kaipaamaan selitystä viime vuosikymmenten kehityksestä.

- Jo aiemmassa postauksessa mainittu Einsteinin Ideas and Opinions. Teokseen on siis koottu teemoittain Einsteinin kirjoituksia, jotka ovat lukijaystävällisesti lyhyitä. Lukija kohtaa mieletöntä toistoa, mutta tuleepahan viesti selväksi. Sodat paha -> maailmanhallitus hyvä.
Teksteistä huokuu Einsteinin ajan jo hiipuva zeitgeist ja historiaan jääneet aatteet. Einstein ensinnäkin on tiukka pasifisti (mutta ei missään nimessä mikään satyagrahi, vaikka antaakin shout-outin Gandhille), eli hänen (poliittinen) maailmankuvansa kietoutuu sodanvastaisuuden ympärille, ja kaikki muu on sille alisteista. Kuvaava on eräs lause, jossa Einstein myöntää, että kansakuntien suvereniteetin luovuttamisessa maailmanhallitukselle on pelottavia piirteitä, mutta että se on ainoa keino estää sodat.
Toinen omituisuus nykynäkökulmasta on voimakas kiinnittyminen johonkin globaaliin intellektuelliin luokkaan ja usko sen kykyyn ratkaista maailman ongelmat. Aivan kuin maailman ongelmien taustalla olisi tietämättömyys ja pelko, valistuksen puute, joka ratkeaisi sillä, että Albert ja Sigmund keräävät pari kaveria ja he yhdessä pääsisivät säätämään maailmanhallituksen perustuslain. Esimerkiksi hän ratkaisisi Palestiina/Israel-ongelman niin, että otetaan neljä fiksua israelilaista ja neljä fiksua palestiinalaista (kustakin tärkeästä yhteiskunnallisesta ryhmästä), laitettaisiin ne väsäämään sopimus (prosessista ei tietenkään saisi hiiskua ulkopuolisille) ja sitten se allekirjoitettaisiin kansojen puolesta. Voilá! Nykynäkökulmasta on myös jännittävää lukea Einsteinin idealistisia intoiluja siionismista.

Estate tax

Mankiw:

In an odd twist of legislative history, the U.S. estate tax is scheduled to expire on January 1, but for one year only.

Estate tax on käsittääkseni eräänlainen vero, joka kohdistuu kiinteistöjen perimiseen, ja voi viedä jopa puolet kiinteistön arvosta valtiolle. Hölmöähän tällainen soutaminen ja huopaaminen on, pitää vain toivoa, että saadaan edes jotain mielenkiintoista dataa ihmisten käyttäytymisestä: rikkaiden on kannattanut pitkittää elämäänsä vuoden 2011 puolelle ja tänä vuonna kannattaa ehkä välttää selviämistä ensi vuoteen. Ihan kuin läheisillä ja kuolevalla ei olisi muutakin ajateltavaa.

Estate tax sinänsä on mielenkiintoinen, ja hyviä linkkejä aiheeseen tutustumiseksi tarjoaa jälleen Mankiw. Jotkut kannattavat sitä, koska se on progressiivinen ja tuo rahaa valtiolle. Toiset vastustavat, koska progression suhteen on vähän niin ja näin (rikkaat voivat maksaa lakimiehille ym. ammattilaisille verosuunnittelusta, mikä on hienoa rahankäyttöä noin kansantaloudellisessa mielessä) ja valtiolle voisi kerätä rahaa tehokkaamminkin.